Part 6

Omituiset, melkeinpä voi sanoa patriarkalliset ne olivatkin nuo X:n kaupungin olot. Tuota äskenmainittua taantumista kaupungin kasvamisessa ja muussakin vireydessä seurasi taantuminen ihmisienkin suhteen. Ne, jotka alusta alkaen olivat sinne asettuneet asumaan, ne siellä edelleenkin pysyivät, mutta uusia, muualta tulevia asukkaita lakkasi tykkänään tulemasta ja jos joskus sattui tulemaankin, niin se ei merkinnyt mitään, kun se tapahtui ylen harvoin. Siitä syystä eivät olevaiset olot voineet olla ulkoa päin virtaavien vaikutusten alaisina. Kummaa ei ollutkaan, että ihmiset tämmöisissä suhteissa kietoutuivat välinpitämättömyyteen ja velttouden taikapiiriin, niin että heistä oli aivan yhdentekevää, mitenkä "maailma menojaan meni", kunhan vaan ei heidän rauhaansa häiritty. Yhtä vähän kuin muun maailman riennosta, yhtä vähän pidettiin lukua oman paikkakunnan yhteiskunnallisista asioista. Johtavat ohjat piti "kaupungin isä", pormestari, hoteissaan. Hän oli mies, jonka valta oli kerrassaan rajaton ja mitä hän vaan tahtoi, sitä ei kukaan uskaltanut vastustaa, sillä hänen epäsuosioonsa jouduttua voi itseänsä melkein "menneenä" pitää. Sentähdenpä sitä oltiin oikein ilomielellä, kun saatiin hänen tahtoaan täyttää, ja hänen suosionsa voittamisesta kilpailemalla kilpailtiin. Saada herra pormestarin ojennettuun käteen tarttua, ottaa häntä vastaan kotonaan, ne olivat kunnon kaupunkilaisten mielestä verrattomia lahjoja. Viiden tai kuuden pohatan kanssa, joiden käsissä s.o. rahojen käsissä suurin osa kaupunkilaisista oli, määräsi pormestari kaikki asiat ja niiden juoksun. Kun hän yleisissä kokouksissa katseli mustilla silmillään oikein virkavaltaisesti ja sanoi: "suostuvatko kaupunkikunnan jäsenet tähän?" niin eipä koskaan muuta kuulunut, kuin: "suostuvat." Kyllähän tosin aina katseltiin toisiansa silmiin ja etunenässä seisovat vetäytyivät takapuolelle, mutta kun yksi huusi myöntävästi, niin kaikki yhtyivät siihen. Monta kertaa sitten jälkeenpäin marmatettiin, että niin ja niin senkin asian olisi pitänyt ratketa, vaan jos marmattajalle huomautti, että hänen olisi jo kokouksessa pitänyt suunsa avata, oli tämä heti valmis vastaamaan: "no, mitäs minä, kun eivät muutkaan." "No elä sitten nytkään enää talita, sillä kyllähän pormestari paremmin ymmärtää", oli mahtilause, jolla marmatukset tavallisesti lopetettiin.

