Part 15

"Sydämmen rakastettu ei ole mikään äiti, poikani", vastasi hän, "ja hän rakastaa aivan toisin kuin äiti. Enefalla on ylpeä luonto, joka kiintyy ainoastaan kerran mieheen, ja jos semmoinen kerran työnnetään luotaan, sulkeutuu se ainiaaksi itseensä. Minä en tiedä, voiko hän antaa anteeksi; hänellä itsellään ei ole mitään heikkouksia, ja sellaisilla ihmisillä tahtoo olla vaikea ymmärtää toisia. Sen jälkeen kun sinä läksit, en minä ole puhunut ainoatakaan sanaa kenenkään Podhaiskylaisen kanssa; he herkesivät tykkänään lähettämästä Jenikiä tänne. Ellen minä olisi sattumoiltaan tavannut poikaa ja kysellyt häneltä, ei minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut. Minua on pahoittanut hyvin se, että he käänsivät minulle selkänsä; enhän niinä tainnut mitä sille, että niin kävi... kenties he odottivat, että minä olisin tullut heidän luokseen, mutta mitenkäs minä olisin voinut..."

"Jos Enefa onkin, päättänyt olla minua kuulematta, ei se kuitenkaan voi missään tapauksessa järkäyttää päätöstäni jäädä tänne", huokasi Otik.

"Saammehan nähdä, saammehan nähdä; kenties hän muuttaa ajatuksensa", lohdutteli häntä äiti.

Otikin päätös ei ollut satunnainen päähänpisto; hän aikoi täydellä todella alkaa uutta elämää. Jo samana päivänä hän kulki äitinsä kanssa tiluksilla ja antoi äidin selittää ja näyttää hänelle kaikkea, ja seuraavana päivänä oli jo päätetty, mitä hän ottaa tehtäväkseen ja mitä jätetään äidin huostaan. Hän antautui maanviljelykseen, varmasti aikoen oppia sitä hoitamaan mallikelpoisesti.

Kun hän ei ollut uudessa toimessaan, teki hän tuttavuutta naapurien kanssa. Hän kävi heidän, he kävivät vuorostaan hänen luonaan, ja kohta hänellä oli ympärillään joukko nuoria, tiedonhaluisia ihmisiä, jotka halusivat tietoja ja ottivat ilolla vastaan kaikki, mitä hän voi neuvoa heille. Täällä hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa naurun alaiseksi; jos hän lausui kauniin ajatuksen, jalon toiveen, oli hän varma löytävänsä sille hyvin valmistetun maaperän. "Ja minä joka tunsin itseni niin paljoa paremmaksi heitä!" ajatteli hän väliin. Hän ei voinut kyllin kummeksia sitä rakkautta ja ihailevaa hyväntahtoisuutta, joka häntä oli ruvennut yht'äkkiä ympäröimään.

Päivä päivältä viihtyi Otik yhä paremmin vuoristossa, ja sana 'koti', joka oli ennen ollut hänen mielestään kaiken ikävyyden käsite, kaikui nyt ihanalta hänen korvissaan. Mutta paljon puuttui häneltä vielä todellisesta onnesta -- kaikki, luuli hän joskus itse. Eikä se ollut kummallista, että hän ajatteli siten; hän ei ollut nähnyt Enefaa ainoatakaan kertaa, vaikka hän olikin ollut vuoristossa jo kokonaisen kuukauden. Anka tiesi kertoa, ettei Enefa, Otikin tultua Jeshtshediin, mennyt mihinkään, ei edes kirkkoonkaan, ettei hänen tarvitseisi tavata häntä. Siis oli Enefa yhä vielä niin suutuksissaan, ettei tahtonut edes nähdäkään häntä! Hän oli unohtanut kaiken sen julmuuden, joka oli ollut Enefan sanoissa, eikä Enefa tahtonut unohtaa eikä antaa anteeksi vähääkään! Sunnuntaisin meni Enefa vanha rukouskirja kädessään ylös vuorelle, erääseen paikkaan, jota sanottiin 'mustaksi nurkaksi', ja siellä hän rukoili Jumalaa, eikä pelännyt, että tämä olisi vihainen hänelle hänen leppymättömyydestään.

