Part 8

"Oli jo myöhäistä ja aika laittaa iltaruokaa ja lypsää lehmät; veljet palasivat kotiin työstään. He katselivat sisartaan, etsivätkin häntä ihan joka nurkasta ja sopesta, mutta häntä ei löytynyt mistään. He odottelivat häntä koko illan ja yökaudenkin, eivätkä menneet ollenkaan maata, etsivät häntä lyhty kädessä, kunnekka päivä sarasti, mutta odottaa he eivät jaksaneet häntä. Kun päivä nousi, lähtivät he häntä etsimään metsään, mutta mitään muuta he eivät löytäneet kuin haravan ja lehtikasan, jonka hän oli koonnut ja sitten sotkenut.

"Veljet älysivät, ettei hän ollut mennyt sukulaisiaan eikä ystäviäänkään tervehtimään, vaan että jokin onnettomuus oli hänelle sattunut, mikä, sitä he eivät voineet ymmärtää. Vihdoin he päättelivät, että joku peto varmaankin oli ottanut tyttörukan ja raastanut hänet pois. Siihen aikaan oli vielä karhuja ja susia Jeshtshedin metsissä ja villisikoja ne olivat aivan täynnä. Veljet itkivät häntä katkerasti ja sulhasta kaipaus kalvoi niin, ettei hän siitä päivin ollut enää entisensä lainen. He luettivat monta messua hänen pelastuksekseen, jotta hän olisi saanut rauhan ijankaikkisuudessa, ja yhtenään he vain häntä surivat; ja usein he puhelivat hänestä ja hänen kummallisesta katoamisestaan, kiittelivät hänen muistoansa ja vakuuttivat, että sellaista tyttöä ei heidän kylässään kuuna kulloisna päivänä enää nähdä.

"Kului vuosi ja ehkäpä kaksikin. Tulee silloin muuanna päivänä eräs metsävahti veljesten luo ja kertoo heille suurimpana salaisuutena, että nuori Boresh eli metsässä muutamassa luolassa, jonka hän oli vuorannut sammalilla ja eläinten taljoilla, ja siellä hänellä oli muuan tyttö, joka oli aivan heidän sisarensa näköinen. Silloin vasta veljekset muistivat, että Boreshhan olikin rakastanut heidän sisartaan, mutta ettei tämä ollut tahtonut tietääkään hänestä; heidän pisti päähänsä, että Boresh nyt oli tahtonut kostaa hylkimisen ja taikakeinoilla houkutellut hänet luokseen. He neuvottelivat keskenään ja päättivät lähteä luolalle ja, jos se oli todellakin heidän sisarensa, vapauttaa hänet. He seurasivat metsävahdin neuvokkia ja löysivät kuin löysivätkin piilopaikan, kätkeytyivät pehkoihin vartomaan Boreshin metsälle lähtöä. Eikä heidän kauan tarvinnut odottaakaan; hetkisen kuluttua Boresh tuli ulos ja luultavasti lähti ruuan hankintaan. Veljekset riensivät silloin luolaan, ja katsos kummaa, siellä oli sisar, jonka he olivat luulleet aikoja kuolleeksi.

"Hän tunsi heidät paikalla, päästi hirveän huudon ja kaatui paremmin kuolleena kuin elävänä heidän jalkainsa juureen. He nostivat hänet pystyyn, koettivat rauhoittaa häntä ja vakuuttivat pyhästi, ettei hänellä heidän mielestään ollut ollenkaan syytä; hänen piti vaan suoraan ja peittelemättä kertoa heille, miten hän oli sinne joutunut. Ja hän kertoikin heille kaikki itkien ja valitellen.

