Part 5

Kun Metsälampi, niinkuin tiedätte, on pienenläntä pitäjä, on luonnollista, ett'ei siinä lukkarilla voi suuret tulot olla. Tämä kohta korjataan n.s. aprakanajolla. Niillä matkoillaan se lukkari onkin elementissään: hän puhelee, hän haastelee ja hän jos jotakin kertoilee, sukostelee ja mielittelee, niin että tunnoton se emäntä tai isäntä on, jolta ei jotakin heltiä -- olkoon se sitten liina- tai pellavasormaus, jyväkappa, voinaula, lampaan käpälä t.m.s. Yöksi häntä jokapaikassa pidätetään -- jos vaan iltapäivällä sattuu tulemaan -- ja illaksi hän tulonsa varakkaisiin taloihin asettaakin. Tervehtiessään hän oikein syleilee emäntää, kyselee kymmeniä kertoja, mitenkä he voivat ja kertoo, että hänen mammansa -- sillä hyväilynimellä hän vaimoansa kutsuu -- oli hyvin pahoillaan, kun ei voinut matkaan tulla. "Sepä ikävää, sepä ikävää", sanotaan tavallisesti, mutta todellisuudessa on asia niin, ett'ei lukkarin mammaa -- tahdomme hänestä puhuessamme käyttää miehensä hänelle antamaa hyväilynimeä -- paljon kaivatakaan, sillä hän on ylpeänläntä eukko. Kyllähän se on tosin totta, että hän lauvantaipäivinä istuu kotinsa rappusilla ja kutsuu ohikulkevia emäntiä sisään, jopa toruukin, kun muka häntä ei tahdota käydä tervehtimässä, vaan tämän arvellaan tapahtuvan siitä syystä, että silloin aina jää jotakin emäntien eväsnyyttien sisällyksestä lukkarin mamman omaisuudeksi... ilmankos sitä usea emäntä tahtookin ikäänkuin puikahtamalla päästä lukkarin asunnon sivutse. Itse lukkari sitä vastoin on tervetullut kaikkialle, vaikkapa poikkeuksiakin on olemassa. Siksipä hänelle onkin mahdollista niin kodikkaasti useammassa paikassa olla, kuin hän aprakkamatkoillaan on. Muiden kanssa kylliksi rupatettuaan, kerää hän lapset, niinkuin kummi konsanaan, ympärilleen, luettaa heitä ja vakuuttaa, että "kukko munii" heille, jos vaan ovat ahkeroita. Talosta lähtiessään sitten valittaa tehdyn vääryyttä, kun on hänen kuormaansa lisätty tavaraa, vaikka hevonen tahtoo entisten tähden uupua. Niinkuin näkyy, annettiin hänelle kaikellaista kamsua ilman pyytämättä, koska se on kerran tavaksi tullut, mutta kyllä hän vielä lisäksi pyytääkin. Jos vaan mieluisensa kappaleen näkee, alkaa hän isännälle tai emännälle heti haastella: "tuon minä pyytäisin itselleni, jos vaan -- ilkiäisin." Lapsille hän taas sanoo: "sallithan, että kummisi tämän saa?" Eikähän häneltä kovinkaan usein kielletä, niin että kuorma on vörskyä täynnä, kun lukkari aprakkamatkaltaan palajaa. Kotona sitä sitten parhaan mukaan nautitaan, "mit' tarjona on vaan", kunnes taas uudelleen tulee samanlaiselle retkelle lähtö. Voisi luulla, että lukkari on taipuisa juovutusjuomiin, kun hän niin paljon käy pidoissa. Tämä on erehdys. Ruokapöydässä hän kyllä puolensa pitää niinkuin joku toinenkin, mutta juomien suhteen on hän kerrassaan ehdottoman raittiuden mies. Tästä syystä hänellä on useinkin kinaa pitäjän papin kanssa, jolla on semmoinen mielipide, että juovutusjuomia tulee kohtuudella nauttia, koska Luoja kerran on luonut aineita, joista juomia valmistetaan. Eikä pappi anna perään, vaikka lukkari koettaa selittää, että onhan Luoja luonut hamppuakin, josta voidaan valmistaa hirttonuoraa, mutta ei suinkaan Luojan tarkoitus liene, että ihmisten pitäisi hirttäymistä varten nuoraa tehdä. Niin, ei se lukkari juovutusjuomia suosi, vaan kahvi, tuo armas kahvi on hänen lempijuomaansa. Oikein uusi elämä näyttää häneen virtaavan, kun hän höyryävän kahvikupin huulilleen nostaa ja jos hän vielä sen lisäksi saa sikarin hampaisiinsa, niin sittenkös kelpaa olla ja elää, ja on aivan yhdentekevää, onko sikari Havanna-sikari vaiko vaan Borgströmin "pruna prima", sillä hänen mielitekonsa niihin on niin suuri, että hän korjaa muiden viskaamat sikarin-pätkätkin tieltä ja polttaa ne, pannen paperia välistä päälle jos muistaa, mutta jos ei muista, niin siltään suuhunsa pistää ja alkaa vetää, niin että huulet maksahtelee ja että koko mies on niin onnellisen näköinen, että melkein kateeksi käy. Tästä sikarihimosta häntä mammansa usein toruu. "Että sinä" -- sanoo mamma silloin -- "että sinä et lakkaa tieltä löydettyjä sikarinpätkiä polttamasta, niin vielähän näet, mitä siitä seuraa... tartunnaisen sinä saat suuhusi kun saatkin, sillä eihän sitä tiedä, minkälainen rapasuu pätkän on viskannut." Joskus tuosta mamman paapatuksesta syntyy aviopuolisoiden välille todellinen sanakiistakin, joka kuitenkaan ei voi liian pitkälle mennä, kun lukkari on oppinut keinon sen lopettamiseen. "No, sama se" -- lausuu hän päättävästi -- "lakataan sitten kahviakin juomasta." Sen enempää ei ole tarvis sanoa. "Mitä sinä, hyvä ihminen" -- alkaa mamma heti laverrella -- "mitä sinä tähän kahvia sotket... sehän on aivan toista se kahvikulta... Ennenhän minä syömättä olen, kuin kahvitta." Ja niin on tuuli kääntynyt toiselle suunnalle, eikä sikarinpätkistä ole enää puhettakaan, vaan muista asioista ruvetaan juttelemaan. Kun sitten lukkari sanoo: "kaada kahvia kuppiin", niin hyvin nopeasti mamma leiskahtaa "teeren pesästään" s.o. kahvipannun liedestä ottamaan ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut istuu kumpikin aviopuoliso onnellisena ja tyytyväisenä höyryävään kuppiinsa puhallellen, ja lukkari päällepäätteeksi pussahuttelee sikarinpätkästään niin suuria haikuja kuin heinäleivisköitä. Voi sinua, sinä armas kahvi, mitä sinä saatkaan aikaan!

