Part 12

"Aina ja alati täytyy minun kuunnella omaa ääntäni", puhkesi tohtori valittamaan ukkovaarin mentyä, "enkä saa koskaan kuunnella sinun, Enefa. Ah, missä on nyt se aika, jolloin sinä tulit luoksemme ja kerroit minulle esi-isiesi kohtaloista? Sano, Enefa, milloin istut ja kerrot minulle vanhoja taruja, samoin kuin silloin -- minulle, minulle yksinäni? Milloin minä saan hallita sinua kokonaan, tarvitsematta vaivautua vieraista katseista ja niiden läsnäolosta?"

"Miten minä uskaltaisin enää jutella vanhoja kertomuksiamme, saatuani kuulla, miten paljon kaunista ja ihmeellistä te olette nähnyt ja kuullut!" huudahti Enefa. "Minua ihan hävettää, että olen koskaan kertonut niistä teille, vaikka te hyvyydessänne sanotte kuuntelevanne niitä mielellänne."

"Voit olla aivan vakuutettu, että minä sitä tarkoitankin. Ne ihmiset, joista sinä kerrot, ovat toisenlaisia ihmisiä kuin ne, joiden joukossa minä olen elänyt; sinun maailmasi on kauniimpi, parempi, täydellisempi kuin minun. Ah, pysykäämme sinun maailmassasi. Siitä virtaa lämpö, joka tunkeutuu minun sydämmeeni ja sieluuni ja, täyttää ne kirkkaimmalla päiväpaisteella. Minun maailmassani sitä vastoin vallitsee talvipakkanen, joka väliin saattaa jähmettymään ihmisen jääksi. Vasta sinun luona ollessani minä tunnen miten kylmä ja pimeä on ulkona muiden luona. Niin, kaikki on siellä turhaa, josta minä tulen; ainoastaan sinussa, Enefa, on totuus, ainoa, suuri totuus!" Ja Otik tarttui Enefan käsiin ja katsoi hänen suuriin, säihkyviin silmiinsä.

"Siten ei teidän pitäisi sanoa!" huudahti Enefa moittivasti. "Olisipa kaunista, ellei totuutta olisi muissa kuin minussa! Sitä on kaikissa, se on vaan nukuksissa muutamissa. Minussa puolestani on isoisä aina koettanut herättää sitä ja kehoittanut minua aina toimimaan sen äänen mukaan. Jos sen on herättävä kaikissa, täytyy syntyä joku, joka ilmoittaa sen ja huutaa mahtavalla äänellä samoin kuin ennen Kristuksen apostolit paatuneille ja välinpitämättömille: 'Nostakaa katseenne, tässä on teidän johtotähtenne, te jumalattomat ja soaistut, jotka ette ole tähän saakka nähneet Jumalan valkeutta! Seuratkaa sitä alati silmillänne; se on johtava teitä, niin että lopulta huomaatte tämän valkeuden. Tähän saakka te olette pitäneet nautintoja ja kultaa elämänne päämääränä -- tulkaa vihdoinkin järkiinne, karkoittakaa eksyttävä pimeys sydämmistänne ja nostakaa katseenne sinne, mihin minun käteni neuvoo: se neuvoo teitä rakastamaan veljiänne, rakastamaan hyvää, se neuvoo siihen pöytään, jossa, jokainen saa oman osansa, jossa kaikki ovat toistensa vertaisia'... Mutta mitenkä minä uskaltaisin selittää teille, mitä teidän on sanottava ihmisille! Kun sopiva hetki tulee, kun te näette, että sielut ovat valmiita kuuntelemaan ja seuraamaan teitä, tiedätte te kyllä, itse parhaiten, mitä teidän on sanottava heille. Milloin, voi milloin se hetki tulee, jota minä niin ikävöin? Minä ikävöin, sillä minä tahdon, että koko maailma notkistaisi teille polvea, samoin kuin minä teen ajatuksissani... Mutta moni koettaa kyllä paetakin teitä, sillä minä huomaan yhä enemmän ja enemmän, että ihmiset rakastavat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, ja että he mieluimmin tahtoisivat, että olisi aina yö, ei koskaan päivä. Varmaankin saatte te, valon sotilas, puolustaa itseänne muillakin aseilla kuin sanan miekalla -- ah, elkää saattako itseänne turhan tähden vaaralle alttiiksi! Totuudelle kuoleminen on jumalallista, mutta sille eläminen on myöskin suurta. Käyköönpä kuitenkin miten tahansa, tulkoonpa palkaksenne voitto tai kuolema -- se on kuitenkin varmaa, että minun sydämmeeni on pystytetty alttari, josta ei kukaan eikä mikään voi karkoittaa teitä."

