Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

"Sissin" pakinoita itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta

Kirj.

EINO RAILO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Nähtyä ja tunnettua:

Kerenski. Anarkia. Kiipijä-sieluille. Huvila-iloja ja elintarvesuruja. Syksyinen lauantai-ilta. Martti Lutheruksen opetuksia. Sinn-feinarit. Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen Jukka Rähjälle kohteliaimmin. Marraskuu. Agitaattorille. Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.

Kynällä ja kiväärillä:

Vapauden hinta. Aseitteni ylistys. Salaliittolaisten muistojuhla. Valkoinen soturi, terve! Presidentin vaali Suomelassa. Suomen kuninkaan ja kansan hetki. Nummisuutarin Esko. Timanttikurkien ampujia. Suomalainen oikeistososialisti. "Me vaadimme". Juhannuspakinaa. Vuosi sitten.

Keveämmällä kädellä:

Olkkolaisen Heikin tupakit. Märkälän vaarin joulu. Jurveliinin "monarkisti". Taistelu vihreästä madosta. Kun olkipesän piti parveilla.

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA

Kerenski.

Ihminen kaipaa aina uutta. Se ominaisuus on se tuli, jonka Prometeus muinoin tempasi taivaasta, saattaen teollaan ihmiskunnan edistyksen tielle. Niin pian kuin joku asia, toiminta mikä hyvänsä alkaa mennä aina samaa uneliasta vanhaa latuansa, silmät ummessa, puoli laiskana ja raukeana kuin lihava koira, tulee minun paha olla. Rupeaa ahdistamaan henkeä ja kyllästyttämään. Uutta viinaa tähän vanhaan leiliin, ja ellei sitä saada, niin kokonaan uusi leili! Kulaus siitä, että pohja paistaa, ja sen uusi neste vaeltaa kuin tuli joka suonen käänteessä, elähdyttää sydäntä ja mieltä, värittää näköalat, saattaa maailmaan uutta makua... ellei ihmisellä olisi tätä uuden viinin janoa, olisi hän surkuteltavampi olento kuin Kreikan kuningas.

Mutta mistä tää puhe leilistä ja uudesta viinistä, uuden kaipuusta ja vanhaan kyllästymisestä? Onko kukaan tarjonnut suomalaisille uutta viiniä? On. Me juomme joka päivä tuota ainoata helmeilevää nestettä, joka yksistään voi meitä tyydyttää, suoraa puhetta täydellisestä vapaudestamme ja isäntävallastamme tällä terhenisellä niemellämme. Ja uskallanpa luottaa siihen, että näin täyteen saatu uusi leilimme sydänajatuksensa syvästä lähteestä aina yhä uudelleen itsensä täyttää sillä oikealla 95-prosenttisella, jota ilman millään kansakunnalla ei ole oikeutta täysiä kaatioita kantaa.

Kerenskistä huolimatta. Tuo mies ei ole tätä ennen pyörinyt ajatuksissani varsin niin paljon kuin niiden, jotka ovat julistaneet hänet "Venäjän vallankumouksen ylpeydeksi". En ole mielessäni julistanut häntä näihin saakka miksikään, vaan olen odotellut, miksi tuo tuosta sukeutuu, mutta nyt tekisi mieleni rykäistä minunkin ja julistaa...

Hänhän kävi taas Helsingissä. Tässä eräänä päivänä kävi täällä humahdus kuin muinoin helluntaina, ja tuliset kielet laskeutuivat joihinkin suljettuihin seuroihin, eikä ollut vielä tuosta tuuperruksesta selvitty, kun hän taas oli tipotiessään -- ei edes pölypilveä maantiellä näkynyt. Me seisoimme ja katsoimme toisiamme silmiin sanoen: se Keeerenski (vähintään kolme e:tä) se kävi? -- Niin kävi. -- Ja meni? -- Niin meni. Ja silmämme olivat hassun pyöreät ja leukamme väkätti kuin parkkia pureksivalla jäniksellä.

