Part 4

Jo se Heikki alkoi itsekin tuntea, että jotain ihmeellistä on hänessä tapahtunut, vaikk'ei täydellisesti käsittänyt, mitä se oli. Mutta hän on ajatteleva mies, joka ei jalkojaankaan aseta ristiin ajattelematta, onko se tarpeellista vai ei. Huomaamattansa hän kumminkin tuli itseään vertailemaan -- neiti Hannaan. Oikein hän säikähti silloin. Ajattelematta sen enempää seurauksia kuin sitäkään, onko tarpeellista vai ei, lähti hän räätäli Rintalaan, joka sai hänestä ottaa mitan ja tehdä muodinmukaisen puvun. Myöskin tukanleikkaajan sakset saivat olla täydessä työssä -- monta kertaa niiden väli tuli niin täyteen hiuksia, ett'ei leikkaaminen onnistunutkaan -- ennenkuin Heikin karhea tukka oli monivuotisen pituutensa heittänyt. Eikä se Heikki enään paljon luvuistaankaan välittänyt. Luennoilla hän kumminkin kävi. Mutta kun niille mennessä sattui Aleksanderinkadulla neiti Hanna tulemaan vastaan ja kun se ystävällisellä hymyilyllä vastasi tervehdykseen, niin mikäpäs muu auttoi... kuin kääntyä yhteen matkaan. Sitten sitä käytiin katselemassa monilla tavaroillaan puoleensa houkuttelevia kauppapaikkain akkunoita, mentiinpä sisäänkin ja tehtiin ostoksia. Verrattoman hauskaa oli Heikistä saada tavaroita kantaa. Mutta eipä neiti Hanna tahtonut Heikkiä tähän vaivaan panna, kun tällä ei ollut -- käsineitä. Heikki ei, näet, rukkasiaan Helsingissä pitänyt, eikä muitakaan käsineitä ostamaan ruvennut... pisti kätensä vaan taskuihin. Mutta nytpä jo eräänä päivänä nähtiin hänellä uudet hansikkaat. Noista käsistä olikin välistä ollut koko vastus, kun ei tietänyt muine ne "tieltä" pistäisi, vaan oikeinpa somalta rupesi tuntumaan pitää niitä rinnan kohdalla ylhäällä, vetää hansikkaita edestakaisin, oikoa kuruja ja työntää sormiaan syvempään, taputella kämmeniä yhteen ja tietää, että käsillä on lämmin -- ja että täst'edes saa tavaroita kannettavakseen... Hupaiset ne olivat nämä ajat Heikistä. Illatkin ne kuluivat niin tavattoman sukkelaan, että harmitti -- ja siihen vakuutukseen Heikki tuli, ett'eivät nuo siniset silmät kenellekään niin suloisesti säihkyneet kuin hänelle. Siksipä sitä unta ei tahtonutkaan silmiin saada, vaan pitkät ajat mieli ajelehti joka yö maita mantereita ja lopulta aina samaan palasi -- neiti Hannan sinisiin silmiin. Ja silloin taasen outo tunne rinnassa liikkui ja jollain tavalla piti mielen yltäkylläisyyttä tyhjentää keveämmäksi. Niin proosallinen kuin Heikki olikin, tunsi hän kumminkin eräänä semmoisena yöhetkenä, että hänen ajatuksensa tahtoi runomuotoon pukeutuneena purkautua. Hän istahti pöytänsä ääreen, otti kynän ja vaipui aatoksissaan -- runoa kirjoittamaan. Pitkältä ei runoa syntynyt, kun hän taisi olla liiaksi tunteittensa vallassa, mutta se, mikä sitä tuli, oli lähtenyt hänen sydämensä syvimmästä. Ainoastaan kaksi säettä oli paperille piirretty ja kuuluivat ne näin:

"Ei sitä ymmärrä, eikä sitä arvaa, Mikä se rakkaus lienee"...

Siihen se oli runoilu pysähtynyt, runosuoni lienee katketa rapsahtanut, eikä jatkoa koskaan herunut.

