Part 2

Paitsi Podhaiskyja ei Mrakot muori seurustellut kenenkään muun kylän asukkaan kanssa. Ukkovaarin luo hän meni saamaan neuvoja; Jenik ratostutti häntä päähänpistoillaan ja Enefa oli hänen lohdutuksensa ja tukensa. Mrakot muorilla oli syvä sydänhaava. Hän oli kärsinyt yhtä suuren ja korvaamattoman tappion kuin Enefakin ja se lähensi heitä toisiinsa. Molemmilla heillä oli taipuva mieli ja tunnokas sydän, ja siitä syystä he ymmärsivät toisiaan niin hyvästi Ainoa erotus oli se, että Enefa oli korkeampi-, ylevämpisieluinen. Mrakot muori taipui hänen tahtoonsa ja käyttäytyi ikäänkuin nuorempi ystävä vanhempaa kohtaan. "Se tyttö vasta osaa saattaa vaivaisen sielun autuaitten asunnoille", sanoi hän silmät kyyneleissä, sen jälkeen kun he olivat keskustelleet muutamia tuntia ja hän oli valitellut surujaan tytölle.

Ainoastaan kolme vuotta oli Mrakot muori elänyt yhdessä miehensä kanssa, ja sillä aikaa hän ei ollut nauttinut paljoa onnea. He eivät olleet ottaneet toisiaan rakkaudesta; molemmat he olivat antaneet pois sydämmensä, mutta vanhemmat yhdistivät heidät, ja mitä he eivät tahtoneet, sitä täytyi heidän tahtoa, ja mitä he tahtoivat, sitä he eivät saaneet tahtoa. He menivät käsi kädessä alttarin luo, mutta heidän rahansa olivat ainoat liiton tekijät. Tyttö todellisena ja rehellisenä vaimona unohti kuitenkin pian miehensä tähden komean, kelpo nuorukaisen, joka oli ollut hänen ensimmäinen rakkautensa; mies sitä vastoin ei antanut vaimolleen koskaan anteeksi sitä, että hänet oli pakotettu ottamaan tyttö vaimokseen ja ettei hän ollut saanut sitä, jota oli tahtonut. Hän käyttäytyi edelleenkin kylmästi ja vieraasti eikä sanonut vaimolleen koskaan ainoatakaan ystävällistä sanaa, vaikka tämä olikin sekä kaunis että komea ja hyvä ja vilpitön sydämmeltään. Luultavasti johtui hänen vastenmielisyytensä siitä, että hänen ensimmäinen morsiamensa oli heittänyt kourallisen hautausmaan multaa heidän väliinsä, juuri silloin kun he vihkimisen jälkeen tulivat ulos kirkosta. Muoria kiusasi, kun hän muisti miehensä kylmyyden ja vihaisuuden, vielä tämän kuoleman jälkeenkin, ja vaikka mies nyt olikin maannut haudassa kolmattakymmentä vuotta, kärsi hän siitä yhä vieläkin.

Heillä oli yksi ainoa lapsi, poika, joka oli isäänsä kuin marja. Hänelle edes hän olisi tahtonut omistaa rakkautensa, mutta vainaja oli pannut tähän esteitä eikä poikakaan näyttänyt olevan erittäin kiintynyt äitiin. Mrakotilla oli Pragissa veli, joka oli asianajaja, ja tämän hän teki pojan holhoojaksi, ja määräsi, että koska kylässä ei ollut mitään korkeampaa koulua, Otik kasvatettaisiin sedän kodissa: jos hän näytti halua lukemiseen, sai hän jatkaa lukujaan ja tulla tohtoriksi samoin kuin setä. Mitä voikaan Mrakot muori tehdä? Aikoja myöten täytyi hänen kuitenkin jättää poika langolleen. Hän toivoi kuitenkin, että Otik ikävöisi kotiin hänen luoksensa ja että hän jonakuna kauniina päivänä aivan odottamatta ilmestyisi kotikartanolle; sillä pakottaa häntä lukemaan ei ollut kuitenkaan ollut isän tarkoitus.

