Part 9

Mrakot muori oli toden totta surkuteltava; hän oli saanut oikean kotovastuksen pojastaan. Äänettömänä ja jurona kuleksi tämä talossa ympäriinsä tai istui ja murjotti jossain nurkassa. Hän ei tiennyt ollenkaan, mihin ryhtyä; kun hän ei voinut odottaa Enefaa, ei mikään voinut huvittaa häntä, ei mikään kiinnittää hänen mieltään. Jos häneltä kysyttiin jotain, vastasi hän joko ei tai kyllä, eikä hän päivällisellä kehunut ruokaa, kuten ensi päivinä, vaan söi suuhunsa välinpitämättömästi ja kiittämättömästi parhaimmatkin herkut, jotka suurella vaivalla ja huolellisuudella oli pantu hänen eteensä. Mutta ihmeellistä kyllä: tämä ei pahoittanut muorin mieltä niinkään paljon, kuin olisi luullut. Hän vaan hymyili taas niin ihmeellisesti.

Se oli vaikea aika tohtorille. Alituiseen ja vaieten täytyi hänen taistella harmiansa ja ikäväänsä vastaan. Lukemattomia kertoja päivässä hän hyppäsi ylös sohvalta, joka oli tullut hänen lempipaikakseen siitä lähtien, kun Enefa oli lukenut lukujaan hänelle, ja kiiruhti ovelle avaamaan; -- hän oli luullut kuulevansa kylätohtorin keveät, nopeat askeleet ullakossa. Lukemattomia kertoja, katsottuaan ikkunasta sinne päin, missä pieni tupa oli, hän juoksi ulos kartanolle Enefaa vastaan muka; -- hän oli ollut näkevinään Enefan viheriäisen liivin ja valkeat hihat häämöittävän tiellä. Miten silmittömäksi hän suuttui, miten hän polki jalkaa, heitteli kapineita pitkin lattiaa ja paukautteli ovia, älytessään että mielikuvituksensa oli hänet pettänyt! Kuinka katkerasti hän silloin soimasi taas Enefaa kiittämättömyydestä ja miten pyhästi hän vannoi, ettei hän hievahtaisi paikaltaan, vaikka ihan paikalla saisi nähdä Enefan edessään, eikä edes katsahtaisikaan häneen!

Mutta niin vakaasti kuin hän aikoikin näin tehdä, hän tunsi kumminkin, miten Enefan näennäinen kylmäverisyys, johdonmukainen menettely ja lujat periaatteet vain lisäsivät hänen kiintymystään. Sellainen tahdon lujuus, sellainen tyynen kieltäytymisen kyky -- eihän hän voinut erehtyä tytön tunteista? -- tuntuivat tohtorin mielestä aivan uusilta ja käsittämättömiltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään samantapaista muissa tytöissä, ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän itse olisi koskaan voinut alistaa tunteitaan velvollisuuden käskyn alle.

Kun hän ei enää kestänyt sisässä olemista, otti hän pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja läksi metsälle. Laukun hän olisi kuitenkin ilman muuta voinut jättää kotiin, sillä kotiin tullessa ei siinä ollut koskaan edes harakankaan höyhentä, vaikka hänet olikin tunnettu taitavaksi pyssymieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hän nyt välitti vähemmin loistaa taitavuudellaan kuin siitä että sai muutamat ikävät tunnit kulutetuiksi.

Tavallisesti hän käänsi tiensä sille mäelle jossa hän oli ensi kerran tavannut Enefan. Siellä hän valitsi itselleen paikan, josta hän voi nähdä Jeshtshedin juurella olevan pikku mökin; istuutui maahan ja tuijotti siihen yhden tai toista tuntia, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Katseltuaan sitä oikein kyllikseen ja muisteltuaan läpi kaikki Enefan synnit, palasi hän kotiin, täydellisesti vakuutettuna, että äiti oli tuleva häntä vastaan sillä uutisella, että Enefa oli siellä -- hänen ikävänsä ja oman katumuksensa vetovoimasta. Mutta Mrakot muorilla ei ollut koskaan kerrottavaa hänelle muuta kuin että hän oli odottanut häntä niin ja niin kauan päivälliselle ja illalliselle.