Ylioppilaskumppalitkin ne huomasivat, että Heikki oli muuttunut, ikäänkuin hän olisi "uudestaan syntynyt" -- ja jopa yksi ja toinen siihen syytäkin aprikoi. Kerran niitä aika liuta kokoontui Heikin ympärille ylioppilastalossa. Sanasukkeluuksia lasketeltiin ja entisen tavan mukaan kysyttiin: "Heikki, onko se leikki?" "On se sen lemmon leikki", vastasi Heikki aivan samoin kuin tuhansia kertoja ennen oli tehnyt. Mutta kun ne alkoivat sitten sanoa: "sinä olet rakastunut, sen jo nenästäkin näkee" ja tahtoivat häntä ruveta muka Amorin siiville nostamaan, niin silloin Heikin kärsimys loppui. Hän lausui ankaroita sanoja ja ryntäsi kiivaasti pois. Tämmöistä, suuttumusta nimittäin, tapahtui ensi kerran, jonka tähden vallattomat alkoivat tekoaan katua. Heti nousikin kysymys siitä, millä tavalla Heikki sovitettaisiin. Vihdoin, kovasti kiisteltyä ehdotuksista, päätettiin mennä pitämään Heikille sovitus-serenadi, jonka tulisi olla kaikin puolin säädyllinen. Yösydännä sitten kajahti Heikin asunnon seinustalla hyvyydestään kuuluisa ylioppilaslaulu. Laulajat erehtyivät akkunassa ja asettuivat laulamaan sen kamarin kohdalle, jossa neiti Hanna nukkui. Ei tarvinne mainitakaan, että neiti Hanna ylen onnellisena riensi sytyttämään kyntteliä. Kauan hän vielä laulun loputtua ja tulen sammutettuansa istui akkunassa, katsoen synkkään yöhön, ja hänen sydämensä niin hennosti tykytti. Mutta Heikki, joka myöskin lauluun heräsi, ei ensin käsittänyt, näkeekö hän unta vai mitä, vaan vähitellen asia hänelle selveni. Ja nytkös hän onnettomaksi tuli -- hän luuli että neiti Hannalla saattaa olla joku ihailija, jonka toimesta serenadi pidettiin.... Uni katosi häneltä, monenmoisia ajatuksia, toivoja ja epätoivoja risteili hänen mielessänsä ja pitkän pitkä oli se yö. Aamulla kuitenkin kaikki aivan toiseksi muuttui, kun neiti Hanna ja hänen tätinsä kilvassa lausuivat Heikille kiitollisuuttansa serenadista, luullen häntä sen toimeenpanijaksi, vaikka tosin kumpikin huomauttaen samalla, että "herra Heiskanen oli turhaan niin suureen vaivaan ryhtynyt". Heikki koetteli selittää olevansa aivan tietämätön, mutta eipä häntä uskottu, eivätkä väittelykset auttaneet. Heikki antoikin asian sinänsä viimein olla, kun -- luuli että sallimus hänen hyväksensä toimii. Tapauksen johdosta tunsi hän päässeensä paljoa likemmä neiti Hannaa ja hänen tätiään. Milloin suinkin mahdollista, silloin hän oleskeli -- ei omassa kamarissaan, vaan "naisten puolella". Uskalsipa jo ruveta niin rohkeaksi, että eräänä iltana kävi ostamassa neiti Hannalle ja hänen tätilleen pääsyliput Suomalaiseen Teateriin. Neiti Hanna otti pääsylipun hyvin kiitollisena vastaan, mutta täti ei sanonut voivansa lähteä, vaan käski pääsylipun antaa eräälle vanhalle, kuivalle opettajattarelle, jonka muka piti tulla "esiliinaksi". Eipä auttanut muu kuin antaminen. Näyteltävänä oli muuan imelä rakkausnäytelmä. Usein oli semmoisia kohtauksia, että Heikki olisi tahtonut istua aivan neiti Hannan vierellä ja nähdä hänen kasvojensa ja silmiensä väreitä, mutta se "esiliina" oli välissä... tiesi mistä syystä hän Heikin vieressä tahtoikaan istua... Vieläpä se oli haittana keskustelujakin pidettäessä, niin ettei saanut vapaasti haastella -- ja sekös Heikkiä harmitti... arvaahan sen. Kotiin mennessäkin se "esiliina" oli välissä. Koko toivonsa laski Heikki illallispöytään. Mutta kun hän rupesi ruokasaliin menemään, tuli saaliin kääriytynyt "täti" vastaan ja ilmoitti, että hänelle oli iltaruoka viety omaan kamariinsa. Eikä tässä vielä kylliksi, kummempikin ihme tapahtui... onnettomuudet ne tulevatkin joukottain. Neiti Hanna pyysi saada Heikiltä ottaa jäähyväiset, koska hän aamulla aikoi matkustaa pois. Nyt oli Heikki kuin "puulla päähän lyöty", ei hän osannut virkkaa sitä eikä tätä, eikä kuullut, mitä neiti Hanna lienee hänelle puhellutkaan. Kamariinsakin tultuaan, ei hän tietänyt, mitä hän tekisi. Koetti syödä -- ruoka oli hänen mielestänsä niin huonoa, että vähällä oli palvelijattarelle riitelemään lähteä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, kun ajatteli sitä, ett'ei enää koskaan tavanne neiti Hannaa. Oikein hän sadatteli tuhmuuttaan, kun ei jo päivää ennen ollut rakkauttansa ilmoittanut, vaikka kumminkin tunsi itsensä rakastuneeksi... muuta se vaiva ei hänessä voinut olla. Silloin juolahti mieleensä, että hän menee rautatien asemalle ja tekee tunnustuksensa siellä... hiukkasen ennen junan lähtöä... silloin ehkä paremmin vaikuttaa. Heti lehahti rauhallinen tuulahdus hänen liekehtivään rintaansa ja ajatellessaan sitä onnea, kun neiti Hanna hänen kättänsä myöntäen pusertaa, naurahti hän aivan ääneensä. Suloista puoliunta maatessaankin hän hymyili. Aamulla oli hän jo vähä yli kello seitsemän pukeutunut ja lähti asemalle. Muutaman kymmenen askeleen päästä kääntyi hän kumminkin takaisin, kun hoksasi, että hänen velvollisuutensa on olla matkasäkkiä kantamassa. Alkoi sitten hiljalleen kävellä asuntonsa portin edustalla, mietiskeli ja luki, montako akkunaruutua on toisella puolella katua olevassa pytingissä. Pian tuli neiti Hannakin palvelijattaren kanssa. Heikki olisi ottanut tavaroita kantaakseen, mutta palvelijatar ei tahtonut antaa, kun hänenkin mielensä teki asemalle. Antoi hän tavarat viimeinkin ja kevyenä sitten lähti edeltäpäin hipsasemaan yksinään. Mutta rinnakkain astuivat neiti Hanna ja Heikki, eivätkä raskaat kantamukset viimeksi mainitusta ollenkaan painavilta tuntuneet. Arveli se Heikki, että sopisihan ehkä tunnustus nytkin tehdä, mutta vastaantulevia ja ohimeneviä oli niin paljon, ett'ei käynytkään päinsä. "Sama se" -- ajatteli Heikki -- "minä teen sen asemasillalla... hiukkasen ennen junan lähtöä... silloin ehkä paremmin vaikuttaa..."

