Part 2

Selkäsaunan saanut Pekka kohottausi vähitellen jaloilleen. Hän oli mielissään, kun oli kuullut uuden laulun, josta luuli saavansa loitsuunsa säkeen lisää. Mökissä hän pistäysi ottamassa jäähyväiset, sieppasi hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti takaisin lasipeikon asunnolle. Silloin tällöin pysähtyi hän muistelemaan uutta loitsuansa, jonka hän ennen osaamiinsa sanoihin liitti lisäksi. Jo saapui hän perille ja hypähti nopeasti korkeimmalle kummulle. Samassa näki hän kuusen takana uittomieheksi puetun jättiläisen, jolla oli kädessään mastopuun pituinen sauva. Pekasta tuntui, kuin olisi hän vaipunut maan alle nähdessään tuon suunnattoman miehen harvakseen astelevan luokseen; sillä hän oli varma siitä, että näkemänsä oli Hollannin Mikko. Äänetönnä liikkui kauhea mies, ja pikimmältään uskalsi Pekka silloin tällöin häneen vilkaista. Hän oli ainakin kahta päätä pitempi pisintä miestä, jonka Pekka oli nähnyt; kasvot eivät enää nuorilta näyttäneet, ne olivat tosin hyvin ryppyiset, mutta eivät kuitenkaan aivan vanhan näköiset. Jalassa oli hänellä suuret saappaat, sellaiset, joiksi Hollannin Mikon saappaita kertomuksissa oli kuvattu.

»Petter Munk, mitä asiaa sinulla on tänne?» kysyi metsänhaltia vihdoin kamalan karkealla äänellä. »Hyvää huomenta, maanmieheni», vastasi Pekka tahtoen näyttää pelottomalta, vaikka joka jäsen tutisi. »Olen menossa kotiin tämän kuusimetsän kautta.» »Petter Munk», jatkoi haltia silmäillen häntä läpitunkevin katsein, »tästä ei vie tie kotiisi.» »Totta kyllä, mutta kun tänään on paahtavan kuuma, niin valitsin tämän viileän tien», vastasi Pekka.

»Älä valehtele, Noki-Pekka», karjaisi Mikko jyrisevällä äänellä, »taikka isken sinut sauvallani maahan; luuletko, etten ole nähnyt sinun kerjäilevän pikkupeikon asunnolla? Mene, mene matkoihisi; hyvä on, ettet loitsuasi osannut. Lasipeikko on itara mies eikä anna paljoa, ja se, minkä hän antaa, tekee saajan elämän ilottomaksi. — Pekka, sinä olet köyhä ja se minua säälittää. Sinun, iloisen ja kauniin pojan, pitää aikasi kuluttaa sysien polttamiseen! Kun toiset puistelevat taalareita ja tukaatteja hihoistansa, on sinulla käytettävinäsi ainoastaan muutamia pennejä; — tosiaan kurjaa elämää.»

»Oikeassa olette, kurjaa on elämäni.»

»Minä olen tehnyt monet rikkaiksi, et sinä olisi ensimäinen. Montako taalaria tarvitset aluksi?» kysyi Mikko.

