Part 3

"Sinä olet tyttö, jonka vertaista ei löydy koko maailmasta, sen minä olen aina sanonut. Kun tuot minulle paidat, niin minä kerron sinulle kaikki, missä minä olen ollut mukana. Se on varmaan huvittava sinua. Mutta niin paljoa minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle nyt, että minä olen vielä aivan pyörällä päästä kaikesta, mitä minä olen nähnyt ja kuullut. Teitä, ukkovaari, minä erittäinkin muistin kaikissa noissa juhlallisuuksissa; teidän olisi pitänyt olla siellä kuulemassa, miten Otik rupatteli kaikkien noiden herrain kanssa. Nyt minä käsitin ensi kerran, että poika on kuitenkin mahtanut oppia siellä jotain. Voitteko ajatella, hän teki heidät kaikki sanattomiksi ja lasketteli milloin latinaa, milloin tshekkiä. Muutamat noista, jotka saivat myöntää hänen olevan oikeassa, olivat yhtä vanhoja kuin te, ja monella oli rinta täynnä pieniä tähtiä ja se merkitsee, että he ovat kuuluisia ihmisiä. Ja kaikkein, jotka olivat salissa, täytyi myöntää hänen olevan oikeassa ja tunnustaa hänet yhtä viisaaksi ja järkeväksi kuin he olivat itse. Mutta minä olen varma siitä, ettei se ollut heidän mieleensä, että sellaista poikaa pidettiin tasa-arvoisena heidän kanssaan ja että sellaiselle osotettiin niin paljon kunniaa. Sitten he panivat hänen sormeensa kultasormuksen, joka oli niin paksu, etten osaa sanoa, ja ripustivat koreat vitjat hänen kaulaansa, ja sitten rumputettiin ja soitettiin sen kunniaksi, että hän oli voittanut heidät, ja sitten suuteli häntä jokainen noista herroista poskelle, ja sitten lie ottivat hänet mukaansa erääseen lähellä olevaan kappeliin, jossa pidettiin messu. Se se oli, joka ilahutti minua kaikista enimmin; minä olin ajatellut, että ihmisillä, jotka ovat lukeneet niin paljon, ei olisi aikaa välittää Jumalasta, ja usein minä en maannut öillä pelkästä pelosta, että he viekottelisivat Otikin jumalattomille teilleen. Nyt minä edes tiedän, ettei hänen sielunsa ole hukassa. Mutta mitä te sanotte siitä, että he rumputtivat ja soittivat minullekin, kun minä langon kanssa laskeusin reestä tuon suuren linnan edessä, jossa se pidettiin? Luulin ihan kuolevani häpeästä. En tiedä, mitenhän lienen tullut saliin, mutta siellä he istuttivat minut ensimäiseen penkkiin; en tiennyt minne kääntyä häpeästä. Mutta kun sitten Otik astui esiin ja kiitti minua kaikkein ihmisten kuullen siitä, että olin antanut hänen lukea, silloin minä unohdin kaikki ja itkin ihan sydämmeni pohjasta. Hän ei tiedä hän eikä tule koskaan tietämään, miltä minun sydämmessäni tuntui, silloin kun minun täytyi repiä hänet rinnastani ja antaa hänet toiselle, aivan kuin hän ei olisi ollutkaan minun. Isä hänen oli kunnon mies, mutta lempeä aviomies -- se hän vaan ei ollut. Sitten me olimme hienoilla päivällisillä langon luona, mutta elkää luulkokaan, että hän itse maksoi sen. Eihän toki! Minä istuin Otikin vieressä, ja sillä aikaa kun muut joivat, käytin minä tilaisuutta puhella hänen kanssaan, niinkuin on luonnollista, että äidin on puhuttava lapsensa kanssa. Minä sanoin hänelle, miten minä ikävöin häntä, ja hän lupasi ettei mikään eikä kukaan pidättäisi häntä tulemasta minua tervehtimään. Mutta arvelkaas, minä sain selville, että vaikka hän on tohtori, ei hän kuitenkaan ollenkaan käsitä parantaa sairaita; sen sijaan hän osaa kaikki lait, mitkä on kirjoitettu maan päällä, ja kun hän vaan tahtoo, pääsee hän keisarin neuvoskuntaan ja tulevaisuudessa hän kenties pääsee auttamaan keisaria maan johtamisessa. Se ei merkitsekään aivan vähän."

