Part 5

Mutta Otik ei voinut koskaan olla kauan alakuloinen ja suutuksissaan; jokainen piirre hänen terveissä, nuorekkaissa kasvoissaan oli sitä vastaan. Tultuaan ulos raittiiseen ilmaan kohautti hän vielä kerran hartioitaan äidin vanhanaikaisuudelle ja karkoitti sitten koko asian mielestään. Siten hän oli tähän asti aina tehnyt kaikille epämiellyttäville, vakaville ajatuksille; kauan ne eivät koskaan saaneet kiusata häntä. Sillä ei hän ollut maailmassa sitä varten, että riiputtaisi päätään, vaan nauttiakseen elämästä, nuoruudesta ja rikkaudesta, ja sen hän oli sanonut äidilleen; pääasiallisesti hän huvitteli itseään; siihen antoi hänen hyvä päänsä tilaisuutta, eikä lukujen silti tarvinnut käydä hullusti. Ja minkä tähden sallima olisi lahjoittanut hänelle niin monta hyvää lahjaa, ja minkä tähden veri virtaisi niin nopeasti hänen suonissaan, ellei _nauti!_ -- olisi ollut tarkoituksena? Muiden hän antoi olla viisaita ja miettiä ajatuksia niin pitkiä kuin Saharan aavikko ja yhtä hedelmättömiä kuin se; itse hän oli viisas omalla tavallaan ja tähän saakka se tapa oli ollut mainio. Kerran maailmassa oli tietysti hänelläkin ollut hulluuden aika ja hänkin oli hautonut mielettömiä haaveita ja vaivannut aivojaan _muiden_ parantamispuuhilla -- itsensä hän oli kuitenkin aina onneksi kernaasti jättänyt rauhaan. Mutta nyt hän oli täydellisesti parantunut sellaisista houreista, ainakin hän toivoi sitä. Ei mitään pyrintöjä enää, kuului ohjelma! Päämäärä -- tohtorinarvo -- oli saavutettu, elatustaan hänen ei tarvinnut hankkia, mikään muu kunnianhimo ei häntä Jumalan kiitos vaivannut. Nyt oli vaan tehtävä hauska pyöräys elämän kaikkien nautintojen kanssa. Nauttia siellä Pragissa viinirypäleen mehusta ja lemmen yllytyksestä ja jännityksestä, ystävien ihailusta ja naisten suitsu-uhreista -- mutta luonnollisesti ei koskaan raa'alla, kohtuuttomalla tavalla -- ja nauttia täälläkin pari viikkoa ilman puhtaudesta ja vuorten mahtavuudesta, kukkulain runollisuudesta ja laihon aaltoilemisesta, talonpoikaistyttöjen epäilemättä hyvin karkeasta kauneudesta ja lapsuuden muistojen unentapaisesta lennosta yli vuorten ja kukkulain ja aavikkojen...

Ja tohtori katseli tyytyväisenä ympärilleen -- hymyillen heränneille runollisille haaveilleen -- kulkiessaan notkuvin liikkein ketojen poikki. Joka askeleelta juohtuivat nämä lapsuuden muistot yhä selvemmin hänen mieleensä -- toiset liikuttavia ja vakavia, toiset hauskoja ja hullunkurisia. Että kaupungin elämän hyörinä ja hälinä kuitenkin oli voinut niin täydellisesti ja moneksi vuodeksi karkoittaa lapsuuden herttaiset muistot hänen mielestään!