Kun samat ihmiset samassa paikkakunnassa koko ikänsä asuivat, olivat he toisensa hyvin tarkoin tulleet tuntemaan, niin että melkein olivat kuin saman perheen jäseniä. Eikä sitä toisessa talossa mitään tapahtunut, jota ei jo toisessa tiedetty, sillä tuo kaikkien pienten kaupunkien yhteinen ominaisuus, uteliaisuus, oli niin suuri, että pimeässä hiivittiin ovien taakse kuuntelemaan, mitä sisällä tapahtui -- ja mitä ei kuultu, se pantiin arvaamalla. Kihlaukset y.m.s. ne tiedettiinkin paljoa ennen, kuin asianomaiset itse semmoista aavistivatkaan. Jos joku outo matkustaja sattui paikkakunnalla liikkumaan, silloin oltiin melkein pahoinvoipia, ell'ei vaan tiedetty, kuka hän on ja mistä hän on. Tuon tuostakin naapurien kesken pidetyissä kahvikesteissä tehtiin arvosteluja toisista kanssaihmisistä ja puhuttiin heistä niin kauan, kuin mahdollisesti itse sattuivat joukkoon tulemaan, jolloin taas toisia kiirastuleen pistettiin. Korkeimpina henkisinä nautintoina seuraelämässä pidettiin tanssia ja -- korttipeliä. Niiden runsauden tai vähyyden mukaan sitä sitten määrättiin, oliko seuroissa hauskaa taikka ei. Kansallismielisiä oltiin olevinaan ihan "vereen ja henkeen asti", mutta ruotsi se kumminkin puhekielenä kaikui. Mikä vähä kirjallisuuttakin viljeltiin, niin ruotsinkielistä se sekin oli. Hyväntekeväisyyttäkin koetettiin harrastaa. Niissä puuhissa hommaili naisväen-yhdistys, jonka tarkoituksena oli puutetta kärsiviä auttaa. Ompelu-seurain pitämisellä, kuvaelmain esittämisellä -- niitä etenkin oltiin halukkaat toimeen panemaan -- ja vapaaehtoisien lahjojen keräämisellä koottiin varoja vähempiosaisten hädän lievittämiseksi. Välistä tulot olivat hyvätkin, mutta ennenkuin niitä ruvettiin avuksi jakamaan, pidettiin tavallisesti kekkerit kiitollisuuden ja kunnioituksen osoitukseksi niille, jotka jollain tavalla olivat asian hyväksi toimineet, ja keräytyneet varat menivätkin kekkerikustannuksiin! Mutta mitäpäs siitä, vaikk'ei hätää saatu sen enempää poistetuksi -- olihan tarkoitus kumminkin ollut jalo ja hyvä... Noissa ompeluseuroissa saivat ainoastaan kauniimpaan sukupuoleen kuuluvat olla läsnä sekä sen talon isäntä, jonka perheessä niitä milloinkin pidettiin. Siinäkös sitten salaperäistä kuiskuttamista ja parpatosta oli -- ja usein koko ompeleminen meni paljaasen parpatokseen! Ompelijat istuivat ympäri huonetta asetetuilla tuoleilla, mutta illan isäntä, niinkuin esim. tuomari P., tuo mahtava, ylimysvaltainen herra, sijoittihe keskellä lattiaa olevan pyöreän pöydän ääreen. Kaikessa rauhassa hän siinä äänetönnä istui, käänteli sanomalehtiä ja sekoitti konjakkia punssiin ja punssia konjakkiin. Tuota mielijuomaansa hän muutaman tunnin ajalla maisteli noin 16 lasia, sanoen tuon tuostakin "skål" ompeleville kauniimman sukupolven jäsenille, jotka silloin aina niin hymysuina vastaan nyökkäsivät. Kun joku sattui kysymään, mitä ihmeitä sanomalehdillä on nyt kerrottavana, vastasi hän, ett'ei hän lue niistä muuta kuin katsoo, onko kukaan hänen tuttavistaan minkäänlaista arvonimeä saanut, pani lehden pois, otti lasinsa ja sanoi: "skål" sekä rupesi kaikessa äänettömyydessä tupakoimaan. Sitten ompelemisen loputtua kertoivat naiset kotimatkalla toisilleen kuinka tuomari P. on alhainen ja hauska mies! Tässä naisista mainittua, sopii kai kertoa sekin seikka, että lempi tällä paikkakunnalla ei tahtonut ottaa oikein leimutakseen -- paloi vaan vaivaisesti, niinkuin märkä palaa. Sentähden avioliitot kaupunkilaisten kesken olivatkin hyvin harvinaisia, mutta vanhoja piikoja ja vanhoja poikia oli sitä vastoin tiheässä tavattavana. Eräs iloluontoinon nuori pappi oli kerran tehnyt kirkonkirjoista edelliseen luokkaan kuuluvista luvun. Hänen laskunsa mukaan oli kaupungissa vanhan piian kunnioitettavassa ijässä olevia naisia kokonaista 49 kappaletta, josta pappi oli päättänyt, että juuri tässä se on se "vanhain piikain luvattu maa".

