Part 10

Lukija, joka suuntaa arvostelevan katseensa ylläolevaan otsakkeeseen, luultavasti hiukan ihmettelee sen erikoisuutta. Niin teen itsekin, mutta annan sen siinä olla, sillä se sisältää paljon kansallisen itsetutkistelun totuutta ja on sitäpaitsi kansalliskirjallisuudestamme saatu. Olen käyttänyt sitä omassa hiljaisessa mielessäni jo kauan, kunnes äsken, Pietari Päivärinnan kuvan osuessa käteeni, hoksasin ruveta täten puhumaan siitä yleisöllekin.

Ne kansalaiset, jotka eivät ole pitäneet itseään liian hyvinä nauttiakseen vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, muistanevat Päivärinnan mainiot Sakeus Pyöriän kertomukset. Niillä pakinoilla on puolensa ainakin sen mielestä, joka hakee suomalaisen kansansielun ilmenemistä tältäkin alalta, ja niissä on kuvia ja kohtauksia, jotka painuvat mieleen ainaiseksi. Tällä kertaa on ajatuksissani erikoisesti askarrellut Laarila, tuo maanviljelyskoulun käynyt mies, jolla hänen vaimonsa ihailevien sanojen mukaan kyllä oli kykyä, mutta jota ihmiset eivät ymmärtäneet.

Te muistatte hänet kaikki? Hän oli Sakeuksen hyvä ystävä, esiintyi aina ylioppilaslakkia muistuttava maanviljelyskoulun päähine tuntomerkkinään, ja sanoi ahkerasti "tuota". Hänen onnettomuutensa oli siinä, ettei hänestä ollut mihinkään käytännölliseen elämään, tukevalle arkipäiväiselle pohjalle, että hän oli koulustaan saanut herraskaisen vikaa, jonka vuoksi hiukan halveksi maamiehen ammattiakin, vaikka oli sitä varten opin käynyt, ja että hän yleensä oli toimeton nahjus, joka ei näyttänyt mihinkään pystyvän ja jolla ei ollut "kykyä" kenenkään muun kuin oman vaimonsa mielestä. Lukija oppii häntä säälien halveksimaan, kunnes hän äkkiä osoittaa, että hänellä on suurenmoinen mielikuvitus.

Hän ilmestyy eräänä kevätpäivänä Sakeuksen asuntoon suuri pyssy selässä ja selittää hämmästyneelle ystävälleen olevansa matkalla Perä-Pohjolan pohjattomille nevoille ampumaan "timanttikurkia". Tämä erämaittemme viisas ja närkisti katseleva lintu nimittäin Laarilan selityksen mukaan etelämaissa ollessaan syö timanttipitoisia kiviä kupuunsa, jonne ne jäävät, kunnes hän, Laarila, tulee ja ampua mäiskäyttää ne kuoliaaksi, aukaisee vatsan, perkkaa kivet esiin, murtaa niistä timantit irti, joko myytäviksi Lindstedtille tahi käytettäväksi kantasormuksina, lasiveitsinä tahi muina maanviljelyskaluina. Ja voitonriemulla hän näyttääkin ylen hämmästyneelle Sakeukselle muutamia, kuten jälkimäisestä tuntuu, selviä ukonkiven jytysiä, jotka muka ovat timantteja. Niin lähtee hän tuolle merkilliselle retkelleen ja maanviljelyslakin vihreä samettiponta vain välkähtää keväisessä auringossa.