"He ymmärsivät aivan hyvin arvanneensa oikein, epäillessään taikatemppuja, ja pyysivät sisarta seuraamaan heitä heti kotia, ettei kiusaaja ennättäisi tulla takaisin. Hän suostui heti heidän pyyntöönsä. Matkalla hän ei tehnyt muuta kuin rukoili veljiä, että he auttaisivat häntä pelastukseen, ja tämän he lupasivat tietysti ilolla. He eivät laskeneet häntä koskaan silmistään, sen tähden vaan ettei Boresh pääsisi uudelleen villitsemään häntä tempuillaan, eikä kukaan vieras saanut astua heidän kynnyksensä yli. Mutta Boresh voitti heidät kuitenkin kavaluudellaan. Onneton tyttö ei saanut häneltä mitään rauhaa; alati hän näki hänet edessään, kuunteli häntä ja puheli hänen kanssaan. Veljet kuulivat hänen vastauksensa, mutta Boreshia he eivät voineet nähdä, vaikka sisar näytti heille, missä hän seisoi ja mitä loihtimamerkkiä hän teki, puhuessaan hänelle. Hänen vastauksistaan ymmärsivät he, että Boresh moitti hänen pakoaan, ja että hän koetteli viekotella häntä takaisin luokseen mesisanoilla. Usein hän rukoili veljiä kädet ristissä, että he sitoisivat hänet kiinni pöytään, jos tahtoivat pitää häntä luonaan; muutoin hän tuli vielä kerran pakenemaan.

"Kaikesta tästä ymmärsivät tietysti veljet, että Boresh voi tehdä itsensä näkymättömäksi, ja se osotti parhaiten, minkä lajinen ihminen hän oli. Sillä sen, joka tahtoo saada sen taidon, on tapettava seitsemän miestä ja varastettava seitsemän rippileipää ja pantava ne sitten samaan hautaan sellaiselle paikalle, jossa ei vielä kukaan kristitty ole rukoillut. Haudalle kohoaa yrtti, jossa on seitsemän veripunasta kukkaa. Sen yrtin hän taittaa ja kätkee, ja kun hän sitten tarvitessaan pistää sen hattuunsa tahi povelleen, tulee hän näkymättömäksi.

"Veljet tekivät kaikki, mitä voivat, auttaakseen sisarraukkaansa ja karkoittaakseen hänen ilkeän vihollisensa. Lopulta he voittivatkin Boreshin ja tämä herkesi käymästä sisaren luona. Sisar tuli rauhallisemmaksi, kun hän ei enää nähnyt viettelijätään edessään, ja alkoi taas hoitaa heidän taloaan samoin kuin oli tehnyt ennenkin; mutta ihan entiselleen hän ei tullut tietysti koskaan. Hänessä oli jotain levotonta, hänellä ei ollut koskaan rauhaa mielessään, jotain näytti puuttuvan häneltä, ja metsä oli hänelle aina kuin kiusaus.

"Hänen entinen sulhasensa rakasti häntä yhä vielä yhtä paljon eikä tahtonut ajatellakaan toisen vaimon hankkimista; hän eli elämäänsä yksin ja ilotonna. Saatuaan tietää entisen morsiamensa paranneen pahasta taudistaan, tuli hän uudelleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän nyt tahtoisi tulla hänen omakseen, ja sisar suostui hänen pyyntöihinsä. He viettivät häänsä kaikessa hiljaisuudessa, ilman soittoa ja kestiä, ettei mitään voisi tapahtua; suoraan kirkosta vei mies vaimonsa kotiaan.

"Seuraavana päivänä menivät veljet tervehtimään vastanaineita. Mutta miten he kauhistuivatkaan saadessaan nähdä, että tuvan ovet olivat selkosen selällään, ja nähtyään sitten lankonsa makaavan pitkänään tuvan lattialla liikkumattomana ja kasvot sinisinä kuin kuolleella. He juoksivat hänen luokseen, alkoivat valella häntä vedellä ja tehdä kaikki mitä voivat herättääkseen hänet eloon, mutta hänen sielunsa oli jo paennut. Silloin he rupesivat etsimään hänen vaimoaan. Tätä ei näkynyt, ja he luulivat hänen juosseen hankkimaan jostakin apua. Mutta he etsivät häntä turhaan; hän oli ja pysyi poissa, ja tällä kerralla ei hänestä löytynyt vähintäkään jälkeä.

