Part 7

Otik muuttui aivan kalpeaksi, ja rajaton vihan tunne valtasi hänet -- sellainen viha, ettei hän olisi tähän saakka pitänyt mahdollisena ihmisen voivan tuntea sen tapaista.

"Jenik? Mikä se on?" murahti hän puoleksi tukehtuneella äänellä, mielenliikutuksen valtaamana.

"No, hänen veljensä tietysti", vastasi äiti, katsahtaen poikaansa kummastelevin katsein.

Otikin sydämmeltä putosi kuin kivi.

"Minä en tiennyt Enefan veljen olevan Jenik nimeltään, ja minusta olisi ollut harmillista, jos joku vieras olisi saanut tietää minun antaneen vetää itseäni nenästä teidän hassutuksillanne."

Enefa tuli melkein samaan aikaan kuin edellisenä päivänä, ja samoin kuin silloin astui hän nytkin sisään äännettömänä, kädet ristissä ja katse alas luotuna. Hän luuli vielä kerran pitävän lukea tohtorille, koska Mrakot muori oli lähettänyt terveisiä, ettei Otik ollut parempi. Tämä ihmetytti ja huolestutti häntä. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään niin koko sydämmellään tahtonut auttaa ketään; mutta ihme kumma -- kaikki muut paranivat, tohtoria vaan ei tauti tahtonut päästää!

Mrakot muori tuli kuitenkin hänen avukseen sillä selityksellä, että ohimoissa paukuttaminen oli nyt herennyt melkein kokonaan vaivaamasta sairasta, mutta että hänen otsansa oli sitä vastoin polttavampi kuin iltaa aikaisemmin. Sitä paitsi oli veri ruvennut kiertämään sellaisella vauhdilla, että voi kuulla, miten valtimo löi, ja silmät näyttivät niin väsyneiltä ja omituisilta. Tohtori makasi äänetönnä ja kuunteli selityksiä terveytensä tilasta; siitä lähtien kun Enefa oli astunut huoneeseen, oli kuin hänen kielensä olisi tarttunut kiinni kitalakeen. Häntä rupesi taas pyörryttämään; Enefan näkeminen vaikutti häneen yhä vielä yhtä tenhoavasti, kuin hän olisi nähnyt häntä ensi kertaa. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin lemuava kukka olisi sattunut häneen; Enefa antoi kätensä luisua hänen otsansa yli.

"Kuumeesta päässä ei meidän tarvitse huolehtia", sanoi hän vakavalla, päättävällä äänellä, joka pääasiallisesti oli hankkinut hänelle 'koulumestarin' nimen; "se tulee tavallisesti silloin, kun amputauti poistuu ruumiista liika suurella vauhdilla. Kun vaan hautoo liljamehu- ja ruusumehuseoksella, katoaa se heti. Ajattelin juuri, että tohtori kenties tarvitseisi sitä lääkettä ja valmistin vähän ja otin mukaani."

Ja kopasta, joka hänellä oli mukanaan, otti Enefa esille kaksi hyvin sekoitettua pulloa, jonka jälkeen hän pyysi Mrakot muorilta palttinatilkkua.

"Tiedätkö, mikä tauti minussa oikeastaan on?" kuiskasi tohtori, kun äiti oli mennyt etsimään tilkkua. "Sinä olet noitunut minut."

Enefa käsitti tämän oikeaksi nuhteeksi ja otti askeleen taapäin.

"Miten te voitte luulla minusta mitään sellaista!" huudahti hän ja pani huolissaan kätensä ristiin. "Ei, ei, te erehdytte aivan, ja te teette minulle hyvin väärin; sellaista minä en osaa. Isoisä on opettanut minulle kaikki -- kaikki mitä hän itse tietää ja osaa -- mutta hän ei ole koskaan opettanut minulle, miten tehdään liittoja paholaisten kanssa, tai miten voidaan tehdä pahaa muille. Hän sanoo, että sillä, joka taitaa sellaista, ei ole koskaan hituistakaan rauhaa sielussaan, ja että sen täytyy tehdä taikojaan joko sitten tahtoo tai ei, ja että usein se syöksee hänet itsensä onnettomuuteen, aivan niinkuin tapahtui hänen isävainajalleen ja ainoalle sisarelleen."

