Part 14

"Minä olen tehnyt päätökseni siinä suhteessa", vastasi Otik; "minä aijon antautua jollekin alalle, jossa minulla on toiveita saada etevä asema." Ja taaskaan hän ei ajatellut muuta kuin Enefaa. Miten se oli ärsyttävä koulumestaria, jos tämä saisi kuulla, että hän, jota Enefa oli sanonut arvottomaksi palvelemaan ihmiskuntaa, oli vaikuttavassa virassa ja että hänellä oli monen ihmisen kohtalo kädessään!

Setä hykerti tyytyväisenä käsiään.

"Silloin sinun on valittava virkamiesura, jota minä sitä paitsi olen neuvonut sinulle jo kauan", sanoi hän. "Sillä mikä onkaan asianajaja? Ei mikään muu kuin hyvästi palkattu palvelija. Tosin hänen toimensa on paljoa tuottavampi kuin virkamiesala, mutta sitä ei sinun tarvitse ajatella; kunnia ja menestys on kaikki, mistä sinun tarvitsee huolehtia. Minä toivon voivani pian auttaa sinut päämaaliin, sillä minulla on monta vaikuttavaa ystävää ja puoltajaa; minä autan mielelläni heitä, ja siitä syystä hekin auttavat minua puolestaan -- ainahan se mäki velkansa maksaa. Tietysti se tulee sinulle maksamaan vähäisen, jos tahdot päästä pian ylennetyksi. Mutta menoihin kai sinä et katso. Joku aika täytyy sinun luultavasti palvella palkattakin päästäksesi sitä pikemmin päämäärääsi."

Otik nyökäytti innokkaasti päätään ja antoi sedälleen vallan toimia niinkuin tämä näki parhaaksi; pikainen menestys oli pääasia, eikä tehnyt mitään vaikka se veisikin suuria summia. Hän oli jo näkevinään itsensä jossain korkeassa virassa vähän matkan päässä kotipaikastaan. Viimeksi mainittuhan kuului ohjelmaan, sillä silloin oli Enefa saava alituiseen kuulla puhuttavan hänestä ja täytyi hänen alituiseen muistaa, että Otik se oli seudun mahtavin mies -- monen kohtalon herra.

Päivällä ei tohtori ajatellut muuta kuin miten hän voisi kostaa Enefalle; Enefa oli hänen mielestään hänen katkerin vihollisensa ja häntä hän vihasi koko sielustaan, tai ainakin luuli sitä tekevänsä. Mutta tuskin oli yö tullut ja uni sen mukana, ennenkun kaikki muuttui. Unessa näytti hänen mielestään kaikki olevan ennallaan; hän oli vielä vuoristossa ja eli onnellisia, iloisia päiviä Enefan vierellä. Hän istui vanhassa mökissä Enefan ja isoisän luona, näki miten viimeiset päivän säteet, jotka olivat tunkeutuneet esille puutarhan lehtien lomitse, hajoittelivat kultasia säkeniä Enefan kumaralle päälle ja sysimustille palmikoille, jotka kaunistivat kuin ruhtinaallinen ruunu hänen päätään. Hän näki Enefan omassa huoneessaan, silloinkin kultaisen päivänvalon ympäröimänä, ja kuuli hänen ylpeällä, väräjävällä äänellä kertovan esi-isistään, jotka kaikki olivat olleet hurskaita miehiä ja jotka elivät Jumalan tahdon mukaan. Välistä tuntui hänestä siltä, kuin kukka, pehmoinen, tuoksuva ruusu, olisi hipunut hänen otsaansa pitkin, ja silloin hän tiesi, että se oli Enefan käsi.

Millä vihalla hän muistelikaan näitä unia sitten herättyään! Hän tahtoi päästä niistä erilleen hinnalla millä tahansa ja heittäytyi sellaisiin hurjasteluihin, että hänen toverinsakin ihmettelivät ja tuumasivat hänen menneen liika kauaksi. Mutta ei mikään auttanut; palasipa hän miten räyhäävistä huveista tahansa, aivan huumeuksissa naurusta, melusta ja viinihöyryistä -- hän oli tuskin ennättänyt vaipua unen helmaan ja päästänyt haaveet irralleen sielussaan, ennenkun hän taas eli onnellisia suloisia päiviä vuoristossa, ja koulumestari oli hänen uniensa kaikkivoipa kuningatar.