"Kun veljet alkoivat tarkastella kuollutta ruumista saadakseen tietää, mistä lanko oli kuollut, eivät he löytäneet siitä haavoja eikä mustelmia, ainoastaan sydämmen vieressä kolme kuivanutta veripisaraa, joita ei mitenkään voitu pestä pois. He ymmärsivät, että hänet oli ammuttu taikapyssyllä."

"Minkälainen pyssy se on?"

"Se on sellainen pyssy, että se, joka ampuu sillä laukauksen ja samalla lausuu sen nimen, jonka hän tahtoo tappaa, se satuttaa viholliseensa ja tappaa hänet, vaikka olisi toisessa päässä maailmaa. Sellaisen innoittavan voiman voi saada jokainen pyssy, kun vaan pitkänä perjantaina ottaa rippileivän, jakaa sen kolmeen osaan ja laukaisee jokaisen ristiinnaulitun kuvaa kohti. Joka laukaisulla tipahtaa kolme veripisaraa ristiinnaulitun kuvasta, ja niillä voidellaan pyssy, jonka jälkeen se kääritään valkeaan vaatteeseen ja säilytetään hyvästi siksi, kunnes sitä tarvitaan."

"Se mitä te sanotte 'loitsimiseksi' ja 'noitumiseksi' ei ole mitään muuta kuin se salainen luonnonvoima, jota sivistyneet nimittävät intohimoksi", sanoi Otik opettaen. "Vastustamattomalla voimalla kehoittaa se ihmistä tekemään, mitä hänen järkensä ei hyväksy ja hänen omatuntonsa kieltää. Kun sellainen ihminen yhtäkkiä saa kuulla, miten toinen kuin omantunnon ääni puhuu hänen sydämmessään ja usein voittaa tämä ääni, niin luulee hän tapahtuvan itsessään jotain yliluonnollista, ja tämän yliluonnollisen saa 'loitsimisesta'".

Otik alkoi juuri tuntea itsessään sitä, mitä hän niin viisastelevasti selitteli.

Enefa hymyili epäilevästi hänen selitykselleen.

"Olkoonpa loitsimisen laita miten hyvänsä", sanoi hän, "minua ainakaan ei koskaan pakoteta sellaiseen, mikä on minulle vastenmielistä. Katsokaas, tämä puuristi, joka minulla on kaulallani, on leikattu rististä, jolla Kristus kuoli. Isoisän veli toi sen mukanaan Jerusalemista, ja se suojelee sitä, joka sitä käyttää, kaikilta pahoilta hengiltä ja loitsimisilta ja muulta sellaiselta. Mutta minä olen varma, ettei minua ilman tätä ristiäkään voisi pakottaa sellaiseen, jota minä en todella tahdo."

Ja hän suuteli ristiä.

"Sinun pitää tulla kotiin, Enefa! Jenik on täällä hakemassa sinua", ilmoitti Anka, pistäessään päänsä sisään ovesta.

Enefa punastui; tämä isoisältä tullut käsky hämmästytti häntä nähtävästi hyvin.

"Pitääkö sinun mennä?" huusi Otik valittaen, nousten äkkiä sohvalta ja viskasi kääreen pois.

"Tietysti, kun isoisä laittaa minua hakemaan. Mutta mitenkä te käytätte käärettä!"

"Se ei ole miksikään hyödyksi, kun et sinä ole täällä panemassa sitä. Mutta nyt näemme, minkä verran sinä pidät minusta! Sinä välität sata kertaa enemmän isoisästä."