Sanoessaan tämän hän kilisteli suuressa taskussaan olevia rahoja; ne kilahtelivat Pekasta kuin hänen viime yön unessaan. Mutta Pekan sydän sykki pelosta, kun hän kuuli tuon kysymyksen, sillä Hollannin Mikko ei ollut näköjään sellainen mies, joka sääliväisyydestä olisi rahaa lahjoittanut, vaatimatta lahjastaan jotakin. Hän muisti sen arvostelun, jonka mökin vanhus rikkaista ihmisistä oli lausunut, ja sanomattoman tuskan valtaamana hän huusi: »Kiitos kaunis, herra! Mutta teidän kanssanne en tahdo olla missään tekemisissä, tunnen teidät jo.» Ja hän lähti vilistämään minkä pääsi. — Samassa metsänhaltia harppasi pitkin askelin hänen jälkeensä uhaten: »Kadut vielä sitä, ettet minun neuvoani seuraa; otsastasi ja silmistäsi näen sen jo, minusta et kuitenkaan erillesi pääse, — Älä pidä sellaista kiirettä, kuule vielä viisas sana, sillä tuossa on minun metsäni raja.» Mutta kun Pekka tämän kuuli ja näki edessään pienen haudan, kiiruhti hän kiiruhtamistaan päästäkseen rajan yli, Mikon yhä uhkaavampana häntä seuratessa. Hän teki hurjan hyppäyksen päästäkseen haudan yli, sillä hän näki että Mikko kohotti suuren sauvansa häntä iskeäkseen. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi haudan yli, ja sauva särkyi ilmassa ikäänkuin näkymätöntä muuria vasten, ja pitkä palanen lensi Pekan lähelle.

Riemuiten hän sen otti käteensä heittääkseen sen takaisin metsänhaltialle. Mutta samassa hän tunsi sen elävän ja kauhukseen hän näki kädessään suuren käärmeen, joka kieli vaahdossa ja silmät säkenöiden häntä uhkasi. Hän päästi sen irti, mutta se olikin jo kietoutunut hänen käsivarteensa, ja sen heiluva pää yhä läheni hänen kasvojaan. Silloin suuri metso lentää suhahti käärmeen niskaan ja kiskaisi sen mukaansa ilmaan. Kun Hollannin Mikko tämän näki, niin hän kirkui ja ulvoi, sillä nyt oli häneltä hänen haltia-aseensa viety.

Uupuneena ja vapisten jatkoi Pekka matkaansa. Tie jyrkkeni, ja ennen pitkää Pekka oli suuren kuusen juurella. Kuten ensi kerralla kumartelihe Pekka nytkin näkymättömän lasipeikon edessä ja luki loitsunsa.

Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias Auta lempilapsias.

»Et sinä aivan oikeaan ole osunut, mutta jos olet Noki-Pekka, niin olkoon menneeksi», sanoi heikko, terävä ääni. Ällistyneenä katseli Pekka ympärilleen, ja erään kauniin kuusen alla istui pieni, vanha peikko puettuna mustaan takkiin, punaisiin sukkiin ja suuri hattu päässä. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja parta hienoa kuin hämähäkin verkko; hän poltti sinilasista piippua, ja kun Pekka lähemmäksi astui, näki hän kummakseen, että pienen miehen vaatteet, kengät ja hattu olivat värjättyä lasia. Mutta lasi oli pehmeätä, ikäänkuin se olisi ollut vielä kuumaa, sillä se taipui kuin kangas peikon liikkeitten mukaan.

»Sinä olet tavannut Hollannin Mikon, sen suuren lurjuksen», sanoi lasipeikko rykäisten joka sanan jälkeen. »Hän on halunnut sinua suuresti pelottaa, mutta minä olen häneltä hänen taikasauvansa tempaissut, eikä hän ikinänsä sitä takaisin saa.»

»Niin, herra aarteenhaltia», jatkoi Pekka suurella kunnioituksella, »minua todellakin pelotti. Mutta te olette kai se metso, joka käärmeen kuoliaaksi puri. Kiitän siitä kauneimmasti. — Teidän luoksenne olen tullut neuvoa pyytämään. Minun elämäni on ankaraa kitkuttelemista; sysien polttaja ei pitkälle pääse, ja koska olen nuori, niin ajattelen, että minusta vielä voisi tulla jotain parempaa. Usein näen ihmisiä, jotka yhtäkkiä ovat onnellisiksi tulleet. Sellaisia ovat Hesekieli ja Tanssikuningas. Heillä on rahaa kuin roskaa.»