En voi sille mitään, että tämä kohtaus ja Laarila on suurentunut mielessäni aivan yleiskansalliseksi vertauskuvaksi. Kuinka monta tuhatta timanttikurjen ampujaa noita lieneekään Suomen maassa, jos ne kaikki laskisi ja ilmi perkkaisi? Uneksivia, aikaansa tyhjään kuluttavia, haaveilevia mietiskelijöitä, joille kaikki todellinen elämä ja sen arkipäiväinen, ankaraa työtä vaativa puoli on vastenmielinen ja vieras. Mutta annas kun herää joku ihmeellistä ihmeellisempi haave, joka on yhtä kaukana todellisuudesta kuin se kultanummi, jonka pappilan mamsseli näki unissansa, niin silloin ilmestyy mieheen vireyttä ja intoa. Silloin "kuhnitaan" niin, ettei koko Europan pytty teollisuus tahdo riittää, silloin nähdään vapaaehtoisesti nälkää, niin että luut rupeavat heltiämään niteistään, ja silloin syvennytään elämän ongelmoihin niin syvälle, että Intian fakiiri on kalpea ilmestys sen viisauden ja tunnon syvyyden rinnalla. Silloin rakennetaan viimeistä kiveä myöten pystyyn ihanne-yhteiskunta, joka on ainakin kolmas potenssi Raamatun Saalemista, mutta tavallista työntekoa, ahkeruutta, elämän yksinkertaisia kauneuksia ja iloja -- ovat vain tästä maailmasta, eivätkä miellytä. Ei voi kieltää, etteikö koko kansamme luonteessa -- tahtomatta tästä kuitenkaan mitään kivitauluun piirrettävää lakia säätää -- olisi jotakin tuollaista käytännöllisessä maailmassa hiukan mahdotonta, mutta suunnitelmissa ja oman itsensä arvioinnissa mielikuvitusrikasta ja haaveellista timanttikurjen ampujaa? Joka tapauksessa niitä on keskuudessamme paljon, hyvin paljon, ja olisi ne väittämättä annettava suojeluskuntain käsiteltäväksi.

Mutta seuratkaamme edelleen Laarilan vaiheita, niin huomaamme, kuinka erinomaisesti kirjailija hänessä tätä kansamme luonteen puolta kuvaa. Tapahtui, että joessa nousi suunnattoman korkea kevättulva. Suuret jäätelit tulit ja musersit sillan, jonka keskimäiselle arkulle jäi Hannun Maija -- hän, jolla "reväsimen" johdosta alati molkerehti lääkepullo pullean vatsan päällä (vihilläkin seistessä piti siitä kesken valaa ottaa kulaus) -- lapsineen ja vieläpä kirkkoherran lapsi lisäksi. Joka hetki uhkaa vahtitölli pyllähtää kohisevaan virtaan, jonka tuomat jäälohkareet ryskyttävät sillan arkkua kuin Vespasiaanuksen pässit Jerusalemin muureja. Kansa rannalla itkee ja hätäilee. Neuvokkaimmatkin miehet ovat voimattomia. Onnettomat vanhemmat lupaavat huikeita summia sille, joka voi nuo raukat pelastaa. Tuskaa ja sielun ahdistusta on ilma täynnä ja sadat katseet suuntautuvat tuonne sillan arkulle, jossa Maija seisoo lapset ympärillään, ottaen väliin pullostaan vahvistuksen "reväsintänsä" vastaan. Mutta silloin saapuu paikalle Laarila, tuo kaikkien halveksima nahjus, jolta ei kukaan koskaan odotakaan mitään miehen tointa. Mikä on häneen nyt tullut? Äkkiä hän on koko asemasta selvillä. Hänen vartensa suoristuu, silmiin ilmestyy käskevä tuli, hän antaa nopeita ja täsmällisiä, teräviä määräyksiä, käyttäen "tuota"-sanan rinnalla kielemme ydinmanauksen omituista lievennysmuotoa "pertana", vedättää venheen arkun yläpuolelle ja lähtee yksinään pontevana kuin koskenlaskijain jumala kuohujen keskitse viilettämään kohti vaaran paikkaa. Maanviljelyslakin vihreä ponta vain vilahtelee aaltojen ja jäiden keskellä. Sydän kurkussa seuraavat ihmiset rannalla uljaan miehen yritystä. Onnistuuko kääntämään purtensa arkun alle kosteikkoon, vai riistääkö koski miehen nieluunsa? Silloin osoittaa Laarila, mikä hän on miehiään, kun hänelle todella on selvinnyt, että nyt on ratkaisevan toiminnan hetki: juuri sopivimmassa silmänräpäyksessä tekee hän melallaan sellaisen mestarikiekauksen, että vene käärmeenä suikaisee juuri sopivimpaan paikkaan. Kaikki pelastuvat, vaikka Maijan täytyikin vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun tupa jo oli kaatumassa, viivyttää venheeseen laskeutumistaan tuon siunatun "reväsimen" takia, joka ei vääjännyt muuta kuin tuota jo mainittua alati käsillä olevaa potellia. Mutta tämän suurenmoisen työn tehtyään vaipui Laarila kuin kokoon ja vältteli kiittelevän ja iloitsevan kansanjoukon ylistystä.