Sillä aikaa oli setä puuhassa. Joka päivä sai Otik maksaa tuntuvia summia milloin mihinkin lahjaan jollekin vaikuttavalle ylimykselle, jonka suosio voitettiin kokemusten mukaan parhaiten sellaisilla keinoilla. Vanhan tapansa mukaan pisti setä samalla puolet saadusta summasta omaan taskuunsa. Ei kai kukaan voinut pyytää, että hän palvelisi veljensä poikaa ilmaiseksi; hänellä oli perhe, hän alkoi vanhettua, ajat eivät olleet yhtä hyvät kuin ennen, ja hänen täytyi ajatella vanhuutensa päiviä.

"Asiasi on niin hyvällä kannalla kuin suinkin", selitti hän melkein joka päivä. "En tosin luule sinun vielä tällä viikolla saavan määräystä; mutta kauan se ei viivy -- kaikki on hyvällä kannalla."

"Tänään minä olin osastopäällikkö D:n luona", sanoi hän kerran, "hän otti minut ystävällisesti vastaan ja lapasi tehdä hyväksesi kaikki voitavansa. Mutta ellen erehdy, on hänellä erityisiä toiveita sinun suhteesi. Minä kerroin hänelle tietysti, minkälainen asema sinulla on, ja heti kun hän sai kuulla, että sinä olet rikas ja naimaton, enentyi hänen herttaisuutensa kaksinkertaiseksi. Hänellä taitaa olla kotonaan veljen tytär, jota hän koettaa kaikilla tavoin naittaa, vaikka se ei ole vielä tähän saakka onnistunut."

Otik hörpisti korviaan; hänelle juolahti mieleen uusi, loistava tuuma.

"Minäpä otan eukon!" ajatteli hän voittoisasti. "Se kiusoittaa tuota sapekasta koulumestaria enemmän kuin mikään muu. Kumma, etten tullut heti ajatelleeksi sitä! Vaikka en olisikaan nainut mies, voisin kuitenkin olla nyt ainakin kihloissa."

Ja vaimon hankkimisen aikeissa alkoi hän taas näyttäytyä tanssiaisissa.

Siellä oli naimahaluisia impiä summissa ja vähittäin, eikä Otikin tarvinnut muuta kuin valita; ei varmaankaan yksikään olisi antanut hänelle rukkasia. Ensinnäkin oli siellä vanhemmat, monessa kovassa ottelussa olleet: kolmenkymmenen ijässä olevia tyttöparkoja, joilla ei ollut elon aikaa enemmän kuin kahdeksas osa vuorokautta -- kymmenen ja yhden välillä yöllä, jolloin he tulen valossa, ihovärin avulla ja tanssista palavissaan, näyttivät jotakuinkin mukiinmeneviltä. Sitten oli siellä keskusta: oikein ammatiltaan tanssinukkia, jotka ottivat vastaan ihailuja ja kosimatarjouksia, uskalsivat antaa nenälle niille ihailijoille, jotka eivät heitä miellyttäneet, kohtelivat toisia kuin tottelevia orjia ja olivat ylipäänsä kaikki hyviä päällikköaineksia. Viimeiseksi tuli nuorin sivusta, joka ei vielä ollut saavuttanut sitä ihmeteltävää yhtäläisyyttä ryhdissä ja sotatempuissa, mikä toisilla oli, ja johon kuului osaksi viattomia, nuoria olentoja, joilla oli ainoastaan kolme mahdollisuutta keskustelun sattuessa: vastata 'kyllä', vastata 'ei' tai nauraa hihittää, sekä osaksi lupaavia kokelaita, jotka olivat vaan hiukan liika, nuorekkaasti ajattelemattomia ja heilakoita.