»Pekka», sanoi pikku peikko totisena puhaltaen samassa pitkän savun; »älä puhu minulle heistä. Mitä hyvää heillä siitä on, että pari vuotta näyttävät olevan onnellisia ja sen jälkeen ovat sitä onnettomampia! Älä halveksi ammattiasi, isäsi ja isoisäsi olivat kunnon miehiä ja ovat sitä harjoittaneet. En tahdo uskoa, että rakkaus toimettomaan elämään on sinut luokseni tuonut.»

Pekka säikähti peikon totisuutta ja punastui. »Laiskuus, sen tiedän», sanoi Pekka, »on kaiken pahuuden alku, mutta ette kai minua tuomitse siitä, että haluan päästä parempaan säätyyn kuin omani on. Sysienpolttaja kuuluu maailman arvottomimpien joukkoon, lasisepät ja uittomiehet ja kellosepät ovat paljon enemmän arvossapidettyjä.»

»Ylpeys käy tavallisesti lankeemuksen edellä», lisäsi haltia hiukan ystävällisemmin. »Te ihmiset olette kummallista sukua! Harvoin on kukaan täysin tyytyväinen siihen säätyyn, jossa on syntynyt ja kasvanut, ja kuitenkin, jos olisit lasiseppä, niin taitaisit haluta tukkiherraksi, ja jos olisit tukkiherra, niin mielisit muuttaa nimismiehen asuntoon. Mutta tämä jääköön siksensä; jos lupaat ahkerasti tehdä työtä, niin tahdon auttaa sinut paremmalle puolelle. Minun on tapana täyttää kolme pyyntöä jokaiselle sunnuntailapselle, joka ymmärtää luokseni tulla. Kaksi ensimäistä pyyntöä on vapaata, kolmannen voin kieltää, jos se on järjetön. Toivo siis itsellesi jotain, mutta — Pekka, ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.»

»Hei», tuumaili Pekka, »te olette oivallinen peikko, eikä syyttä teitä sanota aarteiden haltiaksi. Ja koska siis saan pyytää, mitä sydämeni haluaa, niin toivon ensiksi, että voisin tanssia paremmin kuin Tanssikuningas ja että minulla aina olisi taskussani niin paljon rahaa kuin paksulla Hesekielillä.»

»Sinä tomppeli!» huudahti peikko suuttuneena. »Mikä surkea toivomus, osata hyvin tanssia ja saada rahoja peliä varten! Etkös häpeä, tyhmä Pekka, noin pettää itsesi onnestasi? Eihän sinua eikä äitiäsi hyödytä se, että osaat tanssia. Ja mitä hyödyt rahasta, joka toivomuksesi mukaan on ravintolaa varten ja sinne jää, samoinkuin surkean Tanssikuninkaan? Silloinhan sinulla koko viikon aikana ei ole mitään, ja kuitenkin tarvitset sitä kuten ennenkin. Vielä saat yhden pyynnön tehdä, mutta pidä huolta siitä, että pyydät järkevästi.»

Pekka raappi korvallistaan ja sanoi hiukan mietittyään: »No silloin pyydän itselleni koko Schwarzwaldin kauniimman ja rikkaimman lasipajan kaikkine tarpeineen ja rahoineen.» »Etkö mitään muuta?» kysyi lasipeikko huolestuneena. »Pekka, etkö mitään muuta?» — »Voittehan lisäksi laittaa hevosen ja pienet vaunut —.»

»Voi sinua, tyhmä Noki-Pekkal» huudahti peikko ja heitti lasipiippunsa paksun kuusen runkoa vastaan, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. »Hevosia? Vaunuja? Älyä, sanon minä sinulle, älyä, tervettä ihmisjärkeä sinun olisi pitänyt pyytää eikä hevosia ja vaunuja. Älä kuitenkaan ole noin surullinen, sillä koettakaamme pitää huolta siitä, ettei pyyntösi tuota sinulle vahinkoa. Toinen toivomuksesi ei ollut niinkään tyhmä. Oivallinen lasipaja elättää myös omistajansa ja mestarinsa, jos hänellä vain on taitoa ja ymmärrystä. Vaunut ja hevoset tulevat silloin kyllä itsestään.»