Hän tunsi kukkulan, jolla hänen oli ollut talvisin tapana laskea mäkeä muiden poikain kanssa, lammen, jonka jäällä hän oli luistellut ja saanut niin monta kuperkeikkaa, niityn, jossa he olivat leikkineet haukkaa ja kyyhkystä, haan, joka oli täyttänyt heidän tarpeensa piiskojen, keppien ja vihellyspillien suhteen, ja sitten kauimpana, mustan kallion juurella mäntyjen siimeksessä ristin, jonka luo hän ja äiti olivat menneet rukoilemaan sinä iltana, jolloin isä teki kuolemaa. Hän oli silloin aivan pieni, mutta hän muisti kuitenkin niin selvään, miten hän tuona pimeänä, pitkänä iltahetkenä oli maannut puristettuna äidin rinnalle ristin edessä ja tuntenut hänen kyyneleensä putoavan päänsä päälle. Hän oli tuntenut, että jotain kauheaa oli tapahtumassa eikä ollut liikahtanut paikaltaan, oli vaan painautunut yhä likemmäksi äidin huohottavaa rintaa. Hänen silmänsä kostuivat näitä muistellessa. "Isä raukka", ajatteli hän, "kenties sinä olisit iloinnut pojastasi, jos olisit saanut elää tänä päivänä!"

Mutta silmänräpäystä myöhemmin oli hän taas iloinen ja reipas. Kylä sekä kototalo, maat levisivät hänen katseensa eteen vuoren varjossa. Jokaista taloa ympäröi puutarha, jonka puiden oksat notkuivat kukkien painosta. Pelloilla ja niityillä vallitsi syvin sunnuntaihiljaisuus eikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta sitä äänekkäämpää oli tien viereisissä pensaissa. Jokaiselta oksalta kuului lintujen ääntä -- laulua ja viserrystä, vihellystä ja houkutusta. Puron varrella juosta keikuttelivat västäräkit, auran vaoissa istui rääkittäviä kottaraisparvia, ilmassa leijaili laumoittain leivoja, pääskyset kiertelivät rakennuksia, kyyhkyset kujertelivat katoilla, viljakortten välistä pistivät ruisrääkät esille terhakoita päitään ja jänikset pitkiä, kuuntelevia korviaan. Ellei savupiipuista olisi noussut hieno, kiemuroiva savu, ja elleivät kirkonkellot olisi soineet Svietlassa, olisi tohtori voinut luulla, ettei lähiseuduilla asunut muita kuin nämä siivekkäät, nopsajalkaiset joukot, jotka parveilivat hänen ympärillään.

"Minäpä menen Svietlan kirkkoon!" päätti hän yht'äkkiä, kuunneltuaan hetkisen kelloin soittoa, joka kaikui puhtaan ilman läpi. Ne olivat hänelle tuttuja ääniä, nämä säveleet -- hän oli aina ennen kotoa lähtöään toimittanut kuoripojan virkaa Svietlassa. Niin hiljaa kuin hän ei ollut kukaan muu tovereista voinut liikkua alttarin ympärillä, ei kukaan ollut lukenut tunnustusta niin sujuvasti ja hyvästi kuin hän, ei kukaan ollut ymmärtänyt heiluttaa suitsuastiaa niin tasaisesti, eikä kukaan ollut osannut kohottaa messukirjaa ilmaan sellaisella arvokkaisuudella. Hän ei ollut kertaakaan pudottanut sitä lattialle tai tehnyt mitään muita tyhmyyksiä eikä häntä oltu sitten koskaan kutsuttu sakastiin kärsimään sellaista ankaraa tutkintoa ja tuomiota, joka rikokselliselle tavallisesti maksoi niin paljon kyyneleitä.

"Niin, minä menen kirkkoon", ajatteli tohtori; "jos en voi katsella tyttöjä Pragin Prsjikopilla tänään, niin katson edes talonpoikaishempukoita Jeshtshedin liejuisilla maanteillä. Sanonko terveisiä sinulta, rakas äiti?"

Ja naureskellen hän poikkesi polulle, jonka muisteli olevan suorimman ja parhaan tien Svietlaan.