Väliin muuttuivat hänen ajatuksensa Pragiin, ja hän ihmetteli, mitä hänen ystävänsä sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet tässä mielentilassa. Koko hänen ylpeytensä heräsi silloin eloon, ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää olisi narrina tuon tytön tähden. Hauskutellakseen ja saadakseen toisia ajatuksia määräsi hän pantavaksi hevosen valjaisiin ja läksi lähimpään pikku kaupunkiin. Mutta näiltä huvimatkoilta palasi hän aina jos mahdollista entistä synkempänä ja vakuutti äidilleen, ettei hän ollut tavannut kaupungissa ainoatakaan ihmistä, vaan kummituksia ihmishaamuissa, joita ei mitenkään voinut pitää täysijärkisinä. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli istua sitten koko ilta ja nauraa heidän pikkukaupunkimaisuudelleen, heidän tuhmuudelleen ja heidän auttamattomalle saksalaisuudelleen.

Vasta opittuaan tuntemaan Enefan, oli hänen oma väkensä tullut hänelle rakkaaksi. Ennen hän oli rakastanut sitä enemmän tietämättään ja vaistomaisesti; mutta nyt, kun hän oli huomannut sen voivan kehua niin ylevästä ja ihanasta vesasta kuin kylätohtorista, alkoi hän omistaa sille kaiken sen vähäisen rakkautensa ja mieltymyksensä, mikä hänellä vielä oli vapaasti käytettävänä.

Voi, jospa hän vaan olisi voinut temmata Enefan ukkovaarilta! Usein, hyvin usein hän kantoi mielessään tätä vaikeutta, mutta hänen ei koskaan onnistunut ratkaista sitä. Jos Enefa olisi ollut tavallinen kaupunkilaistyttö, ei hänen olisi tarvinnut epäillä hetkeäkään siitä, miten olisi menetellyt. Mutta Enefan kasvatus, mielipiteet ja ennakkoluulot! -- Hänellä ei ollut neuvona mitään muuta kuin antaa asiain mennä menojaan, huokailla ja odottaa.

Mutta tätä huokailemista ja odottamista oli moittiminen siitä, että Otikin terve väri alkoi nähtävästi vähetä. Lopulta hän herkesi syömästäkin, ja äiti sai kantaa vadit koskemattomina pöydältä. Silloin alkoi hänkin vihdoinkin näyttää huolestuneelta. Hän vaipui mietteihin, ja seuraavana päivänä iltasella meni hän itse viemään illallista paimenille, selittäen että hänen täytyi katsoa, miten "oli lypsämisen laita". Paimenten joukossa oli Podhaiskyn Jenik, ja tämän puoleen hän kääntyi ja sanoi ikäänkuin sivumennen, puoleksi toruen, puoleksi leikillään:

"Onko Enefalla tätä nykyä paljon työtä, kun hän ei koskaan enää pistäydy meillä? Sano isoisälle, että hän kehoittaisi häntä tulemaan. Ihanhan tyttö tulee koinsyömäksi, jos hänen aina on istuttava kotona."

Samana iltana teki Otik sen huomion, että hänen kärsivällisyytensä oli loppunut.