Sielläkös oli kuhakka tuolla asemalla -- siellä tyrkittiin ja tuuppailtiin. Sanomalehtipojat huusivat ja pyörivät ympärillä kuni itikat kesällä. Vaivalla pääsi neiti Hanna pilettiluukulle ja sai lunastetuksi piletin. Peräkkäin he sitten -- neiti Hanna, ja Heikki -- lähtivät astumaan odotussalin läpi. Ovenvartija avasi kohteliaasti oven neiti Hannalle, kun huomasi hänen kädessään piletin, mutta Heikki "joutuikin kiinni". Hän ei tietänyt koko niitä kummallisia asetuksia, joita "hallitus" -- rautatien-hallitus nimittäin -- on laittanut, jonkatähden hän nousi kovaksi sekä tahtoi väkisin mennä. Ovenvartija ärtyi myöskin, jopa survasikin Heikkiä. "Ettekös näe, mikä mies minä olen?" sanoi Heikki, osoittaen lakkiinsa. "Ettekös te näe, mikä mies minä olen?" vastasi ovenvartija, osoittaen lakkiansa hänkin ja kiskasi Heikiltä tavarat, jotka nosti asemasillalle, sekä painoi oven kiinni, jääden itsekin toiselle puolelle. Peijakas kuitenkin! Eikä Heikki huomannut ostaa pilettiä Malmille, niinkuin on tapa tehdä, jotta asemasillalle junan lähtiessä pääsee... Häntä suututti niin, että hiki päähän nousi ja mies oikein vapisi... Kun hän hieman lauhtui, lähti hän polisikamarille asiata ilmoittamaan... ei, näet, tietänyt, että rautatiellä on oma hallituksensa.