Sitten me kuulimme, mitä hän oli sanonut meidän esityksistämme omien sisäisten asioittemme ratkaisuun nähden. Minun ei tarvitse sitä kertoa, sillä sen tietää koko maailma: hän tervehti meitä vasemmalla kädellä ja sanoi venäläisten tapaan: njet. Sitten me luimme, mitä hän oli puhunut sotilaille, erikoisesti _Suomesta_. Ja kun tämän kaiken tiesimme, saatoimme harkita, mitä varten hän oli tänne oikeastaan tullut.

Hänhän on nyt sotaministeri ja oli tullut palauttamaan kuria täkäläiseen armeijaan. Sitä varten piti hän puolitoistapalstaisen (keskinkertaisen) puheen "veljillemme mariineille". Suoraan sanoen: sillä keinolla ei ainakaan armeijan sieraimiin puhalleta minkäänlaista elävää eikä muutakaan henkeä, sen ymmärtää lapsikin. Ja uskon siksi paljon hyvää Kerenskistäkin, että tiedän hänenkin sen ymmärtävän. Ellei todella tehdä asiassa jotakin asiallista, paistattavat sotajoukot varmasti päivää niin kauan kuin haluavat, ja kernaasti minun puolestani. Sanon mielipiteeni aivan syrjäisenä henkilönä.

Mutta se, mitä herra sotaministeri lausui herra "shiplomaatti" Huttuselle, ynnä hänen kuripuheensa Suomea koskeva kohta osoittavat hänen täällä käyntinsä todellisen tarkoituksen. Hän kävi antamassa meille leyhähdyksen siitä, miten ilmavirta kulkee silloin, kun hänen tapaisensa mies tarttuu virtahevosen-nahkaiseen ruoskaan. Kerta kaikkiaan, yhdellä äännähdyksellä, tahtoi hän tukahduttaa kaiken sen pienenkin vapauden vikinän, jonka saappaan alla oleva hiiri on uskaltanut päästää. Ja vielä: hän tahtoi aivan selvin sanoin kiihoittaa venäläistä sotaväkeä meitä vastaan, särkeä sen luottamuksen, joka täällä on toistaiseksi väliaikaisen hallituksen tyhmyyksistä huolimatta väestön ja sen välillä (kolinkolia) vallinnut. Me suomalaiset olemme niin kirotun paksuverisiä, ettemme heti ole ymmärtäneet, minkä nyrkiniskun herra Kerenski kävi meille antamassa, mutta annappa että olisimme esim. unkarilaisia. Kuinka kipeästi olisimme kiljahtaneet tuon iskun jälkeen ja osoittaneet sen punertavaa jälkeä kaikille niille tekopyhyyden mestareille, jotka puhuvat pienten kansain vapaudesta vain niitä härnätäkseen ja pilkatakseen.

"Täällä Suomessa on meidän oltava erityisesti varovaisia." "Vallankumous on voima." "Vallankumous on _valta_." Näin puhuu "Venäjän vallankumouksen ylpeys" lapsen kannalla olevalle sotamieslaumalle, jonka mieliala ailahtaa vähimmästäkin syystä äärimmäisyydestä toiseen. Se on eriskummallista vastuunalaisuudentunnetta, varsinkin kun sen lausujana on äskeinen oikeusministeri. Se on sitä vielä enemmän, kun sen lausujana on sama mies, joka pari kuukautta sitten lauloi imartelevia sanoja ällistyneelle eduskunnalle ja töllistelevälle kansanjoukolle Runebergin patsaalla. Muuttuuko oikeusministeri ja ammatti-ihmiskunnan ystävä satraapiksi, tultuaan sotaministeriksi? Eikö venäläisenkään järki jaksa ymmärtää, mitä veristä ivaa koko vapaudenaatteelle on sellainen esiintyminen, kuin Kerenskin äsken?

Tästä asiasta voisi puhua paljon, ja joka sana, mitä siitä katkeruutta saarnaisi, kumpuaisi syvältä suomalaisten sydämestä ja hiljaisena kuiskauksena vakuutamme toisillemme: tuon miehen tähti on Suomessa ijäksi laskenut.