"Sitä elkää luulko", vastasi Enefa teeskentelemättömästi; "minä kunnioitan teitä molempia yhtä paljon, mutta häntä minun täytyy totella."

"Minä en tahdo, että sinä tottelet häntä!" huusi Otik kiihkeästi, ja hän hyppäsi sohvalta ovelle, jossa hän levitetyin käsivarsin asettui Enefan tielle. Mutta nähtyään Enefan säikähtyneet kasvot, tuli hän taas tajuihinsa, ja yrityksensä tuntui hänestä sekä lapselliselta että mielettömältä.

"Mene", sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä, "mene, minä laskin vaan leikkiä."

"Sitä te ette tarvitse sanoa minulle", vastasi Enefa rauhoittaen, "minä ymmärsin luonnollisesti, että te ette tarkoittaneet mitään pahaa. Ikäänkuin te voisitte tehdä sitä! Jospa te vaan tietäisitte, miten iloinen minä olen saadessani tulla tänne! On aivan kuin menisin kirkkoon. Jos Herramme antaa huomispäivän, tulen luoksenne silloinkin tähän aikaan saadakseni kuulla, ettekö ole tullut paremmaksi."

Otik ei vastannut eikä katsonut Enefaan; hän ainoastaan nyökäytti päätään mykäksi myönnytykseksi. Häntä suututti sanomattomasti se, että jollakin toisella oli oikeus kutsua Enefa luokseen, milloin vaan tahtoi, ja että hän, tohtori, sai luvan tyytyä siihen. Hän ei sietänyt nähdä Enefan menevän, ei mikään ero ollut tuntunut hänestä vielä niin vaikealta.

"Mutta onhan huomennakin päivä, ja silloin hän on luvannut tulla", lohdutti hän itseään, kun ei voinut nukkua yöllä, päivän muistot kun niin vaivasivat häntä. Ne olivat vielä vilkkaampia, vienompia ja kiihoittavampia kuin edellisen illan, ja muistaessaan joskus Pragia, kuiskasi hän ylpeänä:

"Enefa ei ole ainoastaan kauniimpi kuin kaikki muut, hänellä on myöskin pää ja sydän, jollaista ei ole kellään muulla."

* * * * *

Huomispäivän lähetti kyllä Herramme maan päälle, mutta sen mukana ei tullut sitä, mitä tohtori niin palavasti halusi. Tavallisesti käy niin, että se mitä me enin toivomme, se ei tapahdu -- aivan kuin uhalla.

Kun tohtori heräsi aamulla lyhyen, levottoman unen jälkeen, huomasi hän sängyn edessä pienen, tanakkakasvuisen pojan, joka seisoi ja katsoi häneen puoleksi uteliaasti, puoleksi pelokkaasti ja samalla hypisteli hämillään kulunutta karvalakkia, joka hänellä oli kädessään. Hän oli tuskin huomannut tohtorin heränneen, ennenkun hän veti esille paikatusta takistaan kaksi pulloa, jotka sisälsivät omituista, mutta Otikille tuttua, sisällystä. Tohtori tunsi ne heti niiksi pulloiksi, joista Enefa oli edellisenä iltana kaatanut ruusu- ja liljamehua hänen hauteilleen. Kamala aavistus nousi hänen mieleensä. Hän kohosi äkkiä istualleen ja tarkasteli poikaa uhkaavalla katseella.

"Siinä olisi teille", sanoi tämä, asettaessaan pulloja yöpöydälle ja vilkasi epäilevästi tohtoriin. "Jos päätä pakottaa vielä tänäkin päivänä, on teidän pyyhittävä mehua päähänne aivan samoin kuin eilenkin."

