Part 3

Seuraavina päivinä puuhattiin veneretkeä, jota varten piti kulkea talosta taloon. Kaikkialla sain nauttia suurinta vieraanvaraisuutta ja kohteliaisuutta. Retkipäiväksi tuli perjantai, jolloin k:lo 10 aikaan e.pp. joukko venheitä, jotka olivat iloista nuorisoa ja muutamia vanhuksiakin täynnä, lähti järven melkein tyyntä pintaa kulkea viilettämään noin 3 lyhyen virstan päässä olevaa saarta kohden. Ilma oli herttainen ja lämmin. Minun silmäni etsivät neiti Elmaa, mutta harmikseni eivät häntä löytäneet. Vaan lähestyessämme saarta, näin joukon nuorisoa rannalla seisomassa, ahkerasti huiskuttaen nenäliinojaan. Näiden joukossa oli kaipaamani neiti Elmakin. Oli, näet, tehty sillä tavalla, että yksi joukko oli tullut edeltäpäin valmistamaan kahvia y.m. vastaanottoa jälkeentulijoille. Sitten alkoi päivän viettäminen vapaassa kesäisen luonnon helmassa. Olikin oikein riemullista saada tanssia ja leikkiä lyödä luonnon "suuressa salissa", jonka permantoa tuoksuvat kukat kirjasivat. Siinä sivulla tehtiin päätös kolmen viikon perästä pidettävästä kansanjuhlasta y.m. siihen kuuluvista seikoista. Yrjö lupasi pitää puheen isänmaalle. Minua vaadittiin pitämään esitelmää ja esitelmän aineeksi määrättiin Kalevala, kun nyt samalla vietettiin Kalevalan 50 vuotista juhlaa. Tästä kunniasta täytyi minun kieltäytyä, sillä Kalevalaa minä tuskin ollenkaan tunsin. Tosin olin koulua käydessäni sitä vähän lukenut, mutta senkin vähän vaan vastenmielisesti. Kun en luopunut kieltäytymisestäni, niin naiset laittoivat arpaliput, jotka sitten saisivat määrätä, kuka heidän 4:stä valitsemastaan tulee esitelmän-pitäjäksi. Minä olin näistä 4:stä yksi -- ja ell'ei neiti Elma olisi ollut arpa-uurnaa kädessään pitämässä, en olisi ollenkaan mennyt nostamaan. Ja mitenkäs kävi? Arpa sattui minulle! Vieläkin koetin vastustella, mutta neiti Elma tuli luokseni, katsoi veitikkamaisesti silmiini ja tuo sievoinen suu muhoili niin imarteellisesti, kun hän minulle sanoi: "voitteko todellakin olla tuommoinen?" "En -- teidän pyyntönne tähden", täytyi minun vastata. Ystävällinen hymyily huulilla lausui hän kiitoksensa minulle ja lähti hilpeänä muille naisille lupaustani ilmoittamaan. Minua ajattelutti tuo pulma, johon olin sitoutunut, mutta itseäni lohdutin sillä, että kukaan ei olisi kieltäytynyt -- kun neiti Elma oli pyytämässä. Ja enhän sitä paitsi ollut ensikertaa puhujana esiintyvä, sillä monen monessa ylioppilaskokouksessa oli minun puhettani käsientaputuksilla palkittu. Minulla ei olisikaan esitelmänpitäjäksi itseäni vastaan valitsemista ollut mitään sanomista, jos sen aineeksi ei vaan olisi määrätty minulle niin vähän tunnettua Kalevalaa -- se se oli syy vastustamiseen ja se se minua harmitti. Mutta sitä lukuun ottamatta oli päivä yksi nuoruuteni hupaisimmista huvipäivistä. Kumminkin minua ihmetytti se seikka, että melkein kaikki puheet ja laulut olivat pelkkää suomea, vaikka suurin osa retkellä olijoista kyllä osasi ruotsiakin. Jokainen näyttikin olevan kansallisasiaan innostunut ja jokainen puheli siitä pontevasti ja tykkänään toiseen suuntaan, kuin minä olin ruotsinkielisistä sanomalehdistä lukenut ja ruotsinmielisiltä kuullut, joitten keskuudessa olin kasvanut. Mutta päivä oli jo mailleen menossa, kun vihdoin lähdimme saaresta takaisin. Nukkuva tuulonen kuljetti kaikua laulumme sävelmistä laaksosta laaksoon ja vuorelta vuorelle. Kun sitten oli rannassa erottu ja vähän sen jälkeen olin sängyssäni lepäämässä, mietin päivän muiden muistojen ohella kansallisasiaa ja ajattelin, miten sen laita oikeastaan lienee.