Tämä tie kiersi ensin erään mäen ympäri, jota reunusti viidakko, ja sitten vielä toisen ympäri, ja yht'äkkiä seisoi Otik aukealla paikalla, josta hän näki koko Svietlan. Mutta -- voi suurta surkeutta! -- kirkon ja hänen välillään levisi suuri, leveä suo, jota niityt ja pellot ympäröivät, kirkonkellot soivat yhä kovemmin ja, kuten hänestä kuului, hiukan ilkkuvalla äänellä -- aivan kuin ne olisivat arvanneet, ettei pääkaupunkilainen kiillotetuissa kengissä uskaltanut lähteä vähäisen suon yli, vaikka sinne oli asetettu monta suurta kiveä ylimenon helpottamiseksi. Ja kirkonkellot arvasivat oikein, ja kun ne huomasivat sen, alkoivat ne ihan räkyttää nauramisesta: pium paum ha ha, pium paum ha ha! Otik kääntyi ympäri kantapäillään ja lohdutteli itseään, ettei häneltä varmaankaan jäänyt paljon näkemättä: muutamia teirentäpläisiä, huivipäisiä talonpoikaistyllyköitä, joilla oli virsikirjat punaisissa nyrkeissään. -- -- Ei, niin vähästä hän ei tahtonut joutua likoon!

Hän käänsi siis suolle ja ilkkuville kelloille selkänsä, ja muutteen vuoksi läksi kotimatkalle sen mäen yli, jonka rinnettä hän oli aikaisemmin kulkenut. Hän aikoi juuri painautua vesakkoon, joka ulettui kotitalolle asti, kun hän äkkiä säpsähtäen hiljensi askeleitaan. Metsän siimestä vastaan kuvastui vaalea, loistava olento -- nuori talonpoikaistyttö, joka piteli kädessään paksua, vanhaa, varmaankin isoäidiltä perittyä virsikirjaa. Hän oli puettu ruskeaan röijyyn ja päässä oli hänellä punanen pumpuliliina. Mutta minkälaiset kasvonpiirteet pistivät esiin tästä karkeasta verhotuksesta! Suorastansa täydellinen vastakohta tohtorin hetkeä aikaisemmin ajattelemalle nuorten kotiseuransa naisten perikuvalle! Hän näki hienot, kalpeat ja soikeat kasvot, joiden hipiä oli kuin samettia, suoran, hyvin muodostuneen nenän, huulet kuin ruusunen ja silmäparin, joiden katse oli, ellei kuin kokonainen kirja, niin kuitenkin kuin hurmaavin ja herttaisin runo.

Tohtori repäsi silmänsä auki. Sellaisia kasvoja, sellaista katsetta, sellaista ryhtiä ei hän ollut koskaan, ei koskaan ennen nähnyt. Se mahtoi olla joku valepukuun puettu satuprinsessa! Ei kellään muulla kuin sadun ylpeillä neitosilla voinut olla niin ruhtinaallista vartaloa, niin hienoja liikkeitä ja niin keveää, liitelevää käyntiä!

Tyttö myös säpsähti nähtävästi hänen katsettaan. Nähtyään Otikin hiljentävän askeleitaan, näytti hän luulevan, että tämä aikoi poiketa kapealle polulle, ja väistyi kainosti sivulle, jotta Otik olisi voinut esteettä kulkea ohi. Samassa hän nosti tähän nöyrän ja kunnioittavan katseen ja painaen käden sydämmelleen kumarsi niin syvään, kuin olisi aikonut langeta polvilleen Otikin eteen kukkien joukkoon. Joita puhkeili hänen jalkojensa juuressa. Otikin käsi lensi nuolen nopeudella hattuun, ja hän aikoi kiittää tyttöä siitä, että tämä oli väistynyt sivulle hänen tieltään -- tämä olisi ollutkin hänen velvollisuutensa -- mutta hän hapuili turhaan sanoja; selittämätön kuume oli vallannut hänet. Jos tyttö näytti hänestä valepukuun pukeutuneelta prinsessalta, voi hän itse yhtä hyvällä syyllä näyttää tytöstä prinssiksi pukeutuneelta talonpojalta; niin tyhmästi ja moukkamaisesti kuin hän oli tervehtinyt tyttöä, ei hän varmasti ollut koskaan ennen tervehtinyt ketään muuta.