Mutta setä osasi laittaa asiat niin, että Otik ei tuntenut vähintäkään halua jättää Pragia; päinvastoin miellytti häntä kaupunki ja kaupunkilaiselämä niin suuresti, ettei hän koko opintoajallansa kertaakaan tullut kodissa käymään. Loma-ajat hän vietti setänsä kanssa matkoilla ja niin ihmeellisesti osui aina, etteivät he koskaan palanneet Pragiin ennen kun viimeisenä päivänä, jolloin luonnollisesti ei ollut enää aikaa matkustaa Jeshtshediin. Holhooja pelkäsi nimittäin, että äiti ottaisi pojan luokseen ja kehoittaisi häntä jättämään luvut mielestään, ja se olisi vähentänyt suuresti asianajajan tuloja, sillä veli oli määrännyt suuren summan pojan ylläpidoksi. Jos Mrakot muori tahtoi tavata poikaansa, täytyi hänen matkustaa Pragiin, ja siellä osasi holhooja aina asettaa niin viisaasti, ettei hän koskaan jäänyt kahden kesken pojan kanssa niin kauaksi, että olisi ennättänyt keskustella vakavasti hänen kanssaan. Hän palasi aina kotiin raskaalla sydämmellä, vaikka Otik luki ahkerasti ja edistyi pian, eikä äiti koskaan kuullut hänestä mitään moitteita.

Mutta Mrakot muori oli vaatimaton ja suora. Hänestä tuntui siltä kuin se, mitä Pragissa opetettiin, ei mitenkään olisi voinut olla Jumalalle mieluista; se oli liiaksi maailmallista ja väänneltyä hänen mielestään. Oikean viisauden hän luuli löytävänsä Podhaisky ukon luota, ja hyödyllisintä ja parhainta oli hänen mielestään maanviljelijän rauhallinen elämä. Hänestä tuntui myöskin siltä kuin ei poika olisi ollut oikealla tiellä, mutta se tuli kenties vaan siitä, että hän oli mielessään tyytymätön poikaan. Hän ei voinut antaa pojalle anteeksi, että tämä antoi vieraan miehen asettua niin kokonaan heidän välilleen. Pojan kummallinen välinpitämättömyys kotiseutua kohtaan ja hänen kasvatuksensa suunta olivat okana muorin sydämmessä ja naulana hänen ruumisarkussaan.

Näitä huolia hän purki Enefalle; näiden tähden muori tuli hänen luokseen lohdutettavaksi. Ja usein täytyi Enefan panna ihan viimeiset voimansa liikkeelle saadakseen hänen raskasmielisyytensä poistetuksi. Leski näki edessään yksinäisen, hylätyn vanhuuden, surua ja kaipausta hautaan saakka. Voihan hän tosin myödä talonsa tai edes vuokrata sen jollekin ja muuttaa pojan luo Pragiin; mutta hän ei sietänyt ajatellakaan, että joku toinen johtaisi ja määräilisi tilalla, jossa heidän esi-isänsä olivat ahkeroineet ja työskennelleet jälkeläistensä hyväksi, jossa he olivat otsa hiessä muokanneet heille maata. Hänen mielestään se olisi ollut syntiä. Sitä paitsi hän ei voinut sietää kaupunkia. Hänestä tuntui aina siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan sakeassa ilmassa, kapeilla kaduilla ja pimeissä huoneissa, eikä hän aivan suorastaan tahtonut puhua, mikä kiusa oli käydä puettuna pitkiin, kahiseviin hameisiin ja tunkeilla tuntemattomain ihmisten joukossa! Kaikki, jotka hän näki, olivat hänen mielestään linnunpelättiä, ja kaikki, jotka näkivät hänet, nauroivat ja tekivät hänestä pilkkaa. Kun hän oli ollut kaupungissa neljännestunnin ajan, alkoi kaikki pyöriä hänen päässään, eikä sekään auttanut, että hän veti valkean päähineensä silmilleen ollakseen näkemättä mitään. Hän ei mitenkään voinut käsittää, miten Otik, joka oli kuitenkin hänen lihaansa ja vertansa, voi viihtyä niin hyvin kaikessa tässä korvia särkevässä melussa ja hälinässä; ja tämän nuhteen hän vielä teki pojalleen loukkaantuneessa, valittavassa äidinsydämmessään.

