Part 13

Mrakot muori oli käyttänyt tätä tänään Ankan apulaisena tarjoamisessa. Hänet oli lähetetty ylös viemään täytettyä oluthaarikkoa, mutta oli odottanut oven ulkopuolella, kunnes Anka tulisi ja ottaisi sen häneltä, sillä hän oli liiaksi kaino uskaltaakseen itse mennä vieraiden luokse. Sitä paitsi oli Anka pyytänyt häntä viipymään siellä siksi, kunnes hän tuli korjaamaan ruokaa pöydästä, sillä silloin soveltui hänen hyvin kantaa alas lautasia. Odottaessaan hän oli tullut tahtomattaan kuunnelleeksi keskustelua, ja vaikka hän ei olisi kuunnellutkaan alusta alkaen, olisi hän luonnollisesti tehnyt sen heti, kun hän alkoi ymmärtää, että se koski hänen omaa sisartaan.

Tällä kerralla pelästyi tohtori Jenikiä yhtä paljon kuin Jenik oli pelästynyt tohtoria, hänen tuodessaan ruusu- ja liljamehua.

"Minkä tähden sinä itket?" kysyi Otik epävarmalla äänellä.

Jenik oli oikaissut itsensä.

"Sen te tiedätte parhaiten itse", vastasi hän, tarkastellessaan tohtoria ynseällä, halveksivalla katseella.

"Miten minä voisin tietää, mistä sinä laittaudut tillittämään, senkin hölmö!"

"Minä kuulin jok'ikisen sanan, jonka te sanoitte, kun te vakuutitte, että te vaan kujeilitte minun sisareni kanssa. Mutta se, joka kujeilee rehellisen ihmisen kanssa, se ei ole itse rehellinen."

"Joko sinä kuulit aivan väärin, tai olet sinä kuvitellut mielessäsi kaikki", sanoi tohtori koettaen epätoivoissaan päästä asiasta erilleen.

Jenik ainoastaan hymyili halveksivasti.

"Minä vakuutan sinulle, että sinä kuulit väärin; meillä ei ole ollut edes puhettakaan sisarestasi. Mutta asianlaita on se, että sinä kannat minulle salaista vihaa etkä soisi minun tulevan teitä tervehtimään. Nyt sinä luulet estäväsi sen sillä, että panet minusta kokoon muutamia valheita... Jos sinä todellakin suutuit minuun silloin kerta, siitä että minä tartuin sinuun kovanlaisesti kiinni ja huusin vähän liika kovaa, niin voit kai antaa sen olla uneuksissa. Kas tuossa on sinulle kolikka kaupan tekiäisiksi, ja heitä nyt kaikki tyhmät kuvittelut mielestäsi."

Näin sanoen otti tohtori suuren, kirkkaan hopearahan lompakostaan ja tarjosi sitä pojalle.

Mutta Jenik vetäytyi kiivaasti taapäin.

"Rahan te voitte pitää itse!" huusi hän vihoissaan. "Minä en anna lahjoa itseäni. Minkä minä kuulin, sen minä kuulin, ja minä aijon kertoa sen sanasta sanaan Enefalle, jotta hän saa tietää, minkälainen te olette..."

Ja ennenkun tohtori ennätti estää sitä, oli Jenik jo hyökännyt rajusti portaita alas ja ulos pihalle.

Tohtorin täytyi seista hyvän aikaa ja miettiä, ennenkun hän muisti, mitä varten hän oikeastaan oli tullut vinnille. Lopulta hän sai huudetuksi Ankaa ja käski häntä laittamaan lämmintä vettä maljaksi. Jenikin uhkaus oli aivan kuin halvannut hänet; hän tiesi, että poika panisi sen täytäntöön.

"Enefa ei ole uskova häntä", lohdutteli hän itseään; "ja vaikka hän uskoisikin, luottanee hän kuitenkin enemmän minuun, kun minä sanon hänelle, ettei se ole totta. Olisipa kaunista, jos hän uskoisi enemmän tuollaista poikanaskalia kuin minua!"

