Part 4

"Jos ei tämä laulu ole pyhempi kuin kaikki mitä on rukouskirjoissa, silloin minä en tiedä, mitkä olisivat pyhempiä sanoja ja pyhiä ajatuksia", huudahti Enefa, ja hänen silmänsä salamoivat harmista. "Sellaisia tunteita ja sellaisia ajatuksia, joita tässä on, saa lukea ainoastaan profeettain kirjoituksista, sillä sen on Herra Kristus itse opettanut meille... Voi, onnellinen se, joka saa istua hänen jalkojensa juuressa ja kuunnella hänen puhettaan kuten toinen Maria, tai saa palvella häntä kuin Martta..."

Enefa vaikeni liikutettuna. Isoisä olisi varmaankin rykinyt hyvin arveluttavasti, jos olisi kuullut hänen innostumisensa; Mrakot muori katsoi häneen kauan tutkivasti, ja omituinen hymyily levisi hänen kasvoilleen. Lopulta hän sanoi paljoa ystävällisemmällä äänellä kuin tavallisesti:

"Jos sinä todellakin olet löytänyt jotain tuosta kirjasta, josta pidät, niin vie se kaikella muotoa kotiisi ja pidä se. Tiedän kyllä, ettet sinä ota kernaasti vastaan lahjoja, mutta tällä kerralla täytyy sinun tehdä poikkeus. Kirja ei ole maksanut minulle ainoatakaan kreutzeriä, ja suututpa sitten tai et, mutta minä en rupea ikipäivinäni lukemaan siitä ainoatakaan riviä. Minulle ei kelpaa mikään muu kuin rukouskirja."

"Pyhä neitsyt!" huudahti Enefa, painaen kirjaa rintaansa vastaan. "_Voiko_ todellakin tahtoa erota tällaisesta aarteesta?"

"Sitä en tiedä, liekö se mikään aarre; sellaista minä en ymmärrä, mutta minä toivoisin, että Otik olisi sellainen, jollainen sinä luulet hänen olevan. Hän ei tunnu minusta aivan sellaiselta, jollaisen hurskas ja tunnollinen äiti toivoisi hänen olevan. Mutta me toivomme, että hyvä vaimo tulee ja ottaa hänet huostaansa ja tekee hänet sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla. On ihan häpeä, miten paljon rahoja hän tarvitsee Pragissa."

"No niin, mutta kyllähän hänellä onkin, mistä ottaa; minkä tähden hän säästelisi ja nutustaisi, kun on niin paljon, että sekä riittää että jää yli?" puolusti Enefa uutta maailmanpelastajaa. "Sitä paitsi olen minä varma siitä, ettei hän käytä rahoja itselleen; hän antaa kyllä köyhien saada niistä suuren osan."

"Voi sinua pikku lammasta", ja Mrakot muori pudisti päätään. "Minä en tahdo sanoa, ettei hänellä ole sydäntä köyhille; mutta kyllä hän herkuttelee suurimman osan toveriensa kanssa."

Enefa puuttui hänen puheeseensa melkeinpä kiivastuneena:

"Ja vaikka hän ei teekään täsmälleen sillä tavalla, kuin te, muori, tahdotte -- mitä sitten? Sellaista ihmistä, kuin hän on, ei saa tuomita samalla tavalla kuin meitä muita. Me teemme kyllä oikein käännellessämme ja väännellessämme jokaikistä kreutzeriä, ennenkun annamme sen pois; mutta hän, hän jolla on koko maailma sydämmessään ja joka tuntee sille ja ajattelee sen hyväksi..."

Ja taas täytyi Enefan vaieta. Tällä kerralla hän itki sitä, ettei ainoastaan ukkovaarin, joka ei itse asiassa tuntenut tohtoria, vaan hänen oman äitinsäkin piti olla niin oikeudeton häntä kohtaan. Oi, hän tiesi kyllä, mistä syystä hän ikävöi tytön kyyneliä! Kuka mun voisikaan ymmärtää ja pitää häntä arvossa kuin tyttö, jolle tämän maailman turhuus oli ollut tähän saakka ainoastaan tyhjää ääntä!

Mrakot muori tiesi tuskin mitä ajatella sellaisesta mielenliikutuksesta.