* * * * *

Siinä laskiaisen tienoilla on Jeshtshedissämme Jumala paratkoon aina paha ilma, mutta tänä vuonna se vasta oli päin mäntyyn. Lunta tuli yhtenään, ja tuuli vaan vinkui ja ulvoi. Pahinta kuitenkin oli laskiaislauantaina. Vuorilla raivoili, ikäänkuin kaikki metsät olisivat joutuneet epäsopuun ja ruvenneet tappelemaan, ja aina väliin kuului rusketta ja jyrinää, samanlaista kuin silloin kun myrskytuuli nousee kaukaa ja tulla viuhahtaa vastaan. Silloin tällöin kuului muutakin ryskettä: puut ruskivat myrskypuuskien heitellessä niitä kumoon. Jos ei metsä olisi ollut suojelemassa Podhaiskyn tupaa, olisi heille varmaankin käynyt onnettomasti, mutta nyt ei tuuli onneksi voinut siihen tarttua sellaisella voimalla kuin se veijari olisi tietysti tahtonut. Siitä syystä se kosti tästä toisaalla ja tempasi kylässä maahan kaikki katot, joita ei oltu nidottu kahleilla, toivossa, ettei se kuitenkaan nousisi niin pahaksi. Sanalla sanoen oli oikea tuomiopäivä.

"Kunpa vaan Mrakot muori ei vilustuisi Pragissa ja saisi takaisin leiniä sormiinsa, jota minun oli niin vaikea parantaa keväällä", sanoi Enefa, kun tuuli kerran painalsi entistään kovemmin. Hänellä oli nähtävästi suuri huoli vanhuksesta.

Noin viikko takaperin oli Mrakot muori saanut äkkiarvaamatta kirjeen pojalta, joka oli ihastuksissaan ilmoittanut tulevansa näinä päivinä vihityksi tohtoriksi. Äidin täytyi pakostakin tulla Pragiin ollakseen läsnä juhlallisuuksissa, jatkoi hän, muutoin olisi juhla hänestä aivan pilalla. Mitä voikaan Mrakot muori muuta kuin totella sellaista rukousta! Hän antoi valjastaa vaunujensa eteen ja läksi matkalle talvesta ja rajuilmasta välittämättä.

"Pragissa ei mahtane olla tällainen ilma; olen kuullut kerrottavan, että kaikki tuulet lentävät Pragin yli", rauhoitti ukko vaari poikansa tytärtä. Hän istui Enefan vierellä ja kyni höyheniä pöydällä tuikkavan talikynttilän ääressä. Vanhain tapaan hän ei suonut itselleen hetkenkään lepoa; olisipa hyvä, jos nuoret edes osaksi tahtoisivat olla heidän kaltaisiaan.

"Sillä siellä ei ole ollenkaan niinkuin meillä", jatkoi isoisä, Enefan ahkerasti ommellessa, "täällä on vanhastaan kaikilla talvikummituksilla pesäpaikkansa. Me saamme taistella tuulta ja pakkasta ja pyryjä vastaan, samalla kun ihmisillä toisessa paikassa maata on päiväpaistetta ja leutoa säätä. Jos ei ole ollut täällä lapsuudesta asti, niin ei tätä kestä, mutta meidän mielestämme on kaikki niinkuin pitääkin olla, emmekä me välitä paljoa nurkkiemme ulkopuolella olevista rauhattomuuksista. Mrakot muorista et tarvitse olla huolissasi; hän ei sitä paitsi liiku paljon ulkona."

"Ei, se on totta. Mitäpä hän tekisi ulkona? Juhlallisuudet pidetään tietystikin jossain lämpimässä ja hauskassa huoneessa, jossa ei tiedetä talvesta eikä tuulesta. Voi, miten olisi hauskaa saada joskus nähdä sentapaista! Tai kunpa edes Mrakot muori muistaisi, mitä on nähnyt! Mutta hän ei välitä sellaisesta eikä ole edes iloinen poikansa menestyksestä. Ajatelkaas, miten erilaisia ihmiset voivat olla! Minun mielestäni ei voisi äidillä olla onnellisempaa hetkeä kuin silloin kun hänen poikansa tulee tunnustetuksi opintonsa päättäneeksi. Sillä sitä kai tohtorin arvo tarkoittaa? Minä olen aina ajatellut, että se on samanlaista kuin se kun miehiä tehtiin ennen muinoin ritareiksi. Eikö niin, isoisä?",