Neiti Hanna se kulki väentungoksessa koko tapauksesta tietämättä. Vihdoin alkoi hän ympärilleen katsella. Heikkiä ei näkynyt. Kummastellen tätä, alkoi hän kulkea takaisin -- ja huomaapa viimein tavaransa asemasillalta. Tuhatta suuremmaksi hänen ihmettelynsä käy, eikä hän voinut laisinkaan käsittää, miksi näin oli tapahtunut. Kyllä hän tosin oli huomannut, että herra Heiskanen oli etenkin tänne rautatielle tullessa ollut vähän niinkuin käsittämätön, mutta eipä hänellä ollut aikaa ruveta miettimään, vaan hänen tuli kiireesti raahata tavaransa vaunuun. Sinne hän istahti akkunan viereen ja kohta vinkasi höyryhepo ja juna lähti mennä kolisemaan.

Heikin kiihko jäähtyi aivan kylmäksi, kun polisikamarissa selitettiin, että semmoinen ja semmoinen on rautatien laki, eikä häntä ollenkaan haluttanut mennä valitusta rautatien-hallitukselle tekemään, niinkuin häntä neuvottiin. Mutta ajatelkaapas hyvät ihmiset, jos Heikki olisi semmoinen kuumaverinen rakastunut ollut, joka huumauksessaan olisi juossut lähimpään järveen itseään jäähdyttämään... niin kenenkä syy se olisi ollut...! Ja kuka tietää, ett'ei niinkin tule vielä tapahtumaan... ja kenenkä syy on se...! Heikki tosin kesti tämän tapahtuman niinkuin mies, mutta ovenvartijan röyhkeys, kun se ei mitään selitystä antanut, vaan suorastaan hänen tiensä katkasi, suututti häntä niin, ettei hän koskaan ai'o rautatietä matkustaa. Rupesi sitten arvelemaan, että mitähän olisi, jos hän kirjeellisesti rakkautensa ilmoittaisi... Vaan silloin sai hän päähänsä kaikenmoisia enneluuloja -- viime aikoina hän, näet, on tullut uskonnolliseksi haaveilijaksikin -- ja hän tuli siihen vakuutukseen, ett'ei sallimus olekaan neiti Hannaa hänelle määrännyt, koska semmoinen este rakkauden tunnustusta kohtasi. Sydämensä haavaa koetti hän ahkeruudellaan parantaa. Tuli sitten aivan entiselleen -- luki ja luki ja eiköpä hän jo kohta papiksi valmistunekin. Jos milloin tuo rakkauden seikka mieleensä juohtuu, silloin hän itseään hiljaisuudessa toruu ja päivittelee, kun menetti aikaa, jopa rahaakin turhaan. Vaatekertansa ja hansikkaansa pisti hän kaapin laatikkoon, sanoen itsekseen: "_kostoon kovaan ne nuokin menivät_".

Metsälammen lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.

(Vähäksi osaksi mukaelma).