Ja Enefa hyppäsi tuoliltaan, vaipui polvilleen tohtorin eteen ja kohotti kyyneleiset kasvonsa ja ristiin pannut kätensä häntä kohti. Nyt vihdoinkin hän oli saanut sanoa tohtorille, mitä hän oli niin kauan miettinyt: että hänen sydämmellensä Otik oli puhunut sepittäessään "Oikeutta ikävöivänsä."

Ei ole mikään niin rikas kuin rikas nuori mieli. Se antaa antamistaan, tuhlaavasti, kiihkeästi, sokeasti -- se antaa pois kauneimmat ajatuksensa, suurimmat, enin rakastetut unelmansa, ja jokaisesta ajatuksesta, jokaisesta unelmasta, jonka se siten lahjoittaa pois, saa se kymmenkertaista ihanamman, suuremman ja kauniimman korvauksen.

Alttari, jonka Enefa oli pystyttänyt tohtorille, oli hänen oma tekemänsä ja hänen omista rakennusaineistaan; tohtorin tehtävä oli ollut siinä ainoastaan vastaanottava: ei turmella. Enefalla oli ollut niin äärettömän paljon annettavaa, niin paljon koottua rikkautta, että hänen oli suorastaan täytynyt käyttää sitä sillä tavoin: hänellä oli ollut määrätön varasto rakkautta uhrata, mutta ei ollut ketään sen vastaanottajaa; hänellä oli ollut tarve katsoa johonkin ylös, ihailla jotain, eikä ukkovaari ollut osannut täyttää sitä kokonaan; sillä he olivat olleet liiaksi yhtäläisiä. Hän oli hautonut aatteita ja tunteita, joille hän oli turhaan etsinyt holhojaa.

Siten hänen ajatuksensa olivat joskus pysähtyneet naapurin poikaan, nuoreen mieheen, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, ja joka käytti niin monta, monta vuotta elämästään tietojen hankkimiseen. Mistä syystä hän mahtoikaan tehdä niin? Luonnollisesti sitä varten, että olisi sitten oppimattomain raukkain opettajana ja apuna! Mitähän hän mahtoi oppia? Ah, varmaankin kaikkea, sillä tiesihän isoisäkin niin paljon, vaikkei hän ollut koskaan lukenut -- mitä sitten Mrakot muorin poika, jonka ei tarvinnut ajatellakaan muuta kuin viisauden hankkimista! Ja äiti, joka niin usein valitteli hänestä! Miten hän voi tehdä sitä, kun poika kuitenkin oli pyhittänyt elämänsä ainoastaan kaikelle suurelle ja kauniille! Hän tarvitsi rahoja -- mitä sitten? Hän auttoi tietysti muita. Hän ei tahtonut tulla tervehtimään muoria -- mitä sitten? Hänellä ei luonnollisesti ollut aikaa. Ja siten yltyi Enefa vähitellen puolustamaan tohtoria, ja se, jonka puolta täytyy alituiseen pitää, se tulee meille rakkaaksi, samoin kuin kaikki, jonka puolesta taistelemme ja jota tunnemme suojelevamme.