"En minä ollenkaan tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, en minä tarkoittanut mitään pahaa", sanoi tohtori niin katuvaisesti, että Enefa heti taas hymyili hänelle herttaisinta ja lempeintä hymyilyään. "Minua halutti vaan laskea vähän leikkiä, enkä minä tiennyt, että sanani herättäisivät sinussa surullisia muistoja. Kerro minulle, miten sinun isoisäsi isälle ja sisarelle kävi! Se mahtoi olla jotain surullista, koska sinä tulit niin pahoillesi siitä vaan, että ajattelit heitä!"

"Se ei tapahtunut samalla aikaa; he joutuivat onnettomuuteen molemmat erikseen, ensin isä ja sitten sisar monta vuotta myöhemmin", huokasi Enefa.

"Laajalti", jatkoi hän, "oli isoisän isä tai oikeammin sanoen isoisän isoisä tunnettu viisaudestaan. Siihen aikaan pidettiin sellaista, jota hän tiesi, sekä hyödyllisenä että ihmeellisenä; nykyään luulevat ihmiset, että kaikki peritty viisaus ja kaikki hengen neuvot ovat vaan taikaa, ja ainoastaan sen, mitä kirjoissa seisoo, he pitävät oikeana. Ihminen luottaa enemmän toiseen ihmiseen kuin henkeen, jonka Jumala lähettää korkeudesta.

"Ei kulunut ainoatakaan päivää vuodessa, ettei isoisän isän täytynyt kulkea pitkiä matkoja, ja tultuaan takaisin kotiin, istui häntä odottamassa tupa, täynnä ihmisiä pyytämässä neuvoja ja lääkkeitä ja apua. He taisivat tehdä oikein pyhiinvaelluksia hänen luokseen, ja on ihan ihmeellistä, miten he kaikki voivat osata meidän pieneen metsän rajalla olevaan mökkiimme. Mutta vaikka viisauden ääni puhuukin yksinäisessä ja kätketyssä, tunkeutuu se kuitenkin esille ja kajahtelee kauas ja laajalti, sillä niin tahtoo Jumala. Öin päivin oli isoisän isällä vierellään pussi, ja siinä pussissa oli kaksi pääkalloa, toinen Böömistä, toinen Saksista. Ne olivat olleet kauan, kauan meidän sukumme hallussa; esi-isäni oli tuonut ne tänne mukanaan Pragista ja oli niiden avulla voinut kertoa kaikista tulevista ja menneistä asioista. Tshekkiläinen pääkallo kertoi hänelle ja kaikille, jotka ymmärsivät kysyä, mitä tapahtui ja oli tapahtuva tshekkien maassa, ja saksalainen kertoi vieraista kansoista. Kaikki, mikä koski eläviäkin, ymmärsi isoisän isä, ja joka perjantai hän söi käärmeenlihaa, jotta hänen tietonsa enenisivät.

"Kerran pyydettiin hänet hyvin, hyvin kauaksi, en tiedä minne. Hänen nuori vaimonsa ei tahtonut laskea häntä; hän pelkäsi, että miehelle tapahtuisi jotain pahaa suuressa, autiossa metsässä, jonka läpi hänen täytyi vaeltaa -- ne olivat täynnä näkymättömiä olentoja ja häijyjä velhoja. Mutta isoisän isällä oli sellainen kummallinen halu lähteä sille matkalle; hänestä tuntui kuin joku olisi vetänyt häntä, eikä mikään saanut häntä estetyksi lähtemästä -- ei edes hänen nuoren vaimonsa itku. Niin hän sitten läksi matkalle. Se oli suuri linna, jossa ne tarvitsivat hänen apuaan. Siinä asui eräs vanha kreivi ja hänen nuori, kaunis tyttärensä. Kun isoisän isä oli tullut perille, tarjottiin hänelle ensin mitä parhaita herkkuja ja sitten kutsuttiin hänet kreivin luo. Surullisena istui vanha herra kultareunaisessa tuolissa, ja hänen edessään seisoi viinillä täytetty hopeapikari, jota hän ei ollut edes liikuttanutkaan.