Ei se enää mikään nuorimies tuo lukkari ole. Vuosien taakka jo hartioita painaa ja ennestäänkin vähäiset äänivarat kutistumistaan kutistuvat -- seikka, joka oli omansa antamaan aihetta huolehtimaan. Kumminkin lohduttaa hän itseään sillä, että jos vaan pitäjäläiset ovat edelleenkin hänen kanssansa yksimielisinä, niin toimeenhan sitä tullaan. Ja yksimielisiä ne pitäjäläiset ovatkin, sillä ukkann itsensä ei tarvitse muuta kuin asettaa numerot taululle ja jokaisen värsyn alussa hojauttaa "huu-aa, huu-aa", niin kyllä seurakunta sitten ottaa laulamisen hoteilleen. Ei voi kieltää, ett'ei virsiparka ole sillä tavoin rääkkiin joutunut... saa se senkin seitsemällä polvekkeella olla, jopa pistäytyä penkinkin alle, mutta kun siihen semmoiseen on sekä kirkko että kirkossa olijat vuosien kuluessa tottuneet, niin ei muuta osata kaivatakaan. On kumminkin joku, joka on toista mieltä, ja se on pappi. Tuon tuostakin hän puhelee lukkarille, että tämän tulisi ottaa apulainen ja etenkin silloin, kun pappi väitöksissä sattuu tuskastumaan, lausuu hän sen uhkauksen ja päättää, että sen pitää piankin tapahtua. Mutta sen mukaan kuin lukkarin äänivarat katosivat, sen mukaan hän myöskin lakkasi kiistelemästä ja koetti olla kaikinpuolin niin paljon papin mieliksi kuin mahdollista... ja se auttoi, sillä apulaisesta ei taasen puhuttu mitään. Kovasti sitä lukkaria peloittikin ottaa apulaista niin pienelle tulolle, kuin hänellä on. Sitä paitsi, kuka sen tietää, minkälaisen apulaisen sitä sitten onnistuisi saamaan. Noista lukkarikoulunkäyneistä ei hän pidä laisinkaan ja sanoo niillä olevan semmoista uudenaikaista viisautta, joka ei kelpaa mihinkään -- niiden mielestä on muka epämusikillista tehdä laulaissaan kiekauksia, vanhat sävelmätkin ne hylkäävät... ei, niitä miehiä hän ei apulaisiksi tahdo. Ja jos -- ajatteli hän yksinään -- jos sitä nyt tuommoisen nuoren miehen apulaisekseen ottaisikin, niin sehän voisi iskeä silmänsä hänen Katri-tyttäreensä, joka vasta äskettäin on rippikoulunsa käynyt, ja ruveta hentomielisiä laulujaan laulaa lerkuttelemaan ja niillä vielä tyttären pään pyörälle panisi... Uh! oikein lukkaria värisytti tätä ajatellessaan ja apulaisen ottaminen pahana painajaisena hänen mielessään kummitteli.