Toden todellakin on tuo Metsälammin lukkari oikean vanhanaikaisen maaseutu-lukkarin esikuva, kerrassaan semmoinen, ett'ei vertaa missään... ei edes museoissakaan. Sukuperältään jollakin tavoin herrasvereen kuuluva, jopa, kuten pitäjäläisille itse kertoi, korkeita koulujakin käynyt, tiesi mistä syystä hän lieneekään lukkariksi ruvennut niin syrjäiseen paikkaan kuin Metsälampi -- tiedättehän sen -- on. Mahtaa kuulua hassultakin, kun sanotaan "ruvennut lukkariksi", mutta asia on sillä tavalla, että siihen aikaan ei ollut lukkarikouluja y.m.s. laitoksia, joten kilpailijoista ei ollut pelkoa, eivätkä ajan vaatimuksetkaan olleet niin suuret kuin nykyään. Kun Metsälampikin osui lukkarin puutteesen joutumaan, niin aivan avosylin otettiin vastaan se, joka vaan tahtoi lukkariksi tulla, -- ja niin oli lukkari saatu. Kuinka lieneekään, en tiedä, vaan ei hänen kumminkaan, tämän puheena-olevan Metsälammin lukkarin, olisi pitänyt lukkariksi ruveta, jos nimittäin on kohtuullista lukkarilta ääntä ja laululahjaa vaatia, sillä näitä antimia lahjoittaessaan oli luonto ollut liian säästävä, jopa itarakin. Mistään n.s. musikikorvasta ei ole puhettakaan ja ääni taasen ei sanan varsinaisessa merkityksessä sitä nimeä ansaitse. Sen lisäksi on äänessä vielä semmoinen paha ominaisuus, ett'ei se suoraan suusta tule ulos, vaan se kiertelee ensin kulkkulaen joka lokeron, sutkahtaa sitten pääkallon ympäri koluamaan ja vihdoin viimeinkin nenän kautta etsii itselleen tien. Tuommoista kiertokulkua tehdessä on ääneen yhdistynyt kaikenmoisia lisiä, vapisevaa värähtelemistä ja kummallista honinaa, niin että hänen laulaessaan ei eroita sanoja laisinkaan. Saa sitä kuunnella, kuinka tarkkaan tahansa, muuta ei kumminkaan kuulo-aisti tajua, kuin tuon yhtämittaisen "huu-aahuu-aahuu-aan", joka virren alusta sen loppuun asti vuoroin nousevissa, vuoroin laskevissa äänen-vaihdoksissa honisten kaikuu. Selvää on sanomattakin, että tämä oli omansa huomiota herättämään. Ihmisillä onkin tapana hyvin pian teroittaa silmänsä toisten ominaisuuksiin ja virheisin. Niinpä Metsälammin lukkarin lauluakin pahankuriset pitivät ivansa esineenä, apinoiden sitä ja nauraen sillä. Tämä kaikki tapahtui yksityisissä piireissä takanapäin. Mutta rupesipa kerran eräs huimapää jossain julkisessa seurassakin matkimaan lukkarin laulua. Sekös riemua nosti ja sen nousemista lisäsi vielä se seikka, että matkija osoitti olevansa täydellinen mestari taiteessaan. Vaan tulipa tapaus sitten lukkarin omille korville. Loukatuksi, oikein syvästi loukatuksi tunsi hän itsensä silloin ja suuttumus täytti hänen jokaisen jäsenensä aivan luita myöten. "Kaikenlaisia konnantöitä niitä pitää kuullakin", kiukuitteli hän yksinään. "Mutta minä tahdon näyttää, ketä he ovat pistäneet, kun ovat minut kunniallisen, hengelliseen säätyyn kuuluvan virkamiehen häväisseet... Ei, rankaisen minä heidät, käsken käräjiin ja sakoitan että napsahtaa... niin minä teen, niin teen..." Ja lukkari ei puhunut leikkiä, sillä niin pian kuin laillinen manausaika tuli, sai tuo huimapää, joka matkimisrikoksen oli tehnyt, käskyn kunnianloukkauksesta käräjiin, ja ne, jotka matkimisesta olivat riemuinneet, pyydettiin todistajiksi. Vielä oli lukkari käskenyt ilmoittamaan senkin, ett'ei hän sovintopuuhille edes "korvaansa lotkauta".