Yleinen toimeliaisuus oli myös nukuksissa, niinkuin muukin elämä. Vaikka rahamiehiä oli, ei kumminkaan oltu edes omaa laivaa saatu, vaan liikettä välitti erään tehtaan höyryvenhe, joka kahdesti kuukaudessa pistäytyi X:n kaupungin rannassa. Niinä aikoina oli kaupunkilaisilla aivan juhlahetket. Oikein odottamalla sitä laivan tuloa silloin varrottiin ja kun se viimeinkin tuli, niin vaikka yösijalta sitten lähdettiin rantaan haahattamaan. Kesäiseen aikaan ei muita riemuja ollutkaan kuin höyrylaivan vastaanottaminen ja veneretket läheisiin saariin. Noilta veneretkiltä palattiin hyvin omituisella tavalla. Kaikki osanottajat nimittäin kulkivat suurissa joukoissa pitkin katuja ja pitivät semmoista melakkaa, että raskainkin unikeko siihen heräsi ja toi unisen naamansa ja pöyryisen päänsä akkunaan. Jos jonkun hyvän ystävän oli täytynyt jäädä retkeltä pois, niin ehdottomasti oli kuljettava hänen akkunansa ohitse, jotta hän sai nähdä muita ja muut häntä, vaikk'ei hän voinutkaan itseään kokonaisuudessaan näyttää -- ollessaan yöpuvussaan!

Yritti se kerran virkeämpikin henki puhaltaa noihin laimeisiin oloihin. Kaikkia kaupunkilaisia kutsuttiin, näet, yleiseen kokoukseen tekemään anomusta, jolla kaupunkiin pyydettäisiin maan korkealta hallitukselta jotakin koulua. Kokous pidettiin ravintolassa, joka oli osanottajia aivan täynnä. Mutta ennenkuin kokous alkoi, tapahtui seikka, joka sille antoi kokonaan toisen suunnan. Eräs läsnä olevista naisista sattui muistamaan, että nyt oli kruununvoudin syntymäpäivä. Mitäs muuta kuin hänet ympäröittiin mitä lämpimimmillä onnentoivotuksilla. Niistä herra kruununvouti, tuo paatunut vanha poika, joka ei mennyt naimisiin, vaikka häntä sekä kotikaupungissa että muualla monta kymmentä silmäparia aina vartioitsi, tuo omituinen vanha poika lämpisi onnentoivotuksista niin, että hän heti ryhtyi syntymäpäiväänsä viettämään. Ensin toimitettiin ne, joita ei katsottu soveliaiksi joukossa olemaan, jollain sopivalla tavalla tiehensä ja sitten voitiin ruveta aivan vapaasti elämään. Mitä parasta talossa suinkin löytyi, sitä oli tulvaamalla tarjona. Naiset panivat neiti Snabb'in johdolla toimeen kuvaelman, jossa kuvattiin vanhan pojan tukalaa tilaa. Kuvaelman aikana taasenkin moni silmäpari vartioitsi kruununvoutia, tuota omituista vanhaa poikaa. Käsientaputuksista ei tahtonut tulla loppuakaan. Neiti Snabb'in kekseliäisyyttä ylistettiin ja kruununvoudille naurettiin ja häntä nostettiin. Hän nauroi itse muiden mukana, eikä ollut toppanaankaan. Myöhällä yöllä syötiin sitten komea illallinen. Herrat olivat mitä iloisimmalla tuulella. Vasta aamupuolella erottiin ja vakuutettiin, että oli ollut hirmuisen hauskaa. Mutta koulupuuha jäi sikseen ja taasenkin elettiin niinkuin ennenkin mistään välittämättä. Ja kesäkin joutui, lämmin tuli ja jokaisen oli niin verrattoman hyvä olla...

Vaan tulipa sitten tapaus, odottamatoin kuin salama selkeällä taivaalla. "Keisari tulee, keisari tulee", semmoinen sana kulki nyt suusta suuhun. Ei ollut sitä ihmistä, joka ei olisi hokenut: "Keisari tulee, keisari tulee". Ja uteliaisuus ja velttous katosi ja ikäänkuin mielipuolina häärittiin ja hyörittiin, höpöttäen. "Keisari tulee, keisari tulee".

No, oliko keisari sitten todellakin tulossa vai mitä tämä tämmöinen oli? -- Asian laita oli seuraava.

Eräs X:n kaupungin kauppias oli kauppa-asioillaan Pietarissa. Siellä hän oli saanut kuulla, että Keisari Korkean perheensä kanssa on lähtenyt huvimatkalle. Kun kauppias, niinkuin moni muukin ihminen tässä matoisessa maailmassa, oli oman paikkakuntansa rajaton ihailija, pälkähti hänen päähänsä semmoinen ajatus, että varmaankin se keisari matkustaa hänen kotikaupunkiinsa... Heti riensi hän sähkökonttoriin ja muutamien minuuttien kuluttua luki hämmästynyt X:n kaupungin pormestari hämmästyttävän sähkösanoman, jossa lyhyesti sanottiin: "Keisari perheineen lähtee huvimatkalle. Näinä päivinä tulee sinne".