Vaan jopa on aika kertoa siitäkin, kuinka Metsälammin lukkari torvea soitti. Tämmöinen se oli se tapaus.

Maassamme oli herännyt ihana ajatus viettää yleinen laulu- ja soittojuhla. Se ajatus on todellakin ihana, sillä jos missä, niin juuri Suomessa on laulujuhlain viettämispaikka, tässä totuuden ja runon maassa, jonne Väinö jätti kanteleen jälelle, soiton Suomelle sorean... Ja kun se ajatus kerran heräsi, päätettiin se panna käytännössäkin toimeen. Kansanvalistusseuran toimistosta lähetettiin kutsumuskirjeitä ympäri maata, muun muassa Metsälammillekin, jonne se lukkarille osoitettiin. Lukkari luki kutsumuskirjeen moneen kertaan läpi, istui ja mietti, mitä olisi tehtävä. Muuta lauluseuraa ei ollut kuin koko seurakunta, jota tietysti ei voi mitenkään laulujuhlaan viedä. Mutta, päätti hän viimein, minä itse päälaulaja menen seurakunnan puolesta sinne -- ja hän menikin, kun aika tuli.

Kahteenkymmeneen vuoteen ei lukkari ollut kaupungissa käynyt. Paljon hänellä siis oli näkemistä ja paljon hän näkikin. Kaikista kumminta hänestä oli se, kun Jyväskylän kirkossa veisattiin torvien säestyksellä. No, on sitä jotakin! Tuommoinen ihmeellinen vaskikonkelo pistettiin suun eteen ja kun sitten poskiaan lupsutteli, niin anna vaan kuulua mitä suloisimpia säveleitä, jotta oikein sydäntä hiipasee ja helisee Herran huone. Ja entäs nuo juhlan komeudet, puheet, soitot ja laulut, ihmisten paljous y.m.s. -- ne olivat seikkoja, joista lukkari luuli saaneensa kertomisen aihetta lopuksi ijäkseen.