"Se on kuitenkin liikaa", sanoi Mrakot muori harmissaan, kun Anka oli tuonut hänelle nämä uutiset. Poika kävi hänen säälikseen; hän näytti väliin niin surulliselta ja raskasmieliseltä, vaikka hän aina koetti hymyillä hänelle ja vakuutti vähintäin kymmenen kertaa päivässä iloaan saada olla äidin luona. Ne olivat rehellisesti tarkoitettuja sanoja, rakkaita kuulla; mutta Mrakot muori oli kuitenkin huomaavinaan, miten niihin kätkeytyi surullinen valitus, että hän oli ainoa maailmassa, joka rakasti Otikia.

"Jos tuo koulumestari jatkaa kauemmin tällä tavalla, niin minä menen muitta mutkitta hänen luokseen ja sanon hänelle rehellisen ajatukseni", sanoi muori harmissaan. "Varmaankin hän nyt kuulee kaikilta ihmisiltä, miten kelpo ihminen minun Otikini on. Minä en ole koskaan kehunut poikaani, niin kauan kun hän ei sitä ansainnut; minä olen sanonut aina rehellisesti, mitä vikoja hänessä on; mutta nyt, kun hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi, aijon pitää hänen puoltaan, vaikka se maksaisi minulle mitä tahansa, enkä minä aijo suvaita, että hän saa surra itsensä pilalle muutaman tytön oikkujen tähden. Sehän on selvä kuin päivä, että ellei hän ajattelisi Enefaa, niin ei hän olisi tullut tänne uudelleen. Sen ymmärtää Enefa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, ja juuri se pistää minun vihakseni, että hän on niin itsepäinen. Jos Otik loukkasikin häntä, niin antoi kyllä Enefa samalla mitalla takaisin. Ei ole monta, jotka olisivat saaneet syytää sellaista miehelle vasten naamaa."

Samaa ajatteli Otik, ja hän alkoi jo melkein epäillä Enefan koskaan rakastaneen häntä.

"Luettuaan runoni loi hän itselleen minusta käsitteen aivan omin päinsä, ja tälle mielikuvituksen sikiölle, tälle haaveolennolle hän lahjoitti rakkautensa; minun kanssani, minun itseni kanssa ei sillä tunteella ollut mitään tehtävää. Hänen rakkautensa niin sanoakseni leijaili ilmassa, ja ensimäisellä kovemmalla tuulenpuuskalla se meni siitä syystä kumoon. Mutta siltä en minä ole hänelle vähemmän kiitollisuuden velassa; se on yksinomaan hänen ansionsa, että minusta on tullut siksikin ihminen kuin minä nyt olen, ja minä olen kiittävä häntä siitä koko elämäni. Jos hän voisi edes aavistaa sitä, luulen sen varmasti ilahuttavan häntä. Hänellä on kyllä usein synkkiä ajatuksia taistelutoverina, ja minun velvollisuuteni on vointini mukaan saattaa hänet toisille, iloisemmille. Minä haen hänet käsiini ja sanon hänelle, mitä olen sanonut jo itselleni. Minun on tosin vaikeaa kestää, jos hän kääntyy kylmästi minusta pois tai antaa minulle kieltävän vastauksen. Mutta tehköön vaan sen; olenhan ainakin tehnyt kaikki, mitä olen voinut, sovittaakseni mitä olen rikkonut."

Seuraavana sunnuntaina, Mrakot muorin mentyä kirkkoon, otti Otik pyssynsä olalleen ja läksi 'mustalle nurkalle'.