Askel askeleelta kasvoi tohtori siten kiinni hänen sydämmeensä ihanteena, hänen oman itsensä täydellisenä, kirkkaana heijastuksena, jolle hän tietämättään antoi kaikki ne ominaisuudet, kaikki tunteet ja pyrinnöt, joita hän kunnioitti. Kauan oli tämä jumaloiminen arkaa ja epäilevää ja ainoastaan puoleksi tunnustettua; sen jälkeen tuli 'Oikeutta ikävöivä' aivan kuin sytyttävä kipuna. Siitä hän sai varman vakuutuksen olleensa oikeassa, se ikäänkuin antoi hänelle ikävöidyn oikeuden antaa Otikille kaikki, kaikki...

Otik ei muistanut 'Oikeutta ikävöiväänsä' eikä siitä syystä ymmärtänyt Enefaa täydellisesti, mutta hän oli syvästi liikutettu. Maatessaan siinä hänen jalkojensa juuressa, kyyneleiset kasvot häneen käännettyinä ja ihastunut, leimuava katse häneen luotuna, näytti Enefa hänen mielestään tuhat kertaa kauniimmalta kuin ennen. Jokaisesta Enefan sanasta huokui palavaa, melkeinpä yliaistillista rakkautta, ja ääni kuului jumalalliselta. Niin rakastettu hän ei ollut koskaan voinut luulla olevansa.

"Niin, minä tahdon elää ja elänkin, mutta en kellenkään muulle kuin sinulle", huudahti hän, nostaessaan ylös Enefan ja painaessaan häntä rintaansa vastaan. "Sinä ansaitset sen, että minä pyhitän sinulle koko elämäni ja kieltäydyn tähtesi kaikesta muusta; sellaista aarretta, kuin se, minkä sinä lahjoitat minulle sydämmessäsi ja sydämmelläsi, ei löydy koko maan päältä. Tahdotko ruveta minun suojelusenkelikseni, tahdotko ruveta kumppanikseni, omaksitunnokseni, vaimokseni?"

Enefa vastasi ainoastaan hiljaa huokaisten, irrottautui Otikin sylistä ja kiiruhti pieneen kamariinsa. Tällä taivaallisen onnen hetkellä täytyi hänen olla yksinään.

"Niin, hän tulee omakseni, hänen täytyy tulla omakseni", kaikui ääni Otikin sydämmessä, hänen kävellessään kotiin päin ja kääntyessään vähän väliä katsomaan, eikö Enefa ollut tullut ulos etehisen portaille ja viitannut hänelle sieltä viimeistä jäähyvästiään. "Sillä lailla kuin hän ei kukaan voisi rakastaa minua; ei ole suorastaan ketään, joka enää ymmärtäisi rakastaa sillä tavoin. Oi, mikä onni, mikä ääretön autuus odottaakaan minua hänen rinnallaan -- ainoan, jota olen milloinkaan rakastanut sydämmestäni! Pitäköön koko Prag minua narrinaan, ja naurakoon minulle kaikki sen pölkkypäät -- siksi kunnes tulen ja näytän heille vaimoni... Mutta sitä minä en tee heti; minä vihitytän itseni häneen kaikessa hiljaisuudessa, ja sitten lähdemme pitkälle häämatkalle -- matkoilla hän oppii pikemmin ja kokonaan sen, mitä minun vaimoni on välttämätöntä tietää. Lahjakkaisuudellaan ja synnynnäisellä hienoudellaan käytöksessä ja käsityksessä voi hän vuoden kuluttua kilpailla kenenkä maailman naisen kanssa tahansa ja olla Pragin hienoimpain salien kaunistuksena... Oi, miten onnellinen mies minä kuitenkin olen! Minulla ei ole ainoatakaan toivetta, ei ainoatakaan mielihalua -- kaikki, kaikki ne ovat täytetyt!"