Tohtori palasi sisään. Hän tunsi olevansa harmillisella päällä. Hän joi olutta, viiniä, punssia -- kaikkea, mitä hänen ystävänsä kaatoivat hänelle; hän tyhjensi lasin toisensa perästä heidän onnekseen, nauroi ja laski leikkiä, mutta sillä aikaa vaivasi pistävä oka hänen sydäntään. Mitähän Enefa sanoo, kun poika tulee kotiin ja kertoo kuulemansa? Tämä kysymys kiusasi häntä yhtenänsä -- hän koetti turhaan päästä siitä erilleen, turhaan työntää sitä luotaan, karkoittaa sitä. "Hän ei tule uskomaan Jenikiä", vastasi hän itselleen puoleksi koneellisesti; "hän ei tule uskomaan Jenikiä", kertoi hän, noustuaan seisomaan ja mentyään ikkunan luo luodakseen katseen pieneen tupaan.

Mutta vaikka hän oli ainakin sata kertaa iltapäivällä antanut itselleen sen vastauksen, ei hän sittenkään voinut saada rauhaa mielessään. Lopulta hän kysyi Jenikiä: pojan kasvoista hän voisi arvata, miten asiat olivat hänen kotonaan.

Jenikiä ei ollutkaan saapuvilla. Ei kukaan ihminen voinut käsittää, minne poika oli joutunut, selitti Anka; hän oli livistänyt tiehensä ja jättänyt oluthaarikan vinnille. Sepä vasta oli kauniisti tehty, kun hänellä oli työtä joka nurkassa, koko talo oli ylösalaisin, sen jälkeen kun nuo vieraat herrat olivat tulleet; heille piti olla milloin sitä, milloin tätä eivätkä he näyttäneet koskaan saavan tarpeeksensa, ei ruokaa eikä juomaa. -- Viimeistä hän ei luonnollisesti sanonut ääneensä.

"Ei kai tämä ole ensi kerta kun hän juoksee tällä tavoin tiehensä, juuri kuin tarvitsette häntä parhaiten?" tiedusteli Otik.

"On kyllä, sehän se juuri on kummallisinta", vastasi Anka innoissaan. "Hän on muutoin hyvin tarkka."

Tohtori alkoi epäillä, etteivät nyt asiat olleet mökissä oikealla tolalla.

"Minä en voi mitenkään antaa tämän mennä menoaan", ajatteli hän, "minun täytyy asettaa jotenkin, että pääsen erilleni näistä painajaisista ja saan vielä tänä päivänä puhutella Enefaa. Minä menen hänen luokseen iltapäivällä, kuten tavallisesti, jotta hän näkee, ettei minulla ole huono omatunto, vaikka tiedän, että tuo kirottu poika onkin mennyt valehtelemaan jos mitä minun niskoilleni. Se on oleva vaikea hetki, mutta minun täytyy kestää se, ei auta. Enefa rupeaa tietysti itkemään ja valittamaan ja antaa minulle runsaasti nuhteita ja soimauksia, mutta, kuten sanottu, minun täytyy kestää Niin kauan kuin voin, kiellän minä ja sanon, että Jenik on kuullut väärin, mutta jos se ei auta, niin sanon suoraan, mistä syystä minun täytyy pitää salassa suhdettani häneen. Hän ei tunne minun maailmaani, joka on monessa suhteessa hyvin huono ja halveksittava, mutta jossa minä nyt kuitenkin elän ja johon minun siitä syystä täytyy alistua, tahdonpa sitten tai en. Hän ei aavista, minkälaista naurua sellainen yhdistyminen kuin minun herättää -- ei olisi puoleksikaan niin vaarallista, jos hän olisi ollut kapakkatyttö tai tanssijatar. Ihmiset herkeävät aivan yksinkertaisesti kunnioittamasta minua. Tämä minun täytyy hänen antaa selvästi ymmärtää, ja silloin hän kyllä huomaa, etten minä voinut tehdä toisin; on kai meillä velvollisuuksia itseämmekin kohtaan. Sitten minä kerron hänelle tuumani, että käytämme matkoihin sen ajan, jona hänen on opittava suuren maailman vaatimuksia. Jotta hän näkisi minun tarkoitukseni olevan rehellisen, puhun minä isoisän kanssa asiasta ja tunnustan hänet ukolle kihlatukseni. Mutta heidän täytyy luvata minulle, että pitävät asiaa vielä jonkun ajan salassa."