Pormestari oli kuin puusta pudonnut ja vähän -- ei vähän, vaan paljon säikähtänyt. Sähkösanoma putosi hänen kädestänsä. Sitä tavoitellessaan kaatoi hän sohvan edessä olevan pöydän, jolla täysinäinen karahvi seisoi. Surkealla helinällä ilmoitti karahvi särkyneensä, mutta kun vesi vapauteensa pääsi, niin se ensin purskahti iloissaan ylöspäin ja sitten levitä hölisi lattialle.

Viereisessä huoneessa oli ompelijatar ahkerassa työssään. Räjähdyksen kuultuaan hyppäsi hän pormestarin kamariin. Lieneekö hämmästys tarttuvaa, niinkuin kulkutaudit, en tiedä, mutta niin se vaan kävi, että pormestarin hämmästys tarttui ompelijattareen, kun hän näki pöydän olevan kumossa, karahvin särkyneenä ja joukon paperia vedessä uiskentelemassa.

Itse pormestari seisoi keskellä lattiaa ja sanoi sammaltamalla: "Keisari... katso .. tulee tuolla." Ja ompelijattaren hämmästys muuttui nyt säikähdykseksi. Hän lähti juoksemaan rouvan luo, joka oli kamarissaan kahvia juomassa. Tyttö parka oli niin pöyristyksissään, ett'ei hän tietänyt, mitä hänen olisi sanottavakaan. "Voi rouva kulta" -- alkoi hän viimein sopertaa -- "mikähän Herran nimessä pormestarille on tullut... pöytä on hänet kaatanut ja vesikarahvi... -- ja... pormestari... on särkynyt... ja lattia... on juossut veteen... ja itse keisari on niin peloittavan näköinen ja sanoo ja katsoo... ja katsoo ja sanoo, että, ett'..."

Ja ennenkuin siitä sen selvempää tuli, oli säikähdys jo ennättänyt tarttua rouvaankin, joka hyppäsi seisomaan ja sydäntä särkevällä äänellä parkasi: "Herra Jestan." Kahvikuppi putosi hänen kädestään villakoiran silmille, joka tapansa mukaan oli rouvan edessä sokeripalaa odottamassa. "Uuuui, uuuui", ulahti koira mitä kauheimmasti ja pujahti sängyn alle, jossa suloista volinaansa jatkoi. Jos koirankieltä voitaisiin ihmiskielelle kääntää, niin varmaankin tuo ulina merkitseisi valittamista, kun rouvan hyväntahtoisuus yht'äkkiä muuttui häijyydeksi, niin että sokeripalan sijasta kuumaa kahvia silmille viskasi -- ja kyllä se koira valittikin, ulvoi ja ulisi, jotta hirvitti oikein. Mutta eipä rouva joutanut lemmikkinsä -- rouva, näet, omisti kaiken hellyytensä ja huolenpitonsa tähän koiraan, kun heillä ei ollut yhtään lasta -- valittavaa ääntä talla kertaa kuuntelemaan, vaan sen mukaan kuin lihavuus myöten antoi, juosta lönkkäsi hän miestänsä ja herraansa katsomaan. "För Guds skull", kirkasi hän ja hyppäsi herransa kaulaan niin voimakkaasti, että he yhdessä rytkähtivät sohvalle pitkäkseen, rouva päällimmäiseksi. Pormestari oli äskeisestä hämmästyksestään jo siihen määrään tointunut, että oli käsissään huiskuttaen kuivaamassa hieman kastunutta sähkösanomaa, joka tässä rouvan syleilyssä meni ruttuun, jopa yhdestä kohden repesikin. Taisi pormestarille olla ennestäänkin tuttua, onko vaimon valta raskasta vai ei, mutta juuri nyt hän siitä oikean käsityksen sai, kun se kolmentoista ja puolen leiviskän ja viiden naulan painoisena hänen päällään oli painamassa... ihan hän tahtoi tukehtua. Ankarasti ponnistettuaan pääsi hän siitä viimeinkin irroilleen, oikoi sähkösanoman ja luki sen sisällyksen rouvalleen. Ja rouva nytkähti, niinkuin nytkähtää tuulessa ruoho, ja pormestari vavahti myöskin.