"Kas niin, kas niin... rauhoitu kaikella muotoa! En tiedä nähneeni sinua noin kummallisena ainoatakaan kertaa siitä saakka, kun tulimme tutuiksi", sanoi hän puoleksi toruen. "Jos ei tämä aine miellytä sinua, niin puhutaan jostain toisesta. Sitä paitsi on kahvikin valmista, tunnen hajun tänne saakka. Ja nyt huutaa Anka meitä! Mennään alas ja ole järkevä. Mutta sano minulle ensin, mikä sinua oikeastaan on?"

"Ah, ei mikään... ei kerrassaan mikään... mutta sitä, mitä minä olen saanut oppia tänään... ja mitä minä olen kokenut... sitä minä en unohda vaikka eläisin... sata vuotta."

"Hyvä, hyvä, mutta tule nyt heti mukanani alas; olethan aivan kalpea, ja kätesi vapisevat. Tarvitset kyllä kupin kahvia -- ja vieläpä lisätilkankin."

"Minä tulen, mutta jättäkää minut ensin, vähäksi aikaa yksikseni, jotta saan vähän tointua... Menkää edellä... elkää olko levoton... minä tulen heti teidän jälessänne... ja oven sulen kunnollisesti."

Mrakot muori totteli nuorta ystäväänsä ja meni edellä; Enefa tuli verkalleen jälessä, luotuaan ensin huoneeseen lämpimän, pitkän katseen. Hän heitti hartaat jäähyväiset sille pyhälle paikalle, johon oli tuleva asumaan yksi ihmiskunnan sankaria.

Kun Enefa tuli kotiin aarteineen ja ukkovaari sai nähdä sen, kysyi hän heti, mikä kirja se oli.

Enefa oli odottanut kysymystä, ja hän istuutui ukon viereen ja alkoi lukea väräjävällä äänellä Otikin "oikeutta ikävöivää".

Isoisä ryki.

"Ne ovat kyllä kauniita sanoja", tuumi hän, "mutta oletko varma, että hän tekee yhtä kauniisti? Paperi on kärsivällistä, se antaa kirjoittaa itseensä, mitä vaan tahtoo, mutta ei siltä ole sanottu, että kaikki, mitä siihen kirjoitetaan, on totta."

Enefa paiskasi kiireesti kirjan kiinni ja teki itselleen pyhän lupauksen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän oli puhunut tohtorista ukko vaarille.

Isoisä ei ollutkaan niin oikeudentuntonen kuin Enefa aina oli luullut hänen olevan; syyttömästi, siksi vaan että hänen juolahti mieleensä, näytti ukko alkaneen tuntea vastenmielisyyttä tohtori Mrakotia kohtaan.

* * * * *

Podhaiskyn puutarha oli taas kukalla, ja sen viheriällä nurmikolla, puhkeavain omenapuiden alla, käyskentelivät kevään ensi kottaraiset. Ja miten ne lintuset raksattivat ilosta kun saivat taas olla Jeshtshedissä!

Mrakot muorinkin luona oli ilo ja riemu, sillä sinnekin oli lentänyt muuttolintu; eikä se ollut pienempi kuin itse talon oma poika.

Otik tohtori käveli ja katseli ympärilleen puoleksi unohtuneessa vanhassa kodissa yhtä iloisena ja uteliaana kuin kottaraiset. Hän oli tullut varhain muutamana sunnuntaiaamuna, monta päivää ennen määrättyä aikaa. Onneksi oli kuitenkin kaikki valmiina hänen tullessaan; ainoa, mikä puuttui oli lämmin kakku aamiaiseksi, mutta se sai tulla sen sijaan päivälliseksi, koetti Mrakot muori lohduttaa itseään -- vaikka ei se onnistunut oikein!