Että minä olen aivan oikein ymmärtänyt "herra ministerin", siitä on todistuksena se uusi sepustus, jonka jokin prof. E. Tarle on Denj-lehdessä aivan äsken julaissut. Me muistamme vielä tämän arvon professorin siitä kirjoituksesta, jonka hän vähän aikaisemmin senaattimme varapuheenjohtajan ohjelmapuheen johdosta laski julkisuuteen. Herra professori on nähtävästi pelännyt, että me suomalaiset emme ymmärtäisi "herra ministerin" käynnin tarkoitusta, ja on senvuoksi rientänyt meille selittämään sitä. Puheen Suomea koskeva kohta oli tarkoitettu meille suomalaisille "ensimäiseksi varoitukseksi". Herra professori toistaa ensin "Venäjän vallankumouksen ihanimman ilmiön" (kuka muu kuin venäläinen voisi keksiä tällaisia fraasikukkasia!) sanat: "Venäjän miesten hyväsydämistä ja avointa mieltä tahdotaan käyttää väärin pelissä." Pelaajia olemme kai me suomalaiset, jotka tosiaankin olemme saaneet niin kumoamattomia todistuksia Venäjän miesten hyväsydämisyydestä. Mutta professori ei tahdo olla uhkauksissaan ministeriä huonompi. Kuulkaamme mitä hänellä itsellään on meille sanomista. "Venäjä on tällä hetkellä vielä riittävän voimakas puolustamaan ketä vastaan tahansa alueellista kokonaisuuttaan." Tämä lauselma paljastaa professorin sielun ja me näemme, että hän "mustassa imperialismissaan" on venäläisen tsarismin oikein laillinen sikiö.

Pyydämme kysyä, mikä korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuva siveellinen oikeus venäläisillä on kutsua Suomen kansan asuma-aluetta omakseen? Mutta ei tässä vielä kaikki! Professori Tarle jatkaa: "Näinä levottomina ja hirmuisina aikoina voivat laivaston tykit ruveta ampumaan itsestään, ilman Pietarista saapuvaa käskyä." Vai ihan itsestään! Mikä vahinko, ettei venäläisillä nykyisessä maailmansodassa ole ollut käytettävänään tällaisia "itsestään ampuvia tykkejä". Jos heillä olisi sellaisia ollut, olisi siinä ollut ase, joka olisi pannut heidän kekseliäät vihollisensakin vapisemaan; sodassakin olisi luultavasti silloin käynyt vähän paremmin. Mutta näitä itsestään ampuvia tykkejä on aina osattu käyttää paremmin omia kansalaisia kuin ulkomaisia vihollisia vastaan. Se näkyy edelleen olevan prof. Tarlen ihanne. Prof. Tarle on tyhmä, kun luulee moisten uhkausten vaikuttavan meihin suomalaisiin. Ja prof. Tarle on edesvastuuntunnetta vailla oleva henkilö, joka heittelee syyttä suotta ympärilleen palavia kekäleitä. Tarkoitus on nähtävästi täältä Suomesta perinjuurin hävittää kaikki myötätunto venäläisiä kohtaan.

Samaa yritetään kyllä muillakin keinoin. Mieleeni johtuu täällä toimiva "kansanvapauskomitean vastavakoiluosasto". Siinä on asia, jossa suomalaisten taikinamaisuus valuu esille kaikessa inhottavassa selkärangattomuudessaan. Onhan selvä ja Suomen lain kulmakiveksi määritelty asia, että täällä on vangitsemisoikeus vain Suomen viranomaisilla ja että tämä saadaan toimeenpanna vain siinä tapauksessa, että vähintään todennäköisesti on kysymyksessä teko, jonka rangaistuksena voi olla myös vapauden menettäminen. Ellei näitä ohjeita noudateta, on vangitseminen laiton. Suomalaisten on siis puolustauduttava noita salaperäisiä kotirauhan häiritsijöitä vastaan. Pitäisin esimerkiksi kelpaavana miehenä juuri laillisuuden kannalta sitä, joka panisi nuo tuollaiset vieraat liukkaasti hakemaan parempia kiinnipano-valtakirjoja.