»Mutta, hyvä haltia», huomautti Pekka, »minullahan on vielä kolmas toivomus sanomatta. Voinhan nyt pyytää ymmärrystä, jos se minulle on niin perin välttämätön, kuin te väitätte.»

»Ei enempää. Sinä joudut vielä monesti tukalaan asemaan, jolloinka voit olla iloinen siitä, että vielä on yksi toivomus täyttämättä. Nyt lähde kotiasi. Tässä saat», lisäsi lasipeikko samalla ottaen taskustaan pienen kukkaron, »tässä saat kaksituhatta guldenia, ja siinä kyllä, äläkä tule luokseni enää rahoja pyytämään, sillä silloin ripustan sinut korkeimpaan kuuseen. Niin olen menetellyt siitä saakka kuin metsään tulin. Kolme päivää sitten kuoli vanha Winkfritz, jolla oli Schwarzwaldin suurin lasipaja. Mene huomen-aamulla sinne ja tarjoa pajasta kohtuullinen hinta. Ole ahkera ja kunnon mies, ja minä käyn joskus luonasi sinua neuvomassa. Mutta sen minä sinulle sanon, että ensimäinen pyyntösi oli onneton. Vältä ravintolaa, sillä se ei vielä ole kenellekään ajan pitkään onneksi ollut.» Peikko oli puhuessaan ottanut esille uuden kauniin lasipiipun, jonka hän oli täyttänyt kuivilla kuusen naavoilla ja pistänyt sen hampaattomaan suuhunsa. Sitten hän otti suuren polttolasin, käänsi sen aurinkoon päin ja sytytti sillä piippunsa palamaan. Pekalle hän ojensi kätensä jäähyväisiksi antaen samalla vielä pari hyvää neuvoa eväiksi, poltti ja tuprutti savuja yhä tiheämpään, kunnes vihdoin itse hävisi savupilveen, joka tuoksui parhaalta hollantilaiselta tupakalta ja hitaasti kiemurrellen hävisi kohti kuusen latvaa.

Palatessaan kotiinsa Pekka tapasi äitinsä sangen huolestuneena, sillä kunnon vaimo ei ollut voinut luulla muuta kuin että hänen pojastansa oli tehty sotamies. Mutta Pekka oli iloinen ja kertoi hänelle, että hän metsässä oli tavannut hyvän ystävän, joka hänelle oli antanut rahaa etukäteen, jotta hän sydenpolton sijaan voisi hankkia itselleen toisen työalan. Vaikka hänen äitinsä jo kolmekymmentä vuotta oli asunut sysienpolttajan mökissä ja oli tottunut näkemään nokisia ihmisiä, oli hän kuitenkin kyllin turhamainen, kun Pekka hänelle ennusti parempaa kohtaloa, ja virkkoi: »Sellaisen miehen äitinä, joka lasipajan omistaa, kuulun parempiin ihmisiin kuin nokilaisten naapurina ja istun vastedes kirkossa sillä paikalla, missä oikeat ihmiset istuvat.» Pekka sopi pian lasipajan ostosummasta. Hän otti pajan entiset työntekijät työhönsä ja antoi valmistaa lasia yöt päivät. Aluksi oli hän työhönsä hyvin tyytyväinen. Hän kävi tuhkatiheään lasipajassa, esiintyi arvokkaan mestarin näköisenä kädet housun taskuissa, silmäili milloin mitäkin, puheli jos jotakin, herättäen sillä työntekijöiden ivallista hymyilyä, ja valmisteli mitä eriskummallisimpia lasiastioita pehmeästä lasimassasta. Mutta pian kyllästyi hän työhönsä, hän pistäysi pajassa vain kerran päivässä, ja ennen pitkää kerran joka toisena päivänä, lopulta kerran viikossa, ja työmiehet tekivät mitä itse tahtoivat. Syynä tähän Pekan laiminlyömiseen oli se, että hän yhä ahkerammin oli ruvennut käymään ravintolassa. Ensi sunnuntaina sen jälkeen kun hän oli palannut metsänhaltian luota, pistäysi hän ravintolassa ja sisälle tullessaan näki hän Tanssikuninkaan jo hyppimässä ja paksun Hesekielin istumassa pelipöydän ääressä taalareitansa kilistellen. Silloin Pekka koetteli taskuansa saadakseen tietää, oliko lasipeikko pitänyt sanansa; ja hän tunsi taskunsa olevan täynnä kultaa ja hopeaa. Hänen jalkojansakin nytkäytteli, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet itsestään lähteä hyppimään, ja kun ensimäinen tanssi oli lopussa, asettui hän tyttöineen Tanssikuninkaan viereen. Kun tämä hypähteli kolmea jalkaa korkealle, niin Pekka teki neljän jalan hyppyjä ja heitteli sääriänsä niin notkeasti, että kaikki katsojat ihmetyksestä hurmaantuivat. Ja kun lisäksi saatiin kuulla, että Pekka oli ostanut lasipajan, ja nähtiin, että hän pelimannin ohi tanssiessaan tälle silloin tällöin heitteli rahojansa, niin paisui ihailu yli äyräittensä. Toiset arvelivat hänen metsästä löytäneen jonkun aarteen, toiset tiesivät kertoa hänen muka saaneen suuren perinnön. Kaikki kunnioittivat häntä, koska hänellä oli paljon rahaa. Ja vaikka hän pelissä menetti kaksikymmentä taalaria, kilisteli hän yhä rahoja taskussansa, ikäänkuin niitä vielä olisi ollut sata taalaria.