Tohtori luuli varmasti sydämmensä lopultakin voittaneen täydellisesti kaikki ennakkoluulot. Mutta se vaan osotti, miten peräti vähän hän itse tunsi tätä sydäntä.

* * * * *

Siihen asti oli tohtori käynyt Podhaiskyllä aina iltapäivällä, eikä hän seuraavanakaan päivänä tahtonut tehdä tästä mitään poikkeusta. Tunnit tuntuivat tietysti pitkiltä, mutta olihan hänellä kuitenkin päämaali odotettavana, ja sitä paitsi oli hänen päänsä nyt niin täynnä ajatuksia, suunnitelmia ja tuumia -- sillä ei hän kuitenkaan ollut niin kokonaan hetken lapsi, kuin hän joskus tahtoi näyttää -- että hänkin tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Luonnollisesti hän aikoi antaa myöskin ukkovaarille ja äidilleen tiedon päätöksestään, mutta se oli hänen mielestään hyvin ikävä velvollisuus, josta syystä hän päätti siirtää sen ainakin huomiseksi. Hän tahtoi ensin vielä kerran puhutella Enefaa.

Tavallisuuden mukaan käytti hän aamupuolensa 'metsästämiseen', joka oli julkinen nimitys hänen tuumattomilla kuleksimisillaan metsissä. Ja tänään voi otus olla jos suinkin vielä levollisempi kuin tavallisesti. Tohtori ei ajatellut mitään muuta kuin elämänsä suurta muutosta, suurta, urhoollista päätöstä, jonka hän oli tehnyt. Väliin valtasi hänet sellainen ääretön onni, että hän olisi tahtonut huutaa siitä linnuille ja kukille ja puille; ja hän oli varma, että linnut onnitellakseen häntä olisivat visertäneet kovemmin, puut humisseet kuuluvammin ja kukat tuoksuneet suloisemmin. Väliin hän taas oli täynnä mietteitä ja suunnitelmia, miten hän järjestäisi elämänsä, minne tekisi häämatkan, j.n.e., ja lopuksi valtasivat hänet välistä uudelleen tyhmät epäilykset, joutavat arvelut. Mutta ne tunteet hän voi onneksi heti tukahuttaa.

Päivällisen seutuun hän läksi kotia päin ja meni suoraan huoneeseensa. Tultuaan kynnykselle, tervehti häntä kaikuva nauru, ja äärimmäiseksi hämmästyksekseen, joka oli sitä paitsi perin vastenmielinen, huomasi hän kaksi ystäväänsä Pragista, jotka loikoivat hänen sohvallaan -- _Enefan_ sohvalla! Ne olivat iloisia veikkoja, joiden seurassa hän oli viettänyt monta hetkeä, ja jotka olivat kuuluneet niihin, jotka uutterimmin olivat turvautuneet hänen kukkaroonsa.

Nämä herrat olivat katsoneet hänen lähtöään tietysti kaikkea muuta kuin iloissaan, mutta he olivat lohdutelleet itseään sillä, että hän tulisi viikon kuluttua takaisin. Hänen siveyttä saarnaava äitinsä ei varmaankaan voisi kahlehtia häntä enää siellä kaukaisessa erämaassa. Suureksi hämmästyksekseen huomasivat he erehtyneensä. Kului viikko viikon jälkeen, eikä kuulunut mitään Otikia. He kirjoittivat hänelle, mutta eivät saaneet vastausta; he kirjoittivat uudelleen -- mutta ei sittenkään mitään tietoja hänestä. Silloin he alkoivat ruveta epäilemään, etteivät asiat olleet oikein. Kenties äiti aavisti päällekirjoituksesta, keneltä kirjeet tulivat, ja salasi ne häneltä, tai kenties hänen oli onnistunut saada Otik jättämään virkamiesura mielestään ja jäämään hänen luokseen. Tämä viimeinen olisi ollut heille melkoinen pettymys. He päättivät itse matkustaa häntä tervehtimään, vapauttaa hänet, jos hän todellakin oli äidin kahleissa, sekä viedä hänet riemulla takaisin Pragiin. Tässä heidän päätöksessään antoi heille innokkaasti tukea setä, joka useammasta kuin yhdestä syystä olisi tuntenut pettyvänsä, jos hänen entinen holhottinsa olisi tällä tavoin lopettanut uransa.