Tästä laistavasta joukosta oli siis Otikin valittava, ja parien tanssiaisten jälkeen hän luuli tuntevansa jo jotenkin varmasti, ketä hän rakasti niistä monista, joita hän oli koetteeksi ottanut tarkastellakseen. Se oli muuan komea keskustaan kuuluva neitonen. Hänen kauneutensa oli uhkeinta laatua, ja hänen silmänsä tarkkaavimmat ajutantit, mitä koskaan on ollut virkatoimessa. Väliin ne silmäilivät intohimoisesti, väliin haaveilevasti, väliin välinpitämättömästi ja pilkallisesti, kaikki keikailemisen komennon mukaan. Nämä vikkelät silmät olivat tarkastelleet Otikia tutkivasti ja huomanneet, että hän oli voitettavan arvoinen. Otik puolestaan oli tähystellyt kaunotarta ja pysähtynyt valinnassaan häneen, kenties enin siitä syystä, että tämän uhkea, kukoistava, hieman jokapäiväinen kauneus oli niin eroava Enefan hienosta, ylhäisestä näöstä. Koulumestari oli varmaankin syvästi tunteva huonommuutensa, saadessaan kuulla loistavasta maailman neitosesta ja nähdä hänet, jonka Otik oli valinnut vaimokseen; vastakohta heidän välillänsä oli nöyryyttävä häntä enemmän kuin mikään muu ja näyttävä hänelle, miten vähän hän oli ollut Otikin mielen mukainen.

Mutta niin kovissa naimatuumissa kuin Otik olikin, ei hän sittenkään saanut rauhaa Enefalta; tämä vainosi häntä leppymättömästi, herkeämättä, tavalla, joka raivostutti tohtoria. Joka hetki muistui jotain Enefan puheesta hänen mieleensä. Jos hän käveli jonkun koulun tai muun oppilaitoksen ohi, kaikui yhtäkkiä hänen korvissaan: "Sulkekaa koulunne, koska ne eivät tee teitä paremmiksi." Jos hän otti kirjan tai sanomalehden lukeakseen: "Kaikki, mitä sinä teet, sen sinä teet kuluttaaksesi aikaasi; sinä et usko mitään eikä sinulla ole mitään vakaumusta." Istuessaan iloisessa seurassa: "Minkä tähden sinä annoit tehdä itsesi tohtoriksi, kun jäit kuitenkin samanlaiseksi kuin kaikki muut?" Toisen kerran taas: "Minkä tähden minä menisin naimisiin sinun kanssasi? Sinä olet kaunis, rikas; mutta on olemassa tuhansia kauniita ja rikkaita miehiä maailmassa, ja ellei sinulla ole mitään muita ansioita, niin en minä halua sinua."

Vaikka ei vielä oltu vaihdettu yhtään ratkaisevaa sanaa hänen ja kaunottaren kesken, luuli hän kuitenkin voivansa kirjoittaa äidilleen, että hän oli melkein kuin kihloissa. Nyt vasta hän oli oppinut mitä rakkaus oli, nyt vasta hän ymmärsi, minkä tähden sitä tunnetta pidettiin niin ylevänä, hän oli rakastunut korviaan myöten j.n.e.

"Enefa saa varmaankin lukea kirjeen", ajatteli hän vahingoniloisena ja odotti kärsimättömänä vastausta. Hän luuli äidin tapansa mukaan lähettävän hänelle pitkän kirjeen, josta hän saisi tietää, mitä hän tahtoi: että Enefa katui nyt tekoaan ja pyysi häntä tulemaan. Mutta pitkän epistolan sijaan, jota hän oli sellaisella varmuudella odottanut, tuli ainoastaan pieni ohut kirje, joka ei sisältänyt muuta kuin nämä rivit:

"Etkö siis koskaan lopeta huomautuksiasi, ettei äitisi ole ollut sinua kasvattamassa."

Otik viskasi raivostuneena äidin kirjeen tuleen.

"Hän on aivan samanlainen kuin koulumestarikin; minua ihmetyttää yhä vähemmän, että isäni inhosi häntä", murisi hän vihoissaan ja lähti valittunsa loistavaan asuntoon hakemaan sieltä lohdutusta. Tytön vanhemmat antoivat suuret illalliset, ja tietysti oli tohtorikin kutsuttujen joukossa.

Ihmeellistä kyllä hän ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta siitä, että eräs upseeri koko illan hakkaili kaunotarta. Hän muisti vihansa, kun äiti oli maininnut toisen nimen Enefan yhteydessä, ja nykyinen välinpitämättömyytensä harmitti häntä. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Saatuaan äidiltä kirjeen, tuntui hänestä, kuin naimapuuhat olisivat kadottaneet suuren osan viehätyksestään; ei edes nekään tuntuneet antavan hänelle sitä riemua, että hän olisi saanut nähdä Enefan epätoivossa ja katuvana!

Hänellä oli kuitenkin vielä kestävyyttä ja hän kirjoitti pari kirjettä äidille, joissa hän innostunein sanoin ylisteli nuorta neitostaan, joka alkoi tuntua hänestä melkein vihattavalta. Näihin kirjeisiinsä hän ei saanut ainoatakaan vastausta.