Ja miksi herrannimessä ärsyttää meitä tässäkin asiassa! Eihän olisi mikään maailmassa helpompaa kuin kääntyä suomalaisten viranomaisten puoleen ja anoa laillista virka-apua, koska sitä ja sitä on muka selville käynyt. Asia menisi siten vallan yhtä hyvin, syyttömyys tulisi ilmi kädenkäänteessä, eikä meitä turhaan ärsytettäisi ja kiusattaisi, eipä pantaisi myös omia "vapausperiaatteita" naurunalaiseksi. Eiköhän tässä voimakas, selittävä esitys prokuraattorin kädestä jotakin auttaisi? Vai onko niin, ettei sille taholle tehoa mikään:'

Teidän puheenne olkoon _da da_ ja _njet njet_, mutta ei mitään järkeä sillä välillä.

Aurinko loistaa meille suomalaisillekin! Sitä ei -- ähä kutti -- Novoje Vremja sentään saa estetyksi. On toki siunattu asia. Meilläkin siis pääsevät helluntaililjat kukkimaan, ja jos huomenna on kaunis sää, välähtää Suomen luonto kirkkaana kesän ensimäisessä vihreydessä. Kuinka ihana onkaan tämä meidän Suomenmaa! Kun sitä ajattelen, ymmärrän aivan selvästi, miksi muukalaiset haluaisivat sen meiltä riistää. Tietysti siksi, että se on kauniimpi kuin heidän oma pahanpäiväinen mökkyrin takalisto-korpikappaleensa, jossa ei kasva edes piiskaksi tai hirsipuuksi sopivaa.

Mutta lopetan vihan ja riidan puheen, isken musteiset näppini yhteen ja kiitän taivasta, joka on meidät, syntisäkit, uuteen suveen auttanut (sadetta saisi tulla keväisin enemmän). Ja sitä tehdessäni muistan ne kymmenettuhannet kirkkaat silmäparit, jotka eilen ja tänään hajoavat kesälomalleen pitkin tuhansien järvien maata. Lapset, kuulkaa! Selittäkää jokaiselle, että Suomen vapaus on täysi vasta sitten, kun olemme vain itsestämme riippuvaiset. Tehkää siitä tuon muistossa mainion saksalaisen Luteruksen katekismoon yhdestoista käsky. Sillä aikaa kuin tätä helluntaina alotatte, panen minä palstallani pyhistä huolimatta perunaa maan rakoon. Hyvästi ja hauskoja juhlia!

(26/5 17.)

Anarkia.

Ennen vaadittiin täällä venäjän kielen todistus -- nyt vaaditaan työväenyhdistyksen jäsenkortti; ennen toimeenpanivat täällä laittomuuksia pahantekijät ja santarmit -- nyt sitä tekevät sosialistit ja venäläinen sotaväki; siinä sitä nyt ollaan ja hyvin kaunista ja vapaudenajallemme ja kansalliselle arvollemme sopivaa tämä kaikki on. Tekisi mieli lennätellä tuomion ja moitteen nyrkiniskuiksi kiteytyneitä lauselmia täältä alakerrasta yli koko viheliäisen menon tässä kurjassa maassamme, jonka piru vie nahkoineen ja karvoineen, ellei se hyvin nopeasti muuta tapojansa ja rupea yksimielisesti kaikkinaiseen rakennustyöhön. Johan nyt on ihme ja kumma, ettei aika aja järkeä päähän, vaan että yhä uudistuvasti erehdytään räikeän typeriin ja tarpeettomiin tekoihin. Olisiko sittenkin niin, että suomalainen työmies on kykenemätön vapautta käyttämään, että se on hänelle kuin vaarallinen kananorsi, josta hän pudota mätkähtää alas kuin olisi yrittänyt siinä näppiensä nenässä nukkua? Onko sittenkin perää tuossa ruotsalaisten alituisesti vatkuttamassa väitteessä, ettei suomalainen muka pysty elämään ominpäin, vallan itsensä haltiana, vaan vaatii jotakin, joka sormella osoittaa: tee tämä nyt? Kun muistelee Tampereen, Porin, Rauman ja nyt tuoreeltaan Turun tapauksia, tekee todellakin mieli lausahdella ja kummastella yllä olevin kysymyksin, kunnes taas pääsee tasapainoon.