"Syvään huokaisten ja surullisena alkoi hän selittää isoisän isälle, mistä syystä hän oli kutsunut hänet luokseen. Hänen ainoan tyttärensä oli vallannut sellainen raskasmielisyys, jota ei voinut mikään poistaa, ei ainoaksikaan minuutiksi, ja selvää oli, että, ellei tullut pikaista apua, menehtyi neiti parka suruunsa. Muuan ratsu-upseeri oli noitunut hänet, majaillessaan joukkoineen linnassa; hän oli tehnyt sen kostoksi siitä, ettei neiti tahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Lähdettyään pois, oli hän kutsunut tuon onnettomuuden neidin päälle, ja lisännyt sen uhkauksen, että kuka tahansa vaan koettaisi vapauttaa neitiä hänen surutaakastaan, hän saisi itse kärsiä kuoleman siitä.

"Ja aivan siten kävi kuin upseeri oli tahtonut: neiti kuihtui ikävästä ja surusta. Kuitenkaan hän ei tahtonut koskaan kuulla hänestä puhuttavan, vaikka hän olikin tainnut olla komea ja kaunis mies. Mutta hän oli myöskin raju veitikka, joka vietti häijyä elämää eikä uskonut Jumalaamme; hän ei mennyt koskaan messuun eikä kunnioittanut pappeja. Hän taisi olla vieraasta maasta, ja minä luulen, että hän oli pakana, ja ettei linnan neiti siitä syystä tahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Vanha kreivi haki apua tyttärelleen koko maailmasta, sekä papeilta että maallikoilta; mutta kaikki oli turhaa. Lääkärit eivät voineet tehdä mitään, papit eivät tahtoneet olla sellaisen kanssa missään tekemisissä, ja 'viisaat', jotka kyllä olisivat tienneet apua, pelkäsivät sairauden muuttuvan itseensä. Ja se oli syynä siihen, että neiti parka, niin nuori ja ihana ja rikas kuin olikin, vietti surullisempaa ja kurjempaa elämää kuin köyhin hänen omista palvelijoistaan.

"Kun isoisäni isä sai tietää, millä vieras mies oli uhannut, kauhistui hän ja aikoi juuri vastata, ettei hän voinut auttaa neitiä; mutta samassa astui neiti huoneeseen. Hän oli kuullut puhuttavan, kuka vieras oli ja mitä varten häntä oli lähetetty hakemaan, ja nyt hän käänsi kalpeat, kyyneleiset kasvonsa isoisän isää vastaan ja kurotti käsiään niin rukoilevasti, kuin isoisän isä olisi ollut hänen ainoa ja viimeinen pelastuksensa. Isoisäni isä hämmästyi hänen suurta kauneuttaan eikä saanut sanaakaan suustaan; hän vaan nyökäytti päätään merkiksi, ettei hän jättäisi häntä pelastamatta. Eikä hän hylännytkään häntä; hän jäi linnaan kolmeksi päiväksi, ja lähdettyään taas pois, ei ihana neiti enää itkenytkään, vaan juoksenteli ympäriinsä niin iloisena ja vallattomana kuin nuori hirvi. Kaikki jalokivensä ja koristeensa hän tahtoi antaa isoisän isälle; tämän olisi pitänyt ottaa ne, ei maksuksi, vaan muistoksi häneltä.