"Mitä tämä tarkoittaa?" huusi tohtori, ja hänen raivoisa katseensa lensi pulloista poikaan ja pojasta pulloihin. Hänen aavistuksensa ei siis ollut pettänyt häntä! Pojalta putosi lakki lattialle pelästyksestä. Hän ei ollut odottanut tulevansa tällä tavoin otetuksi vastaan; totta puhuen hän oli paremminkin luullut saavansa lantin vaivoistaan. Hän loi aran katseen ovelle, mutta tohtori arvasi hänen aikomuksensa ja sai tartutuksi hänen käsiinsä, joita hän piti kiinni kuin pihdissä.

"Etkö kuule, että minä kysyn sinulta, mitä nuo hävyttömät määräykset tarkoittavat?" huusi hän jos mahdollista vielä pelottavammalla äänellä.

Poika alkoi vapista eikä tiennyt, mitä vastaisi, ettei saisi osakseen vielä suurempaa vihaa. Partanen tohtori, joka piti häntä niin kovasti kiinni ja loi häneen niin julmistuneita katseita, täytti hänet huolettavalla pelolla. Hän ei keksinyt parempaa neuvoa kuin ruveta täyttä kurkkua huutamaan, mikä kuului kauaksi pihalle.

Mrakot muori tuli silmänräpäyksessä juosten, täynnä kauhua ja ihmettelyä. Nähtyään tuon omituisen näyn sängyn luona, lisääntyi hänen hämmästyksensä.

"Mitä sinä teet, Otik? Luuletko tuota, kenties joksikin varkaaksi, joka on hiipinyt sisään luoksesi? Sehän on Podhaiskyn Jenik, tiedän mä, joka on varmaankin tullut hakemaan vaatteitasi harjattavaksi. Ja sinä, mitä sinä, tuhma poika, ulvot?" huusi hän, vakuutettuna, että oli tapahtunut joku väärinkäsitys.

"Minä en ole koskettanut hänen vaatteitaan", puolustihe Jenik surkeasti ulvoen, "minä asetin vaan nämä pullot pöydälle, ja silloin hän alkoi riidellä minulle ja näpistellä minua... uhhuuhhuu."

Mrakot muorin nähtyä Enefan pullot, selvisi hänelle kaikki. Nyt hän alkoi ymmärtää, minkä tähden poika oli tullut niin rajattoman vihaiseksi!

"Enefa ei siis voinut tulla tänne tänään, vaan lähetti sinut pulloja tuomaan?" kysyi hän Jenikiltä.

"E-ei", nyyhkytti tämä; "ei se ol-lut hän... uhhuu."

"Puhu selvemmin, eihän sinun puheestasi ymmärrä sanaakaan. Päästä hänet, Otik, mitä sinä pidät häntä kiinni, kun tiedät, kuka hän on. Sanoiko sisaresi sinulle, Jenik, ettei meidän tarvitse odottaa häntä tänään?"

"E-ei, ei hän", vastasi Jenik, yhä vielä yhtä surkeana, "mutta isoisä sanoi sen, kun hän an-antoi mulle pul-pullot, jot-ta minä toisin ne tei-teidän toh-tohtorillenne."

"_Hänkö_ siis antoi sinulle pullot, ja _hänkö_ sanoi, ettei Enefa tule tänne tänään?" kysyi Mrakot muori, pannen erityisen painon sanalle _hänkö_; hän tahtoi, että tohtori saisi sen oikein täydellisesti päällänsä. "No, se on hyvä. Sano terveisiä ukkovaarille, että me kiitämme häntä ystävällisesti..."

"... ja etten minä tarvitse hänen öljyjään", huusi tohtori raivostuneena siitä, että ukko lähetti hänelle lääkkeitä, mutta ei tahtonut antaa lääkärin tulla hänen luokseen. Ellei Mrakot muori olisi arvannut hänen aijettaan ja tarttunut äkkiä pulloihin, olisi hän varmaan heittänyt ne ulos ikkunasta.