Huomis-aamusta alkaen aloin puuhata esitelmääni, sillä siihen olin päättänyt uhrata työtäni niin paljon kuin mahdollista. Minä lu'in Kalevalaa, joka alusta tuntui niin oudolta ja kummalliselta. Mutta mitä enemmän minä sitä luin, sitä suuremmaksi kasvoi kummastukseni tuosta ihmeellisestä maailmasta, minkä sain siinä kohdata ja mikä minua tuntui rupeavan miellyttämällä miellyttämään. Oikeinpa minua alkoi hävettää, kun nyt vasta tätä kallista kansallista aarretta tein itselleni tutuksi. Onneksi oli Yrjöllä professori X:n pitämiä kirjoitettuja lujentoja Kalevalasta, joita minä sain, oman ahkeran tutkimukseni ohella, lähteinäni käyttää. Niistä oli minulle verraton apu. Sitä paitsi oli itse provasti ihastunut Kalevalaan. Hän puheli minulle siitä paljon ja nähtyään että minulla oli siitä jotenkin hämärät tiedot, sanoi hän: "kyllä näen mihin suuntaan ja henkeen sinä olet kasvanut. On tarpeellista, että rupeat miettimään, mitä aatteet isänmaa ja kansa oikeastaan tahtovat sanoa". Nämä vanhuksen sanat painuivat syvästi mieleeni ja minä aloin ajatella, miten minun laitani lieneekään. Minä kyllin kyllä tiesin isänmaa- ja kansa-aatteet sekä velvollisuudet molempaa kohtaan, mutta minä olin ruotsinmielisistä sanomalehdistä ja sen puolueen jäseniltä imenyt vihaa niiden saarnaaman kieliasian tähden ei ainoastaan suomenkieltä, vaan samalla koko kansallismielisten harrastusta kohtaan. Suomen kansan historia monine vaiheineen oli minulle päivän selvää ja minä tiesin, mitä "kansamme on kärsinyt katoamatta" sekä että silläkin on tärkeä tehtävä tulevaisuutensa tähden, mutta se kieli-asia -- se oli minut kauttaaltansa soaissut, soaissut siihen määrään, että minä kaikissa näin vaan kielikiistaa. Sitä paitsi minä tahdoinkin olla kiistoja ja puolueita ylempänä ja tulla tiedemieheksi, joka ainoastaan oman itsensä kunnian ja maineen tähden tutkisi tieteitä, huolimatta mistään ajan kysymyksistä. Nyt kumminkin luulin ajatuksissani tuntevani toisellaista suuntaa. Näitä seikkoja en voinut olla ilmaisematta Yrjölle. Kun hän huomasi, että olin joutunut jonkinmoiseen käännekohtaan, rupesi hän innokkaasti minulle selvittämään kansallismielisten ohjelmaa. Se tekikin hyvää, sillä nyt sain oikean käsityksen kansallisasiasta ja minä tunsin päivä päivältä tulevani sille myötätuntoisemmaksi.