Enefa kuunteli kädet ristissä, täynnä ihmettelyä ja kunnioitusta.

"Enkö minä ole aina sanonut teille, ettei oppi ole ainoastaan kaunista ja kunniakasta, vaan myöskin hyödyllistä, eikä ollenkaan ainoastaan laiskureille, jotka eivät tahdo tehdä työtä?" puhkesi hän sanomaan. "Teidän Otikinne -- mutta nyt kai minä en rohkene enää sanoa häntä siksi; miksikä ihmiset kaupungissa sanovat häntä -- herra tohtoriksi kenties?"

"Niin, niin ne sanovat kaikki", vastasi Mrakot muori jonkunlaisella itsetunnolla, "mutta sinä voit kernaasti sanoa vanhaan tapaan. Tehän olette samalta paikkakunnalta."

"Niin, luonnollisesti, mutta ei sellainen vaikuta asiaan. Minun täytyy totuttautua sanomaan häntä tohtoriksi. Jos minä joskus tulisin hänen kanssaan puheekkain ja hairahtuisin tuolla tavalla, saisin minä hävetä. Mutta tahtoisinpa tietää, voisinko minä puhua hänen kanssaan? Mitä hän sanoo? Voiko häntä ymmärtää tai puhuuko hän niin oppineesta, että vaan oppineet käsittävät häntä? Mutta sehän on totta, koska te, muori, ymmärrätte häntä, niin voin kai minäkin tehdä sen. Minä muistan Otikin, tohtorin sanoakseni, aivan kuin unessa. Kerran kun minä leikin pihallamme muiden lasten kanssa, tuli hän meille, katsoi leikkiä vähän aikaa ja opetti meitä sanomaan:

"Puron vartta reunustaa Suurta, pientä katajaa, Ken nyt sanan arvaa vaan, Piiristä se mennä saa.

"Mahtaneekohan hän enää muistaa sitä? Kyllä kai hän on unohtanut sen."

"Se on selvää; miten voit luullakaan muuta? Hänen on kyllä pidettävä päässään muita asioita kuin sellaisia tuhmuuksia. Kaikki neljä seinää hänen huoneessaan ovat täynnä hyllyjä, jotka ylettyvät lattiasta kattoon, ja ne ovat niin sullotut täyteen kirjoja, ettei voisi saada nuppineulaakaan niiden väliin. Ja kaikki läpeensä hän on lukenut! Miten sinun juolahtaa mieleesikään, että hän sellaisella päällä muistaisi tuollaisia lörpötyksiä?"

"Onko hänellä niin paljon kirjoja?" ihmetteli Enefa. "Ja kaikki lehdet ovat kirjoitetut täyteen? Mitähän ne mahtanevatkaan sisältää?"

"Ne ovat kaikenlaisia opettavaisia kirjoja, ei ainoakaan ole huvin vuoksi. Tehdäkseni hänet iloiseksi, kysyin minä, mitä ne sisältävät. Toisissa kerrotaan kaikista maailman kansoista, miten heille on käynyt ja käy ja tulee käymään. Toisiin on kuvattu kaikki maailman linnut ja kalat ja matelijat ja nelijalkaiset eläimet. Eräässä kirjassa oli kuvia siitä, millaista oli ennen, ennenkun Jumala loi maan ja pani ihmisen siihen asumaan. Se vasta oli ihmeellistä: siinä oli vaan tulta ja merta ja jos jonkinlaisia petoja, jotka matelivat vedessä; sinä et voi kiivaillakaan mielessäsi kaikkea; minä näin niistä unta yöllä."