"Niin, anna isoisälle takaisin öljyt ja sano, että poikani on jo parempi eikä tarvitse niitä enää", jatkoi Mrakot muori, koettaen antaa tohtorin sanoille tämän tarkoituksen, ettei edes poika arvaisi syytä hänen vihaansa. Ja tämän jälkeen hän jatkoi:

"Sinä et saa mennä kertomaan, että tohtori huusi sinulle niin kovaa! Sinä herätit hänet hänen syvimmästä unestaan, ja se harmitti häntä vähän, sen kyllä arvaat. Mutta ole nyt taas iloinen ja seuraa minua alas, niin saat muutamia talviomenia, joita minulla on jälellä."

Jenik juoksi kotiin pulloineen, minkä kerkesi, ja sen hän lupasi itselleen, että kyllä hän vaan pysyttelee erillään "tuosta Pragilaisesta". Herra Jumala sentään, miten häntä pelotti, kun tohtori tähtäsi häneen säihkyvät silmänsä ja ärjyi hänelle kuin villi jalopeura, hiukset pystyssä kiukusta! Jenik oli aivan varma, että tohtori oli järiltään, ja olisi kuristanut hänet, ellei Mrakot muori olisi tullut saapuville juuri parhaalla hetkellä. Ja Enefa, joka ei tehnyt muuta kuin kehui häntä ja aina niin innokkaasti puolusti häntä isoisää vastaan! Mutta Enefa erehtyikin hänen suhteensa; ihminen, joka raivostuu niin kauheasti ihan tyhjästä, ei ainakaan Jenikin mielestä ollut monen pennin arvoinen.

Kertoessaan käynnistään tohtorin luona, sai hän lisää syytä ihmetellä sisaren käytöstä: vieno puna kohosi hänen kasvoilleen, ja Jenikin kertomalle kokemukselle hän vaan hymyili. Sen jälkeen hän istui kauan syvään kumartuneena töittensä yli. Isoisä antoi kuulua nurkastaan muutamia arveluttavia rykäsyjä, nähtyään Enefan käytöksen.

"Vanhus on saanut päähänsä, että sinä teet heistä vaan pilkkaa", sanoi Mrakot muori Jenikin mentyä. "Kun minä kerroin sinun tulevan tänne vuoristoon, antoi hän minun selvästi ymmärtää, ettei hän sinun kanssasi tahdo olla missään tekemisissä. Mutta minä toivon, että hän leppyy sinuun, kunhan emme välitä mistään, vaan menemme jonakin päivänä aivan rauhallisesti tervehtimään häntä ja katsomaan Betlehemiä. Kohta kai hän huomaa, ettet sinä aijo tehdä pilkkaa ihmisistä täällä. Tietysti Enefa heti tulisi, jos me lähettäisimme häntä noutamaan; mutta miksi ärsyttää ukkoa? Jos olet kerta parempi nyt, niin ei hänen tarvitse tulla."

Tohtori kääntyi nyrpeissään seinää vastaan ja kätki kasvot tyynyihin, ettei äiti näkisi, miten hän uudelleen punastui vihasta. Tällä kerralla hän oli vihainen äidille, joka ei voinut arvata, ettei kukaan koko maailmassa ollut hänelle niin tarpeellinen kuin Enefa. Mutta lähettää Enefalle sana ja rukoilla nöyrästi isoisää laskemaan hänet luotaan, sitäkään ei tohtori tahtonut; eikö Enefa itse olisi voinut laittaa niin, että olisi saanut tulla? Mitä varten naiset olivat saaneet suuren viekkautensa, ellei käyttääkseen sitä tällaisissa tilaisuuksissa? Ja kohta hän oli yhtä suutuksissaan Enefalle kuin äidille. Mitä hän oli sanonut sille tytölle, ei hän ollut koskaan sanonut kellekään toiselle, ja mitä hän oli tuntenut silloin, ei hän ollut koskaan muulloin tuntenut. Ja Enefa oli hänelle niin vähän kiitollinen, ettei hän tahtonut tehdä vähääkään isoisää vastaan hänen tähtensä! Nyt hän siis tiesi, miten paljon Enefalla oli sydäntä!