"Mutta isoisän isä ei ottanut mitään vastaan ei neidiltä eikä kreiviltä, vaan palasi vuoristoomme yhtä köyhänä kuin oli sieltä lähtenytkin. Linnan neidin hän oli tehnyt aivan terveeksi -- muutaman vuoden kuluttua meni neiti naimisiin jonkun mahtavan ruhtinaan kanssa -- mutta hän itse oli saanut tuon kauhean taakan hartioilleen, eikä se jättänyt häntä enää koskaan. Kuolemaansa asti hän kantoi ikäväänsä ja suruaan, ei hetkeäkään ollut neiti hänen ajatuksistaan, eikä kukaan voinut muistaa hänen milloinkaan hymyilleen linnasta tultua. Hän alkoi pelätä ihmisiä, tuli vieraaksi nuorelle vaimolleen, eikä hän lapsilleen antanut koskaan suudelmaa. Hän kadotti kaiken työkyvyn ja unen, hän kuihtui ja kuoli parhaimmassa ijässään. Muistona hänestä on meillä vielä tallella pussi, jossa hän säilytti pääkalloja; mutta ne hautautti isoisä juhlallisesti jo kauan aikaa takaperin maahan. Hän kertoo usein äitinsä surreen koko elämänsä sitä, että miehen sydän oli käännetty hänestä ja ettei tämä voinut koskaan antaa itselleen anteeksi sitä, ettei hän ollut kyllin kovasti kieltänyt miestään lähtemästä tuolle matkalle."

"Sinun esi-isä parkasi rakastui kauniiseen linnan neitiin, siinä oli koko sairaus", kuiskasi Otik, joka oli hehkuvin katsein kuunnellut Enefan kertomusta.

"Eikä rakastunut!" vastasi tämä melkein loukkaantuneena. "Sanoinhan teille, että hän oli naimisissa, ja meidän suvussa ovat Jumalan pyhiä käskyjä noudattaneet kaikki ensimäisestä viimeiseen, sukumme kantaisästä meihin asti."

Otik ei voinut ottaa katsettaan Enefasta. Miten arvokas hän oli, muistellessaan hehkuvin poskin sukunsa hyveitä!

"Sinä taistelet kuin jalopeura esi-isiesi puolesta", sanoi hän, hymyillen Enefan innostukselle.

"Minä pidän heistä", vastasi Enefa vaatimattomasti. "Isoisä on kertonut minulle heistä, ja minä tunnen heidät kaikki yhtä hyvin kuin nekin, jotka nyt elävät kylässämme. He olivat kaikki hyviä ja hurskaita ihmisiä, ja he tekivät lähimäiselleen hyvää enemmän kuin näillä seuduin monet aateliset perheet, jotka eivät siihen aikaan ajatelleet muuta kuin valtansa ja rikkauksiensa enentämistä ja joiden ainoana kunniana ja pyrintönä oli vuodattaa veljeinsä verta taistelutantereella. Ah, aivan toista minun esi-isäni tekivät! He sitoivat tuhansia haavoja, he valvoivat satojen sairasvuoteitten vieressä, he hoitivat ja paransivat lukemattomia sairaita yrteillä, joita kokosivat, ja lukemisilla. Siihen he uhrasivat päivän levon ja yön rauhan, he unohtivat kaiken maallisen kilvoittelun ja kunnian, kristilliset velvollisuutensa he vaan muistivat -- ja kaiken tämän he tekivät hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ajattelematta omaa etuaan! Maailma ei heitä tuntenut, ei puhunut heistä, ei ylistänyt heitä, mutta ne, jotka ylistivät heitä, ne olivat autetut, ja ne ovat kertovat heistä silloin, kun tuomiotorvet soivat, ja kaikki maan lapset kutsutaan Herran eteen joko rangaistaviksi tai palkittaviksi. Ja silloin heidät varmaan puetaan valkeisiin vaatteisiin ja he saavat istua Herran oikealla kädellä hänen valtaistuimensa juurella, josta vuotaa ijäisen elämän lähde."