Täällä on Suomessa eräs toinen, joka äsken vaaran ja toiminnan hetkellä uneliaisuudestaan heräten teki ehkä vielä suuremman mestarikiekauksen, ja se on Suomen valkoinen kansa. Siten se todisti luonteensa "Laarilamaisuutta" sangen suuressa määrässä, sillä velttouden ja uneliaisuuden jälkeen, jolloin jo monet luulivat sen ainaiseksi nukkuneen, heräsi se jumalaiseksi koskenlaskijaksi, tehdäkseen kerrassaan mestarikiekauksen, jolla se pelasti maailmanvirran sillan arkulle jääneen Suomi-Maijansa viime hetkessä (pullottomana). Ja Suomen punainen kansa antoi samoin aivan yhtä pätevän todistuksen samasta "Laarilamaisuudestaan", sillä kapinallaan ja ihanne-yhteiskuntapuuhallaan lähti se jos kukaan ampumaan timanttikurkia. Kukapa voinee sitä vastaan väittää? Voitaneen siis sanoa, että tuon uneliaisuuden alla kyllä piilee tarmoa ja voimaa, vaikka tarvitaan aivan erikoiset elämän synnytyspihdit sitä sieltä harmaan nutun alta esille kiskomaan. Mutta palatkaamme Laarilaan.

Hänkin sai tämän jälkeen tuulta purjeisiinsa, kohosipa jo niin korkealle, että hänestä tuli -- oluttehtaan isännöitsijä. Vaikka oikeastaan vain me nykyiset ihmiset, jotka olemme veden juontiin nähden niin sanoakseni pakko-asevelvollisia, voimme täysin ymmärtää tämän aseman kaikki huomattavat edut, tuntuu Laarilakin niille panneen arvoa; koska hänestä -- niin, sitä ei valitettavasti käy salaaminen -- tuli säälimättä sanoen rapajuoppo. Kun Sakeus Pyöriä kävellä pöllötteli pimeänä syys-iltana pitkin maantietä, rupesi hän kaukaa kuulemaan kärryjen pyöräin rätinää ja pian ajoi hänen ohitseen hurjaa laukkaa mies rentona humalassa ja huudellen huikealla äänellä: dobra harashoo! Se oli Laarila, joka ajoi, ja ajoi itsensä vähän matkan päässä kuoliaaksi. Menestys oli mennyt hänelle päähän. Sieltä hän nyt taivasten majoista viittilöi meille toisille timanttikurkien ampujille, kehoittaen muistamaan, että purjetuuli on vaarallista.

Kunhan emme vain olisi tässä päässeet äskeisen mestarikiekauksen jälkeen yhtä korkealle kuin Laarila-vainaja, ihan oluttehtaan isännöitsijäksi? Täytyy pysähtyä tarkastamaan itseään ja asemaamme, ettemme lähtisi ajamaan humalapäissämme hurjalla hevosella pitkin syysöistä elämänmaantietä ja vielä kiljahdellen, että "dobra harashoo". Ettemme yhtäkkiä irtautuisi maajalasta ja lähtisi tuntemattomille, pohjattomille nevoille ampumaan timanttikurkia. Se vaara on kieltämättä lähellä, ja monet merkit viittaavat siihen, että halukkaita matkalle lähtijöitä taas olisi yllin kyllin. Kun en tahdo vakaumustani salata, tunnustan suoraan, näin ystävien kesken, että noissa tasavaltalaisissa on paljon, ehkä enemmistö, juuri näitä timanttikurkien ampujia. Punaiset istuvat vielä nevan rannalla ja tuijottelevat sinne, näkyisikö missä onnen lintuja, ja heidän rinnalleen on istumassa suuri joukko muita, jotka nekin etsiskelevät tasavallan hyllyvältä ja tuntemattomalta suolta sitä haaveksimaansa timanttikurkea. Jännityksellä täytyy kysyä, lähteekö eduskunnan vähemmistö mukaan tälle metsästysretkelle, vai yhtyykö se enemmistöön sovussa tehdäkseen sen mestarikiekauksen, joka sujahduttaa valtiovenheemme tyyneen kosteeseen silta-arkun juurelle, sen silta-arkun, jota suuren maailman jäätelit yhä ahneemmin pakkautuvat jyrsimään, mutta joka tällä kerralla kestääkin?

(13/7 18.)

Suomalainen oikeistososialisti.