Tehtyään tämän suunnitelman, alkoi tohtori täytellä vieraidensa laseja jos mahdollista vielä ahkerammin kuin he itse olivat tehneet aikaisemmin. Lopulta he voivat tuskin seista jaloillaan. Lepertelevin kielin ilmoittivat he haluavansa mennä maata hetkeksi. Tohtori, joka ei toivonut muuta, saattoi heidät heidän huoneeseensa eikä jättänyt heitä, ennenkun kuuli heidän kuorsaavan. Kun hän oli varma, etteivät he heräisi vähällä, kiiruhti hän kiireisin askelin Enefan luo. Jos se kielikello Jenik todellakin oli saattanut jotain harmia aikaan, niin laitettiin nyt taas kaikki hyvälle kannalle.

* * * * *

Kun tohtori tuli Podhaiskyn mökin luo, näki hän ukkovaarin menevän metsään päin.

"Jos Enefa on nähnyt minut ja lähettänyt pois ukon, niin täytyy minun valmistautua nuhdesaarnaan, joka riittää", ajatteli Otik, pakoittaen itsensä hymyilemään.

Hän astui tupaan ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen; huone oli tyhjä. Enefan pöydällä ikkunan vieressä oli kaikki ylösalaisin, ja sen vieressä lattialla tohtori huomasi jotain mustaa -- joukon vaatteita, luuli hän. Vasta katsottuaan tarkemmin, huomasi hän, että se oli Enefa itse. Enefa puoleksi makasi lattialla, pää tuolin nojassa, ja kaikesta päättäen oli hän jo kauan ollut tässä asennossa. Nähtävästi se ei ollut satunnainen, vaan oli hän vaipunut siihen, jonkin kovan, aavistamattoman iskun satuttamana.

"Sinä itket!" huudahti Otik ja täynnä hellyyttä ja levottomuutta kiiruhti hänen luokseen.

Enefa avasi silmänsä -- ne olivat verestävät, ja nähtyään tohtorin sulki hän ne niin äkkiä, kuin niihin olisi pistetty tulikuuma rauta.

"Minä olen jo itkenyt kylliksi", vastasi Enefa liikahtamatta.

"Mutta mitä sitten on tapahtunut? Oletko tullut sairaaksi siitä kun viimeksi tapasimme?"

"Olen ollut sairas jo kauan, hyvin kauan."

"Enkä minä... tiedä siitä mitään!..."

"Minä olen sairas, siitä syystä että olen oppinut tuntemaan sinut."

Tämä oli pahempaa kuin kaikki nuhdesaarnat, pahempaa kuin kiivaimmat moitteet. Ensi kertaa sanoi Enefa Otikia sinuksi, mutta vaikka tämä usein oli pyytänyt sinuttelemaan itseään, ei häntä nyt ilahuttanut ollenkaan, että Enefa täytti hänen toiveensa. Enefan sinuttelemisessa oli jotain kovaa, halveksivaa; Enefa ei lähennyt häntä tällä tuttavallisella nimityksellä, vaan tuntui halveksivan häntä.

"Mitä sinä tarkoitat?" änkytti hän.

"On vaikeaa selittää, miltä tuntuu, kun ihmisen sydän särkyy", kuiskasi Enefa, ja tämän sanottuaan vaipui hänen päänsä tuolilta lattialle.