"Mitäs nyt on tehtävä?" sanoivat he sitten kumpikin yhteen ääneen ja katsoivat toisiinsa, kuin kysymysmerkit.

"Mutta eiköhän" -- rupesi rouva puhelemaan jonkun aikaa kestäneen vaiti-olon perästä -- "eiköhän tästä pitäisi antaa tieto kaikille kaupunkilaisille, että..."

"Oikein", huudahti pormestari, eikä kuunnellut, vaikka rouva olisi haastanut enemmänkin. Kiireesti kuin vaaran edessä juoksi hän eteiseen, survasi hatun takaperin päähänsä ja kepin asemasta koppasi rouvansa kesähatun käteensä. Arvattavastikin mahtoi poskeisesta näyttää hieman hassulta, kun pormestari, jonka hattu oli takaperin ja jonka toisessa kädessä oli rouvansa hattu ja toisessa sähkösanoma, katua pitkin hipsasi lähimpään naapuriinsa, tohtoriin. Tämä oli rappusillaan paitahihaisillaan istumassa ja oli vähällä hämmästyä, kun pormestari ryntäsi hänen eteensä ja osoitti rouvansa hattua sekä sanoi: "Keisari tulee... lue... tuosta...." Mutta pian tuo vakava lääkäri, joka monta kertaa oli taidollaan itse kuolemaltakin voiton ottanut, sai mielenmalttinsa, ehkä tosin olikin epätiedossa, kuinka asiat lienevätkään. Arvellen, että pormestari-naapurin kodissa on ehkä jotain ratkaisevaa tapahtunut ja että pormestari tahtoo nyt voittonsa merkiksi näyttää rouvansa hattua, niinkuin Indianit voitetun vihollisensa päänahkaa, lausui tohtori hyvin rauhallisesti: "no, jos sinä olet kotonasi keisariksi päässyt, niin elä toki valtikkanasi -- naisen hattua rupea pitämään, vaan ole mies, jolla on miehuutta." Vasta tämän muistutuksen kuultuaan -- se sattui häneen hyvin pitävästi, hän kun oli, meidän kesken puhuen, koko avio-aikansa taistellut tohvelivallasta päästäkseen -- huomasi pormestari erehdyksensä ja ojensi sähkösanoman tohtorille, mutta rouvansa hatun hän siinä tuokiossa pisti takkinsa liepeesen kätköksiin ja oli hämmästyksissään. Ja niin vakava lääkäri kuin tohtori olikin, hämmästyi sitä hänkin. Tapansa mukaan hän vihelsi, löi näppiä ensin ja sitten paiskasi molemmat kätensä reisilleen. "Mitäs nyt iloksi pannaan, veli, mitä?" sanoi hän viimein.

"On kai minun mielestäni... ei, ei... rouvani se sitä arveli, että tästä pitää antaa tieto kaupunkilaisille ja..."

"Juuri niin, lausui tohtori", "menkäämme heti asiasta ilmoittamaan, sillä aika ei anna siekailla." Ja hän sieppasi hattunsa ja lähti kiivaasti astumaan porttia kohti. Päästyään portille hoksasi hän vasta, että nuttu se onkin rappusilla. Pyörähti sen ottamaan ja sitten uudestaan portille päin astumaan, eikä ollenkaan huomannut, että hänellä oli jalassaan ainoastaan tohvelit, joista toinen oli käynyt niin väljäksi, että se joka askeleella uhkasi jalasta erota. Pormestari kiiruhti tohtorin jälkeen. Kulmassa he sitten kääntyivät eri suunnalle kumpikin. Tohtorin käteen jäi sähkösanoma, ja pormestarinkin huiskivassa kädessä oli taasen rouvan hattu, jonka hän nutun liepeen alta oli kiireesti astuessaan näkyviin vetänyt.

Ei kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin koko kaupunki oli vilkkaassa liikkeessä. Nuo vielä äsken niin rauhalliset ihmiset liikkuivat oikein juoksujalassa ja jokaisella oli samaa sanottavana -- "Keisari tulee, keisari tulee." Naapurit kulkivat toistensa luona sanomassa: "Keisari tulee, keisari tulee". Sanalla sanoen, kaupunkilaiset kertoivat "Keisari tulee" ja hääräsivät niinkuin hämmästyneet mehiläiset pesänsä ympärillä. Ja sitten tieto keisarin tulosta lähti liitelemään maaseuduille. Nuolennopeudella sielläkin kylästä kylään, talosta taloon levisi sana: "Keisari tulee, keisari tulee". Ja mitä etemmäksi se tieto siirtyi, sitä kummallisemmaksi se muodostui, kun siihen liittyi jos jonkinlaisia lisäyksiä.