"Silloin tietää Otik varmaan minkänäkönen on Herra Jumala ja neitsyt Maaria", kysyi Enefa leimuavin silmin.

"Niinkuin hän ei tietäisi sitä, kun hän tietää niin paljon muutakin? Jos vaan muistaisin, niin totta totisesti kysyisin häneltä. Voi, miten sinä kuitenkin ajattelet paljon, jota ei koskaan juolahtaisikaan minun päähäni! Minä kysyn sitä häneltä ihan ensimäiseksi asiaksi; mutta ei, parempi on, että ukkovaari kysyy, hän on viisain meistä, ja se sopii parhaiten, että hän tekee sen."

"Minä en kyllä tule olemaan yksissä teidän poikanne kanssa", vastasi ukkovaari. Hän oli tähän asti kuunnellut äänettömänä naisten puhetta ja silloin tällöin vaan rykäissyt, aivan kuin jotain olisi takertunut hänen kurkkuunsa.

"Sepä vasta olisi kaunista, että te ette tulisi tutuksi minun poikani kanssa!"

"Hän on aivan liiaksi nuori minun ukkorähjän ymmärrettäväksi, ja niinä olen aivan liiaksi halpa voidakseni häntä huvittaa", vastasi isoisä harvinaisen terävällä äänellä.

"Mutta ajatelkaa, että hän on oppinut mies!" puuttui Enefa hänen puheeseensa, "sellaiset kuin hän eivät käännä ihmisille selkäänsä siitä syystä, että he ovat köyhiä; sen tekevät vaan sivistymättömät."

"Siinä sinä olet oikeassa", vakuutti Mrakot muori; "minä en tahdo kiittää häntä enemmän kuin hän ansaitsee, ja sen te tiedätte, etten ole koskaan tehnyt sitä; usein olen päinvastoin sanonut, että hänestä huomaa kyllä, ettei hänen äitinsä ole saanut häntä kasvattaa. Mutta siksi minä kuitenkin olen nähnyt, että tyhmää ylpeyttä hänessä vaan ei ole. Viime kerralla hän kysyi minulta vähän teistä, vaari; Enefaa hän ei muista. Paljoa hän ei muista meidän vuoristamme, hän oli vaan kymmenvuotias täältä otettaessa. Mutta teidän Bethleheminne, sen hän näkee vielä edessään niin selvästi, kuin hän olisi nähnyt sen viimeksi eilen. Hän sanoi minulle kerran olleensa maailman kaikissa teaattereissa, mutta ettei hänellä ole ollut missään niin hauska kuin teidän kamarissanne."

"Minäkin muistan hänet yhtä selvästi kuin olisimme eronneet eilen. Hän oli kaunis poika, jonka tukka oli kuin kultaa ja silmät kuin ruiskukkaset", vastasi isoisä, yhä vielä kylmällä ja väkinäisellä äänellä, vaikka Bethlehemin ylistys nähtävästi oli hänelle mieliksi.

"Hän on vielä sellainen, joksi muistatte hänet, vaikka hän on vasta rumentanut kasvojaan."

"Rumentanut?" huudahti Enefa. "Miten niin? Mitä hänelle on tullut?"

"Se on hänen oma syynsä, hän on antanut kasvaa parran koko kasvoille. Tiennevätkö Herran enkelitkään, mikä pojan päähän pisti, kun hän laittoi itsensä sennäköiseksi. Ei kai hän lie vaivainenkaan, kun hän tahtoo salata rehellisiä kasvojaan."

Enefa rupesi taas tohtorin puolelle.

"Mutta Herralla Jesuksellahan myös oli parta ja pyhillä apostoleilla samaten. Katsokaa vaan pyhimyksiä kirkossa; ei ainoakaan ole parratta."