Mutta kaunotar oli pilattu, eikä Otik voinut kylliksi teeskennellä. Ensimäisestä kuumeentapaisesta kohteliaisuudesta hän muuttui hiljaiseksi, kylmän kohteliaaksi, ja usein vastasi ainoastaan hajamielisesti puhutteluun; väliin ei vastannut ollenkaan ja enimmäkseen istui ja tuijotti eteensä synkällä, jäykällä katseella. Kaunotar antoi hänen huomata tyytymättömyytensä, mutta hän tuskin huomasikaan sitä, vaikka hän yhä edelleen aivan kuin koneellisesti säilytti paikkansa hänen vartijajoukossansa. Lopulta kaunotar antoi hänelle eron. Otik katsoi häneen kummastuneesti, hymyili kylmästi ja käänsi hänelle selkänsä.

Hän alkoi vaipua haluttomuuden tilaan, joka ihmetytti ja huolestutti hänen setäänsä. Virkahuoneissa istuivat päälliköt ja odottelivat nuorta miestä, jonka he olivat luvanneet ottaa huostaansa, ja jonka oli määränä tulla kumartamaan heille ja pyytämään itse heiltä heidän korkeata suosiotansa -- mutta nuori mies ei tullut. Hän istui komeassa kodissaan, alakuloisena ja synkkänä, ryhtymättä koko päivänä mihinkään. Unennäöt eivät nyt vainonneet häntä ainoastaan öisin vaan valveellakin ollessa, ja ne täyttivät hänet tuskan, vihan ja raivon tunteilla. Hän raivosi Enefalle, joka oli ensin houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja työntänyt sen sitten luotaan ja lähettänyt hänet takaisin tänne pimeään, räyhäävään mailmaan, jossa hän ei enää voinut elää; Enefa oli turmellut hänen elämänsä, tulevaisuutensa, kaikki, kaikki... Miten hän vihasi häntä! Miten hän rakasti häntä!

Hän ei voinut enää luulotella itselleen löytävänsä iloa ystäviensä seurasta tai meluavasta juomajoukosta. Kun ystävät tulivat hakemaan häntä, antoi hän heidän vetää hänet ulos, mutta hän istui heidän seurassaan kuin vieras, yhtä hajamielisen näköisenä ja silmissä sama, jäykkä, umpimielinen katse, joka oli ollut syynä siihen, että kaunotar oli hylännyt alussa suosituimman ihailijansa.

... Siellä Jeshtshedissä humisivat metsät, ja kukka puhutteli kukkaa, lintu lintua; ja miten virkeästi lirisikään lähde, ja miten lämpöisesti ja lempeästi loistikaan kesäaurinko pieneen tupaan! -- -- Tohtorin sydän ikävöi sinne.

Ihmisen mieli ei muutu yhdessä päivässä, mutta muutamissa kuukausissa voi tapahtua suuria muutoksia, etenkin kun rakkaus on hiipinyt sinne ja tehnyt tarpeelliset valmistukset. Sillä rakkaus se on ihmeellinen kalu, niinkuin jokainen tietää.

Senkö vallassa se Otik sitten muutamana päivänä, palattuaan kotiin iloisesta seurasta, jossa hän oli ollut tavallista huonommalla tuulella, vaipui tuolille huoneessaan ja peitti kasvot käsiinsä?

Tässä asennossa hän istui hievahtamatta kaksi, kolme tuntia.

Hänen vartalonsa oli vaipunut liikkumattomaksi, mutta sitä ankarampi myrsky raivosi hänen mielessään. Hänen sydämmensä oli kuin kohiseva koski, jossa mitä erilaisimmat ajatukset, tunteet ja tuumat taistelivat ja painivat keskenään. Otik ei ollut koskaan ennen vaivannut itseään millään miettimisillä, mutta tänään sitä enemmän. Hän ajatteli niin kiinteästi, terävästi ja selvästi, että se korvasi kaikki menneitten vuosien ajattelemattomuudet.