Nähdessään kuinka arvossapidetty oli ei Pekka ilolleen ja ylpeydelleen enää tiennyt rajoja panna. Hän heitteli rahojansa kouran täydeltä ja jakeli niitä runsaasti köyhille. Tanssikuninkaan taito oli mitätöntä uuden mestarin yliluonnollisen taidon rinnalla, ja Pekka ristittiin Tanssikeisariksi. Ei yksikään pelaajista uskaltanut niin rohkeasti olla mukana pelissä kuin hän, mutta ei kukaan niin paljon hävinnytkään. Ja kuta enemmän hän hävisi, sitä enemmän hän voitti. Asian laita oli näet se, että hänen pyyntönsä mukaan lasipeikko hänen taskuunsa loitsi saman verran rahoja kuin paksulla Hesekielillä oli, ja juuri hänelle Pekka rahojansa menetti. Ja kun hän menetti kaksi — jopa kolmekymmentä guldenia kerrallaan, ilmestyi tuo summa hänen taskuunsa heti kun paksu Hesekieli korjasi rahat pöydältä. Vähitellen alkoi hän olla alituiseen juovuksissa ja pelasi päivät päästään, ja häntä ruvettiin yleisemmin sanomaan Peli-Pekaksi kuin Tanssikeisariksi. Tästä hänen elintavastaan oli seurauksena, että lasipaja joutui rappiolle, ja syynä oli siis Pekan ymmärtämättömyys. Lasia hän antoi tehdä niin paljon kuin kynsistä kyettiin saamaan, mutta pajan mukana ei Pekka ollutkaan ostanut sitä salaisuutta, mihin lasit parhaimmasta hinnasta olivat myytävät. Lopuksi hän ei tiennyt mitä lasipaljoudellaan tehdä ja hän möi sitä puolesta hinnasta kulkukauppiaille voidakseen maksaa työntekijöille heidän palkkansa.