Enefan silmät täyttyivät kyyneleillä, jotka vierivät hitaasti hänen poskipäitään pitkin. Otik ei tohtinut ainoallakaan sanalla keskeyttää häntä. Nyt ei enää ainoastaan Enefan kauneus, vaan hänen puheensa, hänen katseensa, hänen ajatuksensa täyttivät hänet hämmästyksellä ja ihailulla; hän ei olisi koskaan voinut luulla, että sellainen ylevä käsite, sellainen lämpö ja runollinen sujuvuus olisi ollut mahdollista Enefan säätyisessä ja Enefan kasvatuksen saaneessa tytössä.

"Kantaisämme oli kuuluisa lääkäri Pragin kuninkaallisessa linnassa", jatkoi Enefa. [Seuraavat kertomukset perustuvat kulkeviin taruihin. Tekijän muist.] "Mutta kun Prag alkoi tulia yhä enemmän ja enemmän turmeltuneeksi ja enemmän Sodoman tapaiseksi kuin kaupungin, jonka pitäisi olla koko maailmalle esimerkkinä, tuli sekä kaupunki että kuninkaallinen linna, joka sekään ei ollut paremmalla kannalla, kantaisälleni vastenmieliseksi. Hän pakeni yksinäisyyteen, mutta ei sitä varten, että viettäisi aikansa työttömänä rukouksessa, vaan myöskin palvellakseen siellä veljiään. Miten liekään sattunut, että hän tuli tänne vuoristoomme, ja tänne metsän keskeen hän rakensi itselleen majan. Siihen aikaan ei Jeshtshedissä vielä asunut ketään muita ihmisiä, Svietlassa vaan seisoi muutamia rakennuksia kirkon ympärillä. Tämän oli perustanut muuan ritari, joka eräänä pimeänä, myrskyisenä yönä oli ratsastanut eksyksissä näissä läheisissä synkissä metsissä. Myrsky ulvoi, puut räiskivät, kaikki villit elävät ulvoivat, ja ritari ajatteli jo tulleen viimeisen hetkensä, kun aamukoiton ensimäinen säde yht'äkkiä välähti näkyviin puunrunkojen välistä. 'Ah, päivä koittaa!' (_svietla se_) huusi hän, ja kiitollisuudesta Jumalalle, joka oli pelastanut hänet, rakennutti hän kappelin sille paikalle, jonka hän nimitti Svietlaksi.

"Kantaisäni oli tuskin saanut tupansa järjestykseen, ennenkun hän antoi tehdä sinne paljon sammaltiloja ja läksi katsomaan, eikö ollut ketään, joka tarvitseisi hänen apuaan. Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauaksi. Siihen aikaan käytiin alituista sotaa, ja sodista syntyi tarttuvaisia tauteja. Poluilla ja teillä makasi alituisesti sairaita ja haavoittuneita ilman hoitoa ja apua. Kaikki, jotka näyttivät huonoilta, valitsi hän, otti selkäänsä ja kantoi kotiaan, ja sitten hän hoiti heitä vaimonsa ja sittemmin lastensa avulla. Hän oli nainut köyhän tytön, mutta suuren kauneutensa ja hyveittensä takia oli tämä hänestä paljoa miellyttävämpi kuin kaikki ne ylhäiset naiset, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut kuninkaallisessa linnassa. Monta monituista vuotta elivät he rakkaudessa ja sovussa toistensa kanssa. Hänen jälkeläisensä jatkoivat hänen hengessään ja hänen esimerkkinsä mukaan; heidän tuvassaan oli aina vuoteita sairaille, jotka saivat asunnon ja ruoan ja hoidon ilman maksua. Sodan aikaan, ranskalaisia vastaan, oli isoisällä täällä oikea sairastupa; se oli täynnä haavoittuneita lattiasta kattoon asti. Mutta kun alettiin laittaa tänne ja muualle oikeita sairashuoneita, lakkasi meidän itsestään; ihmiset tulivat meille ainoastaan saamaan neuvoja, ja jos ei sairas itse osannut käydä, meni isoisä hänen luokseen. Nyt käyn minä hänen sijastaan. -- Eivätkös ne ole kauniita ja suuria muistoja?"