Nähtyään toverinsa sai Otik halun paeta, piilottautua heiltä. Hänestä tuntui, kuin hän vihannoivasta puutarhasta olisi astunut pimeään luolaan. Koko huoneen ilma tuntui hänen mielestään saastutetulta heidän siellä olostaan; runollisuuden, puhtauden ja pyhyyden, joka Enefan käynnistä saakka oli näyttänyt hänestä levänneen siellä, olivat he karkoittaneet ainiaaksi sieltä. Ennen ei heidän kohtuullisesti löyhä siveellisyytensä ollut koskaan tuntunut vaivaavan häntä; hänen mielestään oli pääasia ollut se, että he olivat voineet valmistaa hänelle iloisen hetken, että he ottivat elämän yhtä iloiselta kannalta kuin hänkin; mutta nyt oli muute liiaksi suuri, juopa, liiaksi leveä.

Tottumus ja kasvatus olivat kuitenkin valtavammat kuin vastenmielisyyden ja inhon tunne. Hän tervehti heitä iloisesti hämmästyneen näköisenä. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään näyttää, ettei hän ollut koskaan pyytänyt heitä tulemaan, että he olivat tulleet täydellisesti sopimattomalla ajalla, ja ettei varmaankaan mitkään ystävyyden tunteet olleet vietelleet heitä tänne, vaan ainoastaan itsekkäät tuumat. Molemmilla heillä oli aina ollut häneen suuri vaikutus, sillä heillä oli myrkyllinen, sujuva kieli ja he pitivät itse kunniana tätä sujuvuutta, jota he uskottelivat muille lahjomattomaksi suoruudeksi ja rehellisyydeksi. Välttääkseen heidän purevaa ivaansa tai saadakseen heidän mieltymyksensä oli Otik monasti tehnyt sellaista, johon hän ei olisi muutoin koskaan tehnyt itseään syypääksi, ja josta hän olisi maksanut paljon, jos olisi saanut sen tekemättömäksi. Mutta hänellä ei ollut kuskaan ollut voimaa vetäytyä heistä erilleen, jos hän joskus olikin toivonut voida tehdä siten; he olivat imeytyneet häneen kiinni kuin verimadot.

Tälläkin kertaa antautui Otik ystäväinsä vaikutukselle alttiiksi. Hän puhdisti itseään sillä, ettei hän ollut saanut heidän kirjeitään ja pyysi heidät heti päivälliselle. Äiti, joka oli nähnyt hänen tulevan kotiin, oli lähettänyt Ankan tuomaan ruuan hänen huoneeseensa, ettei heidän tarvinnut vaivata itseään tulemalla alas. Hän ei pitänyt poikansa vieraista; hän aavisti heti, että Otik juuri heidän kanssaan käveli useimmin Prsjikopilla ja että hän juuri heidän seurassaan hävitti enimmän rahoja.

Istuuduttiin pöytään. Ystävät ottivat armollisesti vastaan tohtorin anteeksipyynnöt maalaisaterian yksinkertaisuudesta ja tarttuivat ruokiin hyvin halukkaasti, mutta eivät siltä antaneet niiden tukkia suitaan. He nauroivat ja laskivat leikkiä yhtenään ja kertoivat milloin mistäkin, mitä oli tapahtunut, Otikin poissa ollessa pääkaupungista. Niin ja niin monta naissydäntä, kertoivat he tuttavallisesti toisilleen silmää iskien, oli särkynyt surusta hänen lähtönsä vuoksi, ja niin ja niin monta särkyi lisäksi, ellei hän lähtenyt heidän kanssaan takaisin kaupunkiin ja kiiruhtanut lohduttamaan niiden onnettomia omistajattaria.