Senhän arvaa, että kyllä sitä nyt puuhaa ja hommaa syntyi, vaan ihmekös tuo, kun itse keisari oli tulossa... Ensi huumauksessa ei tahdottu ymmärtää, mitä oikeastaan tulisi tehdä. Vähitellen kuitenkin selvittiin ja ruvettiin vastaanottoa valmistamaan, valitsemalla toimikuntia ja puuhaajoita, jotka saivat vallan toimia parhaansa mukaan. Kun kaupunkia rakennettaessa ei alkujaankaan oltu mitään insinöri-tarkkuutta käytetty, niin että rakennukset olivat saaneet tulla kauniisen epäjärjestykseen, ja kun tätä epäjärjestystä saatiin pormestarin suosion nojalla -- ken oli hänen armoissaan, sillä ei ollut koskaan "syynistä pelkoa", mutta ken ei armoissa ollut, sen kartanoa syynättiin tarpeettakin --- yhä edelleenkin pitää, arvaa hyvin hyvästi, ett'ei "suuren maailman" ihmisen silmä voinut täällä viihdyttävää katselemista löytää. Tuolla oli aitaus kallellaan tai ei sitä ollenkaan ollut, tuolla yksi osa seinää maalattu, toinen osa vuoraamaton ja maalaamaton, täällä navetta ja sauna rakennetut asuinpytingin yhteyteen kuin hyvät ystävät ainakin ja tässä pihamaa törkyä ja roskaa täpösen täynnä. Mutta kaikki nämä piti nyt tuokiossa saada korjatuksi. Miehiä pantiin niin paljon työhön, kuin niitä vaan saatiin. Aitauksia nostettiin, ja pormestarin neuvosta vedettiin lautoja läheiseltä sahalta vuoraamattomain kartanoiden viereen, niin että näyttäisi siltä, kuin niitä parast'aikaa rakennettaisiin -- keino, joka muistuttaa kaupungin päällikön toimenpiteitä näytelmäkappaleessa "Revisori". Etenkin yleisiä rakennuksia puhdistettiin ja siivottiin. Kerran ihmeesenkin yhdyttiin, kun n.s. "putkan" ovi oli kadonnut, eikä löytynyt mistään. Lopulta kuitenkin saatiin tietää, että eräs leipojamuija oli sen vienyt torille -- tiskikseen, jolle myötävät leipänsä ja vehnäisensä levitti.

Kaupunginpalvelija Piikki oli saanut huolekseen puhdistuttaa pihoja ja korjauttaa katuja, jotka nekin olivat "semmoiset ja tämmöiset". Hiekkaa vedettiin ja koloja ja kuoppia täytettiin, mutta ne eivät tahtoneet täyttyäkään ja jos täyttyivätkin, niin vaarallista niiden kohdalla oli yhtä hyvin astua. Nuo vuosikausia pihoissa maanneet töryt, kun niitä ruvettiin pois saattamaan, antoivat hajuaistille selviä huomautuksia siitä, että ne tahtoisivat pysyä paikoillaan. Työnsä ohella pistäytyi kaupunginpalvelija Piikki tuon tuostakin taloihin ja sanoi: "nyt se tulee keisari". "Niin, tulee, niin tulee", annettiin aina vastaukseksi, jota paitsi kaappi avattiin ja silloin Piikin käsi sai tehdä vatsalle palveluksen. Viimein vatsa -- vai lieneekö se ollut pää -- kävi niin raskaaksi, että Piikki painautui erään portin pieleen pitkäkseen. Ohitse kulkeva pormestari sattui Piikin huomaamaan ja tiedusti, onko hän uupunut. "Minä katson... yh... tulee... yh... ko katu... yh... tasaiseksi... yh", vastasi Piikki, vaikk'ei pormestari sitä kuullut.