Tuon isänmaallisesta innostuksesta hehkuvan juhlan loputtua matkusti lukkari niinkuin muutkin kotiinsa. Lieneekö hänen äänensä lamautunut matkustamisesta vai mikä sille liene tullut, mutta seuraavana sunnuntaina hän ei voinut sitäkään vähää laulaa, minkä ennen oli voinut, tuskinpa virttä edes alkuunkaan saattoi panna, vaikka oli koettanut keittämättömäin kananmunain juomisellakin ääntä irti liu'oittaa. Pappi sattui hyvin kärkkyiselle tuulelle ja jumalanpalveluksen loputtua lausui, että lukkarin pitää hankkia itselleen apulainen mitä pikemmin, sen parempi. Siinä sitä nyt oltiin. Lukkari tahtoi ihan pakahtua, kun tuo ajatuksissa liikkunut apulaiskummitus näytti vihdoin muuttuvan täydeksi todeksi. Mutta nytpä hän luuli keksineensä oivan keinon. Maltas -- ajatteli hän -- minä ostan itselleni torven ja kun sillä opettelen soittamaan, niin siinähän sitä apulaista onkin. Tästä keksinnöstänsä ei hän hiiskunut ainoallekaan ihmiselle, sillä hän päätti tehdä jotain hämmästyttävää. Kaikessa hiljaisuudessa lähti hän ajaa karittelemaan Jyväskylään. Siellä hän tapasi erään vapaaehtoisen palokunnan soittajan, joka oli halukas myömään vanhan bassotorvensa. Hän osasi soittokonettaan erinomaisen hyvästi kehua ja sai lukkariin istutetuksi niin suuren soittoinnon, että tämä osti torven. Sitten se palokuntalainen soittaja vielä opetti lukkaria hieman soittamaankin ja sanoi, ett'ei siinä tarvitse muuta kuin höröttelee ja henkeä laskee. "No, kyllä täällä henkeä riittää", puheli lukkari kookasta mahaansa taputellen. Tyytyväisenä kauppaansa käänsi hän naamansa kotia kohti, jossa oltiin siinä uskossa, että hän matkusti itselleen apulaista etsimässä. "Kohta tulee apulainen, kohta", selitti lukkari, kun siitä kyseltiin.

Jotta hänen aikeistaan ei mitään vihiä saataisi, kuljetti hän torven tallin ylisille, jossa harjoitukset tulisivat tapahtumaan. Kenenkään huomaamatta hän sitten aina sinne hiipi ja puhalsi ja puhalsi, niin että silmät tahtoivat päästä ulos pullistua. Mutta ihmekös nyt kummalla ajaa! Hän ei saa torvestaan mitään muuta ääntä kuin sihinää -- ei saa ääntä tänään, ei huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan, vaikka huuletkin ovat puhaltamisen paljoudesta turvota pöklähtäneet. "Petti se peijakas" -- tuumi lukkari "mutta minäpä menen kaupat purkamaan". Kun mamma huomasi, missä tilassa huulet olivat, niin sittenkös paapatus alkoi. "Enkös sitä ole monen monta kertaa sanonut -- marmatti mamma -- että saathan sinä viimein tartunnaisen suuhusi... nythän sen itse näet... Voi, voi! kenenkähän sikarinpätkän olet polttaa immottanutkaan? Voi meitä onnettomia"... Ja sikarinpätkät ja kaikki tupakat kuulivat kunniansa, eikä ollut apua siitäkään, vaikka lukkari oli jo useat erät lausunut: "kaada kuppiin". Lopulta kuitenkin rakentui kaunis sovinto aviopuolisoiden välille, mutta sillä ehdolla, että lukkarin pitää mennä tohtorissa käymään, "koska" -- kuten mamma sanoi -- "ei voi tietää, mitä niissä huulissa onkaan..." Tämä matka olikin lukkarin mieleen, sillä nythän hän samalla matkalla saattaa torven kaupankin purkaa.

Lukkari lähti siis taasenkin kaupunkiin karittelelemaan. "Petittepä te minua vanhaa kunniallista miestä," sanoi hän palokuntalaisen luo tultuaan. "Kuinka niin?" kysäsi tämä. "Torvi ei anna ääntä", vastasi lukkari. Tuo hyvä palokuntalainen otti torven, pisti huulensa puhaltimeen ja alkoi luritella niinkuin ei mitään. Huomaamattansa hän soitteli monta kappaletta ja lopuksi virren "Koko maailm' iloit' mahtaa" niin kauniisti, että lukkari hymyili ensin toisella suupielellään ja viimein koko suullaan. Loppujen lopuksi ei kaupan purkamisesta ollut puhettakaan, vaan toivoa täynnä antautui lukkari kotimatkalleen. Eikä hänen tarvinnut tohtorissakaan käydä, sillä huulet paranivat matkalla itsekseen. Kotiin päästyä olivat ne niin terveet, että mamma empimättä suikkasi lukkarille tulomuiskun... miltä se sitten lienee maistunutkaan, kun kumpaisenkin huulet olivat jo kurttuiset!