Otikin korvissa kuului tämä sisällyksetön lörpötys aluksi variksien raakumiselta satakieliä täynnä olevassa puistossa. Hänen mielensä oli vielä täynnä eilispäivän suloisia muistoja, ja kauan ne olivat vallalla nykyisistä huonoista ja halpamaisista. Mutta kuta kauemman hän kuunteli raakumista, sitä tutummalta se kuului, hän tottui siihen uudelleen, ja ennen tunnin kuluttua hän palkitsi ystäviensä sukkeluudet sydämmellisellä naurulla ja yhtyi itse heidän iloisuuteensa.

Ruokalaji toisensa perästä tuotiin pöytään ja katosi vierasten nälkäisiin suihin, ja sama oli juomienkin laita. Lasia tyhjennettiin niin ahkerasti, ettei Anka saanut tehdä muuta kuin juosta oluthaarikkoa täyttämässä.

Yht'äkkiä huomasi Otik, että ystävät loivat alituisesti häneen merkitseviä katseita ja nauraen pukkasivat toisiaan kupeeseen.

Hän ei voinut olla olevinaan mitään huomaamatta. He tekivät sitä tahallaan, että hän huomaisi sen.

"Te nauratte minulle näemmä", sanoi hän, pidettyään heitä ensin hetken harmissaan silmällä. "Mikä on syynä? Kenties nämä maalaislaitokset tuntuvat teistä naurettavilta? Mutta pyysinhän minä teiltä edeltäkäsin anteeksi." "Ei suinkaan, ei suinkaan, tästä ei puutu mitään... kaikki on mainiota... Ei, me vaan iloitsemme, että sallima on antanut meidän nähdä näyn, joka on tavaton meidän järkevällä ajallamme", nauroivat he molemmat. "Miehen, joka on korviaan myöten rakastunut."

Otik tunsi kasvonsa muuttuvan tulipunasiksi.

"Kas vaan, miten hän punastuu!" huusivat he molemmat ja kiemuroivat sohvalla pakahtumaisillaan nauruunsa.

Otikin päätä alkoi huimata.

"Minuako te siis pidätte sinä ihmeellisenä näkynä?" kysyi hän niin kylmäverisesti kuin voi ja koetti yhtyä heidän nauruunsa.

"Niin, elä rapeakaan kieltämään; me tiedämme kaikki!" huusivat he, yhä hillittömän iloisina.

"Antakaa minun olla rauhassa tyhmyyksiltänne, minä pyydän teitä! Tiedättehän, etten minä ymmärrä leikkiä sellaisissa asioissa. Mistä te olette saaneet sellaisia tyhmyyksiä päähänne? Eikö poika voi olla neljää viikkoa äitinsä luona, niin ettei hänestä levitellä tyhmiä juttuja?" puhkesi Otik sanomaan, antaen harminsa vapaasti raivota.

"Kas miten hän raivoaa, puree hammasta ja hyppii tuolilla kiukuissaan! Emmepä kuitenkaan olisi uskoneet satuttaneemme hellään paikkaan niin tarkoilleen!"

"Siinä se nyt on! Nyt te tunnustatte, että se oli ainoastaan teidän tyhmiä päähänpistojanne!"

"_Meidän_, kun koko Prag puhuu siitä!" Otik säpsähti ja tuli taas tulipunaseksi. Siis tiedettiin jo Pragissakin, mitä täällä oli tekeillä! Hän oli joka miehen suussa, ja toveriensa naurusta voi hän päättää, millä tavoin hänestä puhuttiin. Hetki, jota hän oli niin paljon pelännyt, oli tullut, ennenkun hän oli aavistanutkaan. Se oli tullut, ennenkun hän oli ollenkaan ennättänyt valmistautua ottamaan sitä vastaan.