Nyt oli myöskin kiire valmistuksien tekemisessä kansanjuhlaa varten, jota oli aikomus saada niin monipuoliseksi kuin mahdollista. Jo keväällä oli saatu asianomainen lupa arpajaisten pitämiseen, jotka päätettiin yhdistää kansanjuhlan kanssa yhteen. Voittoja oli koko talvi valmistettu, mutta vielä nytkin oli niiden kokoamisessa ja lisän hankkimisessa paljon työtä. Lauluharjoitukset antoivat myöskin kyllin kyllä puuhaamista. Mutta tehtäväänsä innostunut nuoriso ei säästänyt voimiaan, vaan koetti saada kaikki toimitetuksi parhaan mukaan. Tuskin oli yhtään päivää, että jotakin kokousta tai harjoitusta ei olisi ollut. Niitä pidettiin milloin yhdessä, milloin toisessa kohden. Ilman mitään rajoitusta kokoonnuttiin sekä herrasperheissä että talonpoikaisissa. Minun täytyi ihmetellä sitä siisteyttä, puhtautta ja hyvää järjestystä, mitä viimeksi mainituissa sai täällä melkein useammassa paikassa kohdata. Puhumattakaan ylimalkaan jotenkin tyydyttävällä tavalla laitetuista ja siistityistä huoneista, tapasi monessakin talossa monta eri sanomalehteä sekä muuta uudenaikaista arvokasta kirjallisuutta, jota sanottiin niin talon oman perheen jäsenten kuin työväenkin ahkerasti viljelevän. Näistä en voinut olla kummastustani lausumatta provastille, joka puolestaan ei siinä sanonut olevan mitään aihetta kummastelemiseen, vaan päin vastoin ilon aihetta, lisäten vielä, että minulle pääkaupunkilaiselle ei olisi miksikään pahaksi, jos koettaisin päästä yhä enemmän kansaa tuntemaan. Sitä samaa minä jo halusin itsekin, sillä se rupesi minua vähitellen miellyttämään tuossa yksinkertaisessa elämässään ja väsymättömässä ahkeruudessaan. Kun vielä päällepäätteeksi tulin tuntemaan kansan puutteita, tarpeita ja toiveita ja kun sain nähdä, miten se ottaisi vastaan, kun sille oikeata ja hyvää tarjottaisiin, en pitänytkään sitä enää "tuhmana olentona", vaan päinvastoin sitä, joka ei tahtoisi sille ja sen hyödyksi tehdä työtä.

Mutta tulipa se päivä, jona hansanjuhla oli vietettävä. Kaikki juhlaa varten oli valmistettu samaan tapaan, kuin semmoisiin tilaisuuksiin tavallista on. Väkeä oli kokoontunut runsaanlaisesti. Aluksi laulettiin muuan laulu. Sen jälkeen piti Yrjö pontevan, innokkaan puheen isänmaalle, kehoittaen lopuksi läsnäolijoita huutamaan: "eläköön Suomen kansa, ja sen kansallisuus", jolloin raikas, sydämien syvyydestä lähtenyt monenkertainen eläköönhuuto kaiutti ilmaa. Minun rintani tykki, kun näin köyhän työmiehenkin, joka hänkin nyt oli riisunut arkinuttunsa ja tullut hetkeksi vapaana riemuelemaan, iloissaan yhtyvän muiden huutoon ja tuntui ikäänkuin joku olisi sanonut: "näethän, että hänellekin on isänmaa, kansa ja kansallisuus pyhä, niin miks'ei sitten sinulle, joka olet onnellisemmalla asemalla inhimillisten ja tieteellisten y.m. tietojesi puolesta kuin hän!" Silloin minä yksinäisyydessä vakaasti päätin, että minäkin tahdon täst'edes olla _kansanmies_.