Hän ei pettynyt toiveessaan. Korkealla vuorella, pyökkimetsän rinnassa, istui Enefa suuren vanhan puun alla, rukouskirja polvellaan. Mutta hän ei lukenut sitä; kädet lepäsivät ristissä sen lehdillä, ja katse liikkumattomana tuijotti avaruuteen. Otikista tuntui siltä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut pakahtua säälistä ja rakkaudesta, niin kalpealta ja kuihtuneelta Enefa näytti. Ja tämä oli hänen syynsä! Hänen täytyi hillitä itseään, ettei olisi juossut esille metsän suojasta ja heittäytynyt katuvana Enefan jalkoihin.

Sen sijaan hän otti hitaasti muutamia askelia eteenpäin, ei vielä varmana miten puhuttelisi Enefaa. Enefa oli varmaankin kuullut askeleet, sillä hän käänsi päätään. Hehkuva puna kohosi hänen kasvoilleen, nähtyään kuka tuli kävellen metsästä. Mutta kun Otik sitten pysähtyi hänen eteensä, näytti hän taas yhtä levolliselta ja välinpitämättömältä kuin äskenkin, ja hänen kasvonsa näyttivät muuttuneen jääksi. Kiivaimman vihan välähdys tai katkerin ylenkatse eivät olisi koskeneet Otikiin niin kovasti kuin tämä kylmä katse. Hän taisteli kauan sisällistä liikutustaan vastaan, ennenkun voi puhutella Enefaa.

"Sattuma ei ole tuonut minua tänne", sanoi hän lopulta väräjävällä äänellä, "vaan toivo saada tavata teitä."

Enefa rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Enkö saa sitten olla rauhassa täälläkään!" Mutta ääneensä hän sanoi samalla välinpitämättömyydellä, jota kasvotkin ilmaisivat, ja äänellä, joka oli täydellisesti vakava:

"Jos tohtori haluaa minulta jotain työtä, niin pyydän sanoa, etten voi tehdä teille palvelusta."

"Se oli julmasti sanottu!" huudahti Otik.

Enefa istui niin rauhallisena, kuin ei olisi kuullutkaan tohtorin huudahdusta, ja katsoi uudelleen avaruuteen.

"Se oli julmasti sanottu!" toisti Otik, ja tuskansa valtaamana nojautui hän pyssyynsä. "Sitä että te karkoittaisitte minut luotanne tällä tavoin, en minä kuitenkaan aavistanut, vaikka tiesinkin teidän pitävän minua halvassa arvossa -- halvemmassa kuin minä kenties ansaitsenkaan."

"Minä en ajattele teitä koskaan", keskeytti Enefa hänet.

"Koulumestari!" oli tohtori huudahtaa, mutta hän hillitsi mielensä. Poistaakseen mielenliikutuksensa alkoi hän leikkiä pyssyllä niin kiivaasti, että oli ihan ihme, ettei pyssy lauennut.

"Elkää pelätkö!" jatkoi hän hetken äänettömänä oltuaan, ja nyt kuului hänenkin äänensä kylmältä ja navakalta. "Minä en tullut tänne ollenkaan vaivaamaan teitä millään tungettelevalla pyynnöllä. Minä olen täällä ainoastaan sitä varten, että pidin velvollisuutenani sanoa teille, ettei se, mitä te kenties olette kärsinyt minun tähteni, ole ollut aivan hyödytöntä. Teidän sananne ovat saattaneet minut ajattelemaan, ja minä olen koettanut päästä monesta suuresta viasta. Todelliset ystävät, jotka eivät ole mitään imartelijoita, vakuuttavatkin minulle, että olen monessa suhteessa muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin olin ennen. Tiedänhän, että te ette välitä minusta ollenkaan, mutta jos tunnen teidät oikein, uskallan minä kuitenkin toivoa, että sellainen muutos ilahuttaa teitä, ei sen tähden että se koskee minua suoranaisesti, vaan sen tähden että on kysymys lähimmäisestä."

Silmänräpäyksen mietti Enefa vastatako vai ei. Sen jälkeen vastasi hän -- ja jokainen hänen sanansa oli kuin puukonpisto:

"Teillä ei ole vähintäkään syytä puhdistautua minun edessäni; paremminkin pitäisi minun koettaa tehdä se teille. Mitä minulle on tapahtunut, on ollut minun hyvin ansaittu rangaistukseni. Kaikki varoittivat minua ja ennustivat minulle mikä tulisi lopuksi..."