Käsityöläiset ne olivat kiireesen tukehtua, sillä jokaisenhan nyt piti "uuteen karvaan päästä". Ompelijattaret myöskin olivat kuin tulessa. Muun hyvän lisäksi heitä ahdistettiin vielä silläkin, että heitä kiellettiin sanomasta, minkälaisen puvun he millekin ovat tehneet, jotta itsekukin olisi "verraton". Salaisuudet kuuluivat kumminkin ilmi tulleen -- kenessä syy sitten lienee ollutkaan... Jos taasen kenen ei kannattanut ompelijatarta hankkia tai jos ei semmoista ollut tilaisuudessa saamaan, se sai itse vaatteensa valmistaa. Niinpä mamselli Perpetua Lögner, hän joka aamusta iltaan kahden kissansa kanssa istui akkunassa, hänkään, vaikka rahakas, ei hennonnut ottaa ompelijatarta, vaan läpi yön valvoi ja käänsi viheriän leninkinsä itse -- ja se tepponen oli sille lenningille tapahtunut jo viisi kertaa tätä ennen... Näissä pukuhötäköissä sattui semmoinenkin ihme, että kauppiasveljesten Narskujen puolisot, jotka kaksitoista vuotta olivat olleet toisilleen sanaa virkkamatta, tulivat puhelemaan keskenään. Heidän välinsä oli niin kummallinen, että vaikka asuivatkin samaa taloutta, jota heidän miehiensä isän testamentin määräyksen mukaan ei saanut jakaa, eivät he noin pitkään aikaan olleet haastatelleet toisiaan, kun kerran olivat suuttuneet. Nyt olivat he lähettäneet samanväriset lenninkinsä korjattavaksi samalle ompelijattarelle ja kun tämä toisen rouvan lenninkiä toi, ryykäsivät he molemmat sitä omistamaan. Leningin sai tietysti se, jonka oma se oli, mutta ne sanat, joita rouvat toisilleen siinä tilaisuudessa lahjoittivat, olivat omiinsa tukkimaan heidän suunsa vähintäin kahdeksitoista vuodeksi uudelleen...

Kyllä sitä oli mellakkaa ja mylläkkää, vaan ihmekös tuo, kun itse keisari oli tulossa...

Toimikunnat olivat saaneet kaavansa valmiiksi ja heidän ohjelmiansa pantiin toimeen. Tohtorin kartanoon, joka oli kaupungin taloista komein, piti keisarillisten tulla asumaan. Se oli koristettu, miten suinkin oli voitu niin sisältä kuin ulkoakin. Portti oli laitettu riemuportiksi. Koko yö oli valvottu kaunistettaessa. Huoneiden sisustamiseksi oli kerätty kaupunkilaisten kallisarvoisimmat huonekalut ja taulut, mutta kun vanhan Modenskan "ihmisijän vaiheita" esittävää taulua, jonka hän ennen oli markkinoilta ostanut ja puitteisiinkin laitattanut, ei joukkoon huolittu, niin eukko suuttui pahanpäiväiseksi ja raklatti niin että oikein. Myöskin kukkia sijoitettiin huoneisiin niin paljon, kuin niitä suinkin mahtui. Väliin syntyi aika kahakkakin, kun jokainen tahtoi saada kukkansa näkyvimmälle paikalle -- miekkonen se, jolla oli mahtavia puolustajoita. Luultiin jo monen monta kertaa, että huoneet ovat kunnossaan, mutta -- silloin aina jokin vika huomattiin. Kun yksi lähti sitä korjaamaan, niin kaikki juoksivat perästä -- ja sekasotkuun joutui hyväkin järjestys. Viimein täytyi miesvoimalla estää, ett'ei kukaan päässyt huoneisin. Mitä hassunkurisimpia kohtauksia näissä valmistushommissa tapahtui, mutta niitä on mahdoton ruveta kertomaan.

Oltiin siinä luulossa, että keisari saapuisi kaupungin rantaan iltapäivällä. Erään saaren korkealle kalliolle lähetettiin miehiä vartioitsemaan, joiden sitten tuli antaa merkki niin pian kuin keisarin laivan huomaavat. Pormestari olisi vastaanottajana ja neiti Snabb tarjoaisi kukkaisvihkon. Naisväen yhdistys oli päättänyt, että neiti Snabb on siihen kaikkein soveliain. Hänhän se aina olikin alkuunpanijana, jos jotakin erinomaista oli hankkeissa. Sitä paitsi tiedettiin hänen omista kertomuksistaan, että hän oli 21 vuotiaana ollut hyvin "muodissa", olipa häntä kerran kenralikin tanssittanut, jolloin hänen kenkänsä olivat puristuneet niin että voi voi...