Yhä vielä yhtä pyörällä astui hän muutaman askeleen eteenpäin; sitten hän kääntyi puoleksi vasten tahtoaan katsomaan, oliko ilmestys todellakin lihaa ja verta eikä ainoastaan kaunis näköhäiriö. Niin, siinä seisoi vielä tyttö polun vierellä ja seurasi häntä samalla nöyrällä ja hehkuvalla katseella, samalla salaperäisellä ja onnellisella hymyilyllä, jolla hän oli äskenkin katsonut häneen.

"Mikä jumalatar tuo mahtoi olla talonpoikaisvaatteissa?" puhkesi Otik sanomaan, tultuaan taas tajuihinsa, joka ei tapahtunut, ennenkun hän seisoi kotinsa pihalla. Hän oli tullut sinne, hän ei tiennyt oikein millä tavalla, hän oli vielä aivan tiedottomana tuosta odottamattomasta, harvinaisesta tapaamisesta. "Mitä ovat kaikki tähän asti näkemäni kaunottaret hänen rinnallaan? Kuka ainoakaan heistä on niin pyhästi tenhoava, niin tietämättänsä ylevä, niin nöyrän ylpeä? Oi Jeshtshed, sinä kunnia-arvonen vanhus, ainoasta kukasta, joka on puhjennut kallioisi juurella, ansaitsee sinun, nimesi kaikua koko maapallon yli! Mutta mikä oli syynä siihen, että hän tervehti minua noin -- en tiedä miten sanoisin? Minähän olin hänelle aivan vieras. -- -- Ei, ei, tuohon ei ollut syynä minun tavallinen onneni naisten joukossa; hänen silmänsä ja hymyilynsä sisälsivät jotain enemmän kuin tavallista naisten ihailua -- jotain pyhempää. Hullunkurinen sana käyttää, kun on kysymys naisista! Hän ei tervehtinyt minua siliä tavoin kuin tyttö tervehtii nuorta, tuntematonta, kaunista herraa, jonka hän huomaa kuuluvan ylhäisempiin piireihin -- ei, näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun olevan jonkun suuren, mainehikkaan miehen. Kenties hän luuli minua satuprinssiksi, samoin kuin minä luulin häntä satuprinsessaksi!"

Se oli tietysti Enefa, jonka tohtori oli sattumalta tavannut kirkkoon menossa. Enefa oli heti tuntenut hänet valokuvan yhdennäköisyydestä ja oli tervehtinyt häntä sydän täynnä iloa. Miten kohtalo oli hänelle suosiollinen! Tekemättä itse mitään, ainoastaan pelkästä sattumasta, oli hän tavannut hänet ja saanut katsoa uuden maailmanpelastajan silmiin. Yksinään, ilman seuraa, kuleskeli hän metsissä ja pelloilla, ja Enefa parka vertasi häntä kokemattomassa, innokkaassa sydämmessään pyhään Johannes kastajaan, kun tämä vaelsi korvessa, valmistaen itseään korkeaan tehtäväänsä. Hän olisi tahtonut tietää, mitä suuria, yleviä ajatuksia risteili nuoren miehen päässä juuri sillä hetkellä, kun tämä oli katsonut häneen, ja heti hän oli valmis nuhtelemaan itseään siitä että tapasi tohtorin. Kenties hän oli häirinnyt häntä hänen tieteellisissä mietteissään tai hänen ylevissä kauniissa ajatuksissaan ihmiskunnan hyväksi! Hän seisoi kauan ja katsoi hänen jälkeensä, ja hänestä näytti siltä kuin olisi nähnyt kultasia säteitä ilmassa, siinä jossa Otik oli kulkenut -- jälkiä hänen ajatuksistaan.

Tänä sunnuntaina ei Enefa avannut rukouskirjaansa kirkossa ainoatakaan kertaa, hän ei muistanut rukoilla elävien, ei kuolleitten, ystäväin ei vihamiesten puolesta -- mutta hänen jokainen ajatuksensa oli rukous.