Otik koetti nukkua uudelleen, jota hän todella olisikin tarvinnut valvottujen öiden jälkeen. Hän tahtoi nukkua koko sen päivän ja koko seuraavan ja vielä yhden, hän tahtoi nukkua kuin tukki eikä tietää itsestään rahtuakaan, siksi kunnes ukkovaari oli saanut houreet päästään.

Mrakot muori kuuli poikansa raskaat huokaukset ja näki miten levottomasti hän heittelihe vuoteellaan -- ja hän hymyili niin kummallisesti itsekseen.

"Sinä et mene enää koskaan Mrakotille", oli ukkovaari tervehtinyt poikansa tytärtä, kun hän oli iltaa ennen tullut kotiin. "Tuo Pragin tohtori ei kutsu sinua luokseen muun takia kuin pilkatakseen sinua. Kenties sinä kuvittelet, että sellainen herra uskoo amputautiin ja lukemisiin? Ei, siitä voit olla varma, ettei hän sitä tee -- ei hituistakaan; hyvä on sekin, jos hän uskoo Herraamme. Äiti hänellä on hyvä ja hurskasmielinen vaimo, joka ei epäile mitään, ja hän tarkoittaa tietysti vaan hyvää, kun hän lähettää sinua hakemaan. Mutta jos tohtori olisi todellisesti sairas, silloin saat olla varma, että hän lähettäisi hakemaan tohtoria kaupungista eikä sinua. Sellaiset ihmiset kuin hän, luottavat ainoastaan vertaisiinsa, ja talonpoikaiskansaa he pitävät tyhmeliininä etteivät minään muuna... Mutta mistä te oikeastaan puhutte? Sinä olet aina hänen luonaan niin kauan, että ennättäisit lukea viidellekymmenelle sairaalle sillä aikaa kuin hänelle."

Enefa vastasi, että tohtori oli pyytänyt häntä kertomaan muinoisista tapahtumista ja selitti vilkkaasti, miten huvitettu tohtori oli ollut kaikesta, mitä hän oli kertonut hänelle suvustaan.

"Ja luuletko sinä hänen välittävän meidän suvustamme!" puhkesi isoisä pilkallisesti sanomaan. "Ei veikkonen, hän tahtoi vaan viekotella sinulta talonpoikain ajatuksia asioista ja tapahtumista, ja tultuaan takaisin Pragiin, kertoo hän siellä herrasväelle yksinkertaisista lörpötyksistäsi ja ivaa meitä ja meidän uskoamme. Minä olen kuullut kerrottavan sellaisista, jotka kiertävät kyliä varta vasten kerätäkseen vaan lauluja ja muita sellaisia ja antavat ne sitten painettavaksi, jotta kaupunkilaisilla olisi jotain naurettavaa, silloin kun heidän omat sukkeluutensa eivät riitä. Tohtorihan kirjoittaa lauluja; saat nähdä, että hän panee meistä jotain niihin, ja niin me sitten saamme seista siinä ja hävetä koko maailman edessä... Ei, tottele sinä minun neuvoani eläkä usko ketään muita kuin omaisiasi. Muutoin sinä tulet kohta häpeällisesti petetyksi."

Ellei Enefa tahtonut tehdä ukkovaaria todella vihaiseksi, täytyi hänen kauniisti pysyä kotona eikä antaa puolellakaan huokauksella huomata, että hän ajatteli Mrakot tohtoria. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt vanhusta niin suutuksissaan, eikä tämä ollut vielä koskaan puhutellut häntä sellaisella kiivaudella.