Nyt ruvettiin arpalippuja myömään, jotka vähässä ajassa menivät kaupaksi. Sitten nousin minä esitelmääni pitämään. Minä puhuin Kalevalan, tuon verrattoman aarteen, jonka esi-isämme ovat meille jättäneet, merkityksestä sekä muinaisuudelle että tulevaisuudelle, sen arvosta kansalliselta kannalta, toin esiin sen kauniimpia paikkoja, tein sen henkilöitten luonteista kuvia, vertasin sitä muiden kansain kansallisepoksiin j.n.e. Monta kertaa olen jälestäpäin ihmetellyt, että olin esitelmästäni, jonka aine muutamia viikkoja sitten oli minulle jotenkin tuntematonta, saanut semmoisen syntymään, että sen lopussa läsnäolijat huusivat minulle "eläköön". Tämä olikin mahdollista, jos nimittäin otaksun, ettei minun oma ahkera tutkimukseni voinut niin vähässä ajassa paljo hedelmiä tuottaa, ainoastaan sen kautta, että minulla oli Yrjön yliopistossa kirjoittamat luennot ja hänen omat neuvonsa ja ohjeensa alituisina apuina. -- Seurasi sitten lauluja sekä kansanjuhlissa tavallisia leikkejä ja kilpailuja, joista jaettiin palkinnoita. Tulot olivat hyvät ja juhla kaikin puolin onnistunut. Lopuksi oli päätetty pitää tanssit Hovilan hovissa, jossa on useita avaroita huoneita. Täällä oli hauska illanvietto. Tanssin ohella oli kuultavana lausuntoa ja laulua. Ei koskaan ole lausunto minuun niin syvästi vaikuttanut, kun neiti Elman lausuessa runoelmaa "Oma maa". Muutoin minä koko päivän seurustelin yksinomaan hänen kanssansa ja sitten myöhemmällä tanssista erotessa saatin hänet kotiinsa. Kun olin palannut pappilaan ja asettunut levolle, eipä tullutkaan uni silmiini. En tiedä mikä minua vaivasi, mutta kummalliselta vaan tuntui. Minä kysäsin sydämeltäni: "olenko rakastunut?" Se vastasi: "olet" ja mielikuvittelossani rupesi leijailemaan Elman kuva kaikessa ihanuudessaan. Samaa alkoi täst'edes olla aina, niin että minun oli mahdoton ajatustani hänestä poistaa. Minä rupesin yhtenään käymään tehtaanomistaja E:n perheessä, jossa minua lämmin vastaanotto aina kohtasi jokaisen puolelta, ja etenkin Elmalta luulin saavani suurimman myötätuntoisuuden osakseni. Kaikki päätökseni rakkausseikkojen vastustamisesta siksi, kunnes olisin tieteitten korkeimmalla kukkulalla, unohdin ja edessäni väikkyi tuleva maailmani hyvin ruusuisena Elman lemmen valossa. Vihdoin ilmoitin asiani laidan Yrjölle, joka naurahti ja sanoi: "tulit liian myöhään, sillä hänen sydämensä on jo minun". Kun minä epäilin, niin hän sanoi: "no, koska et minua usko, niin kysy häneltä itseltään". Minä ajattelin sinne ja tänne, mutta tulin siihen päätökseen, että Yrjö vaan tahtonee minua kiihoittaa. Ja ilman sitä tunsinkin olevani siinä tilassa, ett'en missään tapauksessa voikaan olla tunteitani Elmalle ilmoittamatta -- olkootpa asianhaarat miten tahansa. Tähän tulikin pian sopiva tilaisuus, sillä muutamana päivänä saimme kutsut Elman kotiin. Se kutsu oli minulle mieleen ja minä päätin, että juuri tänään minä tahdon tehdä itseni onnelliseksi ja tulla Elman sydämen omistajaksi. Kun minä sitten, vähä aikaa yhtä ja toista haasteltua ja vieraanvaraisuutta hyväksi käytettyä, aioin saada puhutella Elmaa, pyysi Yrjö minua lähtemään puutarhaan. Menimme sinne. Siellä oli Elma yksinään istumassa. Yrjö meni hänen vierelleen, otti hänen kädestään kiinni ja sanoi, ettei hän voinut ystävyytemme tähden olla minulle sitä ilmoittamatta, että hän on Elman kanssa salakihloissa ja että heidän kihlauksensa julkaistaan tulevissa maisterinvihkiäisissä, joihin Elma tulee hänelle seppeleensitojaksi. Voi, miten suloisesti Elma hymyili, kun hän katsoi Yrjön silmiin! Mutta minä -- olin kuin pilvistä pudonnut ja tuskin voin heille onnitteluani lausua. Minä tosin sydämestäni soin, että niin hyvä ystäväni kuin Yrjö tulee onnelliseksi, mutta minun omat unelmani, jotka näin tyhjään rauenneiksi, vaikuttivat minuun niin valtaavasti, että minä en tiennyt, olinko elävä vai kuollut. Kaikki tuntui minusta kolkolta... sekä nyt täällä tehtaalla että sittemmin pappilassa.