"Mahtaa olla", nyökäytti ukko, "mutta sen saamme kohta kuulla. Mrakot muori ei kaikessa tapauksessa matkustanut niin iloisena, kuin olisi luullut. Sinua se ihmetyttää, mutta ei minua. Muori tahtoisi mieluummin pitää ainoaa poikaansa kotonaan kuin maailmassa vieraiden ihmisten luona. Hänen mielestään voi ihminen olla yhtä arvokas ja toimittaa yhtä paljon, vaikka hänellä ei olekaan mitään korkeaa paikkaa tai arvoa. Pojan sydän on muorille suurempiarvoinen kuin hänen oppinsa, ja minä ajattelisin samalla tavalla, jos olisin muorin sijassa. -- Mutta kuules! Eikö tuo kuulunut mielestäsi karalta? Saatpas nähdä, että _shtvaanit_ [koirapari, jolla on tuliset jalat ja tuliset silmät] ovat ulkona tänä iltana."

Enefa käänsi arasti päätään, kuulosti hetken myrskyn raivoisaa riehuntaa ja teki ristinmerkin. Itse asiassa hän kuuli miten _shtvaanit_ haukkuivat ja ulvoivat kaukana etäisyydessä.

"Katso niin vähän kuin voit ikkunaan päin", varoitti isoisä ja kumartui itse lähemmäksi työtään, "on aina parasta olla välittämättä sellaisesta niin paljon kuin suinkin. 'Anna lentävän lentää, anna makaavan maata, sule sinä silmäsi', sanoo sananlasku. Kerran tällaisena myrsky-yönä kuulivat Macanovilla _shtvaania_; koko talonväki sattui olemaan sisällä. Nuoret rengit ivasivat _shtvaania_ ja matkivat sitä ja huusivat 'hau, hau, hau', vaikka vanha isäntä kielteli heitä vähä väliä. Mutta kuta enemmän hän kielsi, sitä pahemmaksi he tulivat, aivan niinkuin nuorten on tapana. Yhtäkkiä menee ikkuna rikki kauhealla räminällä, ja lampaan puolisko viskataan huoneeseen! 'Siinä on teille palkinto siitä, että autoitte meitä haukkumaan!' huutaa ääni. Kaikki kaatuivat maahan kauhistuksissaan, monet menivät pyörryksiin ja vanha Macanov sai siitä kuolemansa. Minä olin hänen hautajaisissaan."

Enefaa värisytti ja hän jatkoi ahkerasti ompelemistaan. Mutta miten lie ollutkaan, hän vaan ei voinut olla kuuntelematta mitä ulkona tapahtui.

Yhtäkkiä hän päästi ompelun käsistään. "Ei se ole ainoastaan _shtvaani_, jonka ääni kuuluu, isoisä, se on joku muukin. _Shtvaanit_ ovat tähän aikaan Jeshtshedin puolella, mutta Melusina on aivan meidän vierellämme. Kuulkaas vaan, miten hän itkee ja valittelee ikkunojemme ulkopuolella! Voi, antakaa minun antaa hänelle jotain. Minä avaan ja sulen ikkunan niin pian, ettei minulle voi tapahtua mitään, vaikka ulkopuolella olisikin jokin väijymässä. Minä en voi sietää kuulla hänen valittavan tuolla tavalla".

Isoisä suostui, vaikka vastenmielisesti.

"Mutta tee, mitä aijot, pian", kehoitti hän.

Enefa nousi kiireesti ylös, meni viereiseen huoneeseen ja pisti kätensä ruukkuun, joka oli seinäkaapissa. Sen jälkeen hän avasi ikkunan, heitti kourallisen leivänmuruja korkealle ilmaan ja huusi niin kovasti kuin taisi:

"Siinä saat, jumalaton, siinä saat illallista lapsillesi!"

"Tässä minä nyt olen eheänä, ja Melusina on saanut, mitä hän on pyytänyt niin hartaasti", sanoi hän hymyillen isoisälle, asettuen taas istumaan tämän vierelle.

Samassa hän sattui hiukan työkkäämään pöytää, niin että hänen saksensa putosivat lattialle.

"Sakset tietävät vieraita", sanoi hän kummastuneena, ja otti ne lattialta, "kukapa voisi tulla meille tänään tällaisessa ilmassa ja vieläpä näin myöhään. Mutta eikö sinun mielestäsi ole vähän hiljempaa ulkona, sitten kun annoin Melusinalle leipää?"