Nuori tohtori tervehti jokaista esinettä kuin vanhaa tuttua ikään; kaikki tuntui hänestä niin omituiselta ja harvinaiselta, mutta samalla kuitenkin niin rakkaalta ja tutulta. Hän ei ollut koko lukuaikanaan ollut täällä kertaakaan eikä ylipäänsä ollenkaan maalla; hänen setänsä ja hän olivat matkoillaan käyneet ainoastaan suurissa kaupungeissa. Siitä syystä tekikin kaikki häneen sitä suuremman vaikutuksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän nyt vasta olisi saanut nähdä todellisuuden siitä, mikä tähän asti oli näyttäinnyt ikäänkuin lapsuuden unelma. -- Hän kapusi tikapuita myöten uunille ja hyppäsi alas uunin nurkkaan, aivan samoin kuin hän oli tehnyt nuorena poikana ollessa, kun äiti oli ajanut häntä sieltä luudalla; hän peilailihe suuressa kuparikattilassa, joka seisoi liedellä, ja juoksi tupaan katsomaan, oliko kaunis arkku, jossa äiti oli tuonut myötäjäisensä, vielä jälellä. Oli, aivan oikein, ja äidin nimi ja naimavuosiluku loistivat vielä yhtä kirkkaasti maalattujen lintujen ja kukkien välistä. Se arkku oli ollut Otikin ensimäinen lukupöytä, jonka ääressä hän oli opetellut aakkoset.

Sen jälkeen hän veti kellon, jotta kukko tulisi esille; tarkasteli kaikki seinät nähdäkseen, oliko vielä merkkejä puukosta, jonka hän oli saanut markkinalahjaksi äidiltä; hätisti pois hautovan kanan ja kananpojat ja porsastallukan tuvasta, mutta otti pienen vuonan syliinsä ja kuletteli ja hyssytteli sitä kuin ihmislasta. Sanalla sanoen, hän ilveili yhtä paljon kuin Jenik Podhaisky tai mikä muu poikanulikka tahansa. Ei kukaan ihminen olisi luullut hänen olevan tohtorin Pragista, kaikista vähin Anka. Tämä seisoi keittiön ovella ja tuijotti häneen suu selällään, aivan kuin kivettyneenä, ja ensi kerran hänen elämässään tapahtui niin, että hän oli eri mieltä kuin emäntänsä.

Mrakot muori seurasi poikansa vehkeitä salaisesti tyytyväisenä ja ajatteli mielessään: "Enkö minä sanonut ukkovaarille, ettei hänessä ole mitään tyhmää ylpeyttä, vaikka hän ei olekaan kaikessa sellainen kuin hän olisi ollut, jos hänen äitinsä olisi saanut kasvattaa häntä."

Lopulta hänen kuitenkin täytyi muistuttaa poikaa, että tämä menisi katsomaan huonettakin, jonka hän oli laittanut hänelle järjestykseen. Tohtori läksi sinne ja osotti velvollista ihailua ja kiitollisuutta jokaisesta erityisestä asiasta, mutta ei pysynyt kauan ylhäällä. Hänen mielestään siellä oli vähän synkkää ja yksinäistä; alhaalla tuvassahan hänellä oli sitä vastoin vanha äitinsä, jota hän oli tullut tervehtimään, ja heillä oli niin hauskaa yhdessä! Ja äidin täytyi taas laskea alas pahankurinen poikansa, joka tietysti heti paikalla oli valmis alottamaan uudelleen vallattomuutensa.

Nyt hän avasi kaikki ikkunat selälleen; hän ei voinut koskaan saada kyllikseen raitista ilmaa eikä voinut katsoa kyllikseen vuoria, jotka loistivat kuin hopea ja kulta aamuauringon paisteessa. Jeshtshedin puoleisen ikkunan ääreen hän pysähtyi kauimmaksi aikaa. Hyvästikin kymmenen kertaa sai äiti huutaa häntä, ennenkun hän vihdoinkin asettui aamiaispöytään. Siinä ei tosin ollut mitään lämmintä kakkua, mutta sen sijaan paljon muita hyviä herkkuja, ettei ollut sijaa hitusellekaan enää, vaikka pöytä oli sekä pitkä että leveä ja otti tuvan koko nurkan alan.

"Mikä tuo pieni mökki on, joka on tuolla metsän rajalla aivan Jeshtshedin -- vierellä?" kysyi Otik, joka katsoi kääntymättä ulos ikkunasta. "Se on vasta suloinen! Se on samannäköinen kuin mökit vanhoissa, hyvissä saduissa; oikeinpa tulee hyvälle tuulelle sitä katsellessa."