Kuljimme vuonna 2000 Suomen Kansallismuseossa ja saavuimme vihdoin vuoden 1918 punakaartilaiskapinaa kuvaavaan laajaan osastoon. Katselimme ihmetellen kaikkia niitä alhaisen eläimellisen julmuuden, surkean tietämättömyyden ja naurettavan lapsellisuuden todistuksia, jotka siellä olivat hyvässä järjestyksessä ja oivallisilla selityksillä varustettuina nähtävissä. Oppaamme, harmaapäinen professori, huomautteli yhtä ja toista kuin päivänselvistä asioista, kunnes pysähtyi vihdoin syviin mietteisiin vaipuneena erään suuren lasikaapin eteen. Hänen ilmeensä muodostui salaperäiseksi, arvoitukselliseksi ja hän lausui kuin itsekseen:

-- Siinä on ilmiö, jota suomalainen tiede, järki ja äly eivät ole kyenneet selvittämään. Sfinksin ilme on avattu kirja tämän rinnalla.

Hän vaipui aatoksiinsa kuin syvyyden kaivoon, ja saattoi melkein nähdä, kuinka hänen neropattinsa rupesivat kuumenemaan aivojen järsiessä ja jyrsiessä tuota arvoitusta. Uteliaina tunkeuduimme kaapin eteen yhdessä läjässä kuin riekon poikue ja annoimme silmiemme täyttää tehtävänsä.

Näimme siellä olion kuin ihmisen muumion, jonka muodossa ja olemuksessa todellakin oli jotakin erikoisen epämääräistä. Olisi voinut väittää, että sillä oli kahdet kasvot kuten Januksella, mutta missä ylimeno toisesta naamasta toiseen tapahtui, sitä oli vaikea sanoa. Puvultaan se oli herrasmies, mutta siinäkin suhteessa oli jotakin puolinaista ja epävarmaa, niin että kaartilaiskapinan aikuisten muotien tarkimmatkaan tuntijat eivät voineet varmistautua siitä, oliko otus todellakin tarkoittanut olla herrasmies vai n.s. proletaari. Sen molemmilla naamoilla oli mielistelevä hymy, joka oli jäykistynyt salaperäiseksi, neuvottoman puolueettomaksi irvistykseksi, josta ei voinut päästä selville, mitä se tarkoitti. Oliko se iloa, tuskaa, tyytyväisyyttä, vai mitä? Suurta huomiota oli omiaan herättämään se erikoinen suunta, johon olion istumalihakset olivat kehittyneet: niillä saattoi huoleti istua ei ainoastaan kahdella, vaan vieläpä kolmellakin tuolilla samalla kertaa. Aivojen rakenteesta ilmoitettiin nimenomaan, että n.s. taloudelliset eli tulojen hankintalokerot olivat hyvin kehittyneet, mutta mitä selkärankaan tuli, oli tiede ymmällä. Huomautettiin, että punakaartilaiset täytyi ja saattoi hyväksyttävillä perusteilla lopultakin lukea selkärangallisiin, vaikkakin heillä oli sillä paikalla vain jonkunmoinen rusto- ja hyytelökudos, joka voi notkahdella ja venyä mihin suuntaan hyvänsä, mutta tähän olioon nähden oli asia toinen: sillä ei yksinkertaisesti ollut mitään selkärankaa, joten oli mahdotonta ymmärtää, miten se oli voinut käydä pystö-asennossa. Sanalla sanoen: tuossa oliossa oli jotakin niin epämääräistä, niin surkean koomillista ja pelottavan salaperäistä, että tiede ei ollut vielä lausunut sen lajista ja luokasta lopullista sanaansa. Suuren kysymysmerkin alle oli kuitenkin riskeerattu seuraava määritelmä:

"Suomalainen oikeistososialisti vv. 1905--1918?"

Oppaamme, kunnioitettava herra professori, oli alentuvalla ja ymmärtävällä hymyllä suhtautunut siihen uteliaisuuteen, jota me tietämättömät, mutta alati tiedonjanoiset maallikot tälläkin hetkellä olimme osoittaneet, kunnes hän nyt, nähdessään katseittemme kohoavan pyytävinä puoleensa, oikaisi seiväslaihan vartalonsa, ojensi kätensä ja avasi suunsa, sanoen:

"Täydennykseksi siihen, mitä itse terävällä huomiokyvyllänne olette tästä salaperäisestä oliosta selville saaneet, pyydän saada ilmoittaa eräitä muita opettavia ja huvittavia seikkoja. Tämä muumio löydettiin alkuaan eräästä syrjäisestä kammiosta, jossa se oli pöytänsä ääressä kirjoittavassa asennossa. Hänen edessään oli jonkunmoinen, nähtävästi allekirjoitettavaksi tarkoitettu vastalause punakaartilaisliikettä vastaan, ja monet merkit osoittavat, että vainaja oli tämän johdosta joutunut ankaraan sielulliseen taisteluun. Hän ei ole voinut tehdä asiassa päätöstä, vaan on sortunut ristiriitaisten tunteittensa ja horjuvaisuutensa traagilliseksi uhriksi. Mikä hän maallisen vaelluksensa aikana on ollut, ei ole tarkoin ratkaistu. Toiset pitävät häntä kirvesmies-senaattorina, toiset maanviljelijä-sosialistina, kolmannet professorina, neljännet Elannon muinaisena johtajana, mutta viidennet suurella varmuudella vankeinhoitoylihallituksen ylitirehtöörinä. Varmuutta on vaikea saada, koska vainaja nähtävästi ei ollut kuollessaan kotonaan ja koska se nauha, jossa hän kantoi ihollansa työväenyhdistyksen jäsenkirjaa, oli poikki ja kirja kadonnut. Traagillisessa kamppailussaan siitä, kummalle tuolille istua, oli vainaja nähtävästi epätoivoissaan riistänyt tämän pyhän merkin rinnoiltaan, ja siten, siitä teostaan kauhistuneena, yhä jouduttanut katastrofia."

Tässä professori pysähtyi, karkoittaakseen päälaeltaan itsepintaisen kärpäsen. Sen tehtyään jatkoi hän:

"Äskettäin ilmestyneessä nerokkaassa tutkimuksessaan 'Oikeistososialismi Suomessa vv. 1905-1918' kertoo tohtori Nikodemus Uppoviisas, kuinka mahdotonta on tavata mitään asiakirjaa tahi muuta kirjallista todistuskappaletta oikeistososialismista Suomessa ennen punakaartilaiskapinan kukistumista. Vihjaillen ja hymyillen, ollen porvarillisten kanssa porvarillisia, punaisten kanssa punaisia, muka halveksien bolshevistisia keinoja, mutta niitä tosiasiallisesti mitenkään vastustamatta, kulkivat he salkku kainalossa salaperäisen näköisinä, huokuen mitä kannattominta ja lapsellisen ylimalkaisinta 'revisionismia'. Kun sivistyneet ihmiset huolestuneina yhä lisääntyvästä anarkiasta kysyivät, eikö todellakaan sosialistien omasta keskuudesta nouse miestä tätä miehen tavoin vastustamaan, päästivät he liikkeelle huhun, että kyllä sitä sentään on joukossa sellaistakin miestä, ja kulkivat edelleen virastoissansa ja toimissansa tärkeän ja mystillisen näköisinä, kuin Napoleon Austerlitzin taistelun aattona. Mutta kun kansalaissodan ratkaisu oli jo selvä, hämmästyttivätkin he maailman esittämällä eräänlaisen sovinto-ehdotuksen, joka naivilla tavalla paljasti heidän punaisen perusolemuksensa. Viittaan vain tuohon osastoon tuolla, jossa punaisten 'Me vaadimme' ohjelma on sanoin ja kuvin valaistuna. Ja kun kapina oli kukistettu, ryhtyivät he julkaisemaan sanomalehteä, jonka näytenumero ei ollut muuta kuin 'Työmies' kielellisesti siistittynä. Tohtori Uppoviisas tekeekin tutkimuksessaan sen sangen hyvin perustellun väitteen, että nämä 'herrat' olivat oikeastaan siveellisesti alemmalla asteella kuin punakaartin johtajat. He tiesivät, mitä oli tulossa, eivät sitä muka hyväksyneet, mutta eivät liioin häivyttäneet yhteiskuntaa liikkeelle ajoissa estämään onnettomuutta. Tohtori Uppoviisaan tutkimuksen perusteella onkin tuo edessänne oleva merkillinen luomisen tulos määritelty oikeistososialistiksi näiltä kansamme historiassa niin kohtalokkailta vuosilta."