"Se on kyllä totta, mutta se onkin aivan toista. Tavalliselle ihmiselle se ei käy päinsä."

"Mutta teidän Otikinne ei ole mikään tavallinen ihminen", puolusti häntä Enefa innokkaasti, ja isoisä rykäisi taas.

"Sinun kanssasi on vaikea kiistellä", tuumaili Mrakot muori, "varsinkin kun Otik on kysymyksessä; hän ei tiedä, mikä puolustaja hänellä on sinussa. Mutta minä, jonka piti kiiruhtaa kotiin! Täällä minä seison ja rupattelen rupattelemistani ja estän teitä menemästä levolle. Hyvää yötä teille koko joukolle, Enefa, pidä kauniisti mitä olet luvannut! Tule, Anka! Isoisä, minulla on siunattu rukousnauha mukanani, jottei meille tapahtuisi tiellä mitään pahaa."

Isoisä vakuutti hänelle, ettei hänelle sellaisen turvan matkassa ollessa tapahdu mitään pahaa, ja Enefa saattoi heidät etehiseen ja sulki huolellisesti oven heidän jälessään.

Palattuaan tupaan ei hän pannut maata, vaan jäi liikkumattomana seisomaan ikkunan viereen, haaveilevat silmät kiinni sen jääkukissa. Yhdessä astiassa ikkunalaudalla oli muutamia persiljan varsia, ja hän taittoi yhden oksan ja kiinnitti sen hiuksiinsa tullakseen iloisemmille mietteille. Näytti siltä kuin keino olisi auttanut, ainakin kasvoille kohosi vähitellen tummempi puna, ja hänen silmänsä loistivat yhä salaperäisempää loistoa.

Ukkovaari istui kauan äänettömänä ja tarkasti häntä nurkastaan uunin vieressä. Lopulta hän rykäisi kerran.

"Mitä sinä seisot ja tuumit?" kysyi hän lyhyesti.

"Tuumin vierasta, jonka me kohta saamme. Kuka olisi voinut aavistaa, että Otik Mrakot kuitenkin lopulta tulisi tervehtimään vuoristoamme! Voin tuskin uskoa sitä oikein todeksi. Kyllä sellainen ihminen kuitenkin on suuri ja merkillinen, joka on etevämpi monia, monia tuhansia tiedoissa; hänen vierellään mahtavat toiset näyttää kuin myyrät hirven, metsän kuninkaan rinnalla. Tulee hauskaksi nähdä, häntä; tähän saakka minä en ole nähnyt ketään oppinutta miestä, ottamatta lukuun kunnianarvoista pastoriamme, mutta hänen kanssaan onkin aivan toista."

"Minä en ole vieraasta ollenkaan iloissani. Toivon äidille siitä kaikkea mahdollista iloa, mutta meidät toivon hänen jättävän rauhaan."

"Miksi niin? Sinähän, ukkovaari, tahdot tavallisesti olla kernaasti viisaiden ihmisten seurassa!"

"Jokainen pysyköön alallaan. Hän on oppinut herra, ja me olemme oppimattomia ihmisiä; ne eivät sovi yhteen. Meidän viisautemme on toista kuin hänen, siitä voit olla varma. Meidän on oltava varovaisia, muutoin saat nähdä, että hän alkaa ivailla meitä ja nauraa meille."

Enefa tuli niin hehkuvan punaseksi, kuin ukkovaari olisi sanonut jotain loukkaavaa hänestä suoranaisesti. Häntä sekä ihmetytti että loukkasi, että isoisällä oli niin huonot ajatukset juuri tohtorista, jota hän niin suuresti kunnioitti. Mutta hän ei sanonut mitään, vakuutettu kun oli, että tohtori oli tultuaan saattava isoisän paremmille ajatuksille. Hän meni äänettömänä kamariinsa, ettei olisi pitentänyt epämiellyttävää puhelua.