"Etkö tunne sitä enää? Siellähän se on se Bethlehem, jota sinä vielä tänäänkin muistelet sellaisella ihastuksella."

"Arvasinhan, että se kätkee jotain ihmeellistä, jonka vertaista ei ainoallakaan muulla mökillä ole! Enpä totta totisesti ole nähnyt Sveitsissäkään kauniimpaa!... Jos vaan olisin tiennyt, että tulisin pitämään niin paljon vuoristanne täällä ylhäällä nurkassa, olisin varmastikin edes jonkun kerran koettanut pujahtaa tänne, välittämättä sedästä. Hän arvasi kyllä, hän, mitkä seuraukset täällä käynnillä olisi ollut, koska hän tässä ainoassa kohdassa piti minua niin lujasti ohjaksissa. Minun täytyi luvata hänelle, etten tulisi tänne ennenkun olin tullut vihityksi -- tullut tohtoriksi. Hän pelkäsi, etten enää tulisikaan takaisin, siitä olen nyt varma."

"Olisi tietysti ollut suuri onnettomuus, jos sinä olisit tullut tänne ja jäänyt tänne, vai mitä?" ehätti Mrakot muori katkerasti, ja hänen tähän saakka iloiset kasvonsa muuttuivat synkäksi.

"Ei se olisi ollut mikään onnettomuus, mutta vahinko", vastasi Otik, ja hänen alahuulensa muodostui ynseälle mutkalle. "Pragissa minusta tuli jotain, täällä minusta ei olisi voinut tulla mitään."

Toisessa tilaisuudessa ei äiti olisi antanut tämän selityksen mennä ilman vastausta korviensa ohi. Heillä ei ollut ensi kertaa tällaista keskustelua, joka päättyi tavallisesti harmittavaan kiistaan, sillä molemmat pitivät itsepäisesti kiinni sanastaan. Mutta tänään hän käänsi vaan kärsimättömästi päätään ikäänkuin katsoakseen, mitä pihalla tapahtui. Poika sai pitää viimeisen sanan.

"Miten se kuitenkin näyttää komealta ja turvalliselta tuo vanha Jeshtshed harmaine päälakineen ja kultasine pilvineen", alkoi Otik uudelleen ihailevalla äänellä, nolona äidin äänettömyydestä. "Kyllä kai minä kuitenkin muistin sitä vähän, kun panin sen nimen kilveksi uudelle maailmanparannusrunolle, jonka kirjoitin aikaisimmassa, viattomassa nuoruudessani."

Viimeisen hän sanoi enemmän itselleen, ja äiti ymmärsi hänen sanoistaan ainoastaan sen, että hän ylisti Jeshtshediä ja oli muistellut sitä Pragissa.

"Niin, se on tosi", vastasi muori, "Jeshtshedin sen näkee sekä läheltä että kaukaa, ja meillä täällä on sekä silmät että ajatukset aina siellä. Se lähettää meille sateet, usvat ja, rajuilmat, aivan kuin meri olisi sen sisässä. Jumala tietää, mistä se vuori saa kaiken vetensä! Anka ja minä puhumme väliin siitä, ja meistä se on ihan ihmeellistä. Ensin alkaa sitä tippua hiljalleen, sitten, vähän ajan päästä ei näe mitään usvalta, ja sitten ei kestä tuntiakaan, ennenkun vesi alkaa juosta siitä virtanaan, ihan kuin joku seisoisi ja kaataisi suurista korvoista sieltä ylhäältä."

Otik hymähti äidilleen, joka näytti luulevan Jeshtshediä jonkinlaiseksi vesisäiliöksi ja että sen sisässä kätkeytyi meri. Muori ei sitä kuitenkaan huomannut, sillä hänen katseensa oli kiintynyt Otikin matkalaukkuihin, jotka vielä olivat purkamatta keskellä tuvan lattiaa.

"Missä sinulla on avain tavaroihisi?" kysyi hän. "Syö sinä rauhassa ja anna ne minulle, niin minä puran ne kaikki tyyni sinulle; ei ole hyvä vaatteille, että ne ovat niin kauan pakattuina. -- Oh Herra Jumala, poika, miten paljon sinulla on vaatteita! Milloin sinä ennätät kuluttaa nuo kaikki? Nämähän kestävät koko sinun elämäsi ajan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi takkia. Ja liivejä minä en osaakaan laskea, ja sitten vielä kaksi kappaletta päällystakkeja! Laupias taivas, sellaista jumalatonta ylellisyyttä! Jos minä olisin sinun sijassasi, niin minä häpeäisin noin paljoja vaatteita."