Eräänä iltana kulki hän jälleen ravintolasta kotiin ja mietti kauhistuen omaisuutensa häviötä huolimatta siitä, että hän oli viiniä juonut päästäkseen iloiseksi ja huolistaan vapaaksi. Silloin hän yhtäkkiä huomasi jonkun vieressään käyskentelevän, ja kun hän vierasta tarkasti, huomasikin hän sen lasipeikoksi. Hän kiukustui ja kirosi peikkoa, joka hänen mielestään oli syypää hänen koko onnettomuuteensa. »Mitäpä minä nyt hevosilla ja vaunuilla teen?» hän huudahti. »Mitä hyötyä minulla on pajastani ja lasipaljoudestani? Silloin kun elin mitättömänä sysipoikana, olin iloinen eikä minulla ollut suruja, ei huolia. Nyt en tiedä, milloinka nimismies tulee ja arvioi omaisuuteni ja korjaa sen minulta veloistani!»

»Vai niin!» vastasi lasipeikko. »Vai niin! Minä siis olen syynä sinun onnettomuuteesi! Tämäkö minulle kiitokseksi avustani? Kuka käski sinun niin tyhmästi pyytää? Lasiseppänä tahdoit elää etkä tiennyt, mihin lasisi myydä? Enkö sinulle sanonut, että pyytäisit järkevästi? Älyä, Pekka, järkeä on sinulta puuttunut.»

»Mitä älyä ja järkeä?» huudahti Pekka. »Minä olen yhtä viisas mies kuin kuka muu tahansa ja tahdon sinulle, senkin lasipeikko, näyttää, että...» Samassa hän tarttui armottomasti pikku miehen kaulukseen ja huusi: »Nytpä olet vallassani, aarteenhaltia, ja nyt tahdon tehdä kolmannen pyyntöni, jota kavahda olla täyttämättä. Tahdon heti paikalla kaksisataatuhatta taalaria ja talon — ja oi voi!» hän kiljahti pudistellen kättänsä, sillä peikko oli muuttunut kuumaksi lasiksi ja poltti hänen kättänsä kuin tuli. Eikä häntä sen koommin näkynyt.

Kului päivä, pari, ja Pekan paisunut käsi muistutti häntä hänen kiittämättömyydestään ja järjettömyydestään. Mutta hän nukutti omantuntonsa ja arveli: »Joskin myyvät lasipajan ja kaiken muun omaisuuteni, niin jää minulle kuitenkin paksu Hesekieli. Niin kauan kun hänellä on rahaa sunnuntaisin, ei sitä minultakaan puutu.»

Niinpä niinkin, Pekka! Mutta ellei hänellä mitään ole? Niin sattuikin kerran, ja siitä tuli suuri arvoitus. Eräänä sunnuntaina saapui Pekka ajaen ravintolaan, ja ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos tervehtien häntä mikä milläkin tavalla. »Kas tuossa tulee Peli-Pekka!» riemuitsi muuan. »Niin, Tanssikeisari, rikas lasiseppä!» ennätti toinen sanoa. Kolmas pudisteli päätään arvellen: »Ei liene kehumista Pekan rikkauksista: kaupungissa kertovat, että nimismies on pian miehen niskassa.» Mutta rikas Pekka tervehti arvokkaasti ja kohteliaasti ikkunoissa olevia, astui alas vaunuistansa ja kysyi, oliko paksu Hesekieli jo saapunut. Hän sai myöntävän vastauksen, lisäksi vielä ilmoitettiin, että hänelle oli varattu oma paikkansa ja että muut jo olivat täydessä pelitouhussa. Tultuaan sisään koetteli Pekka taskujansa ja huomasi, että Hesekielillä oli paljon rahaa mukanansa, sillä hänen taskunsa olivat täpösen täynnä.