Puhuja vaikeni ja me loimme vielä viime kerran katseemme tuohon omituiseen ilmiöön, jonka hymyssä oli nyt jotakin aavemaista, ehkä häpeävää. Olipa kuin olisimme juuri kuunnelleet paleontologian luennon pelkurista pedosta, joka yön pimeydessä hiipii koettaen salata itseään. Mutta jäljet jäävät hiekkaan ja kivettyvät siihen, kunnes vihdoin tulee joku professori mittailemaan ja tutkistelemaan niitä, lopuksi kuvaten koko otuksen kuonosta hännän pisimmän karvan kärkeen. Siinäpäs olet!

Mutta oppaamme vaeltaa eteenpäin, joten käännämme tälle "oikeistososialistille" halveksien selkämme. Tulemme suureen ja monipuoliseen osastoon, jossa esitetään sanomalehtimyrkyn keittäjiä ja sen aikaansaannoksia. Huomattavin sija on annettu eräälle Valpas Hänninen nimiselle henkilölle ja kunniapaikasta hänen rinnallaan riitelee joku kirjailija Irmari Rantamala. Muitakin siellä on suuri joukko, mutta erikoisesti herättää huomiota muuan, jonka rinnassa olevaan lappuun on kirjoitettu: "Venenum Sepiae". Oppaan kertomuksen mukaan oli tämä myrkkylaji ollut erikoisuutena "Fyren"-nimisessä lehdessä, josta sen oli omaksunut erään "Dagens Press" nimisen lehden pakinoitsija Lucas. Lajinsa viimeisenä on hänet nostettu museoon, vaikka myrkyllänsä ei tiedettävästi ole ollut minkäänlaista tehoa tahi vaikutusta.

Oppivaisina ja huomaavaisina kuljemme osastosta toiseen, painaen mieleemme kaiken sen, mikä mahdollista on näin lyhyellä hetkellä. Lopuksi saavumme Suomen vapaussodan suureen saliin, ja meidät valtaa harras tunnelma. Kaikista esteistä, vaaroista ja vastuksista huolimatta oli silloin alkanut Suomelle ennen kokemattoman nousun aika, joka vuosikymmenien ja -satojen kuluessa oli vienyt sen hyvinvointiin ja sisäiseen sopusointuun. Niinpä olikin hauska astua tällaisissa tunnelmissa ulos mahtavasta museosta, odottaa hetkinen paikallis-ilmalaiva-asemalla ja siirrähtää iltapäiväksi tuonne Jyväskylän seuduille sähkötaimilavojansa ja viinirypäleansareitansa katsomaan.

(11/5 18.)

"Me vaadimme."

Minkä luulette olleen kipeimmän ja tärkeimmän asian Suomen kapinan kukistamisen jälkeen? Jos olette siksi luulleet itsenäisyytemme vahvistamista, valtiomme sisäistä järjestymistä, elintarvepulaa ja kapinan jälkiselvittelyä, niin erehdytte, sillä kaikista tärkein asiamme on ollut saada perustetuksi uusi sosialidemokraattinen puolue. Niin kauan kuin sitä ei Suomessa ole, puuttuu meiltä se lanka, joka yhdistää meidät ijankaikkisen pelastuksen ja vapahduksen valtakuntaan. Näin ajattelevat ne, jotka vaitiolollaan ovat kannattaneet kaikkia sen entisen sosialistipuolueen puuhia ja jotka nyt, kun sen suu on tullut tukituksi, katsovat tulleensa valituiksi niiksi apostoleiksi, joiden jalanjäljistä ruusut tiukkuvat. Raskaalla, painavalla huolella miettivät he, mitä mahtaakaan tulla Suomen työväestä, ellei saada sitä uudelleen kootuksi vahvaksi luokkapuolueeksi. Jaa -- jaa!