"Päivällisistä asti olen minä tietänyt, että joku tulee meille", sanoi ukkovaari, välittämättä kysymyksestä. "Jenik lakasi tänään uunia, ja se vetää aina ihmisiä taloon, ja sitten putosi ulos hehkuva hiili, ja se tietää, että pyydetään joku ruualle. Sitä paitsi on kissa maannut ja nuollut itseään koko iltapäivän, ja kärpänen on surissut minun korvani juuressa. Joku tulee meille, ja tuopa hän vielä uutisiakin tullessaan."

Enefa ravisti vakavana päätään.

"Tänään ainakaan eivät merkit pidä paikkaansa", sanoi hän epäillen, "katsos kelloa, se käy kahdeksatta. Tuuli ei ulvo nyt niin kovaa, mutta lunta tulee pistävää kuin nuppineulat. Se, jolla ei ole pakkoa, se ei pistä päätään ovesta ulos tänään. Ainoa mahdollisuus on, jos joku olisi äkkiä sairastunut ja laittaisi hakemaan minua. Mutta vierasta ei tule, ei ihan varmaan."

"Voi kyllä sattua, etteivät merkit pidä paikkaansa", myönsi isoisä. "Kun ihminen niin usein pilkkaa Jumalaa, tahtoo Jumalakin joskus näyttää ihmiselle, mikä vaikea asia se on, ja niin sattuu, että mikä on aina ennen käynyt toteen, ei enää toteudukaan, ja ihmiset ovat noloina sanoistaan. Minä petyin kerran pahasti, mutta siitä minä olen iloinen, sillä se oli paraiksi."

"Milloin se oli?"

"Se oli silloin, kun sinut oli kastettava. Sinut piti viedä kirkkoon heti päivällisen jälkeen. Kaikki oli järjestyksessä: leipä, juusto, voi ja ruukullinen olutta oli pöydällä. Sinä, olit käärittynä punaseen kapaloon, ettei kukaan tulisi sinua panettelemaan; äitikummit seisoivat valmiina ja odottivat, mutta kummi-isä ei tullut. Pimeni, eikä sittenkään vielä näkynyt ketään. Kummi-isäsi oli mennyt markkinoille kaupunkiin; siellä hän joi itsensä humalaan eikä päässyt lähtemään kotiin, vaan jäi istumaan kapakkaan; ristiäiset ja kummina olonsa ja kaikki hän oli unohtanut tykkönään. Minä ajattelin tietysti, ettei ristimisestä tulisi mitään, ja menin metsään hakemaan vähän havuja, jotka olivat siellä valmiiksi sidottuina. Mutta sinun kummi-isäsi vaimo oli lähtenyt etsimään ukkoansa, tapasikin hänet onnekseen, pisti hänen päänsä puroon ja toi hänet mukanaan tänne. Kun tulin tänne takaisin, sain kuulla, että he juuri olivat lähteneet viemään sinua kirkkoon. Sillä kertaa minä en ollut hyvilläni äidillesi. 'Mitä sinä, ymmärtämätön vaimo, ajattelit', toruin minä häntä, 'kun laitoit lapsen ristittäväksi tähän aikaan päivästä? Katso nyt ulos, siellähän on pimeä kuin haudassa. Nyt saat nähdä, että tyttösi tulee yhtä mustaksi kuin se tunti, jolloin hänet ristittiin.' Äitisi otti tuon hyvin sydämmelleen ja tarkasteli joka päivä huolestuneesti, rupeaisitko sinä mustumaan. Mutta hän ei saanut vähintäkään syytä suremiseen. Tukkasi ja silmäsi vaan tulivat yhtä mustiksi kuin se ilta; se ei lyönyt ihoon... Mutta miten se olikaan? Sanoithan ruuan olevan valmista? Jenik, Jenik!"

"Kyllä", kuului Jenikin ääni ylisiltä, jossa hän varmaankin oli syöttämässä vasta pyydystämäänsä oravaa.

Samassa kuului kova koputus tuvan ovelle. "Siellä se vieras kuitenkin on!" virkahtivat isoisä ja Enefa yhdellä aikaa. Viimeksi mainittu tarttui kiireesti kynttilään ja jaoksi avaamaan.