"Sinä olet oikeassa ollessasi ylpeä, Enefa; ei kellään ole siihen niin suurta syytä kuin sinulla", vastasi Otik, aivan hurmaantuneena Enefan innostuksesta ja kaunopuheliaisuudesta. Mutta luultavaa on, että hän samalla ajatteli enemmän Enefan omia kuin hänen isiensä hyveitä.

"Minä en ole ylpeä", oikaisi Enefa innokkaasti, "minä ainoastaan kunnioitan esi-isiäni ja ajattelen heitä ilolla ja kiitän Jumalaa siitä, että hän on antanut minun syntyä sellaiseen sukuun, joka on jättänyt minulle perinnöksi ainoastaan hyviä muistoja."

Samassa tali Mrakot muori, tuoden pyydetyn palttinatilkun. Hän pyysi anteeksi kauan viipymistään, mutta maanantaisin hänellä oli aina sellainen tekeminen pitäessä renkejä ja piikoja työssä. He tahtoivat vaan seista ja laverrella, ketä he olivat tavanneet kirkkomäellä edellisenä päivänä ja mitä he muutoin olivat tehneet. Se mikä ei ollut aivan välttämätöntä, se ei tullut tehdyksikään. Hän valitteli hetken, ja sitten hän läksi uudelleen pitämään kurissa laiskoja palvelijoita ja katsomaan, että jokainen teki velvollisuutensa.

Enefa repäsi palasen vaatteesta, vaikka hänellä oli saksensa riippumassa sivullaan; ei ole tapa käyttää muuta kuin käsiä, kun laittaa järjestykseen hauteita ja siteitä. Sen jälkeen hän kasteli tilkkua mukanaan tuomissa mehuissa ja levitti sen huolellisesti tohtorin otsalle.

"Jumala auttakoon!" kuiskasi hän sydämmellisesti.

"Sinä et saa huutaa avuksi taivasta. Sinun itsesi täytyy tehdä minut terveeksi sairauksistani ja tulla luokseni joka päivä ja kertoa minulle entisistä tapahtumista, aivan samoin kuin olet nyt tehnyt", sanoi Otik kiihkeästi. "Mutta et kai sinä mene siitä syystä vaan, että olet lopettanut hoitamasta minua?" lisäsi hän, nähdessään Enefan kokoovan tavaroitaan. "Ah, elä tee sitä!" pyysi hän niin nöyrästi ja liikuttavasti, joten hän ei ollut vielä koskaan pyytänyt. Mutta niinpä hän ei ollutkaan koskaan toivonut mitään niin palavasti kuin saada pitää Enefa luonaan! "Ethän ole kertonut minulle, miten sinun isoisäsi sisarelle kävi. Minä en todellakaan voi päästää sinua, ennenkun olet tehnyt sen. Sinä et edes aavistakaan, miten sanomattomasti sinun kertomuksesi huvittavat minua. Te olette aivan toisenlaisia ihmisiä, kuulutte aivan toiseen maailmaan kuin me."

"Niinkö te todellakin arvelette?" lausui Enefa hämmästyneenä. "Enpä olisi koskaan luullut, että oppineet voisivat pitää hauskana sellaisen kuulemista! Mutta minä kerron mielelläni kaikkea, mitä tahdotte, Ja olkaa varma siitä, että minä jään teidän luoksenne paljoa mieluummin kuin te näette minua täällä. Minua pahoittaa vaan, ettei tarina isoisäni sisaresta ole mikään hauska kertomus."