"Enefa!" huudahti tohtori epätoivoissaan, nähtyään tytön heikkouden, joka ei voinut olla seurauksena muusta kuin kauheimmista sielun tuskista. "Ole järkevä, oma Enefani!"

"Niin, ole järkevä, Enefani!" toisti Enefa soinnuttomalla äänellä. "Huomaa vihdoinkin, minkälaisen miehen tähden olet unohtanut rukoilla vanhempiesi, isoisäsi ja veljesi puolesta, ja tiedä, että Jumala nyt rankaisee sinua siitä!"

"Minä en käsitä sinun katkeruuttasi", kuiskasi Otik uskaltamatta katsoa Enefaa silmiin. Hän tunsi olevansa aivan murtunut Enefan tuskasta. Nyt vasta hän huomasi, mitä oli tehnyt.

"Enkä minä käsitä sinun röyhkeyttäsi!" huudahti Enefa, istuutuen yhtäkkiä tuolille. "Mitä varten sinä olet tullut tänne? Mitä sinä tahdot täällä? Miten sinä uskalsit vielä kerran astua meidän kynnyksemme yli? Tahdotko nauraa minulle vasten silmiä, valehdella minulle vasten silmiä?"

"Enefa, tuomitse minua miten tahdot, mutta usko minua, kun minä sanon sinulle, että sinulle, kuule, _sinulle_ minä en ole koskaan valehdellut!"

"Siinä tapauksessa sinä valehtelit molemmille ystävillesi, ja se on sama se -- vale kuin vale... Oikeastaan sinä olet valehdellut sekä minulle että heille, sinä olet valehdellut joka taholle; minulle sinä valehtelit, että aijoit tehdä minut vaimoksesi, ja heille, ettet ole koskaan välittänyt minusta, että minä pyytämättäsi avaan sinulle ikkunani, ja että sinä suutelet minua, milloin tahdot..."

Ja hän vaipui uudelleen lattialle. "Lopeta jo, elä kiusaa enää itseäsi eläkä minua! Minä tunnustan, että veljesi sattui kuulemaan muutamia tyhmyyksiä, jotka minä sanoin. Mutta minä vannon kautta Jumalan, että ne lausuttiin aivan toisessa tarkoituksessa kuin sinä luulet. Minä kehuin saaneeni sinulta osotteita rakkaudestasi, minä kehuin suuremmista suosionosotuksista kuin sinä todella olitkaan antanut minulle, mutta, se on meidän miesten tapa... Ja vaikka minä en tunnustanutkaan _heille_, miten suuri minun rakkauteni on sinuun -- minä sanon sinulle sitten syyni -- niin ethän _sinä_ voi epäillä, ettei minun sydämmeni ole kokonaan sinun, Enefa, rakkaani!..."

"Ja jos sinä todellakin rakastaisit minua, voisit rakastaa minua siten, kuin sinä sanot, niin et sinä olisi halventanut minua ja solvannut minua ystäviesi silmissä", vastasi Enefa ja oikasihe uudelleen, ja jatkoi tuskaa ja harmia ilmaisevalla äänellä: "Usein iltasilla minä näin sinut lähellä tupaamme, ja minä tiesin sinun kävelevän siellä minun tähteni, ja joka kerta minä olisin tahtonut juosta ulos sinun luoksesi tai avata ikkunani, puhellakseni hetken kanssasi, samoin kuin kaikki muut tytöt tekevät lemmityilleen. Mutta minä en tehnyt sitä koskaan; ja tiedätkö minkä tähden en? Rakkaudesta sinuun! Se se oli -- minun ääretön rakkauteni sinuun -- joka aina pidätti minua. Jos joku olisi saanut nähdä sinun seisovan minun ikkunani edessä, olisi hän varmaankin sanonut: 'Tuo tyttö on hullu, joka pitää tohtoria aivan kuin lemmittyään; mutta tohtori käyttäytyy epärehellisesti, kun luulottelee hänelle sellaista'. Ja se, että olisin kuullut jotain sellaista sinusta, se olisi koskenut minuun kovasti; minä en olisi voinut sietää, että sinua olisi minun tähteni moitittu ja ankarasti tuomittu. Silloin minä en aavistanut, etteivät ihmiset olisi tehneet sinulle väärin puhuessaan sinusta pahaa, että kaikki, minkä sinä teet, sen sinä teet kevytmielisyydestä ja kuluttaaksesi aikaasi -- huvitteletpa sitten tai luet tai rakastat -- sillä ylevämpää päämäärää sinä et tunne... Voi, sinä olet surkuteltava ihminen; sinulla ei ole uskoa, ei kunniaa eikä vakaumusta; sinä et ole maailmassa muuta varten kuin elääksesi loppuun elämäsi, jonka olet saanut. Ja minä, joka polvistuin jalkaisi juureen -- ja sinä annoit minun polvistua, sinä häpeämätön!"