"Elä aukaise, ennenkun kuulet, kuka siellä on", huusi isoisä hänen jälkeensä, "jotta emme saa tapaan sellaista, joka ei tänne kuulu." Enefa totteli neuvoa.

"Kuka siellä?" kysyi hän, mutta kuultuaan ainoastaan äännähdyksen vastaajalta, päästi hän huudahduksen ja heitti oven selkoselälleen myöhäiselle, mutta nähtävästi tervetulleelle vieraalle.

"Tekö muori, ja teidän lankonne? Ennen minä nyt muita, en tiedä ketä, odotin kuin teitä!" lausui hän iloisesti. Samalla kuului tuleva puistelevan vaatteitaan ja koputtavan lunta jaloistaan etehisessä.

"Ei kai ole vielä neljännestuntiakaan siitä, kun isoisä ja minä istuimme ja puhelimme että te, muori, kenties vilustuisitte Pragissa, ja silloinhan te jo olitte kotona lämpimässä", jatkoi Enefa. "Mutta mikä on syynä, että tulette näin myöhäiseen ja tällaisessa ilmassa? Ajatelkaas, jos olisitte kastunut tulomatkalla ja saisitte kuumeen ruumiiseenne! Minkä tähden ette ennemmin lähettänyt minua noutamaan? Mutta tupamme ei ole niin hieno, että tarvitsette pelätä sisään astumista. Tehkää hyvin, tehkää hyvin! Sillä tavalla niin. Jumala siunatkoon ja tervetuloa kotiin Pragista, muori!"

"Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon ja tervetuloa kotiin!" huusivat sekä ukko vaari että Jenik. He olivat Enefan puheesta ymmärtäneet, kuka tulija oli, ja kiiruhtivat ovelle juuri parhaiksi tavatakseen vanhanpuoleisen, lihavahkon talonpoikaisvaimon, jolla oli pyöreät, hyvänsuovan näköiset kasvot. Hänen jälessään tuli vielä toinen vanhahko vaimolyllerö, jolla myöskin oli pulleat, hyväntahtoiset kasvot -- oikea jäljennös emännästään, jota hän alituiseen seurasi katseillaan ja koetti matkia hänen pienimpiäkin liikkeitään. Hänellä oli suuri paketti kainalossaan.

"Kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne ja siitä, että olette ajatelleet minua", vastasi Mrakot muori, sydämmellisesti ojentaen jokaiselle kättään. Hänestä voi huomata, että hän tuli yhtä mielellään kuin oli nähtykin täällä, ja että hän tunsi olevansa täällä kuin kotonaan. Anka seurasi uskollisesti hänen esimerkkiään: ojensi kaikille kätensä ja hymyillä virnisteli samalla jokaiselle ystävällisesti.

"Sinä arvasit oikein, Enefa, samoin kuin aina teetkin", jatkoi Mrakot muori. "Minä vilustuin todellakin Pragissa, mutta niin pahasti kuin sinä luulet, ei kuitenkaan käynyt, enkä minä tule nyt sinun luoksesi parannettavaksi.

"Mutta anna tuon tuolin olla paikoillaan, ukkovaari, eläkä sinä, Jenik, vaivaa itseäsi; en minä eikä Anka aijo istuutua. Me lähdemme tiehemme, heti kun olemme saaneet asiamme toimitetuksi."

"Aijotteko ottaa minulta kermaa, koska ette tahdo istuutua?" nuhteli heitä Enefa.

"Ei, ei, se on totta, kuules Anka, me saamme luvan istuutua hetkeksi. Anna Enefalle pakettisi. Minulla on siinä kappale vaatetta. Katso sitä, tyttöriepu, ja sano minulle pidätkö siitä. Sinun pitää ommella minulle siitä tusina paitoja, niin hienoja kuin ne olisivat kuninkaan pojalle. No, miltäs näyttää? Ei kiitoksia, isoisä, kyllä minä rupesin istumaan, mutta näin myöhään minä en syö. Elä tuijota minuun, Anka, vaan leikkaa itsellesi palanen leipää, ettei poikasi juoksisi sinulta tiehensä."

"Ettei poikani juokse minulta tiehensä", jutteli vanhapiika, leikaten itselleen palasen isoisän tarjoomasta leipäkakkarasta.