Parin päivän kuluttua aloin tehdä poislähtöä, jota koko provastin perhe koetti ehkäistä. Mutta minä en enää voinut kauemmaksi jäädä. Kaikki lähtivät minua vähäksi matkaa kyytiin ja liikuttavan erohetken tapahduttua, aloin ajaa -- sama vaikka minne, sillä nyt oli "miel' ei tervoa parempi, sydän syttä ei valkeampi". Minä tunsin itseni kovin onnettomaksi ja ellen olisi muistanut päätöstäni, että minusta pitää tulla kansanmies, niin tiesi kuinka olisi käynytkään. Mutta se rohkasi minua ja minä päätin kääntää elämäni toiseen suuntaan. Kaikki unelmat tieteitten korkeimmasta kukkulasta minä heti hyljäsin, päästäkseni mitä pikemmin välittömään yhteyteen kansan kanssa. Yliopistossa luentojen aljettua ihmeteltiin suuresti, kun minä muutin jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Kun pari vuotta oli saanut kuluneeksi, vihittiin minut papiksi.

Luultavasti olen aina vanhana poikana, sillä ensi lempeni oli sattunut esineekseen saamaan semmoisen, jonka sydän oli jo toisen oma. Mutta minä olen kumminkin iloinen, että olen tullut kansani palvelijaksi. Auki vaan akkunat ja valoa jokaiseen pirttiin ja valistusta jokaisen sydämeen! Tämä ei olisi tapahtunut, ellen olisi tässä kertomaani kesää ollut aikaansa ymmärtäneessä paikkakunnassa, jossa tulin tuntemaan kansan, sen tarpeet ja toiveet sekä omat velvollisuuteni niitä kohtaan. Ystäväni Yrjön kirje ei ollut väärässä, sanoessaan, että minulle tulee hänen kotonaan avautumaan uusi maailma. Se tapahtuikin. Ja se uusi maailma oli isänmaa ja kansa -- ja minä tulin _kansallismieliseksi_.

1884.

Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.

Rakastunut oli hän, sen jo "nenästäkin näki." Niinkuin luonto, kun kevätaurinko sitä lämmittävillä säteillään hyväilee, pukeutuu juhlapukuun ja muuttuu nuoreksi uudestaan, niinpä Heikkikin, kun lemmekäs katse suloisesta silmäparista häntä kohtasi, oli tullut toiseksi mieheksi aivan kauttaaltansa.

Ylioppilas se tuo Heikki oli ja Heiskanen oli hänen sukunimensä. Mutta tätä viimeksi mainittua nimeään hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa suusta kuullut, sillä aina häntä niiden kesken Heikiksi sanottiin. On todellakin omituista tuo tapa koulupojilla -- eivätkä muutkaan ihmiset siitä "pahasta" vapaat ole -- että melkein jokaiselle joku erityinen lisänimi annetaan, joka tavallisesti saa alkunsa sen tahi tämän kumppalin vaateparresta, käytöksestä, ruumiinrakennuksesta tahi luonteen ominaisuudesta. Välistä nämä tämmöiset lisänimet elävät vielä kauan senkin jälkeen, kuin niiden omistajat ovat "kuolleina pois pyyhityt elävien joukosta," ja useimmiten ne ovat erinomaisen sattuvia. Kummallista muutoin oli, että Heikki on saanut papin antaman ristimänimensä säilyttää, vaikka se tavallisesti ei kelpaa. Ja saa niitä papin antamia nimiä joskus olla kuinka monta tahansa, niin että olisi valitsemisenkin varaa, mutta yhdestäkään ei niistä huolita, vaan uusi nimi varpataan. Jos se nyt Heikki saikin oikean nimensä pitää, niin jotain omituista siinä kumminkin oli -- se nimittäin, että hänen sukunimensä unohdettiin, sillä hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa suusta sitä kuullut, tuskinpa nämä sitä kaikki tiesivätkään.