"Enefa!" huusi tohtori.

"Minkä tähden sinä suutut, minkä tähden sinä puhut niin kovalla äänellä? Näytä mieluummin, että minä olen erehtynyt sinun suhteesi häväistessäni sinua tällä tavoin, ja sano minulle, mistä syystä sinä halvensit minua niin syvästi ystäviesi silmissä, ellei se ollut kevytmielisyydestä ja halpamaisuudesta? Ajatukseni, että sinä pilkkasit minua juuri sen tähden, että tunsit, miten äärettömästi minä sinua rakastin, se raastaa rikki minun sydämmeni! Oi, ilmoita minulle heti joku hirvittävä, inhoittava vika minussa, jonka tähden sinä halveksit minua! Poista minusta luulo, että sinä palkitset rakkauden petoksella! Ah, näytä minulle pian, pian, että minä olen ansainnut sinun halveksimisesi, niin minä suutelen maata sinun jalkojesi alla; ilomielin tunnen minä itseni syylliseksi, kunhan sinä vaan olet viaton! Työnnä minut kuin panettelija luotasi, ja katoan ainaiseksi sinun silmistäsi ja olen onnellinen saadessani yhä edelleen rakastaa ja kunnioittaa sinua ajatuksissani!... Mutta nyt, nyt... Voi, miten minä voin elää, kun minä tiedän sydämmessäni varmasti, että sinä olet valehtelija, julkinen valehtelija, että sinä harjoitat häpeällisintä kaikista ammateista -- esiinnyt maailmalle kuin susi lammasten vaatteissa. Minä luin sinun runosi, 'Oikeutta ikävöiväsi', ja minä luotin sinuun niin lujasti, ja minä katsoin sinuun kuin uuteen maailman pelastajaan. Miten suuri, jalo, ylevä sinä olit minun mielestäni!... Tiesin kyllä ihmisten valehtelevan, mutta tuollaisista kauheista, tarpeettomista valheista, joita heitetään koko maailman silmiin, ei minulla vielä ollut koskaan ollut aavistustakaan... _Sinä, sinä_ moitit maailmaa petollisuudesta, _sinä_ itkit sen vikoja, _sinä_ tahdoit pelastaa sen, _sinä_ nousit sen opettajaksi ja oikeuden ja totuuden puolustajaksi -- _sinä!!_ Oi, etkö punastunut kirjoittaessasi niitä rivejä, etkö punastu, niin pian kuin muistat ne? Minä olen niin onneton, onnettomampi kuin yksikään nainen; se, jota minä lähinnä Jumalaa kunnioitin, se on minut pettänyt, halventanut! Mutta sinun sijassasi minä en sittenkään tahtoisi olla -- se on minun synkkä lohdutukseni! Minun epätoivoni on kaikesta huolimatta parempi toveri kuin se arvottomuus, joka sinun elämääsi johtaa. Etkö sinä nauranut sydämmessäsi minulle, kun minä rukoilin sinua polvillani, ettet sinä antautuisi sotaan, esiintyessäsi kaiken oikeuden ja totuuden puoltajana? Ethän sinä ole koskaan ajatellut muita, muiden menestystä Ja onnea. Sinä välität ainoastaan itsestäsi. Jumala suokoon, ettet koskaan pääsisi maailmassa korkeaan asemaan, ettet koskaan saisi valtaa muihin ihmisiin; petolliset ovat sinun sanasi, petolliset tulevat tekosikin olemaan."