Olen vakuutettu siitä, että näistä surullisista tapahtumista ei ole vastuussa työväkemme ydinosa, sen todella kehittynyt aines, vaan eräät pimeät johtavat voimat ja sosialistisen nuorison malttamaton ja kuuma veri. Noilla pimeillä voimilla tarkoitan sitä henkeä, jonka vallassa Työmies-lehti edelleen näyttää olevan ja joka parin vuosikymmenen kuluessa on onnistunut surettavassa määrässä kansansieluamme turmelemaan. Vastarinta sitä vastaan on työväestömme keskuudessa sangen suuri, se tiedetään, mutta vielä se ei ole onnistunut, ja niin jatkuu tuota myrkytystyötä illasta iltaan, peitellen ja peittelemättä. Se se juuri on vuosien kuluessa vienyt työväestömme eräät ainekset sosialismin opin sinänsä ihmisrakkailta rannoilta epäjärjestyksen ja laittomuuden anarkistisille rämeille, joissa tarpominen tekee hulluuden lopulliseksi ja parantumattomaksi. Se viha, joka on sytytetty, ei ole sammutettavissa niillä parannuksillakaan, joiden saavuttamiseksi sitä sanotaan lietsotun, vaan kuljemme me varmasti vakavaa aikaa kohti, jolloin vuosikymmenien luokkavihan kylvö kantaa ne hedelmät, jotka vasta saavat yhteiskuntamme heräämään. Ei yhteiskunnallinen uudistus, vaikka äänioikeus annettaisiin vesikauhuisellekin, koske lentojätkää, joka on vapaa kuin taivaan lintu. Ei hän ajattele, että kun tämä nyt on saavutettu, on rauhallisesti ryhdyttävä työhön. Ei suinkaan, vaan järjestys ja sopusointu on hänelle perinjuurin vastenmielistä. Ei tämä rankkitynnyri suinkaan ole sillä onnellistutettu, että on saatu kieltolaki -- kissanjalka!, vaan ryhtyy hän päinvastoin mitä laajimpiin korpirojun valmistuspuuhiin. Ei se, joka on tottunut elämään keskellä alituista kiihoitusta, jolle tuo sieluntila on muuttunut elinehdoksi, voi ruveta enää elämään uusissa olosuhteissa, joissa kiihoitukselta on pohja pois. Tuo järjettömästä tyytymättömyydestä, alituisten mellakkain toivosta ja puuhasta elävä tyyppi, jolla on työväen riveissä edustajansa otsatukkahuligaanista aina sosialistiherraan saakka, se se pisti Turun valtuuston arestiin, ja sen menoa katselevat vakavasti huolestuen sekä työväen parhaat ainekset että myös me kurjat porvarit.

Mutta miksi ei sitten ajatteleva työväestö nouse voimakkaammin vastustamaan tuota menoa, jos se ei sitä kerran hyväksy? kysyy nerokas lukijani. Syyt siihen ovat monet, mutta painavin niistä on se, ettei meillä ole kunnollista ja toimintakykyistä, puolueetonta poliisia. Se joka ei rakasta käsirysyä, ei mene mielellään praakailemaan hurjistuneeseen miesjoukkoon, joka "aatteen" nimessä on valmis nykistämään sinut maksuttomasti. Rauhallinen työmies, joka varmasti kestää työväen todellisen edun ehkä vaatiman yhteiskunnallisen taistelun vankemmin kuin paras suunsoittaja, kavahtaa yhdistyksessänsä joutumasta riitaan näiden hurjurien kanssa, jotka riehuvat kuin viimeisten päiväin pyhät. Se on luonnollista ja ymmärrettävää. Joka on nähnyt, millä pirullisella ilkeydellä nämä työväestön pahat henget vainoavat vastustajiaan kotona ja työmaalla, ymmärtää, missä vaikeassa asemassa heidän keskuudessaan on jokainen hienompi, todelliselle edistykselle altis luonne: pienikin hillitsevä sana, ja sinut leimataan porvarishenkiseksi, jonka sosialistinen luokkatietoisuus on epäiltävä, ja sinulle sekä sinun perheellesi alkavat pitkälliset sielulliset kärsimykset. Meillä porvarillisilla ei ole aavistustakaan, millä musertavalla tyranniudella jokainen yksilöllisyyden ilmaus niissä piireissä tukahdutetaan ja mitä värisyttävää säälimättömyyttä siellä osoitetaan.