Heikki on kotoisin Savon sydänmailta, talonpoikaisten vanhempain lapsi. Vastustamaton halu, joka vaan kiihtyi siinä kiirastulessa, minkä kotiväen estelemykset synnyttivät, saattoi hänet lukutielle lähtemään. Eikä siinä sekään auttanut, vaikka isä kävi pappiakin puhuttelemassa, ilmoittaen, että hänen poikaansa on syttynyt kouluhalu. Pappi neuvoi isää rukoilemaan, jotta semmoiset ajatukset häviäisivät. Ei ollut rukouksesta apua -- kouluun se Heikki lähti kun lähtikin. Hänen päänsä ei taitanut ihan "terävimpiä" olla, vaan tämän kohdan hän väsymättömällä ahkeruudella korjasi. "Se mies se lukee kuin hevonen", sanoivat kumppalit. "Niinpä se mies syöpikin kuin hevonen", vastasi Heikki tavallisesti. Osansa kansallemme kuuluvasta hidasluontoisuudesta oli Heikkikin saanut, niin että vikkeläkieliset hänet tuon tuostakin pulmaan saattoivat. Heikin tapa ei ole koskaan ollutkaan kieltänsä liiaksi laulattaa, silloin tällöin hän vaan sanan päästää, mutta ne sanat ovatkin naulapäitä. Iloisten kumppalien kesken saivat nauruhermot useinkin pinnistyksessä olla, kun Heikki sattui motevan sanasutkauksen laskemaan ja jos hän vaan milloin oikein rovelleen sattui, niin olipa hän koko mestari. Kaikki kumppalinsa hänestä ylimalkaan pitivät, tiesivätpä hänestä kertoa yhtä ja toista semmoisetkin ihmiset, jotka eivät olleet häntä edes nähneetkään. Vaatimaton, sanansa pitävä ja velvollisuutensa täyttävä mies hän oli sekä ulkomuodoltaan täydellinen savolaisen kuva. Muutoin hän pysyi yhdenlaisena koko koulu-aikansa kaiken muun paitsi kokonsa puolesta, niin että hän yläluokilla oli melkein semmoinen, kuin kouluun tullessaankin. Tukka sai olla pitkänä, jakaus, keskellä päätä. Vaatteet olivat kotikutoiset ja lapikkaat aina kenkinä. Setävainajaltaan jääneet melkein kyynärää pitkät koirannahka-rukkaset piti Heikki rakkaina käsineinään, jotka kadulla monen monta kertaa herättivät vastaantulijoitten huomion. Tämmöisenä yksinkertaisena miehenä lähti hän ylioppilas-tutkintoonkin, jolle matkalle hän evääkseen teetti puolitoista leiviskää painavan kalakukon suurista muikuista ja peloittavan lihavasta sianlihasta. Kun hän sitten rautatiellä junassa tämän eväänsä nosti polvilleen ja alkoi sen maukasta sisustaa hyvällä ruokahalulla popsia, niin silloinkos matkustajat saivat katsomista. Huomautettuna tästä arveli Heikki: "katsokoot, kunhan eivät vaan käsiksi tule" ja tyydytti mahansa vaatimukset niin yltäkylläisesti, että syönnin jälkeen tuon tuostakin valtavasti röystäytti, joka merkitsi samaa, kuin maha olisi kiittänyt ja sanonut: "nyt on hyvä." Tällä matkallansa hän ensi kertaa elämässään nautti juovutusjuomia siihen määrään, että oikein hajakkaan tuli ja puita heiniä lasketteli. Siihen aikaan olikin vielä semmoinen paha tapa, että ylioppilaaksi päästyä pidettiin suuret juomingit, jotka monellekin avasivat ovet viinajumalan temppeliin, sen pelastamattomaksi uhriksi saattaen. Näissä juomingeissa Heikkikin koko yön reuhasi, eikä päivän noustessa aurinkoa tuntenut, vaan arveli, että "katsokaa ihmettä, kun täällä Helsingissä on kuukin punainen." Mutta kun sitten humalan hyvä seuralainen, pohmelo, tahtoi ankaralla päänkivistyksellä kallon halkaista, sanoi Heikki, että "minun juomani saavat täst'edes pysyä tapin takana" -- ja pitää sen päätöksensä niinkuin mies vieläkin.