"Ei, nyt minä en enää kestä", ajatteli hän mitatessaan lattiaa pitkillä askeleilla. "Joko on minun päästävä täältä pois ja pidettävä huoli siitä, että voin haihduttaa mielestäni tuon loitsijattaren, taikka on minun tavattava häntä. -- En ole koskaan ennen", jatkoi hän, ikäänkuin ripittäen itseään, "tietänyt, mitä suru ja kaipaus ja ikävä tarkoittavat; olenpa luullut niinkin, ettei järkevän miehen tarvitseisi koskaan koetella sellaista. Mutta nyt olen kyllä oppinut toista. Tohtori Otakar Mrakot, kaikkein Pragin kaunotarten tunnustettu suosikki, Pragin kaikkein hienohelmain aurinko, huokailee itsensä, sairaaksi kyläompelijattaren, kenkäinsä kiillottajan sisaren, kyläräätälin tyttären tähden; siten ovat asiat eikä mitenkään muuten, totuutta ei voi koskaan kieltää. Se on naurettavaa, se on tyhmää, se on mieletöntä, se on luonnotonta ja käsittämätöntä -- mutta se on totta. Minä olen aivan yksinkertaisesti rakastunut kuin narri ja voisin tehdä äärettömiä tyhmyyksiä hänen tähtensä. Ja Jumala ties, miten se rakkaus tuli; minä taidan sen saamiseen yhtä vähän kuin voin aivastamiseen. Minä en pyytänyt sitä, minä en ikävöinyt sitä, minä en ajatellut kerrassaan mitään -- loin vaan katseeni muutamaan ihmiseen, jonka tapasin, ja niin se oli minussa enkä minä mitenkään voi päästä siitä erilleni. Minulle kävi samoin kuin kävi ukkovaarin isälle ja kauniille linnaneidille. -- Mutta minkä tähden minä koetan alituisesti puhdistaa itseäni? Ja minkä tähden minä tahtoisin tietää, mitä yksi ja toinen sanoisi, ja nauraisiko hän minulle, jos saisi kuulla, miten minun laitani on? Kenties minä en ole oma herrani enkä voi tehdä aivan niinkuin itse haluaisin? Ei kellään ole oikeutta sotkeutua minun asioihini, ja jos minä teen jonkun tuhmuuden, niin on se minun oma asiani. Mutta minkä tähden ajatellakaan aina tulevia? Ei, eläköön nykyhetki, ja narri se joka koettaa alituisesti tiedustella tulevaisuutta, tekee suunnitelmia ja arvelee seurauksia koko kuukausia edeltäkäsin! Sattuma heittää kuitenkin tavallisesti kaikki kumoon ja tekee meille, niitä tahtoo. Sitä en ole saanut kokea vähin nyt: kuka olisikaan luullut, että minä olisin rakastuva täällä ylhäällä vuoristossa ja sellaiseen yhteiskunta-asemaan kuuluvaan henkilöön? Ei, koska sattuma on ruvennut hallitsemaan minun kohtaloani, niin jatkakoonkin! Minä alistun sen suojelukselle; kenties se heltyy minun nöyryydestäni ja palkitsee minua jollain hämmästyttävällä teolla. Nyt minä en kuitenkaan kestä enää kauempaa: minun täytyy tavata tuota kiittämätöntä olentoa vielä kerta, puhella hänen kanssaan ja iloita hänen näkemisestään."

Ja tohtori alkoi miettiä, miten hän parhaiten ja varmimmin tapaisi Enefaa -- luonnollisesti isoisän tietämättä. Hän ei ilennyt kertoa siitä äidilleen; Jenikiä hän inhosi yhä sen epämiellyttävän sanoman tähden, jonka poika oli tuonut hänelle, ja sitä paitsi karttoi tämäkin häntä niin taitavasti, että olisi ollut vaikea saada häntä puheilleen. Anka oli aivan liiaksi typerä voidakseen toimittaa niin tunnollisen tehtävän, eikä ollut sopivaa uskoa sitä kellekään vieraalle ihmiselle. Tohtorilla ei siis ollut mitään muuta neuvoa kuin turvautua itseensä ja omaan kekseliäisyyteensä.