"Mutta äiti", puhkesi Otik harmistuneena sanomaan, "alotatteko te nyt taas! Toivoin teidän käyttäytyvän täällä järkevämmin kuin Pragissa käydessänne. Miten te voitte vaatia, että minä käyttäisin vaatteitani siksi kuin ne menevät hajalleen! Onhan nuori lukumies Pragissa kuitenkin jotain toista kuin lehmäukko täällä vuoristossa, joka hautauttaa itsensä sulhastakissa, ellei hänellä ole poikaa, joka saa sen periä. Ja nyt minä sanon teille erään asian, joka on viimeinen ja ensimäkien: te olette aina ollut ja olette vieläkin sekä oikeudeton että kohtuuton minun suhteeni; minä olen kuitenkin ollut parempi kuin useimmat muut, eikä usea minun tovereistani ole ottanut tohtorintutkintoa 25 vuoden ijässä. Olenko minä koskaan saattanut teille mitään huolia? Oletteko te esimerkiksi koskaan tarvinnut maksaa minun velkojani, jota niin monet äidit saavat tehdä?"

"Se vielä puuttuisi, että tekisit velkojakin, kun sinulla on vuodessa enemmän kuin mitä koko meidän kylä kuluttaa."

"No, sen minä olen kuullut ennen ja sen me jätämme. Mutta enkö minä ole aina lukenut ahkerasti ja mennyt kunnialla kaikkien oppi tutkintojen läpi?"

"Sinä et saa unohtaa, miten monta kertaa vuodessa minä tulin Pragiin koko vaunut täynnä voita, siipikarjaa, vihantakasvia ja paljon muuta, jotka jaoin professorien keittiöihin. Niin että kyllä minä aina olen maksanut kalliisti sinun kauniit todistuksesi."

"Teille, äiti, ei todellakaan kannata tuhlata sanoja; teidän silmissänne ei minulla ole ainoatakaan hyvää ominaisuutta tai ansiota. Te kuvailette minut niin mustaksi, että minä ihan säikähtäisin itseäni, jos en tietäisi, että se nyt kerta on teidän tapanne. Te luulette tietysti, että tekisitte suuren synnin, jos sanoisitte minusta ainoankaan kehuvan sanan; teidän mielipiteenne mukaan on hyvien äitien ainoastaan toruttava ja rangaistava. -- Elkää viekö tuota takkia ylös muiden kanssa; minä otan sen päälleni, aijon mennä kävelemään kierroksen. On niin lämmin ja päiväpaisteista, minä näytän tuoneen oikean kevään mukanani teille... Mutta minne täällä oikeastaan voi mennä? Pragissa minä kävelin aina tuttavineni Prsjikopilla [Pragin suurin katu] sunnuntaisin tähän aikaan."

"Sunnuntaisin?" toisti äiti, levittäessään huolellisesti takkia tuolinselustalle. "Onko siellä jok'ikinen sunnuntai juhlat?"

"On, jokikisenä sunnuntaina ja pyhäpäivänä on Pragissa kauniiden tyttöjen juhlat", nauroi Otik, näyttäen helmivalkeita hampaitaan ja siveli kiharaista päätään. "Herrat ja naiset kävelevät siellä ja katsovat toisiinsa ja sen, joka sattuu herran mieleen, valitsee hän naisekseen ja päinvastoin."

"Kyllä te käyttäydytte Herran pyhänä päivänä!" huudahti Mrakot muori ja teki ristinmerkin. "Silläkö tavalla te pidätte jumalanpalvelusta? Ja sitten ollaan kummissaan siitä, että Jumala lähettää meille katovuosia ja sotia ja pyrstötähtiä ja koleraa! Mutta ei kai ne voi olla mitään kunniallisia tyttöjä?"

"Olivatpa tai ei, mutta mitä siitä?" vastasi Otik, joka ei voinut seista kiusausta vastaan härnätä hiukkasen äitiä. "Sitä me emme kysy, kunhan ne vaan ovat nuoria ja kauniita ja luovat meihin helliä silmäyksiä."