Päivällisillä loistivat Mrakot muorin kasvot taas kirkkaina ilosta; lämmin kakku, jolla hän oli aikonut viettää pojan kotiintuloa, oli onnistunut niin odottamattoman hyvin, että hän oli unohtanut tykkönään monet oikeutetut syynsä tyytymättömyyteen. Tohtori rupesi kertomaan, miten oli viettänyt aamupäivänsä. Hän kuvaili kävelyään Svietlaan päin, ja miten hän oli kääntynyt takaisin, tultuaan ilkeälle suolle. Aivan sivumennen mainitsi hän tavanneensa mäkeä noustessaan ruskeatakkisen, punahuivisen tytön, jolla oli kädessään iso, vanha virsikirja. Kukahan liekään ollut?

"Se oli tietysti koulumestari", vastasi äiti. Heti kun Otik oli alkanut kertoa tytöstä, oli muori tullut tarkkaavaiseksi, ja hänen silmiinsä oli levinnyt niin lempeä ja hyväntahtoinen hymyily, jollaista poika ei ollut koskaan nähnyt hänen ankaroilla kasvoillaan. "Minä tunnen hänet takista ja virsikirjasta. Kaikilla on täällä nykyään pienet virsikirjat; hän vaan käyttää sellaista vanhaa suurta, siitä syystä että heillä on ollut se ja että he ovat käyttäneet sitä suvussa, en tiedä miten kauan."

"Koulumestari?" toisti Otik yhtä välinpitämättömällä äänellä kuin aikaisemminkin. "Tarkoitatteko, että hän on naimisissa koulumestarin kanssa tai sen tytär?"

"En kumpaistakaan. Ihmiset vaan sanovat häntä siksi, koska hän käsittää kaikki paremmin kuin muut ja taitaa niin paljon ihmeellisiä asioita, jota he eivät osaa. Se on heidän kostonsa, ymmärrätkös. Hänen nimensä on Enefa Podhaisky ja on hän Betlehemin omistajan pojanpojan tytär."

"Hän asuu siis Jeshtshedin alapuolella olevassa kauniissa pikku tuvassa?" kysyi tohtori, vaikka hän oli jo ajatuksissaan päättänyt, ettei hän voinut asua muualla kuin siellä. Tuo vuorten välinen sopukka oli ainoa arvokas kehys hänen kauneudelleen.

"Niin, hän asuu siellä ukkovaarin ja nuoremman veljensä kanssa; hänellä ei ole ketään muita maailmassa kuin heidät; hän on orpo raukka. Hänen veljensä, joka on sukkela poika, käy täällä kartanolla joka päivä ja auttaa vähäsen, missä voi. Hän saa ottaa ja harjata sinun vaatteesi ja kenkäsi, sillä sen hän tekee paremmin kuin Anka. Tultuaan täysikasvuiseksi, olen luvannut hänelle, että hän saa tulla minulle rengiksi. Niin viisas ja ihmeellinen kuin sisar ei hän tietysti vielä ole eikä mahtane siksi tullakaan, mutta sitä ei voikaan kukaan ihminen vaatia. Enefalla on erilainen ymmärrys, ja sen hän on perinyt ukkovaarilta. Hän on jo aivan yhtä taitava ja tietävä kuin ukkokin."

"Mutta mitä hän sitten osaa, kun te puhutte siitä yhtenään?"

"Hän osaa paljon, se sinä tiedä! Hänen ompelemisestaan en tahdo puhua; sen taidonhan osaa niin moni muukin, vaikka löisin vetoa siitä, ettei Pragissa ole ainoatakaan ompelijatarta, joka vetäisi vertoja hänelle. Katso paitojasi, jotka sait, vähän paremmin kuin mitä teit aamulla. Hän on ommellut jok'ikisen..."

"Hänkö?" huudahti Otik, ylen ymmästyneenä hämmästyksestä.