Lopulta hän tekikin mielestään erittäin onnistuneen keksinnön. Niin paljon hän muisti tavoista ja tottumuksista maalla, että täysikasvuiset tytöt nousevat aamusilla aina ensiksi, menevät antamaan lehmille ruokaa, tekevät tulen, tuovat vettä j.n.e., ja hän päätti tehdä aikaisen aamukävelyn Jeshtshediin päin. Hän toivoi varmasti saavansa nähdä Enefan, ja jos hän vaan sai nähdä hänet, piti hän kyllä huolen lopusta.

Tämä keksintö oli hänen mielestään loistava, ja hän oli vihoissaan itselleen siitä, ettei hänen mieleensä ollut ennemmin juolahtanut niin yksinkertaista. Miten hän katui vihaansa ja kaikkia näitä ikäviä, myrkytettyjä päiviä! Olisihan ollut huokein asia maailmassa vetää isoisää nenästä jo aikoja takaperin!

Miten paljon uusia, suloisia vaikutuksia hän olisikaan ennättänyt koota, miten paljon sekoittamatonta onnea hän olisikaan voinut tuntea, miten runsaasti hänellä olisikaan ollut muistoja, jos hän olisi ollut vähän sukkelampiajatuksinen!

Nyt oli otettava takaisin menetetty aika, ja seuraavan päivän sarastaessa nousi Otik ylös. Hän heitti pyssyn olalleen voidakseen syyttää sitä, jos joku sattuisi kysymään häneltä, mitä hänellä oli tekemistä niin varhain aamulla, ja niin hän läksi polkuja ja teitä pitkin metsää kohti. Vanha tupa oli ainoastaan muutaman askeleen päässä metsän rajasta, ja puro, joka tuli ylhäältä Jeshtshedistä, juoksi pisteaitaa pitkin. Tohtori kätkeytyi huolellisesti pensaiden taa, valittuaan ensin paikan, josta hän voi nähdä tuvan takasivun sekä sen osan puutarhasta, jossa puro muodostui lähteeksi, josta varmaankin noudettiin vettä taloon.

Sillä aikaa kun tohtori levottomana makasi ja odotti, että hänen liittolaisensa ja hallitsijansa, sattuma, tulisi hänen avukseen, vaelti ukkovaari kiireisin askelin päinvastaiseen suuntaan, Mrakot muorin talolle päin. Hänkin oli käyttänyt hyväkseen varhaista aamuhetkeä, hyvin tietäen, että hän löytäisi reippaan emännän yksinään ylhäällä. Hän aikoi puhua Mrakot muorille suunsa puhtaaksi. Hän samoin kuin tohtori oli tuntenut kärsivällisyytensä lähestyvän loppuaan.

Mrakot muori hääräili perheen tuvassa, laulaen aamuvirttään. Kuten kaikki vanhan kansan jumaliset ihmiset hyräili hän aina sellaista, vuoteesta nousemisesta aamiaiseen asti.

Iloisena, mutta samalla hyvin kummastuneena, otti hän isoisän vastaan. Ukolla ei ollut enää tapana mennä mihinkään muualle kuin kirkkoon, eikä muori muistanut, milloin hän oli ollut viimeksi talossa -- niin pitkä aika oli siitä.

"Aurinko ei ole vielä noussut vuoren takaa, ja te olette jaloillanne, ukkovaari!" huudahti hän, pudistaen sydämmellisesti ukon kättä. "Mikä tuo teidät luokseni näin varhaiseen aamulla?"

"Eipä juuri mikään hyvä asia", huokasi ukkovaari, kuivatessaan hikeä otsalta. Hänen voimansa olivat aivan lopussa käynnistä ja sisällisestä liikutuksesta. Voimattomana hän vaipui nojatuoliin, jonka Mrakot muori kiireesti työnsi hänelle, mutta hän ei tahtonut antaa muorin tarjota mitään vahvistavaa, jota tämä huolestuneena ja osanottavaisesti esitti. Hänellä oli kiire, selitti hän, ja oli tullut sanomaan muorille muutamia sanoja kahden kesken.