Mrakot muori muuttui tumman punaseksi harmista.

"Kuuleppas sinä, hyvä herra", sanoi hän painolla, "sinä nuhtelit minua taannoin siitä, etten minä osota sinulle kyllin suurta kunnioitusta, mutta minusta näyttää, kuin et sinä kunnioittaisi suuresti itseäsikään, koska voit kuluttaa Herran pyhän päivän sillä tavoin. Minä totta totisesti pitäisin paljoa suurempana häpeänä kuin kunniana, jos tuollainen lutka loisi minuun silmäyksiään ja koettaisi näyttää siltä kuin hän ja minä olisimme vertaisia. Tytölle, jolla on silmäyksiä joka miehelle, en ainakaan minä pane suurta arvoa. Mutta sellaisia te Pragin herrat olette. Teille voi sanoa tuskin ainoatakaan sanaa, jota te kärsitte; mutta te kärsitte, että mikä tyttölutka tahansa..."

"Elkää vaan unohtako, että hänen täytyy olla kaunis ja nuori", ärsytti Otik julmistunutta äitiä.

"Ja ajattelevatko kaikki Pragin miehet samoin kuin sinä?"

"Kaikki, sillä erotuksella vaan, että minä olen pyhimys toisten rinnalla. Olenhan minä aina sanonut, että te ette tiedä, mikä mallikelpoisen poika teillä on; toinen kenties opettaisi teille, mitä oikeilla huolilla tarkoitetaan."

"Kyllähän! Etkä sinä koskaan koeta kääntää ystäviäsi heidän jumalattomilta teiltään?"

"Jokainen saa pitää huolta itsestään, se on _minun_ sääntöni, äiti!"

"Tuollaisten tunnustusten jälkeen kai sinä et voi kummeksia sitä, että minä en mielelläni laske sinua tiehesi? En minä nyt tiennyt, minkälaista siellä suuressa maailmassa oli, mutta kyllä minä aavistin, ettei siellä ollut niinkuin olisi pitänyt olla -- että te ostitte opin autuudella. Te ette käyttäydy kuin kunnialliset miehet ettekä etsikään itsellenne kunniallisia vaimoja. Kun poika täällä vuoristossa aikoo mennä naimisiin, valitsee hän itselleen ymmärtäväisen ja ahkeran tytön..."

"Tuhat tulimaista. Kuka puhuu naimisiin menosta? Sitä ei aijo meistä ainoakaan."

"Mitä te sitten löyhöttelette tyttöjen kanssa?" kysyi Mrakot muori kiivaasti. "Aivanko te sitten ilman tarkoitusta panette niiden päät pyörälle?"

"Me tahdomme huvitellaita. Siinä teillä on kaikki meidän syntimme yhdistetyt yhdeksi sanaksi. Mitä varten me olemme maailmassa, jos emme huvittelemista varten? Ja mitä tyttöihin tulee, niin huvittaa liehitteleminen tietysti heitäkin. Tuhmiahan ne olisivat, ellei meidän kohteliaisuutemme miellyttäisi heitä. Sitä paitsi he saavat itse katsoa, ettei se mene liian pitkälle." "Otik, sinä puhut kuin pakana."

"Mutta se minä en ole, minä olen vaan nuori ja tahdon nauttia elämästä. Suo minulle muutamia hauskoja vuosia; ne pakenevat kuitenkin tiehensä liika kiireesti. Sen minä näen muista. Kunhan vaan 30 vuotta on tullut hartioille, niin on jo ärtyinen vanhapoika, joka murisee kaikesta ja kaikista. Teidän pitäisi paremminkin kiittää minua kuin toraa, etten minä vielä aijo naida ja että minä vaan leikin tyttöjen kanssa. Jos minä menisin naimisiin, niin saisitte te uusia huolia hartioillenne ja saisitte lähettää minulle rahaa vielä enemmän kuin ennen. Kaikki minun tuttavani ovat tehneet suurempia tai pienempiä tyhmyyksiä tyttöjen tähden, ainoastaan minä olen aina ollut järkevä siinä suhteessa, ja sellaisena minä olen aina pysyvä. Minä en ole koskaan ajatellut kauniimpia tyttöjä sen kauemman kuin olen tanssinut heidän kanssaan, puhellut heidän kanssaan tai kuullut heistä puhuttavan. Jos minä olen käynyt jotakuta tervehtimässä, niin en ole koskaan tehnyt sitä siitä syystä, että olisin ollut rakastunut häneen, vaan ainoastaan vaan huvitellakseni hiukan. Ja onnellisesti minä aina olen päässyt leikistä enkä ole koskaan polttanut siipiäni, vaikka minulla olisikin ollut syytä siihen. Ajatelkaas, äiti, Otikinne, josta te olette niin vähän ylpeä, ja jota te muistutatte jok'ikisestä asiasta -- hänestä uneksivat kaikki Pragin kauniit tytöt!... Nyt te tiedätte asian laidan, ja nyt voitte minun mielestäni olla levollinen minusta ja Prsjikopin tytöistä."