"Riittää!" huudahti Otik. "Riittää jo, sanon minä sinulle! Elä hävitä minun kärsivällisyyttäni, joka on tänään todellakin ollut verraton. Ainoastaan sinun ilmeinen tuskasi ja kiihoittunut mielesi voivat sovittaa sen, mitä minun on nyt täytynyt kuulla sinun huuliltasi. Minä tahdon antaa anteeksi ja unohtaa sen, koska käsitän, miten loukatuksi sinä mahdat tuntea itsesi, ja koska näen vihassasikin osotteen rakkaudestasi minuun. Että huomaisit erehtyneesi, etten ole koskaan leikkinyt kanssasi tai aikonut hylätä sinua, että minäkin rakastan sinua lämpimästi ja syvästi, ojennan minä sinulle käteni sovinnoksi, välittämättä kaikista loukkauksista, joita olet syytänyt minua vastaan niin runsaasti. Ja minä teen vieläkin enemmän: minä tunnustan käyttäytyneeni tänään houkkion tavoin pelätessäni, että toverini levittäisivät minusta juttuja Pragissa. Voit olla aivan varma, että kaikki muutkin minun asemassani olisivat sanoneet ja tehneet samoin kuin minä. Sinä et tunne maailmaa etkä tiedä miten paljon kiusallisia velvollisuuksia se antaa meille."

"Kaikki muut", toisti Enefa hitaasti ja painolla. "Oletko sinä sellainen kuin 'kaikki muut'? Minkä tähden sinä luit, hankit sivistystä, annoit tehdä itsesi tohtoriksi ja tuhlasit siihen sekä aikaa että rahaa, kun sinä kuitenkin aijoit jäädä ja jäitkin samanlaiseksi kuin kaikki muut? Minkä tähden -- kun sinä olet samanlainen kuin kaikki muut ja tiedät olevasi sellainen -- sinä et liity niihin, esim. kylämme poikiin, joiden seurassa et ole ollut ainoatakaan kertaa, vaikka sinä syntyäsi kuulut heidän piiriinsä? Minkä tähden sinä asettaudut toisten yläpuolelle, minkä tähden sinä annat heidän palvella itseäsi, ikäänkuin sinä olisit paremman, arvoinen, minkä tähden sinä tahdot olla erityisessä huomiossa, kun sinä kuitenkin olet kaikessa samanlainen kuin kaikki muutkin?"

"Tunnustan mielelläni senkin, etten kyllä ole sellainen kuin minun pitäisi olla, että minulla vielä on pitkälti päämäärään. Mutta rakastetun, vaimon, tehtävä on saattaa mies oikealle tielle. En minä tarkoituksetta sanonut sinulle eilen, että sinusta tulisi minun johtotähteni, minun omatuntoni."