"Mistä on kysymys?" puhkesi Mrakot muori sanomaan, kauhistuneena ukkovaarin juhlallisuudesta. "Ei kai Enefalle ole tapahtunut, mitään pahaa?"

"On ja ei; se tulee siihen, miten asian ottaa!"

"Niin, mutta tarkoitatteko te, että hänelle on tapahtunut jotain pahaa?"

"Tarkoitan, sitä minä juuri tarkoitan, mutta minä tarkoitan sitäkin, että hän olisi pian taas entisellään, jos vaan ihmisillä olisi omaatuntoa."

Ukkovaari lausui tämän niin erityisellä äänenpainolla ja sellaisella katseella, että Mrakot muori alkoi epäillä, mikä se oli, joka oli tuonut ukon tänne. Mutta hän teeskenteli tietämättömyyttään ja kysyi tehdyllä yksinkertaisuudella:

"Mitä te tarkoitatte, ukkovaari?"

"Ettekö ole vielä arvannut sitä?"

"En, minä en ollenkaan tiedä, mihin te tähtäätte."

"No kuulkaa sitten! Minulla on pojantytär ja teillä on poika, ja sillä pojalla oli tytön sydän jo ennenkun tyttö oli nähnytkään häntä, ja se on teidän syynne, sillä te ette tehneet muuta kuin kerroitte hänestä tytölle. Ja nyt olette lisäksi laittanut niin, että he tulivat tutuiksi keskenään, ja teitä minun on kiittäminen siitä, ettei tyttö ajattele muuta kuin häntä ja aivan kuihtuu ikävään, siitä syystä että minä olen kieltänyt häntä menemästä poikanne luo; minä vakuutan, että minä olen ihan tuskissani siitä, että suru aivan turmelee hänen terveytensä. Mutta katsokaas, varmaa on, että hän piankin turvautuisi järkeensä -- sillä hän on ymmärtäväinen tyttö ja tietää, mikä kelpaa ja mikä ei kelpaa -- jos vaan voitaisi järjestää siten, ettei hän saisi koskaan nähdä poikaanne. Mutta te, te ette tahdo auttaa minua, vaan koetatte viekotella häntä taas luoksenne. Jenik on kyllä tuonut minulle teidän eiliset terveisenne!"

Isoisä oli tullut tulipunaseksi harmista pitkän syytöspuheensa aikana. Mrakot muori osotti horjumatonta levollisuutta.

"Siinäkö on kaikki, mitä teillä on sydämmellänne?" kysyi hän hymyillen.

"Luulisinpa, että siinä on kylliksi", vastasi isoisä suuttuneena.

"Jumalan kiitos, että siinä oli kaikki! Alkaessanne niin juhlallisesti, luulin minä totta tosiansa, että oli tapahtunut aivan oikea onnettomuus."

"No eikö se olisi onnettomuus, iso onnettomuus, jos minun Enefani todenperästä rakastaisi teidän tohtoriinne?" huudahti isoisä kiivaasti.

"Ei minun mielestäni", vastasi Mrakot muori hartioitaan kohauttaen.

"Eikö?" kysyi isoisä, joka näytti tuskin uskovan korviaan. "Ei kai se ole ikinä totta? Te sanotte sen vaan rauhoittaaksenne minua. Olisi kai se onnettomuus jos mikä, jos Enefa rakastuisi poikaanne ja tämä kyllästyisi häneen ja pilkkaisi häntä."

"Minkäpä tähden hän tekisi sen?" Ukkovaarilta repesivät silmät selälleen. "Eikö Enefa kenties ole hyvä, kunnollinen, ymmärtäväinen, hyvin kasvatettu ja taitava tyttö eikä totta tosiaan rumakaan? Enkö minä muka nähnyt, minkälaisia silmäyksiä Otik loi häneen, kun Enefa luki hänelle? Niissä ei tosiaankaan ollut pilkkaa, vaan paremminkin jotain aivan toista..."