Mutta millä taikatempulla olikaan uutinen mahtanut joutua hänen pääkaupunkilaistuttaviensa korviin? Kukahan ihminen olikaan ilmoittanut sen? Tohtori koetti turhaan selville saada kuka oli ilmaissut hänen salaisuutensa juuri siellä, jossa hän olisi mieluimmin tahtonut sen olevan salassa. Hän ei aavistanut, että ystävät olivat vasta täällä saaneet vihiä asian todellisesta laidasta. Heidän odottaessa Otikia oli vanha Anka ollut ylhäällä tiedustamassa, tarvitsivatko he mitään, ja he olivat silloin käyttäneet tilaisuutta ja kysyneet, millä tohtori kulutti täällä maalla aikansa, mitä hän toimi, ja oliko hän tehnyt uusia tuttavuuksia. "Emmepä ikimaailmassa olisi aavistaneet sinusta sellaista", jatkoivat he ärsyttääkseen häntä. Hänen ilmeinen raivonsa huvitti heitä sanomattomasti. "Onneton nuori mies! Ajattele, mitä teet! Tuotathan sinä ikuisen häpeän sekä itsellesi että kaikille Pragin viisaustieteen tohtoreille! Ethän ole ainoastaan rakastunut, vaan aijotpa naidakin! Tämä menee kaikkein suvaittujen rajojen yli!"

"Surkuttelenpa todellakin, että olette tällä lyhyellä eroajallamme oppineet uskomaan kaikenmoisia akkain juoruja", vastasi Otik, tuskin hilliten vihaansa. "Te olette nähtävästi juoneet pilalle vähäisen järkenne!"

"Se oli siis totta, mitä me kuulimme", huusivat ystävät; "hän on itsekin tullut talonpoikaissukkelaksi!"

"Teidän kanssanne ei kannata puhua."

"Niin, niin, ollaan nyt järkeviä... Puhukaamme jostakin muusta, koska sinä otat niin suuttuaksesi tästä aineesta. Et sinä, Otik, voi varmaankaan kertoa, mikä se on tuo pieni tupa, joka on tuolla metsän rajalla, vuoren, juurella? Olemme kuulleet sanottavan, että siellä asuu sellainen ihmeellinen ihminen, joka ei ainoastaan ompele vaatteita sekä ukoille että muijille, vaan osaa parantaa tautejakin paremmin kuin mitkään professorit. Eikö hän ole lukenut sinullekin amputautiin -- vai miksikä sitä sanotaankaan?"

Otik istui kiusallisen hämmästyksen lyömänä. Kun heillä kerta oli niin hyvät tiedot, niin ei maksanut edes vaivaa koetella kieltää.

"Vai niin, siitäkö te pidätte niin suurta meteliä!" sanoi hän tehdyllä välinpitämättömyydellä. "Teidän puheestanne päättäen on jotain ääretöntä, että minä huvittelen muutaman tytön kanssa!"

"On eroitus tytön ja tytön välillä, sinä suosituin kylätyttöjen lemmikki! Tämä on niin hyvätapainen ja siveellinen, että jos hän sallii sinun painaa suutelon kädelleen, niin merkitsee se sitä, että sinä olet antanut hänelle edeltäkäsin kirjallisen aviolupauksen, joka on kymmenen todistajan allekirjoittama. Sinä taidat istua oikealla nälkäparannuksella, poika parka."

Vanha Anka olisi varmaankin puolustanut kiihkeästi Enefaa, jos herrat hänen läsnäollessaan olisivat rohenneet laskea leikkiä hänestä. Mitä Otikiin tuli, oli koko hänen entinen itserakkautensa noussut hurjaksi sitä haavoitettaessa. Pragissa sanottiin siis, ettei hän aikonut ainoastaan naida kyläompelijatarta, vaan että hän, vastustamaton, oli nöyrä ihailija, jonka täytyi ostaa kalliilla hinnalla pieninkin suosionosotus! Sitä hän ei voinut sietää! Sehän ei ollut totta -- se oli äärimmäistä panettelua!