Erilaisilla tunteilla niitä sitten käräjiä varrottiin. Toiset nauroivat koko jutulle, mutta toiset pelkäsivät, että siitä saattaa ihmeitäkin syntyä... kukatiesi tuomitaan raippavitsojakin... Vihdoin viimeinkin käräjät lähestyivät, tulipa sekin päivä, jona lukkarin kunnianloukkausjuttu oli käsiteltävä. Niinkuin loukattu konsanaankin, käveli lukkari eripäällään käräjäkartanon pihamaalla, heittäen nuhtelevia silmäyksiä niiden puoleen, jotka tähän juttuun olivat osallisiksi joutuneet. Moneen nämät silmäykset näkyivät vaikuttavankin, niin että he tahtoivat itseänsä kanttorin nähtävistä eroittaa. Mutta tämän asian alkuunpanija, se huimapää matkija itse, hän oli iloinen ja rallatteli ja kertoi kaikelle käräjäjoukolle, että hänellä tänään laulatetaan lukkarinvaalia. Arvaahan sen, ett'ei tämä tämmöinen lukkarin sappea laisinkaan sulattanut... Kajahtipa tuossa nyt huutomiehen ääni ja riitapuolet astuivat oikeussaliin. Lukkari asettui seisomaan lähelle seinää tuomarin sivulle, siveli päätään ja asetti kätensä ristiin vatsalleen sekä alkoi pyöritellä peukaloita toistensa ympäri. Vastaaja jäi ovensuuhun ja nojasi hartioillaan pihtipieleen. Oikeuden puheenjohtaja loi ensin tutkivan katseen vastaajaan, sitten lukkariin ja lopuksi tiedusti, mitä varten riitapuolet ovat oikeuteen tulleet.

"Minä" -- alkoi lukkari -- "minä vaadin vastaajaa ankaraan edesvastaukseen siitä, että hän on minua vanhaa, hengelliseen säätyyn kuuluvaa virkamiestä häväissyt, minun kunniaani loukannut".

Tuomari kääntyi vastaajaan.

"En minä, korkea oikeus, ole tahtonut" -- puhui vastaaja -- "kenenkään kunniaa loukata, minähän olen tehnyt ainoastaan sitä, mitä lukkari tekee joka pyhä ja välistä viikollakin".

"Mutta sillä, juuri sillä hän onkin minun kunniaani loukannut" -- selitti lukkari -- "hän on matkinut minun lauluani ja tehnyt minun virkatoimestani pilkkaa... kaksinkertaiseen rikokseen on hän syypää... on loukannut kunniaani ja virkaani".

"Ei, korkea oikeus, en minä ole matkinut, enkä kunniaa ja virkaa loukannut... minä vaan lauloin samalla tavalla kuin lukkari itsekin laulaa", sanoi vastaaja, lisäten olevansa heti valmis osoittamaan, kuinka hän on laulanut, jos korkea oikeus tahtoisi sitä kuulla. Oikeuden puheenjohtajan pää vaipui alas ja miettiväisenä katsoa tuijotti hän pöytään ison aikaa. "Oikeuskin katsoo" -- lausui hän viimein -- "asian selville saamista varten tarpeelliseksi, että niin kantaja kuin vastaajakin laulavat jostakin virrestä säkeen kumpikin, niin saadaan kuulla, onko vastaaja todellakin tehnyt kantajan laulusta pilkkaa vai onko hän, kuten itse väittää, ainoastaan laulanut, pilkkaa tarkoittamatta, samalla tavalla kuin kantaja laulaa. Kantaja laulakoon ensiksi".

"Mutta minulla on todistajoita", huomautti lukkari.

"Ei niitä" -- muistutti oikeuden puheenjohtaja -- "tässä tarvita, sillä oikeuden jäsenissä on todistajoita kylliksi".

Kun lukkari näki, että lauluksi nyt on pantava, rypistyi hänen tavallisesti lauhkea muotonsa yrmyiseksi. Vastaajan naama sitä vastoin välähti iloisenkirjavalta, ikäänkuin hän olisi tämmöistä odottanutkin.

Lukkari pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi täydellisellä kirkkohartaudella laulaa virttä: "Voi Herra! kuinka useat Tääll' karkaa minua vastaan". Nuo kaksi säettä hän ainoastaan lauloi, mutta aivan entisellä tavallaan, niin että sanoista sai tuskin ollenkaan selvää. "Huu-aa huu-aa", sitä tuli niin paljon kuin suusta ja sieramista suinkin mahtui.