Niin, sanon suoraan, että jos Turussa olisi ollut 25 tehtävästään tietoista ja kunnollisen komisarion johtamaa poliisia, olisi sikäläisten sosialistien uudistustarve ollut paljon hillitympi, olisivatpa he luultavasti ilman muuta suostuneet odottamaan sitäkin hetkeä, jolloin heidän eduskuntaryhmänsä olisi lahjoittanut kunnallisen äänioikeuden m.m. mielipuolille. Niin erilaisia lääkkeitä voi yhteiskunnallinen edistystaistelu kaivata. Mutta edellä sanottu pitää paikkansa vain sillä edellytyksellä, etteivät asioihimme millään tavalla sekaannu venäläiset sotilaat, sillä sen kautta asema muuttuu pelottavasti.

Puhumattakaan siitä, että järjestysvallan lamautuminen antaa vastuuttomille aineksille estämättömän tilaisuuden kuin huvikseen esittää ja ajaa läpi laittomia vaatimuksia, asettuu heidän pyynnöstään vielä venäläinen sotaväki ase kädessä tukemaan heidän puuhiaan. Painettiniekat ilmestyvät kauppoja sulkemaan, ulosottotuomiot ehkäistään, mielisairasta anarkistia ei uskalleta paiskata torniin, koska sotaväki asettuu häntä puolustamaan uhkaillen poliisimestaria, kotitarkastuksia toimeenpannaan, viljavarastot "lainataan", suoraan sanoen: sitä vähänkään julkisempaa toiminta-alaa ei enää ole, johon venäläinen sotaväki ei sekaantuisi. Syvästi huolestuen täytyy kysyä: mihin tämä kaikki päättyy, mihin olemme menossa?

Sillä kun ajatellaan sitä todennäköisesti sangen pian käsillä olevaa hetkeä, jolloin emme enää voi ruokkia tätä rasituksenamme olevaa muukalaislaumaa, tuntuu asema sangen pimeältä. Elleivät heidän viranomaisensa saa hankituksi heille ruokaa, ottavat he sen meidän suustamme. Monin paikoin maaseudulla tekevät he sen nyt jo, eikä ole keinoja sitä estää, sillä ottavan kädessä on piilossa painetti. Välit huononevat, naisemme tulevat vähitellen kulutetuiksi, syntyy tyytymättömyyttä, väärinkäsitystä, yhä enenevää väkivaltaa, kunnes maamme on samanlainen helvetti kuin Venäjäkin. Mihin turvaudumme tällöin me, joita sekä työväkemme että venäläinen sotaväki samalla tavalla vihaavat? Mitä voi maanviljelijä, jos nälkiintynyt sotaväki teurastaa elikot, jakaa viljan ilman mitään kortteja, ja pitää lopuksi hiukan muutakin lystiä? Ei mitään, vaan elämme me porvariluokat aivan oman onnemme ja Jumalan armon nojassa.

Tähän suuntaan ovat asiat hyvin todennäköisesti kehittymässä, eikä siinä ole oikeastaan mitään outoa. Kaikkia suuria vallankumouksia on seurannut tällainen epäjärjestyksen aika, sillä valtaan tulleet voimat eivät heti ehdi löytää oikeaa vaikutussijaansa. Mutta tästä tietoisena ei tarvitse joutua kaikista syvimpään kuiluun, vaan voi ryhtyä ajoissa varokeinoihin. Ja paras varokeino on järjestäytyminen.