Enefa ei aavistanut, että isoisä, joka tunsi hänen luontonsa, tahtoi pelottaa häntä, kun hän näki hänen mieltymyksensä tohtoriin.

Sillä, katsokaas, ukkovaari, hän oli se, jolla oli enemmän ymmärrystä kuin teillä ja minulla ja monella muulla yhteensä.

* * * * *

Laskiaissunnuntaina menevät ihmiset suoraa päätä kirkosta tanssiin. Enefa ainoa kaikista tytöistä läksi kotiin, ja sydän hänellä sykki iloa. Hän ajatteli työtä, joka odotti häntä.

Lupauksensa mukaan hän istuutui heti päivällisen jälkeen leikkaamaan tohtorin paitoja, ja se meni sellaisella vauhdilla, että hän itsekin ihmetteli sitä. Hän oli tuskin tarttunut työhön kiinnikään, ennenkun se jo oli valmiina. Oli kuin yöllä olisi kasvanut siivet neulalle; se lenteli ylös ja alas hänen hyppysissään. Isoisä, joka istui nurkassaan uunin vieressä ja katseli tätä, tuli päästään pyörälle enemmän kuin koskaan ennen, ryki aina vähän väliä nähdessään Enefan ahkeruuden ja kömpi lopulta uunille torkkumaan.

Maanantaina lähtee kansa ravintolaan heti aamiaisen syötyä; Enefa ei noussut tuoliltaan, jolla hän istui. Tiistaina menee kylän vanhinkin eukko tanssiseuraan: Enefa vaan istui kotona ja ompeli ompelemistaan. Niin kauniita ajatuksia, kuin nyt tuli hänen mieleensä, ei hänellä ollut vielä koskaan ollut. Usein hän myös kuunteli isoisän viisauspuheita, mutta eihän vanhus jaksanut yhtenään puhua.

Ei koskaan, ei koskaan hän ollut ommellut niin merkilliselle miehelle; joka pisteellä, joka leikkauksella oli hänelle erityinen juhlallinen merkitys. Hyvästikin sata kertaa kysyi hän itseltään ommellessaan, saisiko hän todellakin nähdä tohtoria, missä he mahtaisivat tavata toisiaan ensi kerran, ymmärtäisikö hän heti, että se oli hän, sanoisiko tohtori hänelle jotain j.n.e.

Ei edes tiistainakaan, kun pojat tulivat Podhaiskylle "uusi kesä" mukanaan, Enefa hievahtanut paikaltaan ikkunan vierestä. Yksi heistä kantoi "kesää", joka on tehty kahdeksasta vitsasta ja niiden jokaisen latvaan on sidottu omena; alapäästä ne ovat sidotut yhteen, jotta niitä voisi kantaa kuin vastaa. Toinen oli puettu naiseksi ja rukoili niin liikuttavasti, että hänelle annettaisiin, vähän ruokaa lapsille vietäväksi. Kolmas esitti nuohoojaa ja lakasi kaikki nurkat katsoakseen eikö siellä ollut mitään suuhun saatavaa. Muutamia muita omituisiin pukuihin pukeutuneita sekä joukko soittajoita oli heidän mukanansa. Minne vaan pojat tulevat "uusi kesä" mukanaan, täytyy tyttöjen antaa heille rahaa; hopealantit he pistävät omenain sisään, kuparilantit poikien taskuihin, ja sitten tanssitaan toistensa kanssa. Vanhan tai nuoren, kunhan on naisihminen, täytyy vaan tanssia ympäri pojan kanssa, ja kuta korkeampia hyppyjä he ottavat, sitä parempi. Sitten lähtään yhtä matkaa ravintolaan, jossa tanssitaan puoliyöhön asti.