Mielellään hän olisi tahtonut ilmoittaa tohtorille, minkä tähden hän ei voinut pitää lupaustaan tulla tietämään hänen vointiaan. Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, vaikka hänellä olikin Jenikissä luotettava sanankulettaja, joka ei kaiken varmaan olisi juorunnut isoisälle. Hänestä tuntui nimittäin siltä, kuin hän olisi halventanut vanhusta tohtorin silmissä, ja sitä paitsihan se olisi ollut huono esimerkki Jenikille.

Tietysti hän olisi voinut selvitä ilman auttajaakin: hän olisi voinut tehdä jotain asiaa kylään ja sivu mennessä vilkaista Mrakotille ja itse selittää syyn poisjäämiseensä. Mutta tämäkin tuntui hänestä vastenmieliseltä, sillä silloinhan hän olisi tehnyt salassa ja vastoin sen tahtoa, jota hän kunnioitti ja rakasti niin paljon ja joka oli hänellä vanhempain sijassa. Hän lohdutteli itseään sillä, että, kun kaikki kävi hyvin, ei tarvittu mitään selvityksiä; tohtori tiesi kyllä kuitenkin, miten pahoillaan hän oli siitä, ettei saanut nähdä häntä, ja miten hän ikävöi ja kaipasi häntä. Sellaista kaipausta hän ei ollut tuntenut vanhempaansa kuoleman jälkeen; tuntui, kuin hänellä olisi ollut puoli sielua tallella -- toinen puoli oli tohtorin luona. Häntä painoi raskas surumielisyys, eikä auttanut sekään, että hän pisti koko persiljavarren hiuksiinsa -- ajatukset eivät tulleet siitä sen iloisemmiksi. Surullisena hän istui ompeluksensa ääressä, jonka hän vähän väliä päästi kädestään katsoakseen Mrakot muorin asunnolle päin. Hänen ei ollut koko elämässään tarvinnut purkaa niin paljon kuin niinä päivinä.

Mutta tohtorin laita oli vielä paljoa pahempi. Enefa oli tottunut hillitsemään itseään, näyttämään kärsivälliseltä, mukautumaan muiden mukaan ja tekemään muiden tahdon. Tohtori ei samoin. Sedän talossa noudatettiin hänen pienintäkin viittaustaan, ja vaikka äiti usein antoi hänen kuulla katkeria nuhteita, oli hän kuitenkin hänelle kaikki kaikessa, sen hän tiesi hyvin. Ystävät, jotka suurimmaksi osaksi olivat riippuvaiset hänen täydestä kukkarostaan, mukautuivat melkein aina hänen tahtonsa mukaan.

Ensi kerran elämässään kohtasi häntä siis vastoin käyminen. Hän ei voinut ymmärtää Enefaa; hän oli luullut tuntevansa Enefan perin pohjin, ja niin muuttuikin tämä hänelle yht'äkkiä arvoitukseksi, ja hänen täytyi tunnustaa itselleen Enefassa kätkeytyvän enemmän kuin hän oli tähän asti luullutkaan. Enefa piti hänestä, sen hän tunsi, eikä itsekään peittänyt sitä, vaan osotti sitä teeskentelemättä katseillaan, teoillaan ja sanoillaan. Mutta huolimatta tästä oli tarvittu ainoastaan viittaus ukkovaarilta ja niin hän oli ollut heti valmis uhraamaan mielitekonsa!

Hän tuli ajatelleeksi Enefan sanoja edellisenä iltana, ja hän kertoi lakkaamatta ajatuksissaan: "jos minä en todella tahdo jotain, ei minua koskaan pakotetakaan siihen". Ah, Enefa ei todellakaan imarrellut itseään, lausuessaan nämä ylpeät sanat -- ja juuri se, ettei hän ollut imarrellut itseään, harmitti tohtoria aivan sanomattomasti. Hän päätti näyttää Enefalle, ettei häntäkään pakotettu, ellei hän tahtonut, ja hän antoi siis ukkovaarin pitää oikkunsa: ei hän ottaisi askeltakaan saadakseen vanhusta ystävällisemmäksi.