Myrskyssä, joka raivosi hänessä, muuttui vanha ihminen, ja uusi tuli sen sijaan. Hänellekin oli tullut niitä suuria, ratkaisevia ja, kuten hänestä tuntui, äkillisiä muutoksia, jotka tapahtuvat ihmisluonteessa samojen lakien mukaan kuin kuolleessa luonnossa. Meri hyökyy korkeammalle, vaahto ryöppyää, ja rauhattomista aalloista kohoaa saari, jota peittää kullanloistavat kasvit ja näkinkengät, kätkien kuoressaan jalokiviä. Tämä näyttää meistä ihmeelliseltä, ja kuitenkin on varmaankin mennyt kauan ja paljon vaivaloista työtä, ennenkun ne voimat kehittyvät, jotka ajoivat saaren meren pinnalle.

Vihdoinkin tuli heräämisen hetki nuorelle, tähän saakka niin huolettomalle miehelle, tälle kohtalon pilaamalle suosikille. Voimat, jotka olivat tähän asti uinuneet hänessä velttoina eivätkä olleet heränneet edes silloin kun oli kysymys elämän korkeimman onnen varmistamisesta -- ne herätti nyt vihdoinkin kadotetun rakkauden suru. Ja koko hänen olentonsa tärisi perustuksissaan; hänen sielunsa kuohuvista aalloista kohosi saari, joka loisti hyvien päätösten kultaa, kiilsi todellisen katumisen helmiä.

Lopulta -- ja se tapahtui hyvin myöhään, vielä myöhempään kuin hän oli koskaan palannut ravintoloista -- lopulta hän hyppäsi seisoalleen ja alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin huoneessaan.

"Enefa oli hyvin oikeassa siinä, etten minä kelpaa mihinkään, etten minä tiedä mitä varten elän, että minä pidän kaikkea ajankulukkeena, ettei minussa ole todellisuutta tai uskoa tai vakaumusta!" hän enemmän nyyhkytti kuin huusi. "Hänen joka sanansa minä vahvistan teoillani. Onko minulla ollut ainoatakaan hyvää, rehellistä ajatusta, olenko tehnyt ainoatakaan hyvää, rehellistä tekoa, sen jälkeen kun erosin hänestä? Enkö minä leiki kunniallani, kun ainoastaan häntä harmittaakseni aijoin antautua alalle, jota minä perinpohjin inhoan? Enkö leiki onnellani, kun aijoin ainaiseksi yhdistää elämäni sellaiseen kunniattomaan ja uskottomaan nukkeen, kuin se, johon olin niin kauan sidottu? Niinkuin minä, ei ole yksikään mies menetellyt. Poikanulikka minä olen, ja elämän vakavuutta en ole koskaan ymmärtänyt. Oi, Enefa, minä tahdoin kostaa sinulle, mutta minä kostinkin sen sijaan itselleni! Verratessani sinua kaikkiin näihin nuoriin tyttöihin, joiden joukosta minä aijoin valita vaimoa itselleni, minä huomaan täydellisesti sinun suuren, verrattoman arvosi, ja sydämmesi syvyydestä minä huudan, ettei sinun vertaistasi ole koko maailmassa. Ah, tuhannesti niinä olen ansainnut, että kadotin sinut! Miten minä voin niin halpamaisesti kieltää sinut ja kenen kuullen? Ihmisten, jotka eivät ole kelvollisia suutelemaan maata jalkojesi alla! En ole missään suhteessa sinun arvoisesi, en missään sinua vertaisesi. Olen kurja, heikko raukka, joka mukaudun sokeasti muiden vielä hurjempiin ennakkoluuloihin. Tätä minä olen osottanut tähän saakka. Se, että minusta pidetään ja että minua mielellään nähdään, se ei ole mikään kunnia, se on minulle häpeäksi: se osottaa vaan, etten minä ole koskaan kellekään vastenmielinen periaatteissani, ja että minä aina mukaudun sen mielipiteeseen, jonka seurassa minä olen. Haaveksinhan minäkin ihan nuorena ollessani tekeväni joskus jotain suurta ja kaunista -- mutta, voi, miten pian silloinen hemmoitteleva, iloja etsivä elämäni haihdutti ne haaveet! Sinä olit oikeassa sanoessasi minua julkiseksi valehtelijaksi, Enefa! Minä valehtelin julkisesti, kertoessani runossani ajatuksista ja toiveista, jotka minä teoillani kielsin; minä en täyttänyt ainoatakaan lupaustani, minä en kehittänyt mitä minussa oli. Ah, Enefa, minä en uskalla ajatella, miten paljon sinä minua rakastit! Jos minulla olisi sinun tarmosi ja voimasi, koettaisin voittaa takaisin mitä olen kadottanut -- mutta voisinko minä... minä... Miten ylevämielisesti sinä kuitenkin teit! Huomattuasi, minkälainen minä olin, sinä uhrasit kaikki vakaumuksesi vuoksi: rakkauden, rikkauden, loistavan tulevaisuuden -- epäilemättä hetkeäkään. Entä minä, joka en voi uhrata edes ainoatakaan vikaani!... Mutta enkö todellakaan voi sitä? Onko kaikki todellakin mennyttä? Täytyykö minun jäädä sellaiseksi kuin minä olen? Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minun ei tarvitse sitä! Sinä olet oleva minun esikuvani, sinä julma koulumestari, jota minä kuitenkin niin sanomattomasti rakastan. Kenties sinä, kun kaikki käy selville, olet toisen kerran erehtynyt minun suhteeni; minä en ole mikään ihmiskunnan pelastaja, mutta niinkään halpa ja kurja, kuin sinä luulet minun olevan, en minä luultavasti myöskään ole. Jos sinun lopulta täytyisi tunnustaa erehtyneesi, niin olisi se minun paras kostoni!..."