Tallin yliset se lukkari taasenkin harjoituspaikakseen valitsi. Siellä sitten huuliansa asetteli, puhalteli -- ja eipä aikaakaan, niin jopa alkaa tulla torvesta ääntä, hirveätä ääntä oikein, semmoista että saisi kerätä suuren joukon kaikkea maailman rumuutta yhteen, ennenkuin vivahtaisikaan samanlaiselta. Kuului se asuinhuoneisiinkin. Sielläkös elämä nousi! Ensin ei ymmärretty, mitä se onkaan, vaan kohta päätettiin, että navetassa sairaana oleva lehmä on varmaankin joutunut hengenvaaraan ja nyt kuoleman tuskissaan mölisee. Kuin tulipalossa juoksi lukkarin mamma palvelijattaren kanssa navettaan. Palvelijattaren käteen jäi kiehuva kahvipannu, josta kahvi hölkki maahan ja ryvetti hameen pahanpäiväseksi. Navetassa ei mitään vaaraa ollut, rauhassa siellä lehmä vaan syödä karskutteli nuorta heinää, jota sille oli eteen leikattu. Nolona palasi mamma ja palvelijatar kyökkiin. Heidän poissa ollessaan oli puuropata palanut pohjaan ja ikäänkuin olisi valitellut päästeli se niin kummallisia suhkuja. Kun tätä päiviteltiin, astui saunassa asuva loisvaimo pelokkaan näköisenä sisään ja kertoi, että tähän kartanoon on piru asettunut asumaan, sillä hän kuuli semmoista hirveätä ääntä, että voi voi... Ja sitten pääsi sekä taika-usko että mielikuvitus valloilleen ja kummaa kummempia juttuja nyt puhuttiin. Nuo jo melkein unohduksiin joutuneet Räähkälän pirut, jotka parikymmentä vuotta tätä ennen hirmua herättivät, tulivat taasenkin esille. Nehän olivat hirviöitä olleetkin -- ne olivat lehmien edestä ruoat ottaneet ja vieneet halkoja sijaan, hevoset kääntäneet pilttuissa takaperin seisomaan ja kaikki työt pilanneet, eikä niitä muut olleet nähneet kuin pienet lapset. Niitä tämmöisiä nyt haasteltiin -- ja peljättiin. Lopulta tuli lukkarikin, jonka kartanolla kuuluvan hälinän tähden oli täytynyt soittonsa keskeyttää, kamariinsa. Heti juoksi mamma hänelle kertomaan mitä kamalimpia pirujuttuja. "Ole jo" -- sanoi lukkari -- "ei piru uskalla tulla hengelliseen säätyyn kuuluvan miehen asuntoon." "Vai ei" -- intti mamma -- "käyhän piru pappilassa ja itse kirkossakin." Lukkari ei puhunut mitään, istuihan vaan sohvalle. Pyyhkäsi sitten naamaansa, sylkäsi toisesta suupielestä, asetti kädet ristiin vatsalleen ja pyöritteli peukaloita toistensa ympäri sekä rupesi laulamaan: "Vihollinen karkoit' kauvas." Mammakin yhtyi laulua säestämään ja piruja ei enään muistettu sinä päivänä. Mutta kun lukkari sitten seuraavana päivänä taasenkin soitteli s.o. päästi hirveätä ääntä torvestaan, muutti loisvaimo pian koko saunasta piruja pakoon. Hänen kauttansa levisi pitäjälle outoja uutisia ja pian oli lukkarin koti verhottu niin peloittavaan huntuun, ett'ei tahdottu uskaltaa sen ohi kulkea -- ei ainakaan pimeällä.