"Kaunis mies, joka odottaa, että vaimo saattaisi hänet oikealle tielle!" nauroi Enefa katkerasti. "Vaimon on siis oltava miehensä kasvattaja, vaimon, joka on nuorempi, heikompi, taitamattomampi kuin mies? Sinä olet käynyt oppineet koulut, kaikki tiedot ovat olleet sinun vapaasti hankittavissasi, ja sinä odotat köyhää talonpoikaistyttöä, jotta hän sanoisi sinulle, mitä sinun on tehtävä tai ei ole tehtävä! Niinkö on laita -- sulkekaa sitten koulunne, te kaupunkilaiset, pankaa syrjään kirjanne, te oppineet; teidän taitonne, teidän oppinne ei kelpaa mihinkään, koska se ei tee teitä paremmiksi, koska teidän täytyy odottaa vaimoa, joka ei ole oppinut mitään, ja joka tietää mitä tietää, ainoastaan omastatunnostaan, oppiaksenne häneltä siveyttä ja viisautta! -- Ja minä, joka pidin oppia niin suuressa kunniassa, joka luulin, että sivistynyt mies oli yhtä kuin jalo mies! -- Jumalani, minkä tähden et ole ilmoittanut sitä minulle ennen? Minkä tähden olet antanut minun tuntea rakkauden ja uskon onnea ja minkä tähden nyt riistät minulta kaikki, kaikki?..."

"Sinä otat kaikki niin syvästi."

"Minkälaisia ovat ne ihmiset, jotka ottavat kaikki yhtä keveästi kuin sinä?"

"Yhä vaan vihamielisiä sanoja! Enkö vielä ole nöyrtynyt kylliksi edessäsi? Rakkautesi minuun ei kuitenkaan ollut oikea, koska se ei välitä anteeksiannosta ja kärsivällisyydestä. Minä sanon vielä kerran: minä olen rikkonut, mutta en sydämmen puutteesta, vaan tottumuksesta, turhamielisyydestä ja heikkoudesta. Vasta sinun suuresta tuskastasi huomaan, miten suuri minun rikokseni oikeastaan oli; mutta unohda vihdoinkin mennyt ja ojenna minulle kätesi! Vielä tänä päivänä annan sinulle täyden hyvityksen; minä menen molempain toverieni luo ja sanon: 'Minä valehtelin teille päivällä, minä kerroin teille muutamia valheita -- en nyt muista mitä. Tässä te näette minun kihlattuni, tulevan vaimoni'."

Enefa työnsi ylpeänä luotaan ojennetun käden.

"Sinun häissäsi en ole minä morsian. Minkä tähden minä menisin sinun kanssasi naimisiin? Rikkautesiko, tohtorinarvosiko, kauniiden kasvojesiko tähden? Sellaisista ominaisuuksista minä en välitä, ne ovat satunnaisia. Kuka tahansa voi syntyä rikkaana ja kauniina -- siinä ei ole vähintäkään ansiota. -- Mitä hyötyä on olla kaunis mies? Tohtori? Sellaisia on maailmassa varmaankin yllin kyllin, ja jos he ovat kaikki samantapaisia kuin sinä, ei sillä, joka heidät saa omakseen, ole vähintäkään syytä tuntea itseänsä onnelliseksi. Mitä! Luuletko sinä, että minulla on halua ruveta sinun vaimoksesi, sen jälkeen kun olen oppinut tuntemaan, minkälainen sinä olet? Sen jälkeen kun tiedän, ettei sinun sielussasi ole ainoatakaan jaloa ajatusta, sydämmessäsi ei ainoatakaan jaloa tunnetta -- ettet sinä ole se, joka olit olevinasi runossasi, joka herätti minun kunnioitukseni ja ihailuni sinuun? Sinussa ei ole mitään ydintä, ja kullattua kuorta minä en halua; sitä halveksii köyhän räätälin tytär, kyläompelijatar, joka parantaa sairaita lukemisilla -- hänen ajatuksillaan on päämaali korkeampi kuin tämän maailman loisto."

"Koulumestari!" huusi Otik, mieletönnä loukatusta ylpeydestä, ja hatutta hän hyökkäsi ulos ovesta. --

Tultuaan kotiin käski hän Ankan ottaa esille hänen vaatteensa ja kantaa heti alas matkalaukut.

Kun Mrakot muori sai kuulla tämän äkillisen käskyn, kiiruhti hän säikähtyneenä poikansa luo.

"Et kai sinä vielä aikone lähteä täältä?" kysyi hän kyyneleet silmissä.