Otik ei mennyt maata koko sinä yönä; aamuun asti hän käveli edestakaisin huoneessaan, mietti miten hän voisi näyttää Enefalle, että tämä oli toisen kerran erehtynyt hänen suhteensa.

* * * * *

Kului viikko -- viikko, joka toi muassaan monta uutta kokemusta ja taistelua. Tohtori ilmoitti sedälle päätöksestään jättää virkamiesura mielestään, ja tämä otti ilmoituksen vastaan ihmetellen ja paheksuen. Kenties hän toivoi veljensä pojalle menestystä maailmassa, ja olisihan sitä paitsi pysyväinen toimi pidättänyt häntä ja tehnyt vaaralliset retkeilyt vuoristoon mahdottomiksi. Asianajaja antoi kuitenkin myöten kuten aina.

Päivät kuluivat tohtorilta kauheaa hitaasti. Kaikki tympäsi häntä, ja entinen alakuloisuus tahtoi aina vaan päästä hänessä vallalle. Mitäpä hänellä olisi täällä ollut tekemistä semmoista, joka olisi voinut todistaa Enefalle, että tämä oli erehtynyt? Pragia hän oli alkanut vihata sydämmensä pohjasta, ja hänestä tuntui kuin ei koko kaupungissa olisi ollut hänelle sopivaa toimialaa. Itse asiassa se tuli siitä, ettei hän enää etsinytkään mitään; hän ikävöi vaan hongikkovuoria. Hänen ja ystävien väli oli muuttanut melkein kylmäksi, sillä johdettuaan pari kertaa keskustelun heidän seurassaan vakaviin aineisiin, oli häntä ruvettu epäilemään 'kerettiläisyydestä' ja alettu tavallaan kunnioittaa. Pahin kaikista oli kuitenkin se, ettei hänen kukkaronsa enää muutamaan aikaan ollut avoinna, kuten ennen, kun oli kysymys kustantaa kalliita huveja ja juominkeja.

Siis: ei mikään pidättänyt häntä, mutta kaikki veti häntä sieltä pois, ja viikon jälkeen muutamana hiljaisena iltana teki hän viimeisen, ratkaisevan päätöksensä:

"Minä palaan kotiin äidin luo!" huudahti hän, samalla kun hän, tuntien selittämätöntä nautintoa sanoi ääneensä sen, mikä oli kuukausia ollut hänen sydämmensä hiljaisena, alituisena haluna: "Hänen luonaan minä saan takaisin henkisen terveyteni, hänen luotaan minä löydän mitä minä ikävöin, hänen luonaan minä voin kehittää kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita minussa on. Täällä sitä vastoin minä kuihtuisin ja kuolisin kuin puu, joka on istutettu vieraaseen maaperään. Minä palaan vuoristooni, sinne, jonne kohtalo on minut asettanut, ja jonne se kenties tahtoo minutkin vartioimaan kansamme pyhiä rajoja. Minä rupean siellä veljieni etunenään, koetan neuvoa heille heidän tehtäviään; mitä he nyt tekevät vaistomaisesti, täyttävät he sitten vakaumuksesta. Vihdoinkin minä olen löytänyt elämäni tehtävän! Suo minulle anteeksi, Enefa; minusta ei tule sitä, mitä sinä tahdoit. Minä en voi tulla kansani pelastajaksi -- sinä luulit minun lahjakkaisuuttani, voimiani suuremmaksi -- mutta minä rupean sen sijaan niiden uskollisimmaksi palvelijaksi. Kun sinä saat kuulla, ettei koko lähiseudulla ole ahkerampaa maanviljelijää, parempaa poikaa, innostuneempaa kunnallismiestä, uskollisempaa leskien ja orpojen tukea, suurempaa valon ja sivistyksen harrastajaa, köyhien todellisempaa ystävää kuin Otik Mrakot -- kenties sinä silloin menet ylös pieneen kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi; ja Pietarin kuvan edessä, joka petti herransa ja mestarinsa, sinä muistat kenties toisen valehtelijan ja petturin, joka katuu ja joka etsii anteeksiantoa."