"Sitä pahempi, muori", huudahti ukkovaari, "sitä pahempi! Jos Otik pitääkin hänestä tällä hetkellä, niin hän jonakin kauniina päivänä kyllästyy häneen, ja silloin hän matkustaa täältä pois ja jättää, tytön, sydän murrettuna. Siinä tapauksessa vasta ovat asiat oikein huonosti.

"Te ette tiedä, miten kiihkeät tunteet Enefalla on; mutta minä, minä muistan hyvin, mitä huolia hän teki minulle, kun hänen isänsä ja äitinsä kuolivat."

"Mistä syystä Otik kyllästyisi siihen, josta hän oikein pitää, ja mistä syystä hän matkustaisi täältä yksinään -- eikö hän voi ottaa Enefaa mukaansa?"

Isoisä, istui kuin kivettyneenä.

"Minkä tähden te tuijotatte minuun, ukkovaari, aivan kuin minä sanoisin en tiedä mitä tyhmyyksiä?" jatkoi Mrakot muori iloisesti hymyillen. "Ajattelenpa, ettei Otikini olisi huonoin sulhanen Enefalle. Mutta kenties teillä on tiedossa hänelle parempi?"

"Ei, kuulkaa nyt, elkääkä koettako luulotella minulle sellaista; sehän on aivan mahdotonta, se mitä te näytte tarkoittavan."

"Minkä tähden olisi mahdotonta, että kaksi nuorta ihmistä, jotka pitävät toisistaan, menisivät naimisiinkin keskenään?"

"Eiväthän he ole samasta säädystä ja sivistyksestä ja asemasta: poikanne on rikas, oppinut ja ylhäinen; Enefa on köyhä, taitamaton, tyttö. Ei, se ei käy päinsä; aviopuolisojen, välillä täytyy olla tasa-arvoisuus."

"Rakas ukkovaari", vastasi Mrakot muori, joka oli nyt täydellisesti vakavana; "te olette viisas ja paljon kokenut mies, ja te tiedätte, miten mielelläni minä kuuntelen teitä ja otan teistä oppia ja neuvoja. Mutta tässä asiassa on kuitenkin minulla enemmän kokemusta kuin teillä. Ja Jumala tietää, että olen saanut ostaa sen kokemuksen kalliilla hinnalla. Tasa-arvoisuudella, josta te puhutte, ei ole mitään merkitystä, kun on kysymys aviopuolisoista; muuta tasa-arvoisuutta ei tarvitse olla heidän välillään kuin että molemmat rakastavat toisiaan yhtä paljon. Jos se asia vaan on niinkuin pitää olla, niin järjestyy kaikki muu itsestään. Katsokaa minuun: minä olin miesvainajani kanssa kaikessa tasa-arvoinen. Molemmilla meillä oli kylliksi tämän maailman hyvää, molemmilla meillä oli hyvä maine; rumia emme, häpeä sanoa, olleet kumpasetkaan, ja ijänkin suhteen sovimme me hyvin toisillemme; hän ei ollut maailmassa huvitellakseen itseään enkä minäkään, hän oli sukkela maanviljelijä ja minä olin ahkera emäntä; Herramme antoi meille herttaisen pojan. Mutta kuitenkaan, kuulkaa ukkovaari, ei meillä ollut ainoatakaan onnellista hetkeä keskenämme, ja syy siihen oli se, ettemme me tunteneet rakkautta toisiimme. Vaimo tyytyy kyllä aina lopulta kohtaloonsa, mutta miehen mielestä ei lähde koskaan, ettei hän saanut sitä, jota hän tahtoi; viimeiseen hetkeensä saakka kirvelee häntä, ettei hän saanut seurata sydämmensä tahtoa, vaan että hänen täytyi totella järkeään tai vanhempiaan. Istuessani kuolemaa tekevän mieheni vieressä, joka kuitenkin viimeiseen asti ikävöi sitä toista, lupasin minä itselleni, etten koskaan pakota poikaani mihinkään, vaan aina neuvon häntä tottelemaan sydämmensä ääntä. Valitkoon hän itselleen vaimon aivan oman mielensä mukaan, välittämättä rahoista tai säädystä -- pääasia on se, että vaimo on siveellinen ja rakastaa häntä yhtä paljon kuin hän vaimoa. Te sanotte, että Enefa on ruvennut pitämään minun Otikistani; niinä vielä kerran kysyn: voiko Otik saada parempaa vaimoa kuin Enefa on?"