Ylioppilaaksi tultuaan alkoi Heikki ahkerasti jumaluusoppia tutkia. Kun häntä siihen tai tähän huvitilaisuuteen pyydettiin, vastasi hän vaan, että "ei minun palkkani kannata" ja meni uupumattomana työhönsä, eikä antautunut mihinkään, joka olisi päätehtävästä pois suunnittanut.

Mutta sattuipa nyt semmoinen tapaus, että lemmekäs katse suloisesta silmäparista kohtasi Heikkiä. Eipähän tuo ensimmäinen kerta liene ollut, sanottaneen, kuultua että Heikki jo ylioppilas oli, koska muka yhdeksän joka kymmenestä lyseon viidennellä luokalla olevista on useissakin lemmen-seikoissa ollut, jopa yksi ja toinen koko rakkauteen -- vietiksihän sitä nykyään nimitetäänkin -- ehkä kyllästynytkin. Lieneekö tämä Heikille ansioksi vai viaksi luettava ja niin uskottomalta kuin se kuluneekin, mutta totinen tosi se vaan on, ett'ei Heikille ollut tämmöistä ennen tapahtunut. Heikki, näet, ei koskaan ollut mikään "salonkileijona" ollutkaan, niin että oikein etsimällä olisi etsinyt tilaisuuksia "päästäksensä rakastumaan", ja jos silloin tällöin joku viehättävä olento naisen muodossa liihoittelevana sattuikin häntä kohtaamaan, niin mitäpäs siitä oli... se meni menojaan. Sanalla sanoen, eivät naiset hänessä sen suurempaa huomiota herättäneet, kuin -- hänkään naisissa. Sentähdenpä hän antoikin hyvin kuivakantaisia vastauksia, kun kumppalit, itse lämpiminä ollessaan, häneltä kyselivät, miltä se tai se neiti hänestä näyttää. "Tytöltä näyttää", vastasi hän hetkisen mietittyään ja omituinen hymy ympäröi suuta. Kumminkaan ei hän mikään "naisten vihaaja" ollut -- hän oli vaan laatuisensa. Ja nyt oli häntä lemmekäs katse suloisesta silmäparista kohdannut. Se oli tapahtunut näin.

Heikki taisi olla kolmatta vuottansa ylioppilaana. Asuntoa oli hän erään papin leskirouvan luona, joka suuresti kunnioitti Heikin siivoutta ja ahkeruutta. Tämän leskirouvan veli oli pappina Hämeessä ja hänen tyttärensä Hanna tuli muutamiksi viikoiksi Helsinkiin soitantoa harjoittelemaan. Oikein Heikkiä ihmetytti tuo avomielinen, vapaa ja kaavoihin jäykistymätön kohteliaisuus, jota neiti Hanna hänelle jo esittäessä osoitti. Hänen äänessään ja puheessaan oli semmoista viehätystä, että Heikki, vastoin entistä tapaansa, ei malttanut olla häneen salaa arasti katsomatta. Muutaman päivän kuluttua ei Heikin mielestä ollut kylliksi paljon tilaisuutta nähdä tuota valkokutrista, punaposkista sulotarta, jonka sinisilmät niin haaveellisen lumoavina ja kirkkaina puhdasta sielua kuvastivat. Puvun yksinkertaisuus, vailla kaikkea "rumentavaa koristusta", teki miellyttävän kokonaisuuden hänen hennon vartalonsa kanssa. Ennen oli Heikki päivällispöydästä melkein ennen aikojaankin lähtenyt, mutta nyt hän olisi siinä istunut kuinka kauan tahansa. Eikä kahviakaan enää tarvinnut hänelle kamariinsa viedä, vaan sen hän joi muiden joukossa ruokasalissa. Päivä päivältä tuli hän puheliaammaksi, laski leikkiä ja nauroi. Nuo siniset silmät, ne olivat tainneet Heikin itseensä upottaa... niin, rakastunut oli hän, sen jo "nenästäkin näki".