Sillä tunnettuahan on, että kaikki se onni ja hyvä, mitä työväki on saanut vuosikymmenien kuluessa Suomessa osakseen, on sosialidemokratian sille tuomaa. Ilman sitä, ilman intohimoista järjestäytymistä luokkapuolueeksi, ilman sen kehittämää äärimmäistä luokkatietoisuutta, jota porvarilliset väärin sanovat luokkavihaksi, ei olisi saatu toimeen mitään työtaisteluja, mitään epävarmuutta työ-oloissa, mitään yli kansallisuusrajojen ulottuvaa kansainvälistä suomalaisten ja venäläisten veljeyttä, mitään vihaa omistavia yhteiskuntaluokkia vastaan, vaan kaikki kehittyminen ja eteenpäin meno olisi jäänyt tapahtuvaksi siinä hengessä, jossa Suomen muu kansa on eteenpäin mennyt. Ilman sosialidemokratiaa olisi työväki tullut saamaan tietonsa sosialistien niitä tarkoituksilleen sopiviksi värjäämättä, kaiken valistuksensa ja käsityksensä velvollisuuksistaan olisi se saanut samassa hengessä kuin muutkin kansalaiset. Ilman tuota siunattua oppia olisi kansallistuntokin, isänmaanrakkauskin päässyt kukkimaan köyhimmässäkin töllissä, ja ilman sitä olisi köyhälistön mahtavan voiman näyte, sen suurvaltatapahtumia hipova veljeysliitto bolshevismin kanssa, jota porvarilliset väärin sanovat isänmaanpetokseksi, tullut vältetyksi. Kas siinä lyhyt luettelo kaikesta siitä pahasta, josta sosialismi on työväkemme pelastanut, ja kaikesta siitä hyvästä, jota se on sille runsain määrin osaksi antanut. Tottakai sellainen onnen puu on saatava uudelleen keskuuteemme istutetuksi, että uudet appelsiinit sen oksilla kypsyisivät ja uudet paratiisilinnut saisivat sen latvuksilla ihania pyrstöhöyheniänsä levitellä.

Tosin on yhteiskunnassamme paljon sellaisiakin kansalaisia, työväkeäkin, jotka yksinkertaisuudessaan ja aina vain ajatellen kansamme edistysvoimain yhteistyötä, ovat sitä mieltä, että parhain edistymisen takuu maassamme olisi se, että työväki liittyisi yhteen kaikkien niiden voimien kanssa, jotka lämpimästi harrastavat yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta jotka hylkäävät luokka-ajatuksen minkään jaon perustana. He ovat sitä mieltä, että täten saataisiin maahamme vihdoinkin luoduksi voimakas ja selväpiirteinen edistyspuolue, joka toteuttaisi kunakin hetkenä tärkeät asiat, tunnustautumatta sen pitemmälle minkään ulkomailta tuotetun maailmankatsomuksen rengiksi. Olen iloinen, että täten saan tilaisuuden julistaa kaiken tämän haaveeksi ja houreeksi. Se on hulluutta, hyvät herrat! Sillä onhan luonnollista, ettei työväkeämme voida päästää mihinkään yhteistoimintaan luokkansa ulkopuolella olevien kanssa, ellei tahdota, että hänen perusominaisuutensa, hänen niin sanoakseni suomalais-sosialistiset erikoisuutensa hijoutuisivat pois aivan kokonaan. Jos työmies pääsisi toimimaan yhdessä porvarillisen edistysmiehen kanssa, saattaisi siitä olla se vaarallinen seuraus, että hän huomaisikin tuon toimitoverinsa vähintään yhtä voimakkaaksi edistyksen ja työväen ystäväksi kuin mitä hän itsekin on, vaikka hänellä ei olekaan mitään luokkapuolueen jäsenen ennakkoluuloa; hän huomaisi, että tuo porvarillinen mies aina koettaa katsoa sen yhteiskunnan etua kokonaisuudessaan, jossa hän elää ja toimii, ja että hänellä nimenomaan nykyhetkellä on palavana harrastuksena Suomen kansallinen eheys, sovinnollinen ja kohoavan isänmaallisen hengen luominen valtakuntamme hyväksi; hän tottuisi siinä seurassa ajattelemaan suomalaisesti eikä kansainvälisesti, isänmaallisesti eikä bolshevistisesta ja vihdoin kävisi hänelle selväksi, että edistys ei riipu opinkappaleista, vaan siitä, miten elämän käytännölliset kysymykset asiallisesti ja parantavasti ratkaistaan minkään intohimon siihen ottamatta osaa. Silloin saattaisi hänen sydämessään herätä sovinnon ja onnen tunne, väkevä lojaalisuus yhteisyyttä kohtaan ja voimakas halu alistaa kaikki pyrkimykset tuon yhteisyyden etua palvelemaan. Ei, hyvät herrat porvarilliset! Sellaisen hirvittävän mahdollisuuden uhriksi ei ikinä päästetä Suomen työväkeä, ei ainakaan niin kauan kuin viimeisten mohikaanien tuppi heiluu. Eh! Maksoi mitä maksoi, mutta Suomen työväki on saatava takaisin entiseen karsinaansa, jossa sitä ruokitaan sillä rehulla, jota se on tähänkin asti tottunut syömään.