Part 4

»Ottakaa kivi rinnastani pois ja antakaa minulle entinen sydämeni», pyysi Pekka.

»Minäkö sinun kanssasi kaupat tein?» kysyi peikko. »Olenko minä Hollannin Mikko, joka lahjoittelee rikkauksia ja kylmiä sydämiä? Häneltä sinun täytyy sydäntäsi etsiä.»

»Hän ei koskaan anna sitä takaisin», vastasi Pekka.

»Minä säälin sinua, niin huono mies kuin oletkin», lausui lasipeikko hiukan mietittyään. »Mutta koska pyyntösi on järkevä, niin en voi apuani sinulta kieltää. Sydäntäsi et enää voi saada takaisin millään väkivallalla, vaan viekkaudella, eikä siinä liene mitään vaikeuksia, sillä Mikko on tyhmä ja siksi jää, vaikka luulee itseänsä muita viisaammaksi. Mene suoraan hänen luokseen ja tee niinkuin sinua neuvon.» Lasipeikko opetti hänelle viekkaan keinon ja antoi hänelle kirkkaan, lasisen ristin lisäten: »Henkeäsi hän ei voi uhata, ja hän päästää sinut vapaaksi, kun ojennat tämän ristin häntä kohti ja samalla rukoilet. Ja kun olet saanut, mitä olet pyytänyt, niin tule tänne takaisin.»

Pekka otti ristin, painoi mieleensä kaikki saamansa sanat ja lähti Hollannin Mikon luo. Kolmasti huusi hän hänen nimeänsä, ja jättiläinen seisoi hänen edessänsä. »Sinä olet lyönyt vaimosi kuoliaaksi», huomautti Mikko pirullisesti hymyillen. »Mitäpä siitä; hänhän tuhlasi omaisuuttasi kerjäläisille. Mutta sinun täytyy joksikin aikaa lähteä maasta pois, sillä ellei vaimovainajaasi löydetä, syntyy siitä ikävä juttu. Sinä tarvitset kai rahaa ja olet tullut sitä hakemaan?»

»Oikein arvasit», vastasi Pekka, »ja tällä kertaa tarvitsen paljon.»

Mikko kulki edellä ja johti hänet tupaansa. Siellä hän aukaisi arkun, josta nosti suuria kultakimppuja. Hänen laskiessaan rahoja Pekka sanoi: »Sinä olet iloinen lintu, Mikko, kun olet uskotellut, että minulla on kivi rinnassani ja että sinulla muka on minun sydämeni.»

»Ja eikös niin olekin?» kysyi Mikko hämmästyen. »Sykkiikö sinun sydämesi? Eikö se ole kylmä kuin jää?»

»Sinä olet tehnyt sydämeni vain liikkumattomaksi, mutta minulla se on vielä rinnassani, samoin Hesekielillä, joka minulle on sanonut, että sinä olet meitä petkuttanut.»

»Mutta minä vakuutan», huudahti Mikko levotonna, »että Hesekielillä ja kaikilla muilla rikkailla ihmisillä, jotka minun kanssani ovat olleet tekemisissä, on samanlainen kylmä sydän kuin sinullakin, ja heidän oikeat sydämensä ovat minulla tuossa pienessä huoneessani.»

»Helpostipa sinun kieleltäsi valhe lipsahtaa», naurahti Pekka. »Sellaista voit uskotella jollekin toiselle. Luuletko, etten minä matkoillani ole nähnyt tusinoittain sellaisia temppuja? Vahasta ovat sydämesi, joita huoneessasi säilytät. Rikas olet, sen myönnän, mutta taikoja et osaa tehdä.»

Silloin Mikko suuttui ja vetäisi kamarin oven auki. »Tule sisään ja lue nimet, lue tuokin, siinä on Pekka Munkin sydän, ja sinä näet, että se sykkii. Voiko sellaistakin vahasta tehdä?»

»Sittenkin se on vahasta tehty», vastasi Pekka. »Noin ei oikea sydän lyö, minulla on omani rinnassani. Et osaa taikoja tehdä.»

»Minäpä todistan sen sinulle», huusi Mikko kiukustuen. »Sinä saat itse tuntea, että tämä on sinun sydämesi.» Hän otti sen, riisui Pekalta takin ja kiskaisi hänen rinnastaan kiven näyttäen sitä hänelle. Sen jälkeen hän pisti sydämen paikoilleen, ja samassa tunsi Pekka, kuinka se sykki ja teki hänet iloiseksi.

»Miltä nyt tuntuu?» kysäisi Mikko hymyillen.

»Totta tosiaan, olet sittenkin oikeassa», vastasi Pekka ottaen samalla lasisen ristin päättäväisesti taskustaan. »Minä en olisi voinut uskoa, että sellaista voidaan tehdä.»