"Olisipa se aivan minun tapaistani!" vastasi hän hartioitaan kohauttaen. Hän inhosi itseään jo edeltäkäsin siitä, mitä hän aikoi sanoa, mutta hän ei voinut muuta. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla pelastaa kunniansa; kaiken muun voi voittaa takaisin, ainoastaan sitä ei. Jos sen on kerta kadottanut ihmisten silmissä, tiesi hän ettei sitä saa takaisin.

"Onpa todellakin kummallista, että te, jotka olette tunteneet minut niin kauan, ette ole vielä päässeet perille, etten minä koskaan osta huvejani niin kalliisti. Sanonpa teille totuuden parilla sanalla: minulla oli todellakin kunnia voittaa heti ensi hetkellä tuon tytön sydän -- hän rupesi oikein jumaloimaan minua -- ja minä olin niin hyväsydämminen, etten työntänyt häntä luotani. Minun täytyy sitä paitsi tunnustaa, että tämä pieni tapaus tuli jotenkin sopivaan aikaan. Voitte kai ajatella, miten ikävä täällä olisi ollut, muuten. Kun minua haluttaa, menen minä nyt ja asetun hänen ikkunansa eteen ja suutelen hänen ruusuposkiaan, mutta tarvitsematta tehdä edeltäkäsin mitään aviolupausta... En ole minuuttiakaan ajatellut rakkautta ja vielä vähemmän avioliittoa... Mutta minua todellakin hävettää, että minun pitää istua ja uskoa tätä teille... Minkä tähden te ette jättäneet minua rauhaan?"

Hänen ystävänsä huomasivat hänen olevan suuttuneena täydellä todella ja he kiiruhtivat vetämään toista virttä. Heidän tarkoituksensa ei ollut suututtaa häntä toden perästä.

"Minkä tähden sinä niin suutut, sehän ei ole ollut koskaan tapasi", nauroivat he. "Eikö vähäinen leikinlasku ole sallittu ystävien kesken? Ei kukaan ihminen Pragissa puhu sinun olevan rakastunut tai aikovan naida, emmekä me eikä kutkaan muut aijokaan tehdä sinusta pilkkaa. Meidän pisti päähämme kiusata sinua, kun teidän palvelustyttönne kertoi meille, että sinä joka ilta menet tervehtimään tuonne metsässä olevaan tupaan, jossa taitaa olla sellainen tyttö, joka hänen kertomuksensa mukaan on täydellisyys itse. Tunnemmehan me sinua kylliksi, jotta tiedämme, että jos oletkin ruvennut hänen kanssaan pieniin asioihin, niin olet tehnyt sen ainoastaan ajan ratoksi. Miten sinä voit edes luulla, että me täydellä todella epäilimme sinun aikovan naida kyläräätälin tytön, tai mikä se ukko liekään ollut!... Ei, Otik, tänään sinä et ymmärtänyt leikkiä! Voit kernaasti hankkia tänne maljan punssia, niin tyhjennämme sen ja unohdamme nuo tyhmyydet."

Otik ei uskonut, että se, mitä he olivat sanoneet, oli ollut heidän omia päähänpistojaan, mutta hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he näyttivät aikovan lopettaa sukkeluutensa ja johtaa keskustelun toisiin asioihin. Hän veti helpotuksen huokauksen ja toivoi vaan, että olisi voinut yhdellä kertaa ja samalla karkoittaa tämän lyhyen hetken mielestään.

Hän nousi mielellään ja avasi oven, aikoen huutaa Ankaa. Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Muutamia kummallisia ääniä tunkeutui hänen korviinsa vinniltä, ja hän huomasi puolipimeässä Jenikin, joka nojautui ääneensä nyyhkyttäen porraskaiteeseen.