"Ettet häpeä kerskailla tuolla tavalla omalle äidillesi! Kyllä te mahdatte olla koko kauniissa työssä siellä Pragissa; miten kauan sinä olet tutkinut noita aineita? Saatteko te diploomin tai mikä sen nimi on, kun te olette täysioppineet sellaisessakin? Mutta minä pyydän sinua kerrassaan, päästä edes minut kuulemasta oppiasi sillä alalla..." ja Mrakot muori kaappasi kiukuissaan kokoon pojan vaatteet ja katosi yläkerran ovesta.

"Siinä sitä nyt ollaan!" mutisi Otik. "Ja tämä tulee tietysti olemaan jokapäiväistä leipää. Jos ottaa kaikki leikilliseltä puolelta, niin se ei ole hyvä, ja jos sanoo mitä todella tarkoittaa ja mikä on puhdas totuus, niin se on tuhat kertaa pahempi. Kaikki naiset tahtovat, että heille valehdeltaisiin."

Tohtori meni peilin luo ja järjesteli pukuaan ja hiuksiaan niin huolellisesti, kuin olisi ollut menossa vasta kertomilleen kävelyille pääkaupungissa. Hänen kasvonsa ilmaisivat tätä tehdessä hänellä olevan itsestään aivan toisen käsityksen kuin äidillä.

"Ja sitten hän uskaltaa moittia minua, etten koskaan tullut häntä tervehtimään", murahti hän hampaittensa lomasta, "ja itki ja itkee yhä vielä minun välinpitämättömyyttäni! Mutta kyllä minä tiesin, mikä minua täällä odotti, ja olenpa iloinen, että minulla oli setä, jota sain syyttää. En ole ollut täällä vielä tuntiakaan, ja taivas, miten hän jo on lasketellut minulle! En todellakaan ihmettele, ettei isä koskaan rakastanut häntä niin kuin hänen monet hyvät ominaisuutensa kieltämättä kuitenkin olisivat ansainneet. Sellainen ahdasmielisten ennakkoluulojen näytetilkku -- hyi!"

Ja tohtori otti hattunsa ja keppinsä ja läksi ulos tullakseen taas hyvälle tuulelle. Hän ei kaualle aikaa ollut tuntenut itseään niin kiukustuneeksi ja loukatuksi; ajatellessaan äidin vääryyttä nousi hänen mielensä ihan raivoon. Hänellä ei ollutkaan mitään syytä osottaa kunnioitusta vanhan eukon piintyneelle käsitykselle tai väärinkäsitykselle asioista ja oloista; hän oli nuori, terve, kaunis, rikas ja lahjakas, oikea onnen ja luonnon suosikki. Ei ainoastaan tytöt, jota hän oli syyllä sanonut, vaan myöskin kaikki muut koettivat voittaa hänen suosiotaan ja kunnioittivat häntä. Miten hän siis olisi voinut muuta kuin suuttua äitiin, joka yksinään moitti ja arvosteli, silloin kun muut vaan ihailivat ja kiittivät? Eikö aivan yksinkertaisesti olisi ollut hänen velvollisuutensa pitää poikaansa täydellisyytenä, kun kaikki muut selittivät hänet rakastettavimmaksi ja lahjakkaimmaksi ihmiseksi, mitä maa on koskaan kantanut?