Ukkovaari oli niin hämmästyksissään siitä, mitä oli kuullut, ettei hän tullut vastanneeksi mitään.

"Minun täytyy tunnustaa teille, ukkovaari", jatkoi Mrakot muori, "että siitä on jo pitkät ajat, kun tulin ajatelleeksi sitä, että teidän poikanne tyttärestä ja minun pojastani tulisi sopiva pari. On tosin totta, ettei Enefalla ole poikani sivistystä eikä arvoa; mutta miten hän ymmärtää poikaani ja katsoo häneen! Te olette tietysti huomannut, miten hän aina asettuu poikani puolelle; ennenkun hän vielä tunsikaan häntä, en minä koskaan tohtinut sanoa pojastani mitään, mistä hän olisi voinut ottaa pahakseen -- sillä silloin hän oli heti minun kimpussani ja läksytti minua, jotta taivas varjele! Otik ei ole mikään ilkeä tai huono ihminen; hänellä on päinvastoin oikein hyvä ja tunnollinen sydän. Mutta katsokaas, hän on ollut Pragissa ja on siellä saanut nuo suuren kaupungin ajatukset, ja kaikesta huomaa, kuten olen monasti sanonut, minkälaatuinen ihminen häntä on kasvattanut. Hän ei olisi sellainen kuin on, jos hänen äitinsä olisi saanut pitää hänestä huolta! Mutta minä olen aivan varma, että mikä hänestä vielä puuttuukin, sen voi hyvä vaimo antaa hänelle; vaimolla on kyllä oleva valta tehdä hänet toisenlaiseksi. Ja kuka kykeneisi siihen paremmin kuin Enefa? Kuka tietää niin hyvin kuin hän, mikä on oikea viisaus, ja minkälaiseksi Jumala tahtoo ihmisen?... Mutta kaikesta tästä minä en ole tietysti koskaan ollut tietävinäni; minä sanonkin sen vaan teille."

"Enefasta ei ole kysymys, mutta pojastanne", vastasi isoisä pudistaen arveluttavasti päätään. "Te sanotte itse, että hän on suuren kaupungin ihminen. Ettekö luule, että hän tulisi kerran häpeämään Enefaa omassa piirissään ja halveksimaan häntä hänen köyhyytensä, puuttuvaisuutensa ja alhaisen syntyperänsä tähden."

"Mitä syntyperää sitten Otik on? Eiköhän hän ole talonpoikaissukua yhtä hyvin kuin Enefakin. Siinä suhteessa ei minulla ole mitään sanottavaa. Ja mitä hänen puuttuvaisuuteensa tulee, niin ajattelenpa, että jos hän tulee Pragiin, niin hän hankkii pian pois itsestään, mitä häneltä puuttuu, jos se nyt todellakin on jotain. Sen mukaan mitä minä olen kuullut Otikilta, on kaupunkilaistyttöjen otettava hänestä esimerkkiä eikä päinvastoin. Sitä paitsi ei Enefa ole ollenkaan talonpoikaistytön näköinen; sitä ei kukaan huomaisi hänen olevan, eikä hänellä ole talonpoikaistapojakaan; niitä ei ole ollut kellään teidän suvussanne."

Ukkovaari oli vaiti; hän ei osannut muistuttaa mitään Mrakot muorin puheeseen. Tänään puhui muori aivan kuin kirjasta.