»Taikoja voin tehdä, näet sen nyt; mutta tule, niin asetan kiven jälleen paikoilleen.»

»Seis, herra Hollannin Mikko!» karjaisi Pekka astuen askeleen taaksepäin, ja pitäen ristiänsä ojennettuna häntä kohti hän alkoi rukoilla.

Silloin Mikko pienenemistään pieneni, kutistui kokoon, kaatui ja väänteli itseänsä kuin käärme. Ja samassa kaikki sydämet alkoivat sykkiä ja jyskyttää, niin että Pekasta tuntui, kuin olisi hän kellosepän liikkeessä. Mutta Pekkaa pelotti, ja hän kiiruhti kamarista ulos, kiipesi kallionseinämää ylös ja kuuli silloin, kuinka Mikko, entiselleen voimistuen, tömisteli ja vyörytteli hirmuisia uhkauksia hänen jälkeensä. Päästyään metsään Pekka kiiruhti lasipeikon luo. Hirvittävä rajuilma syntyi, salamat pirstoivat puita Pekan joka puolella, mutta onnellisesti hän saapui lasipeikon alueelle.

Hänen sydämensä sykki iloisesti, ja ainoastaan senvuoksi, että se sykki. Silloin hän kauhistuksella muisteli elettyä elämäänsä niinkuin rajuilmaa, joka juuri pirstoi kauniin metsän puut hänen ympärillään. Hän muisteli kaunista Liisa rouvaa, hellää puolisoaan, jonka hän itaruudessaan oli surmannut, hän tunsi itsensä ihmiskunnan hylkiöksi ja itki kiihkeästi saapuessaan lasipeikon asunnolle.

Aarteenhaltia istui paksun kuusen juurella pientä piippua poltellen. Hän näytti iloisemmalta kuin äsken. »Miksi itket, Noki-Pekka?» hän kysyi. »Etkö ole sydäntäsi saanut? Vieläkö painaa kylmä kivi rintaasi?» »Ah, herra haltia», nyyhkytti Pekka, »kun minulla oli sydän kivestä, en koskaan itkenyt, silmäni olivat kuivat kuin keskikesällä maa; mutta nyt on vanha sydämeni halkeamaisillaan siitä, mitä tehnyt olen!» »Pekka, sinä olet suuri syntinen!» puhui peikko. »Raha ja laiskuus olivat sinut pilanneet, kunnes sydämesi muuttui kiveksi eikä tuntenut iloa, ei surua, ei katumusta eikä sääliä. Mutta katumus sovittaa, ja jos tietäisin, että sinun eletty elämäsi sinua kaduttaa, niin voisin jo jotain hyväksesi tehdä.»

»En enää mitään tahdo», vastasi Pekka. »Minusta ei enää ole mihinkään, minun elinpäiväni eivät voi minua ilahduttaa; mitäpä minä yksin maailmassa enää teen? Lyökää minut mieluummin kerralla kuoliaaksi, herra aarteenhaltia, silloin toki loppuu tämä kurja elämä.»

»Ellet muuta ole vailla, niin pian sen työn suoritan; minulla on kirves kädessäni.» Hän otti rauhallisesti piipun suustansa, kopahutteli sen tyhjäksi ja pisti taskuunsa. Sitten hän hitaasti nousi ja meni kuusen taa. Pekka laskeutui itkien maahan, hänen elämänsä ei hänestä enää ollut minkään arvoinen, ja hän odotti kärsivällisesti kuoliniskua. Vähän ajan perästä hän kuuli hiljaisia askelia takaapäin ja ajatteli: »Nyt hän tulee.»

»Katsahda vielä taaksesi, Pekka!» huusi peikko. Pekka pyyhki kyynelet silmistään ja noudattaessaan peikon käskyä hän näki äitinsä ja Liisa rouvan, jotka ystävällisesti hänelle hymyilivät. Silloin hän ilosta hypähti ylös: »Etkö olekkaan kuollut, Liisa? Ja tekin, äiti, olette täällä, ettekö ole minua unohtanut?»

»He antavat sinulle anteeksi», puhui peikko, »koska olet sydämestäsi katunut, ja kaikki entinen olkoon unohdettu. Lähde nyt takaisin isäsi asuntoon ja rupea sysienpolttajaksi kuin ennenkin. Jos olet rehellinen ja toimelias, niin pidät ammattiasi kunniassa ja naapurisi kunnioittavat ja rakastavat sinua enemmän kuin jos sinulla olisi kymmenen tynnyriä kultaa.» Näin puhuttuaan peikko jätti heille hyvästi.

Onnellisena ja toimeliaana eli Pekka perheineen ja vielä usein vanhoilla päivillään hän vakuutti: »Parempi on tyytyä vähään kuin omistaa kultaa ja kartanoita ja _kylmä sydän_.»