Se jo oli tehnyt häneen epämiellyttävän vaikutuksen, että tämän jumalattaren veli harjaisi hänen vaatteitaan, ja nyt hän sai lisäksi tietää, että tämä jumalatar itse oli ommellut hänelle paitoja -- ja tietysti maksua vastaan! 'Maailmanpelastaja' tunsi olevansa melkeinpä hiukan häpeissään, että oli pitänyt niin suurta lukua kyläompelijattaresta, kenkäinsä kiillottajan veljestä. Vastoin tapaansahan hän oli ajatellut häntä silloinkin, kun ei nähnyt häntä!

Kenties hän ei olisi enää kysynyt kyläompelijattaresta sen enempää, ellei äiti olisi pyytämättä jatkanut:

"Niin, hän juuri on ne ommellut; mutta, kuten sanoin, hänen ompelemistaan en laske miksikään verraten kaikkeen muuhun, mitä hän taitaa ja tietää; hän osaa koko joukon asioita, joista ei kellään muulla ole aavistustakaan; hän osaa parantaa ulkonaisia ja sisällisiä tauteja lukemisilla ja lääkkeillä. Se on lahjoistaan tunnettu se heidän suku."

Enefa osasi siis tehdä taikoja! Tohtorin sammuva tiedon halu leimahti uuteen eloon. Se oli kaikessa tapauksessa jotain uutta ja huvittavaa, jotain kerrottavaa Pragin ystäville, jotka tulivat varmaan kaikki kadehtimaan sitä hänen tuttavuuttaan! Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän alkoi nauraa ja pitää lystiä noitanaisen virsikirjasta ja hameniekka tohtorista. Mutta hän teki sitä pelkästään sen tähden, että äiti jatkaisi puhettaan koulumestarista, jonka hän oli äsken ajatuksissaan kohottanut jumalattaren arvoon.

"Elä naura kovin, se ei totta totisesti ole mikään naurun asia", sanoi Mrakot muori suuttuneena. "Sen minä sanon sinulle, että Enefa taitaa tuhat kertaa enemmän kuin mikään oppinut tohtori. Sillä kaupungin tohtorien käsissä on kuollut jo koko joukko ihmisiä, mutta Enefan käsissä ei edes ainoata kuukauden vanhaa lastakaan. Minut hän on parantanut leinistä, ruususta, vesirokosta, paiseista ja monesta muusta kivusta, mitä minulla on ollut ruumiissani. Hänen ei tarvitse muuta kuin laskea kätensä minun päälleni ja lukea vähän minun ylitseni, niin olen heti virkeä kuin mikähän. Ja sama se on Ankankin laita. Hänellä oli talvella yhteen aikaan niin kova päänkivistys, niin että oli ihan ihme, ettei järki lähtenyt. Me koetimme jos mitä, mutta ei mikään auttanut. Mutta niin pian kuin Enefa huomasi, että se oli amputautia, ja luki hänelle lukuja, oli kaikki pakotus kuin poispuhallettu."

Tohtori oli tuskin ennättänyt kuulla, että Enefa paransi sellaisella menestyksellä päänkivistystä, ennenkun hän yhtäkkiä vaipui syviin mietteihin. Hänen huuliensa ympärille ilmaantui ilkeä hymyily. Koko päivällisen ajan hän oli sitten äänetön ja harvapuheinen, ja aterian päätyttyä hän käveli huoneessa edes ja takaisin kuin levoton sielu ja hänen terveet, kukoistavat kasvonsa ilmaisivat suurta kärsimistä.

Kun äiti tuli hämärissä kamariin, oltuaan pihalla antamassa määräyksiä seuraavan päivän tehtävistä, sai hän nähdä Otikin puoleksi makaavan sohvalla, nojaten kyynärpäätään sen reunaan ja otsa käden peitossa. Levottomuus valtasi hänen äidillisen sydämmensä.

"Minkä tähden sinä istut tuolla tavoin, Otik?"