Hyvän aikaa kiusasivat pojat Enefaa, että hänkin tanssisi kierroksen ja lähtisi sitten ravintolaan. Mutta siitä ei ollut apua. Enefa syytti kiireellisiä töitään, ja päästäkseen heistä erilleen antoi hän heille neljä kuusikreutzistä kahden sijasta. Luonnollisesti hän sai sen jälkeen kantaa koulumestarin nimeä entistä enemmän. Mutta niinpä hänen työnsä joutuikin valmiiksi kauan ennenkun Mrakot muori oli odottanutkaan.

Hän läksi matkalle kartanoon työnsä kera, ja kun Mrakot muori oli uteliaasti avannut valmiiksi ommellut paidat, voi hän tuskin pidättää ihmettelyn huudahdusta. Nähtävästi oli Enefa tällä kerralla tehnyt parastaan. Ja totta totisesti, niitä paitoja ei olisi mikään kuninkaan poika tarvinnut hävetä käyttää! Rinnustalle hän oli ommellut kukan kukan viereen: muutamiin lemmikkiä, muutamiin apilaan lehtiä, muutamiin taas ruusuja j.n.e. Olisi ollut vaikeaa sanoa, mikä niistä oli kauniin kaikista; oli ilo katsoa kaikkiin niihin.

"Niin kauniita paitoja ei Otikilla ole ollut koskaan. Ei ainoakaan niistä, joita minä näin hänellä Pragissa, vedä näille lähimainkaan vertoja", vakuutti Mrakot muori ja huusi Ankalle, että tämä laittaisi kahvipannun tulelle.

"Sillä aikaa kuin odotamme kahvia, voit sinä tulla ylös katsomaan, mitä minä olen tehnyt. Toivoisin, että sinä tulisit yhtä tyytyväiseksi minuun kuin minä olen sinuun."

Näin sanoen hän vei Enefan yläkertaan, jonka ainoan kamarin hän oli laittanut pojalle.

Ja Enefalle kävi samoin kuin aikaisemmin Mrakot muorille: hän päästi hämmästyksen huudon. Kamarissa oli sellainen komeus ja loisto, jollaista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan. Hän ei voinut ihmetellä kyllikseen vanhaa ystäväänsä, jolla oli ollut silmät niin auki ja joka oli ymmärtänyt tehdä sen mukaan kuin oli nähnyt Pragissa. Ikkunoissa riippuivat hienot, valkeat uutimet, keveät ja läpikuultavat kuin hämähäkin verkko. Lattialle oli levitetty matto, joka oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi astunut mullassa. Piirongilla, joka oli kiiltävä, kuin peili, seisoi suuri, kullattu kello.

"Täällähän on kuin paratiisissa; täällä täytyy jokaisen viihtyä", huusi Enefa, tarkastellessaan ympäristöään hurmaantunein katsein.

"Suokoon Jumala, että Otik voisi rauhoittua täällä edes lyhyen ajan", huokasi leski, pyyhkiessään pois muutamia pölyhiukkasia piirongin päällykseltä. "Vedä auki ylimäinen laatikko, sinne Enefa, ja pane itse paitasi; sinä osaat tehdä sen paremmin kuin minä... Mutta sehän on totta, unohdin, ettei laatikko ole tyhjä! Minä panin siihen kaikki tavarat, jotka Otik antoi minulle Pragissa ollessani. Totta puhuen, minä en tiedä, mitä niillä teen; minulle eukkopahalle ne ovat aivan liiaksi hienot, minä en voi niitä käyttää -- sääli vaan rahoja, joita ne ovat maksaneet! Minun täytyy raivata ne johonkin arkkuun, täällä ne eivät tietysti voi olla, kun hän tulee. Mutta pane ne nyt tuolille niin kauaksi -- -- Jumaliste, joko ne nyt taas ovat riidassa pihalla? Herra ties, mikä väelle on tullut viime aikoina; niin pian kuin minä käännän selkäni, ovat he tukkanuottasilla. Minun täytyy todellakin mennä alas erottamaan heitä, muutoin he eivät lopeta koko yönä."