"Enefa!"

"Niin, paremminkin pitäisi minun pyytää teiltä anteeksi kuin teidän minulta", jatkoi Enefa yhä ylpeämmällä ja katkerammalla äänellä. "Minä kiusasin teitä rakkaudellani. Pyysittekö te sitä koskaan minulta? Tahdoitteko, että minä loisin itselleni teistä ylevän luulon, että minä panisin kaikki jaloimmat ja parhaimmat ajatukset, jotka tiesin olevan, teidän päähänne? Minä tein kuin mieletön, kiihoittunut tyttö. Ei teillä ole siinä mitään syytä! Te ette ole koskaan koettanut pettää minua, minä se olin vaan, joka petin itseni. Te otitte vastaan minun rakkauteni, samoin kuin otetaan leikkikalu lapselta, joka sitä tyrkyttää meille. Me teemme sen, ettei lapsi alkaisi itkeä, ja heitämme sen luotamme, heti kun lapsi on kääntänyt meille selkänsä. Minun pitäisi todellakin kiittää teitä, että teillä oli niin kauan kärsivällisyyttä leikkiä minun kanssani."

Ja nyt eivät hänen kasvonsa olleet enää kuin jäästä; hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät.

Otik tarkasteli häntä vakavalla, tuskaa ilmaisevalla katseella. Enefa oli loukkaantunut syvimmässä sydämmessään ja tahtoi nyt loukata häntä yhtä syvälti.

"Minusta tuntuu, Enefa, siltä, kuin sinä harvoin menisit kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi", sanoi hän, ja hänen äänensä kuului alussa ainoastaan lempeästi nuhtelevalta; mutta kuta kauemman hän jatkoi, sitä kiivaammaksi se muuttui. Hänenkin ylpeytensä loukkaantui lopulta, kun hän huomasi, miten uppiniskaisesti Enefa oli olevinaan huomaamatta hänen haluansa parantaa rikostaan ja koetti ainoastaan nöyryyttää häntä. "Opettavathan ne taulut, että kaikki, jotka vilpittömästi katuvat, saavat myöskin anteeksi, ja jos sinä katselisit niitä useammin ajatuksella, ei sinun ainoana pyrintönäsi kenties olisi ainoastaan runnella minua, näyttäessäsi minulle, miten paljoa parempi sinä olet minua -- niin paljon, että kiusaat itseäsi minun rikoksellani ja otat ylpeänä minulta sen taakan ja panet sen omille hartioillesi. Minä epäilen sinun koskaan rakastaneen minua todellisella rakkaudella, Enefa; kohtelisitko minua muuten kuten nyt, vaikka tiedät, etten minä kehu itseäni, puhuessani mieleni muutoksesta? Sydän, jonka täyttää todellinen rakkaus, on lempeä ja anteeksi antava, ja minä tiedän, että minä epäilemättä avaisin sinulle sylini, jos sinä seisoisit minun edessäni, murtuneena ja katuen jotakin pahaa, jota olet tehnyt minulle. Äitini on opettanut minulle, mitä rakkaus on; sanottuani ensimäiset sanani, sulki hän tuhlaajapojan rinnalleen -- ja mitä kärsimyksiä minä kuitenkin olen tuottanut hänelle! Mutta kysyessäni häneltä, olisitkohan sinäkin valmis antamaan anteeksi, hän vastasi minulle: tytön rakkaus on aivan toisenlaisesta kuin äidin. Minä huomaan nyt, että hän oli oikeassa. Ei, ei, sinä et ole koskaan lahjoittanut minulle mitään rakkautta; tuntemasi tunne oli ainoastaan valeylpeyttä, ei koskaan todellista kiintymistä. Sinä näit minut täydellisyyden kukkulalla, ja sinne sinä tahdoit seurata minua. Ei minun hairahdukseni, vaan minun mitättömyyteni on katkaissut siteen sydämmiemme väliltä. Sinä pidät itseäsi liiaksi jalona, sinä katsot alas minuun etkä voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä häpesin muiden edessä sinun alhaista sukuperääsi; mutta minun mielestäni et sinä ole hituistakaan parempi, kuin minä olin silloin, sillä sinäkin kiellät rakkautesi minuun, häpeät sitä, kun minä olen sinun mielestäsi paljoa halvempi sinua. Sinä tahdot rakastaa sankaria, viisasta, ihmiskunnan parantajaa, ja sinä halveksit miestä, joka ei ole vielä saavuttanut täydellisyyttä, vaan ainoastaan rehellisesti pyrkii siihen. Sinä et ole hituistakaan parempi kuin ne, jotka etsivät rikasta vaimoa ja hylkäävät kihlattunsa, joka kadottaa omaisuutensa. Sinäkään et rakasta ihmistä, vaan hänen luonteensa aarteita, jotka heijastuvat sinuun. Sinä..."