"En minkään tähden."

"Elä kiellä, sinulla on jotain; sen minä olen sitä paitsi huomannut jo koko päivän."

"Voi, ei se ole mitään, josta kannattaisi puhua. Ei muuta kuin, että päässä paukuttaa ja tikuttaa niin kummallisesti. Ei se merkitse mitään, minä vaan en ymmärrä, mistä minä olen saanut sen."

"Ensi kerranko sinä tunnet sitä?" kysyi äiti yltyvällä pelolla. Ja hän meni poikansa luo ja laski kätensä tämän otsalle. Se oli ainoastaan tavallisen lämmin, ja veri kiersi hiljaa ja säännöllisesti, mutta huolestuneen Mrakot muorin mielestä se oli polttavan kuuma ja valtasuoni löi aivan kuin kuumetautisella.

"Kyllä sitä tuntuu useinkin", valehteli Otik rohkeasti, "mutta ei se ole ollut koskaan näin vaikeaa. Luulen, että se yhä pahenee ja pahenee. Aamupäivällä se meni kuitenkin mukiin."

"Sinä olet varmaankin vilustunut matkalla. Sinä pistit varmaankin alituisesti pääsi ulos vaunusta, jotta tuuli pääsi puhaltamaan päällesi. Sellaisen kuin sinä, on tietysti nähtävä kaikki, jonka ohi kuletaan. Sillä tavalla sinä olet saanut itsesi vilustetuksi, sen minä takaan."

"Ohimoissa paukuttaa ihan kuin joku iskisi vasaralla."

"Kaiken lisäksi saat nähdä, että sinäkin olet saanut amputaudin. Anka valitteli aina kaikista enin tuota ohimoissa jyskyttämistä."

"Kunhan minun vaan ei tarvitsisi paneutua vuoteelle."

"Vielä mitä, niin pahaksi se nyt ei kuitenkaan mahda tulla, kunhan vaan hoidat oikein itseäsi. Mutta ihme miten punaiseksi sinä olet muuttunut, sinulla on varmaankin oikea kuume?"

Ja äiti otti pojan pään molempiin käsiinsä ja tarkasteli häntä huolestuneena. Otik huokasi syvään.

"Ei ole mitään muuta apua, poikani: jos tahdot tulla terveeksi, niin täytyy sinun antaa lukea ylitsesi. Silloin sinä saat nähdä, että kivistys hellittää siinä paikassa."

"Kyllähän, silloin vasta ihmiset saisivat nauraa minulle!"

"Nauraa sinulle? Mikäs ihminen nauraisi sellaisille, sinä pöllö'?"

"Kyllä kai niitä olisi enemmän kuin yksi. Ja siitä ei heitä voisikaan moittia."

"Toivoisinpa, ettei ihmisillä olisi koskaan sanottavaa sinusta sen pahempaa kuin että sinä haet parannusta, kun olet sairas! Elä ole itsepäinen, Otik, tee minulle mieliksi edes tämän yhden ainoan kerran."

"Mutta te saatte nähdä, että se menee heti ohi, äiti."

"Silloin se menee vaan vähäksi aikaa."

"Ei, minä vakuutan: tunnen olevani nyt parempi."

"Se menee vaan vähäksi aikaa, sanon minä sinulle; illalla tai huomesaamuna se on melkein yhtä pahana. Ole järkevä, Otik, lukeminen on toimitettu viidessä minuutissa, eikä siitä ole vähääkään vaivaa; sinun ei tarvitse muuta kuin maata liikkumattomana. Kysy Ankalta, jos et usko minua."

"Mutta sehän on vaan kujetta."

"Kujetta? -- Lukeminen kujetta?!... Saapas nähdä sanotko sinä samaa, kun olet koetellutkin sitä! Niin paljosta sinä ainakin voit olla varma, että ellei se auta, niin ei se vahingoitakaan. Kaikessa tapauksessa lähetän minä nyt hakemaan Enefaa, tahtonetpa sitten tai et."