Mrakot muori meni, ja Enefa oli yksin huoneessa. Hän alkoi tyhjentää huonetta hiukan epäillen, mutta samalla juhlallisella liikutuksen tunteella, joka yltyi joka kerta kun hän tarttui uuteen esineeseen. Tulihan kaikki tohtorilta, kaikkia hän oli mahtanut pidellä kädessään ennen äidille antamista. Ensimäinen, jonka hän otti ylös, oli kaunis valokuvakirja, joka sisälsi näköaloja Pragista. "Kyllä ne Pragilaiset sentään mahtanevat olla hurskaita ihmisiä", ajatteli hän ja katseli valokuvia. "Heillähän on niin monta, monta kirkkoa." Sitten tuli paljon saippuoita erivärisiä ja -muotoisia, ja taas täytyi Enefan ihmetellä, sillä siellä oli saippuoita omenain, kirsikkojen, koirien ja lammasten muotoisia. Sen jälkeen sattui hänen käteensä rasia erilaisia hajuvesiä, ja jokainen pullo lemusi yhtä väkevästi kuin puutarhallinen kukkia. Lopuksi sai hän käteensä samettisen kotelon.

"Tämä mahtaa olla jotain eriskummallista", ajatteli hän mielessään ja raoitti kantta, mutta hiukkasen, hiukkasen vaan -- saadakseen edes käsityksen siitä, mikä se eriskummallinen oli. Ennenkun hän edes itse tiesi, miten se tapahtui, oli jo kansi aivan auki ja hän itse innokkaasti tarkastamassa kotelon sisustaa.

Siinä oli erään herran valokuva, jonka hän nimikirjoituksesta, mutta enin parrasta, tunsi -- herra tohtoriksi. Hänen kasvonsa muuttuivat hehkuvan punaisiksi, kohdatessaan noin äkkiarvaamatta hänen katseensa ja hänen hymyilynsä, joka näytti sanovan: 'No, miltäs minä näytän sinusta, utelias Eevan tytär?' Häpeissään hän aikoi painaa kannen kiinni yhtä pian kuin oli sen avannutkin, mutta samassa muisti hän käyttäytyvänsä kuitenkin hyvin lapsellisesti: tohtorihan se nyt olisi aavistanut, siellä kaukana Pragissa, kuka katsoi hänen valokuvaansa Jeshtshedissä! Hän tutki siis kuvaa vielä kerran rohkein, tutkivin katsein, mutta ei voinut estää sydäntään tykyttämästä paljoa, paljoa rajummin kuin sen olisi tarvinnut. Tuntui aivan siltä, kuin tohtori olisi seisonut ilmielävänä hänen edessään. Ja juuri sellaiselta hän näytti, joksi isoisä muisti hänet: hänen kasvonsa olivat kuin ruusu ja hänen tukkansa kuin kulta ja hänen silmänsä kuin ruiskukat, oikeat ruiskukat. Minkä ihmeen tähden ei Mrakot muori pitänyt hänen parrastaan? Ilman sitä hän ei olisi näyttänyt puoltakaan niin oppineelta. Ensi silmäyksellä näki, että hän oli ylempi kaikkia muita -- paljoa viisaampi ja oppineempi ja parempi.

Viipyi kauan, ennenkun Enefa laski valokuvan kädestään, hänestä oli niin vaikeaa saada sitä tehdyksi. Hitaasti ja vastenmielisesti hän sulki vihdoinkin kotelon ja valmistautui välinpitämättömästi poimimaan laatikosta, mitä siellä vielä oli jälellä. Siellä oli enää yksi esine -- punakantinen kirja, jonka nimi oli painettu kullatuilla kirjaimilla. Sininen silkkinauha riippui siitä alas. Vielä aivan ajatuksissaan valokuvasta veti hän hajamielisesti nauhaa; kirja avautui, ja hienolla, sileällä paperilla hän näki runon, jonka alkukirjain oli haudan muotonen; sen vieressä makasi itkevä tyttö polvillaan, aikomuksessa kiinnittää seppele ristiin.