Hän istuutui tutulle paikallensa ja pelasi vuorotellen voittaen ja häviten, kunnes muut, järjestykseen tottuneet ihmiset, illan tullen läksivät kotiinsa, ja senkin jälkeen siksi, kunnes kaksi osanottajista sanoi saaneensa tarpeeksi pelistä ja ilmoittivat lähtevänsä kotiin omaistensa luo. Pekka yhä vaati paksua Hesekieliä jäämään. Tällä ei ollut siihen halua, mutta lopulta hän huudahti: »Olkoon menneeksi, minä lasken rahani ja sitten pelataan viiden markan panoksilla, sillä sitä alempi on vain lastenpeliä.» Hän tarkasti kukkaronsa ja laski rahoja olevan sata guldenia. Samalla tiesi Pekka, laskemattakin, paljonko hänelläkin oli. Peli alettiin, ja jos paksu Hesekieli oli voittanut siihen saakka, niin hävisi hän nyt häviämistään, Viimeiset viisi guldenia hän jo iski pöytään huudahtaen: »Vielä kerta, ja jos nytkin häviän, niin en sittenkään lopeta. Lainaathan minulle voitostasi, Pekka; rehellinen mies auttaa aina toista!»

»Niin paljon kuin haluat, vaikkapa sata guldenia», vannoi Tanssikeisari iloisena voitostaan, ja Hesekieli heitti pöytään viimeisen viitosensa, jonka Pekka voittaen pisti taskuunsa. Mutta samassa hän kuuli takanaan tutun äkäisen äänen sanovan: »Se oli viimeinen.»

Hän katsahti taaksensa, ja hirvittävän suurena seisoi Hollannin Mikko siellä. Pelästyen hän pudotti rahat, jotka hän jo oli kouraansa pöydältä korjannut. Mutta paksu Hesekieli ei nähnyt metsän haltiaa, vaan odotti, että Peli-Pekka hänelle lainaisi kymmenen guldenia. Tuskallisena Pekka koperoi taskujansa, mutta hän ei löytänyt penniäkään; hän käänsi takkinsa nurin, muttei yhtäkään lanttia kilahtanut lattiaan sen kätköistä, ja vasta nyt hän muisti ensimäisen toivomuksensa, että hänellä aina olisi yhtä paljon rahaa kuin paksulla Hesekielillä. Kuin tuhka tuuleen olivat rahat hävinneet.

Ravintolan isäntä ja paksu Hesekieli katselivat häntä ihmetellen, kun hän alituiseen haki rahojaan eikä mitään löytänyt; he eivät tahtoneet uskoa, ettei hänellä rahoja olisi; mutta kun he vihdoin itse tutkivat hänen taskunsa eivätkä mitään löytäneet, he suuttuivat ja kiroilivat, panetellen häntä noidaksi, joka oli kaikki voittamansa rahat kotiinsa loitsinut. Pekka puolustihe miehekkäästi, mutta todistihan se, mikä tapahtunut oli, häntä vastaan. Hesekieli vannoi kertovansa kaikille Schwarzwaldin asukkaille tämän ihmeellisen jutun, ja ravintolan isäntä uhkasi seuraavana päivänä lähteä kaupunkiin ilmiantamaan Pekan noitana ja kehui pian saavansa nähdä hänet roviolla poltettavan. Tämän sanottuansa he riepottelivat häntä rajusti, riistivät hänen takkinsa ja heittivät hänet ovesta ulos.

Ei tähteäkään tuikkinut taivaalla, kun Pekka suruissaan asteli kotiansa kohti, mutta siitä huolimatta huomasi hän rinnallaan hämärän olennon kulkevan. Tämä sanoi Pekalle: »Riemun aikasi on nyt lopussa, Pekka, ja sen olisin sinulle jo silloin sanonut, kun et minusta mitään tahtonut kuulla, vaan lähdit tuhman lasipeikon luo. Nyt näet seuraukset siitä, että minun neuvoni hylkäsit. Mutta koeta uudestaan, minua kohtalosi säälittää. Ei kukaan ole katunut sitä, että minun puoleeni on kääntynyt, ja pelkäämättä voit huomenna tulla luokseni; olen koko päivän kotonani metsikössä ja tulen puhumaan kanssasi, kun vain huudat minua.» Pekka kyllä näki, kenen kanssa hän oli tekemisissä, mutta häntä kauhistutti, ja sanaakaan vastaamatta hän kiiruhti kotiinsa.