Otik teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi ollut hyvin harmissaan, mutta sydämmessään hän oli niin mielissään kujeensa onnistumisesta, että olisi voinut kaapata muorin syliinsä.

"Elä nyt ole vihoissasi, poikani", rauhoitti häntä Mrakot muori, joka ei aavistanut poikansa ilveilevän hänen kustannuksellaan. "Sinä et usko, miten kelpo tyttö se on tuo koulumestari, vaikka hän ei kuulukaan _kaikista_ kauniimpiin. Mutta eihän kaikki voi olla pyyleviä ja punaposkisiakaan. Ja niin hurskas ja kunniallinen, kuin hän, ei toki ole ainoakaan tyttö koko maailmassa, siitä sinä voit olla ihan varma. Hän on jo kahdellakymmenellä, mutta hän ei ole vielä koskaan puhellut kenenkään pojan kanssa enemmän kuin mitä hän juuri tarvitsee. Hän on niin hieno ja ylpeä luonnostaan kuin oikea, herrasneiti -- usko minua, kun minä sanon sen, sillä ei kukaan ole niin tuttu hänen kanssaan kuin minä. Eikä sinun tarvitse pelätäkään jos annat hänen hoitaa itseäsi. Jos hän ei parannakaan sinun tautiasi, niin ei hän hanki sinulle uuttakaan; hänen suvussaan ne vaan auttavat. Hän alkaa ja lopettaa kaikki Herramme nimeen."

Otik tunsi melkein olevansa halukas antamaan anteeksi äidille tämän moittivaisuuden häntä itseään kohtaan, siitä syystä vaan että hän niin innokkaasti ylisteli koulumestaria. Hän tunsi harvinaista iloa siitä, että tämä ei ollut ainoastaan ahkera ja viisas tyttö, vaan myöskin ylpeä ja siveä kuin kukaan koko maailmassa. Ja kuitenkin oli hän itse samana aamuna selittänyt ettei sellaiset hyveet olleet minkäänarvoisia, -- nuoruus ja kauneus oli kaikki, mitä tarvittiin! Mutta sellaisia me nyt kerran olemme, me ihmiset, toisena hetkenä me ajattelemme sitä, toisena jo päinvastoin. Se riippuu vain siitä miten läheinen asia meille itsellemme on.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin juoksi Anka läähättäen Jeshtshediin. Hänellä oli tärkeitä terveisiä Podhaiskylle emännältään, joka pyysi Enefaa tulemaan jos mahdollista heti paikalla kartanoon lukemaan Pragin tohtorille. Tohtori oli saanut matkalla tänne amputaudin, ja emäntä oli saattanut hänet ylös hänen huoneeseensa, ja siellä hän makasi sohvallaan, se raukka, ja näytti niin kurjalta, että Herra armahda!

* * * * *

Tohtori tahtoi hiukan huvitellaita kauniin tytön kustannuksella, joka oli saavuttanut suuren armon hänen silmissään; se olikin paras ajan kuluke täällä maahiljaisuudessa. Totta ei leikkiin voinut tulla luonnollisesti koskaan, kun oli kysymys ainoastaan köyhästä talonpoikaistyttösestä.

Ja kuitenkaan hän ei ollut ainoatakaan kertaa elämässään tuntenut olevansa niin omituisella mielellä, kuin niinä minuutteina, joina hän makasi sohvalla huoneessaan, odottaen koulumestarin tuloa. Ei edes silloinkaan kun hän oli ottanut vaikeimmat tutkintonsa tai kun hänet oli vihitty tohtoriksi tai silloin kun hän oli astunut tanssisaleihin ja sadat kauniit tytöt olivat antaneet hänelle salaisia silmäyksiään ja neuvoneet häntä toisilleen tanssiaisten sankariksi, -- ei, ei ainoassakaan näistä tilaisuuksista hänen sydämmensä ollut sykkinyt kymmenettäkään osaa niin rajusti kuin nyt.