Se on tullut nyt meidän porvareidenkin tehtäväksi. Puolueista ja mielipiteistä huolimatta on kyläkunnittain muodostettava taatuista aineksista voimakkaita yhtymiä, jotka panevat kylän piirissä toimeen lujan ja vääjäämättömän järjestyksen. Jos näin olisi ollut Mouhijärvellä ja Luopioisissa, ei siellä olisi kannettu isäntiä pelloilta eikä piesty naisia. Jos voimat uhkaavat törmätä yhteen, ei sitäkään saa säikähtää, vaan kerta kaikkiaan on pantava huligaanimaisuudelle otsa eteen. Tämä puuha saa varmasti kaikkien oikeitten kansalaisten kannatuksen ja tekee jo olemassa olollaan monet tyhmyydet mahdottomiksi. Sen avulla saadaan kylien irtolaisainekset edes jonkun silmälläpidon ja pakon alaisiksi, ja ennen kaikkea ulkopitäjäläisainekset pois perkatuiksi. Ottakaamme, porvarit, oppia ja järjestykäämme!

* * * * *

Jos Suomi olisi ollut itsenäinen valtio, ei tietenkään tämäntapaisia harmeja olisi nyt kestettävänä. Jos meillä olisi vapaa isännyys talossamme, suoriutuisimme sangen sujuvasti sellaisista uudistuspyrkimyksistä kuin Turun valtuuston arestiin pano. Mutta juuri se, että vapautemme riippuu venäläisen painetin kärjessä, lamauttaa täällä kaikki. Jos olisimme erillään Venäjästä, ei meidän tarvitsisi kestää ruplakurjuutta ja sitä häpeää, että lause: "Maksaa tästä setelistä kullassa" on selvä valhe; eipä tarvitsisi maanviljelijöidemme teurastaa elikoitaan venäläiselle sotaväelle, ei tyttöjen uhrata impeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme kärsiä heidän takiaan elämisen puutetta -- vailla olisimme me tuhansiakin harmeja, joita muukalainen isäntelijä meille joka päivä tuottaa. Vaikka meillä olisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia kannettavana, tekisimme sen kuitenkin oman talon isännän jalolla vapaaehtoisuudella, joka olisi ihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva. Nämä katkerat nöyryytykset, joita meille tämä "venäläinen vapaus" päivittäin tuottaa, kuin asuisimme jossakin neekeritasavallassa, juurruttavat varmaan, jos meillä yleensä on poliittista intohimoa ja isänmaanrakkautta, sieluumme sen vakaumuksen, että tärkein taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty, on alkanut näinä viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna kansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys- ja asentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen itsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä putkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan tuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen vapautemme.

Tämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua kaikkialla. Ainoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä ovat muodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä suurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus menestyksellemme se, että on "suututettu" Kerenski, tuo Suomen muka ainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri vaaraa ja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme vastustaa, jopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan puuttuvan se suhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden poliittisen taistelun luonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina, ellei Maunu Latolukosta, niin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät menneisyydessä eivätkä nähtävästi jaksa kohota nykyisyyden tasolle, jossa vaatimukset ovat uudet ja ihmeelliset. Mutta kansamme näyttää juuri tässä asiassa täyttävän uusi ja valoisa rohkeus, joka on kohottanut sitä poliittiseen valveutumiseen enemmän kuin koko viime vuosisadan työ yhteensä. "Olen suomalainen!" -- tuo sana on saanut uuden sisällyksen.

Ja työhön nyt pitkin Suomen saloja! Itsenäisyysajatuksen siveellistä ja valtiollista merkitystä kansakunnalle ja yksilölle on puolueista ja yhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta terotettava kaikkialla, joka kodissa, ja aatteen harrastajat ovat koottavat sitä ajaviin järjestöihin. Muutamissa hetkissä on hävitettävä verestämme siihen sortajan iskemä haluttomuus ja velttous.

(2/6 17.)

Kiipijä-sieluille.