* * * * *

Mrakot muori seisoi maitokamarissa ja kuori kermaa. Puoliavoimesta ovesta loisti sisään aamuaurinko, ja kärpäsjoukko surisi iloisesti kirkkaassa valovirrassa. Mrakot muori katseli niitä kadehtivin katsein, ja käsi, jossa hän piti kuorinkauhaa, hervahti alas. Hän huokasi ajatellessaan, että kärpäsillä piti olla maailmassa niin hauska, samalla kun ihmisten sitä vastoin täytyi kärsiä tuskaa ja vaivaa, silloinkin kun heillä on parhaimmillaan. Kaikkea hänellä oli yltä kyllin, ja miten hän kuitenkin oli saanut surra ja itkeä kaiken elämänsä! Ensin miehen tähden ja sitten pojan. Enempään kuin puoleen vuoteen hän ei ollut kirjoittanut pojalle, hän ei ollut voinut, kun häntä oli niin suututtanut pojan käytös, eikä hän nyt edes tiennyt, missä poika oli, mitä hän teki, ja joko hän...

Silloin joku kietoi käsivartensa takaapäin hänen kaulaansa, taivutti päätään hänen olkapäänsä yli ja suuteli hänen huolestuneita kasvojaan monta monituista kertaa. Häntä juuri muori oli ajatellut, niin surumielisenä.

"Tuhlaajapoika on palannut kotiinsa eikä sieltä koskaan enää lähde!" huudahti Otik, painaen äitiä hellästi rintaansa vasten.

Mrakot muori tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut vakuuttaa itselleen, ettei hän uneksinut. Tämä tuli liiaksi yht'äkkiä.

"Äiti kulta, te olette kuitenkin tarkoittanut minulle parempaa kuin kukaan muu", jatkoi poika, suudellessaan äidin käsiä. "Jos olisin jäänyt teidän luoksenne, ei minun olisi tarvinnut punastua entistä elämääni, kuten nyt. Mutta minä korjaan kaikki; olkaa varma, että minä teen sen!"

Äiti heittäytyi poikansa kaulaan; hän itki aivan kuin hänen sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, mutta tällä kerralla pelkästä ilosta. Ja hänen poikansa seoitti omat kyyneleensä hänen kyyneliinsä.

"Jumalalle kunnia ja kiitos!" huudahti muori. "Vihdoinkin sinä olet saanut todellisen viisauden! Sitähän minä olen aina sanonut: sinä et ole mikään ilkeä ihminen. Mutta mikä sinulle on tullut, kun olet niin yht'äkkiä saanut silmäsi auki?... Mutta ei, elä kerrokaan sitä minulle nyt; sinä mahdat olla väsynyt ja nälissäsi. Anka, Anka, tule tänne katsomaan, minkä rakkaan vieraan me olemme saaneet -- tosiaankin, eihän hän enää olekaan mikään vieras!... Ja sitten heti kahvipannu tulelle!"

Mutta pojalla ei ollut rauhaa lykätä tunnustustaan tuonnemmaksi. Hän istuutui penkille äidin viereen, täysien ja tyhjien maitokehlojen väliin, ja katsellessaan kärpästen leikkiä päiväpaisteessa, samoin kuin äiti äsken, kertoi hän alusta loppuun, mitä hänessä oli tapahtunut. Hän ei salannut ainoatakaan sielunsa taistelua eikä peittänyt toivettaan, että Enefa lopulta antaisi hänelle anteeksi.

Mrakot muori pudisti miettivänä päätään.