"Se mahtanee olla kaunis kertomus tytöstä", ajatteli Enefa hyvin huvitettuna ja hänen mieleensä muistui isän ja äidin hauta. Hän luki nimikirjoituksen saadakseen tietää, oliko tyttö orpo samoin kuin hänkin; se kuului: 'Oikeutta ikävöivä. Kirjoitti Jeshtshedsky.' Viereen oli kirjoitettu punasella liidulla 's.o. äidin Otik'. Eli siis ollut epäilemistäkään: Otik oli antanut äidilleen tämän kirjan, koska se sisälsi runoelman, jonka hän itse oli kirjoittanut.

Enefan sydän jyskytti nyt niin ankarasti, että hänen täytyi hetkeksi nojautua seinää vastaan; tämä löytö oli paljoa huvittavampi kuin valokuva. Hänen silmissään hämärsi, kun hän palavalla innolla alkoi lukea sitä.

Otik kertoi tässä runossa kaikesta mitä hänen sielunsa ikävöi, ja todellakin, ylevämpiä toiveita voi tuskin kellään muulla olla. Oliko runo myös muodoltaan täydellinen, oliko se kirjoitettu oikealla todellisella tunteella, ja oliko siinä mitään runollista sujuvuutta, sitä ei Enefa voinut arvostella, eikä hän siitä paljon välittänytkään. Hänen mielestään oli sisältö pääasia, ja se sai kuumia kyyneleitä hänen silmistään. Ensimäisessä säkeessä toivoi runoilija, että riita ja eripuraisuus katoaisi maailmasta; toisessa, että ihmiset pitäisivät toisiaan veljinä; kolmannessa, että ihmiskunta tulisi kuin suureksi perheeksi; neljännessä, että totuuden valo loistaisi kirkkaasti kaikille; viidennessä, että hänen sallittaisiin näyttää, miten hartaasti hän toivoi ihmiskunnan parasta; kuudennessa, että se hetki tulisi, jolloin hän saisi vetää miekkansa esiin taistellakseen näitten toiveitten toteuttamiseksi; seitsemännessä hän tahtoi kuolla niiden puolesta taistelutantereella; kahdeksannessa hän ei pyytänyt niistä mitään muuta palkintoa, kuin että joku vuodattaisi kyyneleen hänen haudallaan; yhdeksännessä hän toivoi, että tämä joku olisi joku tyttö...

"Herran nimessä, mikä sinua vaivaa?" huudahti Mrakot muori tultuaan pihalta, jossa hän oli menestyksellä toimittanut rauhanrakentajan virkaa. Enefa nojausi piironkiin ja itki aivan pakahtuakseen.

Kesti kauan, ennenkun hän voi vastata nyyhkytyksiltä. Lopulta hän änkytti:

"Minä luin tästä kirjasta... runon, jonka O..." tässä tukehuttivat kyyneleet hänen äänensä, ja hän voi ainoastaan viitata avonaiseen kirjaan.

Mrakot muori tuijotti siihen kummastuneena.

"Jaha, kyllä tiedän", sanoi hän vihdoin; "tuo kirja minulla on ollut kauan, ja tässä muutamana päivänä panin minä sen yhteen toisten Pragista tulleiden tavarain kanssa. Poikani lähetti sen minulle kerran monta vuotta takaperin, siitä syystä että siinä oli pätkä, jonka hän itse oli kirjoittanut. Mutta enpä totta totisesti tiennyt siinä olevan itkemistä. Minä en ole koskaan suvainnut mitään maallisia lauluja, en edes nuoruudessanikaan, ja nyt kun olen tullut vanhaksi, en minä lue koskaan riviäkään sellaista. En luule katsahtaneeni tuotakaan koskaan."