"Antakaa te, isoisä, asian mennä menoaan", jatkoi muori. "Että Enefa pitää Otikista, sen olette te huomannut, ja että Otik pitää Enefasta, sen tiedän minä. Koko ajan, kuin te ette ole laskenut tyttöä tänne, on Otik kävellyt sinne tänne kuin mikähän rauhaton sielu; ei mikään ole ollut hänelle mieliksi, ja teille hän on varmaankin toivonut paljon pahaa! Olisittepahan nähnyt: hän ei saattanut edes katsoa ihmisiin tai vastata, kun kysyi; jos ei väistynyt ajoissa hänen tieltään, niin oli ihan onneton; hän heitteli ovia, niin että olisivat voineet haleta, ja koko yöt kuulin minä hänen kulkevan huoneessaan edestakaisin. Pari päivää annoin minä asian mennä menojaan ja ajattelin näin: 'tuo tekee armolliselle herralle hyvää ja ottaa hänestä pois vähän itserakkautta'. Mutta kun minä sitten aloin saada kantaa koskemattomia ruokia pöydästä, huomasin minä, että nyt hän ei enää sietänyt, vaan nyt täytyi häntä armahtaa. Siitä syystä minä käskin sanoa teille terveisiä, että antaisitte Enefan tulla meille. Minä luulen varmasti, että Otik rakastui häneen ensi näkemisellä, ja alanpa luulla sitäkin, että hän oli vaan olevinaan sairas, jotta Enefa tulisi hänen luokseen."

"Niin, enkö minä luullut sitä!" huusi ukkovaari iloissaan, tietäessään olevansa oikeassa edes jossain asiassa. "Hän vaan pilkkasi Enefaa!"

"Mutta se ei ollut mitään sellaista pilkkaa, joksi te luulette sitä; hän oli kyllä niin vakava kuin kuka tahansa... Mutta kuulkaas, ukkovaari, ajakaa nyt pois nuo houreet päästänne ja olkaa niinkuin ennenkin! Tehkää samoin kuin minäkin! Elkää olko huomaavinannekaan, mitä nuorilla on keskenään; elkää kehoittako heitä, mutta elkää pidättäkökään heitä. Jos he todellakin tahtovat saada toisensa, niin antakaa heidän ensin tehdä selvä keskenään, ja sitten he tulkoot meidän luo pyytämään siunausta -- ja minun he saavatkin! Ei kenenkään ihmisen pidä koskaan sekottua kahden nuoren sydämmen keskenäisiin asioihin eikä koettaa ennen aikoja lähentää heitä toisiinsa tai syntisessä itseviisaudessa eroittaa heitä. Rakkaus tulee Jumalalta, ja Jumalalle on jätettävä sen huolehtiminen... Mutta te näytätte yhä yhtä epäilevältä! Onko teillä mielessänne kenties joku toinen mies Enefalle, ja pelkäättekö te, että, ellei tästä tule mitään, Otikikin vetäytyy takaisin eikä tahdo tietää Enefasta? Mutta enpä totta totisesti voi käsittää, kenen te olisitte voinut valita Enefalle! Ettekö tiedä, ettei hän välitä täällä ainoastakaan pojasta, ja hän on heidän mielestään röyhkeä? Pankaa mieleenne, ukkovaari: jos hän ei ota Otikia, niin ei hän mene koskaan naimisiin -- Otik tai ei kukaan. Minä tunnen Enefan paremmin kuin te itse."

Ukkovaarin pää painui alas, taas täytyi hänen myöntää muorin olevan oikeassa, kelle kylän pojista hän olisikaan uskonut Enefan? Kuka heistä olisikaan ymmärtänyt arvostella hänen ylevää sieluaan, kenen kanssa hän olisikaan voinut tuntea itseään onnelliseksi, kehen hän olisi ilolla luottanut?