Samassa kuului laukaus metsän läpi. Haulisade pimitti ilman ja synnytti suurta hämmennystä lintujen kesken, jotka olivat kaikessa rauhassa istuneet ja keinuneet oksilla, nauttien pyhälepoa. Huolestuneesti piipittäen ja raakkuen lensivät ne syvemmälle metsään, jossa ne toivoivat löytävänsä varmemman lepopaikan. Otik kalpeni ja tarttui toisella kädellä käsivarteensa. Pikaisuudessaan hän oli tullut satuttaneeksi pyssyn muutamaan puuhun, se oli lauennut ja satuttanut häntä käsivarteen.

Enefa hyppäsi seisomaan, ja nähtyään miten veri alkoi tihkua Otikin sormien välistä, hänkin kalpeni. Hän lähestyi Otikia kiireesti, ja kun levottomuus esti häntä puhumasta, antoi hän Otikille ainoastaan merkin ottaa pois toinen kätensä käsivarresta, jotta hän saisi nähdä haavan.

Mutta Otik väistyi syrjään ja kielsi kylmästi Enefan avun.

"Elkää viivyttäkö minua turhan tähden!" huudahti Enefa kärsimättömästi ja huolestuneena. "Minun täytyy heti tutkia haava ja koettaa saada pois haulit, jos ne vielä ovat siinä. Muutoin voi siihen tulla kuume ja te saatte pahemman kipeän kuin tarvittaisiinkaan. Onhan sitä paitsi mahdollista, että haava on syvä ja vaarallinen."

"Elkää suinkaan vaivatko itseänne! Teillä ei ole vähintäkään syytä tahrata siveellisiä käsiänne niin halveksittavan ihmisen verellä."

"Lopettakaa leikinlaskunne; tämä ei ole sopiva hetki leikintekoon. Antakaa minun katsoa haavaa!"

"Te voitte olla varma, että vaikka se olisi monta vertaa syvempi ja vaarallisempi kuin se on, paranee se kuitenkin paljoa aikaisemmin kuin ne haavat, jotka te olette tehneet minuun julmilla sanoillanne. Jokainen niistä on haavoittanut minua ja tunkeutunut minun sydämmeeni kuin sata terävää tikaria."

"Voi, katsokaa miten veri juoksee nuttuanne pitkin! Elkää tuhlatko aikaa tarpeettomilla sanoilla, kun joka hetki on kallis!"

"Mitä siitä, jos vereni juoksee kuiviin. Juoskoon minusta nähden vaikka viimeiseen pisaraan asti."

"Miten te puhutte min syntisesti? On aivan kauheaa kuulla teidän puhuvan tuolla tavoin ja vieläpä tällaisella hetkellä! Kenties olette saaneet oikein ilkeän haavan, josta teillä voi olla ikävyyttä koko elinaikamme! Voi, odottakaa, pysähtykää silmänräpäykseksi -- siksi vaan, että saan sidotuksi tämän nenäliinan käsivartenne ympärille!"