Mutta lukkari se yhä edelleenkin kuumeentapaisella ahkeruudella kohti päämääräänsä pyrki. Milloin suinkin sai sopivan tilaisuuden, silloin hän pujahti tallin ylisille soittamaan ja soitti niin, että hikikarpaloita päästä tippui ja posket tekivät työtä kuin pale sepän pajassa. Pitkien ja vaivaloisten ponnistuksien perästä oli tullut hedelmäksi se, että lukkari oli oppinut puolineljättä sanaa virrestä "Koko maailm' iloit' mahtaa", mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin tuosta tavusta "mah", vaikka olisi kuinka koettanut. Hänen malttinsa loppui viimein ja hän päätti mammaansa ilahduttaa sillä vähälläkin taidolla, minkä jo oli saavuttanut. Eräänä iltana hän kuljetti torven kamariinsa ja yht'äkkiä sitten rupeaa tarmonsa takaa puhaltamaan "Koko maailm' iloit' mah" alkaen aina säkeen alusta uudestaan. "Voi Herra! armahda meitä... voi, voi... minä ampuan... voi Herra... minä ampuan..." rupesi silloin toisesta kamarista niin surkeasti, niin sydäntä särkevästi kuulumaan, että lukkari lähätti torvensa piiloon ja kiiruhti katsomaan. Täällä näkee hän Katri-tyttärensä ja palvelijattaren toisiinsa kietoutuneina seisovan nurkassa, mutta mamma on pyssy kädessä keskellä lattiaa ja huutaa, minkä jaksaa. "Luojan kiitos" -- änkytti mamma lukkarin huomattuaan -- "että sinä olet täällä... Herra meitä kaikkia varjelkoon... Tuolla pihalla oli varmaankin piru jonkin syntisparan sielua myrsyyttelemässä... ah, jos olisit kuullut sen onnettoman hätähuutoa... Mutta lakkasipas, kun minä siunasin... Voi, voi... siunaa sinäkin... ja ampua pyssyllä... voi, voi..." ja mamma vaipui tuolille. Lukkari otti pyssyn, jota ei kolmeenkymmeneen vuoteen oltu latingissa pidetty, alkoi lohdutella ja sai säikähtyneet vähitellen tointumaan. Sitten kaadettiin kuppiin ja oltiin niinkuin ennenkin. Mutta lukkari päätti ruveta entistä enemmän, soittoa harjoittelemaan, jotta ensimmäisen yrityksen onnistumattomuus tulisi korvatuksi.

Kului tuossa muutamia päiviä, niin astua kapsutteleepa pitäjän pappi erään nuorukaisen kanssa lukkarin luo. Tämä nuorukainen oli äskettäin Helsingin lukkarikoulusta päässyt ja oli halukas apulaiseksi rupeamaan. Kun pappi kehoitti, melkeinpä vaatikin, että juuri tämä on apulaiseksi otettava, niin eipä lukkarin muuta auttanut kuin suostua. Ehdot olivatkin hyvät, ja pian tuo nuori apulainen muutti lukkariin asumaan. Hän oli taitava torveakin soittamaan. Tuon tuostakin hän aina torvestaan sulosäveliä luritteli, jotka sytyttivät semmoisen innostuksen, että Metsälammille tilattiin torvet ja perustettiin soittokunta. Taidolla ja innolla on nuori apulainen sitä johtanut ja, hyvällä edistyksen tiellä kuulutaan jo oltavankin. Itse vanha lukkarikin se kätköksistänsä toi ihmisten ilmoille torvensa, jota hänellä ei tiedetty olevankaan. Apulaisensa johdolla on hänkin oppinut soittamaan tuon yksinään alkamansa säejakson melkein loppuun asti, jolloin aina ryvittäminen estää jatkamista, kuten lukkari itse sanoo. Muutoin hänen on nyt hyvä olla, kun ei tarvitse muuta kuin "herrana elää". Mihinkään viran toimituksiin ei hän ensinkään kajoa. Pitäjällä hän kumminkin käy aprakan-ajolla, niinkuin ennenkin, ja viipyy niillä matkoillaan viikkomääriä.

Lieneekö tuon nuoren apulaisen soitto ja hentomieliset laulun lerputokset -- hän olikin kaikinpuolin musikalinen nuorukainen -- panneet lukkarin Katrityttären pään pyörälle vai eikö se liene pyörälle mennytkään, mutta häitä he kuuluvat -- Katri-tytär ja nuori apulainen -- viettäneen ja kuuluvat olevan niin onnellisia että oikein. Ja onnellinen kuuluu lukkarikin mammansa kanssa olevan ja sekä toisilleen että kaikille muillekin kuuluvat he vakuuttavan saaneensa oikein kelpo vävyn. Metsälampi on tietysti myöskin hyvin tyytyväinen ja ihmeellisesti siellä sanotaan kirkkolaulun alalla edistyttyneen. "Se on lukkarin vävypojan ansio", sanotaan. Mutta että Metsälammilla on torvisoittokunta, sen lukee vanha lukkari omaksi ansiokseen, koska hän muka kaikkein ensiksi alkoi pitäjässä torvea soittaa. -- Ja eihän kukaan tahtone tätä ansiota häneltä kieltääkään.