Talonväki tarttui myöskin yksinkertaiseen ateriaan käsiksi.

"Ettäkö minun, on ommeltava paitoja tästä ihan kuin kuninkaan pojalle?" sanoi Enefa, tarkastaessaan tutkivasti vaatetta, joka loisti kuin puhtain hopea.

"Niin, mutta elä pelkää, siitä tulee vaan minun kuninkaan pojalleni."

"Otikille!" huusi Enefa. "Miten hauskaa on saada ommella hänelle! Olkaa varma, että minä olen koettava parastani."

"Mitäs sanot siitä, että minä odotan tuota vastaleivottua tohtoria tänne vuoristoon heti kun ilma muuttuu kauniiksi?"

"Onko se mahdollista?" huudahti Enefa ja löi kätensä yhteen iloisessa hämmästyksessä. "Siinä on nyt se uutisen, jota kärpänen surisi tänään isoisän korvaan. Ja minä kun en sitä uskonut! Ajatelkaas, että hän lopultakin tahtoo näyttäytyä meille! Onnittelen teitä, muori, onnittelen ihan sydämmeni pohjasta!"

Ja Enefa puristi lämpimästi kunnon eukon kättä.

"Odota siksi, kunnes saat nähdä, tuottaako se minulle todellakin iloa", huokasi Mrakot muori. "Enhän minä tunne häntä ollenkaan enkä tiedä yhtään, mitä hänessä on, paitsi tuota viisautta. Mutta käyköönpä ilon kanssa miten tahansa, minä otan hänet kuitenkin vastaan rakkaana lapsenani, ja teen kaikki mitä voin saadakseni hänet viihtymään ja pysymään täällä äitinsä luona esi-isiensä talossa edes muutamia viikkoja. Minä koetan unohtaa, että hän on niin kauan välittänyt enemmän setäheittiöstään kuin minusta, ja koetan antaa hänelle anteeksi sen, että hän on ollut minua kohtaan niin välinpitämätön. Sen olen tekevä. Mutta ennen kaikkea tahdon, että hänen tullessaan kotona on kaikki hienosti ja hauskasti, ja niin aijon myös hämmästyttää häntä kauniilla liinavaatevarastolla. Paitojen jälkeen minä annan sinulle pyheliinoja ja pöytäliinoja ommeltavaksi. Pidä kiirettä minkä voit, jotta kaikki olisi hänen tullessaan valmiina piirongin laatikoissa. Ennätin tuskin kavuta reestä ja lämmitelläitä hiukkasen, ennenkun juoksin tänne, jotta saisit panna työt alulle ja jottei kukaan muu tulisi minun tielleni. Tahtoisin saada edes jotain oikein kunnollista aikaan; puuttuu vielä niin paljon, ja tuskin tiedänkään, millä alkaa. Yläkerran kamari täytyy minun maalauttaa uudelleen keskellä tätä pakkasta ja laitattaa sinne uusi lattia; monta sohvaa täytyy päällystää ja moneen polsteriin saada uudet höyhenet -- niin, minun täytyy tehdä ihan parastani, että hänelle tulee vähän kaupunkimaista ja ettei hän säikähdä täältä pois."

"Mutta elkää vaan olko liiaksi levoton, te saatte kuin tanssilla kaikki tuon valmiiksi kevääseen. Tänä vuonna saamme varmaankin odottaa kauan ensimäistä pääskystä, ja ennemmin kai ei teidän poikanne tulekaan", rauhoitti Enefa innostunutta äitiä. "Minun työstäni ei teidän tarvitse olla levoton. Minä alan ihan huomisesta päivästä, niin sunnuntai kuin onkin ja vaikka sanotaankin, että sen, joka tekee työtä sunnuntaina, sen sormet palavat pois kiirastulessa."

"Minä rukoilen Herraamme, ettei hän laskisi sitä niin suureksi synniksi, koska teet sen valmistaaksesi köyhälle leskelle iloa. Mutta sehän on totta! Nythän on laskiainen, ja sinä tahdot varmaankin olla mukana tanssiseurassa?"

"Minä en aijo panna jalkaani tuvan ovea ulommaksi."

"No, mutta silloin he tulevat luoksesi 'uusi kesä' mukanaan?"

"Vaikka he hakisivat neljällä hevosella, niin he eivät saa minua mihinkään ravintolaan."