"Minä en huoli teidän sitomisistanne", vastasi Otik kiukuissaan, "sitä en huoli missään nimessä! Minä en pidä enää elämää missään arvossa. Mitä minulla on tehtävää tässä kurjassa maailmassa? Minä, narri, luulin katumoissani, etten minä itse ollut minkään arvoinen, että minun täytyi oppia kaikki muilta; ja minä ihailin heidän siveyttään ja rehellisyyttään... Mutta nyt minä olen huomannut, että nuo siveelliset ihmiset ovat kuin saippuakuplat; ne loistavat, mutta kun niihin koskee, muuttuvat ne vaahtopisaraksi. Koko maailma on sellainen saippuakupla!"

"Jumalan tähden, elkää toki kiivastuko noin; se on vaarallista haavalle! Odottakaa tässä hetkinen! Tässä aivan lähellä on lähde; minä juoksen sinne ja kastelen nenäliinan ja tulen heti takaisin."

Eivätkä Enefan kasvot olleet enää kylmät ja välinpitämättömät rukoillessaan täten kädet ristissä Otikia. Niissä oli sitä vastoin paljon todellista tuskaa ja hellyyttä.

Mutta Otik ei myöntänyt hänelle edes yhtäkään silmänräpäystä, jota Enefa pyysi. Hän ei näyttänyt ajattelevan muuta kuin sitä, miten pääsisi pikimmin alas. Huomattuaan lyhimmän tien olevan mennä suoraan vuorta myöten, alkoi hän laskeutua jyrkkää kalliota, johon tuskin milloinkaan olivat muut jalkaansa astuneet kuin vuohet ja kauriit.

"Sitä tietä te ette voi mennä!" huusi Enefa kauhistuksissaan hänelle. "Se on täynnä kallionkielekkeitä ja kuiluja, ja alhaalla juoksee kova ja syvä puro. Teidän täytyy mennä läpi metsän kotiinne; siellä on varjoisa, mukava tie. Minä neuvon sen teille."

Ja Enefa ojensi käsivartensa häntä kohti, silmissä katse, joka oli ennen aina tunkeutunut Otikin sydämmen sisimpään soppeen. Mutta tällä kertaa ei sillä ollutkaan tavallista, lumoavaa voimaansa; kenties hän ei edes nähnyt sitä mielensä kuohuksissa, johon Enefan ylpeä, hylkivä käytös oli saattanut hänet. Nojautuen turmiota tuottaneeseen pyssyynsä alkoi hän laskeutua kiireesti alas. Enefa seurasi häntä nyyhkyttäen:

"Te onneton", valitti hän, "varmaankin saatte kalliisti maksaa itsepäisyytenne! Toiveenne täyttyy kyllä. Kasvonnehan hehkuvat kuumeesta. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen juoksee veri virtanaan haavastanne..."

"Te ette ole koskaan ennen huolehtinut minusta. Minkä tähden te nyt teette sitä?"

"Ajatelkaa edes äitiänne, ellette välitä kestään muusta!"

"Äiti on vanha; jos minä kuolen, niin ei hänen tarvitse kauan surra minua."

"Herra Jumala, mikä huimapää! Katsokaa toki, minkälainen veritie on teidän takananne! Ja yhä ankarammin juoksee haavasta! Teillä on todellakin aika tulla järkiinne ja näyttää, että teillä on omatunto."

Mutta Otik välitti Enefan nuhteista yhtä vähän kuin tämä oli aikaisemmin välittänyt hänen tuskastaan; hän jatkoi yltyneellä kiireellä alaspäin menoaan.

"Tämän te teette aivan vaan kiusataksenne minua!" huusi Enefa, joka vapisi pelosta joka hyppäyksellä, jonka Otik otti ja voi ainoastaan vaivaloisesti seurata häntä. "Jospa edes antaisitte minun kulkea edellä, jotta minä voisin taivuttaa oksia teidän tieltänne -- nehän pieksävät teidän kasvojanne joka askeleella."