Ja Enefa istuutui tuolille vastapäätä tohtoria, nojasi otsansa käteen ja mietti hetkisen, ennen kertomuksensa alkamista.

Otik tarkasteli häntä silmiään kääntämättä ja toivoi mielessään, että olisi voinut pitentää tämän hetken loppumattomaksi -- oli niin hiljaista ja ihanaa. Pitkä päivänsäde, yksi viimeisistä, tunkeutui sisään ikkunasta ja peitti Enefan kultaisella hohteella; hän ei olisi voinut olla kauniimpi kuin hän oli tässä lumoovassa valaistuksessa. Peipposet nokkivat ikkunapieliä, ja kaikista kukkivista puista kuului hiljaista suhinaa. Pihalta kuului äidin kehoittava ääni, jota säesti siipikarjan kaakattaminen, kyyhkysten kujerrus ja muut tutut äänet. Ensi kerran tuntui tohtorista, kuin se, mistä Enefa oli kertonut hänelle, ei olisi ollutkaan niin yksitoikkoista, ilotonta ja aatteetonta, kuin hän aina oli otaksunut. Hän melkein alkoi ikävöidä perhe-elämän iloja ja, rauhallisen, uutteran ja hiljaisen elämän onnea.

"Minä olen jo sanonut teille", alkoi Enefa, ajaessaan pois muutamia kärpäsiä tohtorin otsalta ja asettaessaan tohtorille tyynyjä, "että meidän sukumme oli hyvin mainittu tiedoistaan, mutta se ei ollut ainoa vuoristossamme, jolla oli sellainen salainen taito. Prosetshin laaksorotkossa asui Boreshin suku, joka myös oli paljon oppinut, mutta sillä erotuksella, että se alotti ja lopetti työnsä toisen kuin kaikkivaltiaan nimeen, ja ettei sen auttaja asunut taivaissa -- ja nyt te kyllä ymmärrätte minua. Me elimme aina köyhyydessä, he ylellisyydessä ja rikkaudessa. Ei kukaan koko seudussa saanut sellaista satoa kuin he, heidän puunsa kantoivat aina enimmät hedelmät, heidän pesänsä sisälsivät enimmän hunajan, heidän lehmänsä antoivat enimmän maitoa; ei heillä ollut koskaan sairauksia talossa tai puutetta aitassa. Kaikesta tästä rikkaudesta oli heidän kiitettävä pientä kultakalaa, jota Boresh muori säilytti arkussaan. Mutta mitä hän lupasi ja antoi sille korvaukseksi, sitä ei kukaan tiennyt. Enkä minäkään voi sanoa, oliko se todellakin häijy vihollinen, jota he elättivät talossaan, mutta että he tunsivat hänet ja olivat hyvissä välissä hänen kanssaan, on varma. Nykyään ei tässä kylässä ole siitä suvusta jälellä mitään muuta kuin pahat laulut. Ilkeä tauti vei heidät. Toinen toisensa jälkeen sen jäsenistä kuoli kolmen päivän kuluessa, ja kuoleman jälkeen musteni koko heidän ruumiinsa -- niin että kyllä voi selvästi nähdä, kenen kanssa he olivat taistelleet viimeisellä hetkellään, ja kuka oli tullut heidän sielujensa omistajaksi!