Nyt tuli vastaajan vuoro laulaa. Hänkin pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi vetää "huu-aa, huu-aa", mutta niin pettävän yhtäläisesti, ett'ei kukaan olisi voinut sitä lukkarin laulusta eroittaa. Kun hän oli lopettanut, kuului oikeuden puheenjohtajan käsky: "astukaa ulos."

Oikein kauheasta piinasta luulivat oikeuden jäsenet päässeensä, kun, riitapuolien ulos astuttua, saivat suurella vaivalla pidätetyn naurunsa laskea vapauteensa... hyvä vaan, ett'eivät sitä estäessään olleet purreet leukojansa rikki. Hetkisen kuluttua kutsuttiin asianomaiset sisään ja oikeuden puheenjohtaja julisti seuraavan päätöksen: Koska oikeus on huomannut, että vastaaja on ainoastaan eroittamattoman yhdellä tavalla laulanut kuin kantaja, jonka tehty koetus selvästi osoitti, joten mitään kunnian- tai viran-loukkausta ei ole voinut olla tarkoituksena, katsotaan kohtuulliseksi kumota kanne perusteettomana ja kulungit kuitataan asianomaisten kesken vastakkain. Siihen se meni riitajuttu. Mutta ett'ei vastaaja pääsisi käräjäjoukon keskeen ilkkumaan, pyysi lukkari hänet kotiinsa. Siellä he sitten tekivät semmoisen sovinnon, että vastaaja lupasi aina olla lukkarin tavalla laulamatta sekä oikeusjutusta kertomatta. Vaan mikäpä apu siitä oli, vaikka vastaaja suunsa sulkikin, sillä lautamiesten kautta pääsi asia jokaisen suuhun ja vuosikymmenien vieriessä on siitä saatu aihetta makeaan nauruun sekä Metsälammilla että muillakin seuduilla.

Mitä lukkariin yleensä tulee, niin on hän mies mitä parhain ja luultavaa on, että tuo edellä kerrottu riitajuttu oli hänen ensimäisensä ja viimeisensä. Jo ulkonäkönsäkin puolesta on hän kuin hyväntahtoisuus itse ja kaikinpuolin semmoinen kuin vanhanaikaisen lukkarin tuleekin olla. Kookas vartalo, ulospäin pullistunut vatsa, vaikk'ei kumminkaan mikään möhömaha, leveä naama, jota hän tuontuostakin silittelee, aina parrasta puhtaaksi ajeltu leuka, suurenläntä pää, otsapuoleltaan kalju, johon hän erinomaisen taidokkaasti osaa takaraivalta hiuksia kerätä, -- siinä hänen kuvansa pääpiirteissään. "Kansanmies" vakuuttaa hän olevansa, mutta ei hän kumminkaan lukkari-arvoaan unohda ja esim. kellonsoittaja on hänestä aivan vastenmielinen, kun sekin sanoo kuuluvansa hengelliseen säätyyn.

Mutta kuten jo sanottiin, mies mitä parhain se tuo lukkari on ja paljon pitäjäläiset hänestä pitävätkin. "Eipähän hän ylpeä liene, saa siltä puheen jalkamieskin", on tavallinen selitys, jos lukkarista tiedustelee. Ja totta onkin, ett'ei hän ylpeä ole, sillä jokaista hän taputtelee ja jokaista hän puhuttelee. Eikä niitä pitoja, hautajaisia, tai ristiäisiä pidetä, joihin ei kanttoria kutsuttaisi. Hän taasen ei millään tavalla tahdo poisjäämällä kutsujain mieltä pahoittaa. Hauska häntä onkin pitopaikassa nähdä, kun hän pöydän päässä istuu ja, sikaria poltellen ja kahvia juoden, loppumattomia kaskujaan laskettelee -- saa sitä ympärillä olevat silloin kyllikseen nauraa ja sanoa: "no on se tuo lukkari, on se." Ristiäisissä häntä melkein aina pyydetään kummiksi, josta on ollut semmoinen seuraus, että melkein kaikki nuorempi polvi on hänen ristilapsiaan. Siitä syystä häntä muutamat sanovatkin "pitäjän kummiksi."