"Ne iskut eivät koske minuun, mutta teidän iskunne minä tunnen aina."

"Te nuhtelette minua yhtenään, että minä olen leppymätön; mutta mitä minä sanon sitten teistä, joka niin julmasti ja armottomasti yhä vaan kiusaatte minua, tehtyänne minulle niin paljon pahaa?"

Otik pysähtyi, mutta ei suinkaan sen tähden, että Enefan sanat olisivat vaikuttaneet häneen, vaan koska hän oli tullut puron luo, josta Enefa oli varoittanut häntä. Kohisevana ja vaahtoavana se sulki häneltä tien.

"Ette kai aikone hypätä veteen?" huudahti Enefa yhä kauhistuneempana. "Katsokaa, tuolla on porras, jota myöten voitte mennä -- se on vaan kivenheiton päässä tästä. Elkää toki olko olevinanne kuin ette kuulisi minua! Elkää riistäkö minulta viimeistä järkeäni, jonka olette jättänyt minulle! Voitte olla varma, että sen säilyttämiseen olen tarvinnut paljon vaivoja."

Mutta Otik mittaili yhä katseellaan hyppäystä, jonka hän aikoi tehdä toiselta rannalta toiselle; äsken annetun esimerkin mukaan hän ei välittänyt vähääkään Enefan rukouksista ja kyyneleistä.

Enefa ei voinut kestää tätä kauemman -- hän oli rukoillut ja itkenyt kylliksi, nyt hän rupesi toimimaan. Hän kiiti Otikin luokse, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet epätoivon voimilla pois vaaralliselta paikalta. Mutta kun hän sitten tahtoi päästää Otikin, ei tämä vuorostaan päästänyt häntä; terveellä käsivarrellaan piti hän Enefaa kiinni ja lujasti sylissään.

Ääneensä nyyhkyttäen kietoi Enefa käsivartensa Otikin kaulaan, ja pää Otikin rintaa vastaan painuneena itki hän siksi, kunnes oli itkenyt pois kaikki kyyneleensä ja kaikki tuskan, katkeruuden ja epäluulon tunteet, jotka olivat niin kauan raadelleet hänen sydän parkaansa.

"Etkö edes koskaan olisi armahtanut minua, ellet olisi luullut, että kuolema oli minun kintereilläni?" kysyi onnesta huumautunut Otik hellästi nuhtelevalla äänellä, kun Enefa sitten tarkasteli hänen haavaansa, joka onneksi ei ollut syvä eikä vaarallinen.

"Kyllä siihen olisi kulunut ainakin hyvä aika", vastasi Enefa entisellä, hyväntahtoisella hymyilyllään, "katsos, en minä ilman aikojani olekaan saanut 'koulumestarin' nimeä."

* * * * *

Kylätohtorin ja kaupunkitohtorin häät -- ne vasta häät olivat! Ei yksikään vuoristolainen muistanut vielä moisissa olleensa. Kaikkia vanhoja häätapoja noudatettiin ensimäisestä viimeiseen asti. Ukkovaari itse talutti morsianta ja kulki nuodeväen etunenässä, kädessään köynnöksillä koristettu sauva. Sillä kertaa piti sulhaspoikien olla oikein varuillaan, jos mieli heidän olla yhtenään sakkoihin joutumatta; isoisä piti heitä siksi hyvästi silmällä!

Yhdessä kohti vaan täytyi poiketa vanhasta hyvästä tavasta: kun soittajat alkoivat soittaa, ei isoisä ollut tanssia alkamassa; siihen hän oli liian vanha. Vasten tavallisuutta täytyi morsiamen tanssia sulhasen kanssa; ja totta puhuen ei morsian näyttänyt siitä olevan ollenkaan pahoillaan.

Sen sijaan tanssasi Mrakot muori Jenik veitikan kanssa (se näytti aivan kuin punavalkoinen nauha olisi ollut kierrettynä suuren kukkavihkon ympärille), kunnekka heitä ei pölyltä ollenkaan nähnyt.