"Olenpa luullakseni viipynyt täällä kylliksi kauan", vastasi tohtori tylysti ja kalpeana mielenliikutuksesta.

"Jos sinusta on niin, niin se on tietysti niin", vastasi äiti loukkaantuneena, eikä hän koettanut sanallakaan pidättää poikaansa, vaikka tämän lähtö kumosikin hänen elämänsä rakkaimman toiveen.

"Tässä te näette, miten tehdään, kun ollaan korvia myöten rakastunut ja sanotaanpa ajattelevan naimistakin", huusi Otik seuraavana aamuna, noustessaan vaunuihin, joiden oli vietävä hänen ystävänsä Pragiin. Nämä luulivat sitä leikiksi.

"Ei, minä olen kokonaan teidän, minä matkustan teidän kanssanne", vastasi hän, purren salaa hammasta raivoissaan.

"Mitä nyt..." he eivät lopettaneet lausettaan, mutta tarkastelivat häntä uteliaasti. He tarkoittivat: mitä nyt ompelijatar sanoo?

Otik kohautti hartioitaan niin välinpitämättömästi ja huolettomasti kuin sopiikin Pragin kaikkien 'vastustamattomien' tähdelle, mutta hän ei voinut estää itseään samassa, kalpenemasta valkeaksi kuin lumi.

Tohtori Otikin ei enää tarvinnut pelätä mainettaan, sillä hän ei ollut vielä koskaan polttanut siipiään, vaan oli lähtenyt voittajana joka taistelusta. Hänen arvonsa oli uudelleen vakaantunut, mutta miten kalliilla hinnalla hän oli sen takaisin lunastanut, sitä hän ei uskaltanut ajatella!

* * * * *

"Minä olen kokonaan teidän", oli tohtori virkkanut istuutuessaan vaunuihin, palatakseen Pragiin, ja mielessään, joka oli täynnä sanomatonta karvautta, lupasi hän pitää sanansa ja heittäytyä entistä uhemmin huvien pyörteeseen. Enefa oli saava nähdä, miten vähän hän hänestä piittasi ja että hän oli unohtanut moisen kylätohtorin ennen Pragiin tuloaan! Voi jospa hän vaan olisi tiennyt, miten parhaiten kostaa Enefalle! Hän olisi antanut puolet elämästään, jos olisi saanut nöyryyttää tuon tytön -- karvaasti, syvästi, samoin kuin Enefa oli tehnyt hänelle. Koko matkalla hän ei ajatellut muuta kuin sitä, vaikka hän kyllä puhelikin ja laski leikkiä ystäviensä kanssa.

Setä otti hänet vastaan avosylin, mutta kummastui veljensä pojan kalpeutta ja synkeyttä, jota ei edes hänen mielistelevä hyväntahtoisuutensa voinut poistaa. Hän aavisti, että oli tapahtunut jotain, joka oli tehnyt nuoreen mieheen syvän vaikutuksen, mutta mikä se mahtoi olla, siitä ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta. Hänelle ei olisi ikinä juolahtanut mieleen, että Otik, huikenteleva Otik, oli saanut syvimmän sydänhaavan vuoristossa, ja sen oli saanut aikaan köyhä talonpoikaistyttö, joka oli antanut hänelle rukkaset. Paremminkin hän olisi ollut taipuisa luulemaan, ettei äiti ollut tahtonut päästää poikaansa luotaan, ja että muisto jostain vastenmielisestä kohtauksesta vielä vaivasi Otikia, joka oli kenties tullut vastanneeksi äidille kiivaammin kuin hän oikeastaan olisi tahtonutkaan.

Asianajaja antoi hänelle muutaman päivän lepoaikaa, ja sen jälkeen hän teki kysymyksen, minkälaiseksi veljenpoika oli ajatellut tulevaisuutensa. Aikoiko hän elää ainoastaan rahoistaan, vai aikoiko hän hankkia itselleen jonkun toimialan?