Keisari tulee!

(Kohtaus pikku kaupungin elämästä).

Miltähän tuntuisikaan tästä nykyisestä maailmasta, jossa kuumeentapaisella levottomuudella hyöritään ja pyöritään, riehutaan ja riennetään, jossa vaaditaan ja tahdotaan, vaikka usein ei tiedetä, mitä sitä oikeastaan tahdotaankaan, niin, -- miltähän siitä tuntuisikaan, jos se yht'äkkiä muuttuisi X:n kaupungin oloihin "vanhoina hyvinä päivinä", esim. sinä aikana, jolta tämän vähäpätöisen katkelman aihe on alkunsa saanut? Ja mitähän taasen toiselta puolen X:n kaupunkilaiset, nuo hyvänsävyisät ihmiset, jotka suloisessa rauhassa tehtäviään täyttivät, eivätkä kaikkeen kyllästyneinä tahtoneet maailmaa muka parantaessaan sitä rikki repiä ja murtaa, mielessään ajattelisivat, jos heidät asetettaisiin elämään tähän aikakauteen ja sen levottomain ihmisten keskuuteen? Totta tosiaankin -- siinähän syntyisi aivan samanlainen hämmästyksen ällistys, kuin "Seitsemässä veljeksessä" kanttorille kohdatessaan Impivaaralta palaavat Jukolan veljekset, niin, -- melkeinpä varmaa on, että tuskinpa muuta osattaisi sanoa kuin vaan korkeintaan: "rupeepa tuulemaan".

Mutta jättäkäämme nämä mietteet ja siirtykäämme pitemmittä puheitta X:n kaupunkiin tutustuaksemme sen oloihin. Meidän on heti tunnustettava, ett'ei sallimus ole millään hyväntahtoisella tuulella silloin ollut, kun se on lahjoittanut asemapaikan tälle kaupungille. Jos meidän syrjäinen maamme jo itsekin kyllin kyllä syrjässä on, niin vielä sittenkin sen syrjäisimpään sopukkaan sai X:n kaupunki sijansa. Näyttää siltä kuin kohtalo olisi ivallaan tuommoisen tepposen tehnyt ja sen tehtyään ivanaurulla sanonut: "katsotaanpas, mitä tästä lapsesta tulee?" Ja että lapsiparka tästä kohtalon tepposesta on saanut kitua, sehän on aivan luonnollista.

Kyllähän tosin alussa oltiin oltu taipuisat siihen luuloon, että tulee siitä lapsesta jotain kun tuleekin, sillä kartano toisensa jälkeen oli kohonnut ja tuo äskeinen kirkonkylä sai kohta ruveta prameilemaan kaupunkina. Kun sitten talojen välille muodostui katuja, kun kauppapuoteja sisäänviettelevine ovineen avaantui ja kun käsityöläisiä y.m.s. entistä enemmän ilmaantui paikkakunnalle, niin eihän ollut ihmekään, jos jo ihan kaupungilta haiskahti -- ja kuka tiesi, mitä sitä tulevaisuuden helmoissa piileekään... Mutta nytpä tulikin seisaus, semmoinen kummallinen taantuminen, ikäänkuin oltaisiin edistysreen kannaksilta -- niillä sitä vaan seisottiinkin -- tienviereen pudota muksahdettu. Hiljakseen se putoaminen oli tapahtunut, pehmeä muksaus se vaan oli ollut, kosk'ei sitä oltu ollenkaan huomattu. Mutta edistyksen-reki se edelleen riensi, ottaen mukaansa niitä, jotka sen kiivaassa kulussa ennättivät matkaan joutua -- ne, jotka eivät etsinko-aikaansa tunteneet, ne jäivät torkuksissa odottamaan, milloin edistyksen-reki sattuisi niitä seutuja uudestaan kulkea viilettelemään. Niin se kävi X:n kaupungillekin, ei se sekään etsinko-aikaansa tuntenut ja heti se lakkasikin sekä suuruudelleen kasvamasta että myöskin elämisen vilkkautta osoittamasta, ihmisetkin ne vähitellen painuivat jonkinlaiseen vähäpätöisyyteen -- nukkuivat "vanhurskaan viattomaan uneen", niinkuin on tapa sanoa.