Kun Pekka seuraavana aamuna meni lasipajaansa, tapasi hän siellä kaikki työmiehensä, mutta lisäksi vieraitakin henkilöitä, joita hän ei mielellään olisi halunnut nähdä, nimittäin nimismiehen ja ulosottomiehet. Nimismies tervehti Pekkaa kysyen, oliko hän hyvin nukkunut. Samalla otti hän esille pitkän luettelon, johon Pekan velkojat olivat merkityt. »Tunnetteko luvunlaskua vai ettekö?» kysyi nimismies tuiman näköisenä. »Ja tehkää työ nopeaan, sillä torniin on hyvästi kolmen tunnin matka.» Silloin Pekka myönsi, ettei hänellä mitään enää ollut, ja antoi nimismiehen arvioida talonsa ja pajansa, vaununsa, hevosensa y.m. Sillä aikaa kun ulosottomiehet kuljeskelivat ylt'ympäri hänen kartanossaan, muisti hän, ettei kuusimetsän kummulle ollut pitkä matka. »Ellei pieni peikko minua ole auttanut», hän arveli, »niin auttaa kai minua iso Mikko.» Hän kiiruhti kummulle niin nopeaan kuin olisivat oikeusmiehet häntä kintereillä seuranneet. Kun hän juoksi sen paikan ohi, jossa hän ensiksi oli puhutellut lasipeikkoa, tuntui hänestä, kuin olisi näkymätön käsi häntä pidättänyt, mutta hän riuhtaisi itsensä irti ja riensi siihen rajaan saakka, jonka hän ennen itse oli merkinnyt. Tuskin oli hän huutanut: »Hollannin Mikko! Herra Hollannin Mikko!» kun tämä jättiläiskokoisena rautainen sauva kädessään hänelle ilmaantui.

»Tuletko?» kysyi Mikko hymyillen. »Ovatko vieneet omaisuutesi ja myyneet velkojillesi? Mutta älä ole milläsikään, sinun onnettomuutesi syynä on, niinkuin olen sanonut, tuo ulkokullattu lasipeikko. Joka kerran rahoja lahjoittaa, niin lahjoittakoon niin että riittää, eikä kuten tuo kitsastelija. Seuraa minua kotiini», jatkoi Mikko kääntyen metsään päin; »siellä voimme tehdä sopimuksemme.»

»Sopimuksemme?» tuumaili Pekka. »Mitä hän minun luulee voivan antaa, eihän minulla ole mitään. Vaatineeko hän minulta joitakin palveluksia vai mitä hän tahtoo?» He kulkivat ensin kivistä polkua pitkin ja saapuivat jyrkän ja syvän kuilun reunalle. Hollannin Mikko astui jyrkännettä alas ikäänkuin sileitä marmoriportaita olisi kulkenut; päästyään alas hän kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja ojensi Pekalle kätensä, joka oli yhtä iso kuin ravintolan pöytä, huutaen kuolemankellojen tapaisella kamalalla äänellä: »Astu kädelleni ja pitele sormistani kiinni, niin et putoa.» Vavisten noudatti Pekka käskyä, astui kädelle ja piti Mikon peukalosta kiinni.

Syvälle hän tunsi vajoavansa, mutta hänen ihmeekseen ei valo laisinkaan himmennyt hänen ympäriltään. Päinvastoin oli hänen silmänsä alussa vaikea sitä sietää. Hollannin Mikko oli sitä mukaa kuin Pekka huomasi joutuvansa alemmaksi, pienentyneistään pienentynyt ja oli jälleen entisen kokoisena majansa ovella. Maja oli Schwarzwaldin rikkaitten talonpoikien talon näköinen. Tupa, johon he astuivat sisään, ei eronnut tavallisesta talonpoikaistuvasta muussa suhteessa kuin siinä, että se näytti olevan talon ainoa huone.