"Isoisällä oli monta veljeä ja heidän joukossaan yksi, joka oli viisaampi kuin kaikki toiset, ennusti tulevia asioita ja oli ollut Jerusalemissakin sillä paikalla, jossa Kristus kärsi ja kuoli. Mutta yksi ainoa sisar oli hänellä, ja hän oli kaikille veljille hyvin rakas. Se tyttö täisikin olla niin kaunis ja hyvä ja jumalinen kuin ei kukaan muu; jokainen kylän poika olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut hänet vaimokseen, ja kaikista enin halusi nuorin Boresheista saada hänet. Mutta hän ei ajatellutkaan naimisiin menoa; hänen oli mielestään paras olla veljeinsä luona eikä hän Boreshista tahtonut ollenkaan edes tietääkään. Hän tiesi, mitenkä sen suvun laita oli, ja vältteli tapailijaansa niin paljon kuin suinkin; yhtään kertaa hän ei olisi tahtonut mennä tanssiin tämän kanssa ja kun puhe tuli Boresheista, niin ei kukaan näyttänyt niin inhoaan heidän jumalattomaan elämäänsä kuin hän. Jos hän olisi virkkanut sanankaan nuorimmalle Boreshille tai tarttunut hänen käteensä, niin siitä olisi hänen luullakseen tullut ikiturmio hänen sielulleen.

"Sitten tuli muutamana päivänä eräs rikas talollisen poika kotiin sodasta ja siihen hän pian ihastui. Se oli komea mies, kukaan ei tiennyt mitään pahaa hänestä ja oiva talo hänellä myöskin oli. Veljet neuvoivat sisartaan ottamaan tämän miehen, joka niin kiihkeästi tahtoi häntä eikä koskaan kohdannut ketään heistä pyytämättä sanomaan 'hyvää sanaa' puolestaan. Tyttö antoi myöten veljilleen ja niin siitä sitten tuli häät.

"Tuli lauantai-ilta, kuuluutuspäivän aatto. Isoisän sisar oli mennyt metsään pehkuja hakemaan. Hän kerää kuivia lehtiä kasoihin, laulaa hyräilee eikä aavista mitään pahaa; yht'äkkiä hän tuli katsahtaneeksi ylös ja kukas muu oli hänen edessään kuin nuorin Boresheista. Hän jää seisomaan kuin kivettyneenä maahan ja rupeaa vapisemaan kuin haavan lehti. Niin lähellä hän ei ollut koskaan nähnyt kosijaansa eivätkä heidän silmänsä olleet koskaan kohdanneet toisiaan. Hän tahtoi kääntyä poispäin ja katsoa, minne voisi paeta päästäkseen nuoren miehen vallasta. Mutta hänen oli aivan mahdoton saada silmiään erilleen tästä ja jalat hänellä tuntuivat raskailta kuin kiviriippa.

"Sillä aikaa astui lumooja lähemmäksi ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen. Silmissään musteni, ohimoissa alkoi paukuttaa, sydän löi rinnassa kuin olisi tahtonut tunkeutua ulos, kädet putosivat hervottomina alas, jalat horjuivat, koko hänen sisällinen olentonsa oli kuin aaltoileva meri, hänen mielensä muuttui. Sitä, mitä hän oli ennen tahtonut, ei hän enää tahtonut, mikä oli ollut hänelle ennen rakasta, tuli hänelle nyt vastenmieliseksi, mitä hän oli ennen uskonut, ei hän enää uskonut, mitä hän oli ennen inhonnut, rakasti hän nyt. Hänen sulhasensa kadotti hänen rakkautensa, hän ei muistanut enää vanhempainsa hautaa, veljet olivat hänelle vähempiarvoiset kuin olisivat maanneet haudassa satoja vuosia, sukulaisensa hän unohti, muista ihmisistä hän ei välittänyt, ja Jumalasta, joka oli luonut hänet, jotta hän olisi elänyt hänen käskyjensä mukaan, ei hän enää tahtonut tietää. Sen sijaan oli hänen mielestään tuo inhottava velho yht'äkkiä tullut paljoa kauniimmaksi kuin taivaan enkelit, ja kun tämä tarttui hänen käteensä ja levitti sylensä häntä vastaan, nakkasi hän pois haravansa ja heittäytyi empimättä lehtikasan yli hänen ryntäilleen.