Part 11

"Kun isäni sai kuulla sen, tunsi hän sääliä aavetta kohtaan ja lupasi hänelle menevänsä seuraavana yönä yhdentoista ja kahdentoista välillä vuorelle ottamaan ulos aarteen. Hän piti sanansa: seuraavana yönä läksi hän määrättyyn aikaan vuorelle. Avaimen hän löysi helposti; se loisti ruohikossa aivan kuin olisi ollut tehty paljaista kiiltomadoista. Hän otti sen ja pisti sen vuoren seinässä olevain suurten rautaporttein avainreikään. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, että kenties ihmisten häijy vihollinen saisi hänet valtoihinsa, heti kun sellainen vääryydellä koottu aarre tulisi hänen käsiinsä. Hän alkoi pelätä sitäkin, että oli joutunut paholaisen virittämiin ansoihin. Monta kertaa jo oli tämä tullut eri valepuvuissa hänen luokseen tarjoamaan palveluksiaan, luonnollisesti vaan saadakseen hänet puolelleen. Isä veti avaimen lukosta, heitti sen kauas pois ja kiiruhti tiehensä, minkä kerkesi. Silloin hän kuuli takaansa valittavaa ääntä. Se oli aave, joka tuli juosten hänen jälessään ja rukoili niin liikuttavasti, että hän kääntyisi takaisin ja täyttäisi lupauksensa; oli vielä neljännestunti keskiyöhön -- kaikki onnistuisi niin hyvin. Mutta isä ei tahtonut kuulla takaisin kääntymisestä ja sanoi sen aaveellekin, joka alkoi itkeä ihan surkeasti. 'Voi minua onnetonta', valitti se, 'silloin täytyy minun yhä edelleen odottaa vapauttamistani, kunnes tänne tulee lintu lentäen vieraasta maasta, ja se pudottaa tänne siemenen, ja se siemen kasvaa puuksi, ja joku kaataa sen puun ja tekee siitä kätkyen, ja lapsi, joka on maannut kätkyessä, tulee täysikasvuiseksi. Silloin vasta saan minä oikeuden aarteeseen ja voimaa vapauttaa itseni.'"

"Eikö isänne koskaan katunut sitä, ettei tehnyt, kuten aave pyysi?"

"Ei koskaan. Kun hän kertoi siitä meille, ja meitä säälitti aave, oli hänellä aina tapana sanoa: 'Hän kärsi, mitä hän oli ansainnut. Jokaisen täytyy kestää osansa sekä tässä maailmassa että ijankaikkisuudessa. Minkä tähden Kristus muuttui ihmiseksi ja otti kärsiäkseen vaikeimmat kärsimykset, ellei sanoakseen ja näyttääkseen meille, miten meidän on käyttäydyttävä ja tehtävä ansaitaksemme Jumalan rakkauden ja taivaan autuuden?' -- Mutta aurinko, näen mä, alkaa mennä mailleen. Kunhan olemme juoneet kahvia, täytyy meidän mennä ylös katsomaan Betlehemiä, ettei tule liika pimeä."

"Enkös tosiaankin ollut vähällä unohtaa, mitä varten tulimme tänne, niin ihmeellisiä asioita olette kertonut minulle, ukkovaari!" sanoi Mrakot muori kehuttuaan asianmukaisesti Enefan kahvia.

Jos Mrakot muori olikin ollut unohtamaisillaan heidän asiansa, niin oli hänen poikansa tehnyt sen täydellisesti. Mutta syynä siihen eivät olleetkaan ukkovaarin kertomukset, vaan hänen poikansa tyttären puhuvat silmät. Otik heräsi kuin unesta, kuultuaan mainittavan Betlehemiä.

Mutta kun hän sitten seisoi ylhäällä seimien edessä, joita eivät minkään teaatterin ihanuudet olleet voineet haihduttaa hänen mielestään -- silloin unohti tohtori kaikki muut, yksinpä Enefankin, ja muuttui uudelleen lapseksi.

Hän tunsi taas jokaisen esineen, jokaisen olennon: täällä tytön, joka ammensi _oikeaa_ vettä kaivosta, tuolla Herodeksen sotilaat, joiden verenhimo oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla. Entä pikku Jesus lapsi sitten pienessä kullatussa kätkyessään, jota neitsyt Maaria heilutteli! Millä riemulla hän olikaan ajatellut pientä, kullatussa kätkyessä makaavaa lasta joka kerta kuin hän oli ollut siivo eikä pahoittanut muorin mieltä! Hän muuttui lapsuutensa paratiisiin, ihanien, viattomien muistojen taivaaseen, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja vierivät alas hänen poskipäitään pitkin -- kenties ensi kerran hänen tästä paratiisista lähdettyään.

Kun isoisä näki hänen mielenliikutuksensa, sai hänkin kyyneleet silmiinsä. Nyt vasta aikoi hän suoda tohtorille Enefaa, sydänkäpystään, jota hän oli kasvattanut sellaisella rakkaudella ja hellyydellä, samalla kun hän itse oli seisonut haudan reunalla, katse luotuna ijäisyyteen, johon hänen oli kohta astuttava.

"Kaikki on mielessäni; noita kolmea taulua en vaan voi muistaa", sanoi tohtori keskeyttääkseen äänettömyyden ja koettaakseen salata liikutustaan, "kukaties ne eivät olleet täällä minun kotona ollessani?"

"Olivat, kyllä ne olivat", vastasi isoisä. "Mutta ne kai eivät huvittaneet teitä niin paljon kuin Betlehem, ja siitä syystä te ette ole pitänyt niitä muistissannekaan. Ne ovat riippuneet täällä enemmän kuin sata vuotta. Eräs meidän esi-isistämme maalautti ne kaikkein syntisten lohdutukseksi. Ensimäinen kuvaa Magdaleenaa, kun hän tapasi Kristuksen puettuna puutarhuriksi hänen ylösnousemisensa jälkeen. Tämä on Pietari, kun hän kielsi Kristuksen, ja tämä Sakeus, kun hän istui puussa nähdäkseen paremmin vapahtajan. Koska portto, valehtelija, joka kielsi Herramme, ja publikaani, jota koko maailma halveksi, löysivät armon vapahtajan edessä, niin ei kenenkään ihmisen tarvitse epäillä pelastustaan. Kaikki, jotka katuvat sydämmestään, saavat syntinsä anteeksi."

"Ja mitä nämä vastapäisellä seinällä olevat merkit tarkoittavat?" kysyi Mrakot muori, osottaen aivan täyteen töherrettyä seinää.

"Se on minun kalenterini."

"Teidän kalenterinne, ukkovaari? Miten se voi olla mahdollista? Minä en totta totisesti ymmärrä hitustakaan, mitä siihen on kirjoitettu."

"Ja kuitenkin se on niin monasti auttanut minua antamaan teille hyviä neuvoja! Mutta se ei ole koko vuodeksi, ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi. Ensimäisestä päivästä joulukuuta viimeiseen päivään tammikuuta panen minä muistiin ilmat. Jos on lumisadetta, teen minä viivan, jonka päälle vedän ristin. Jos on kaunis ilma, teen minä myöskin viivan, mutta panen pienen ympyrän sen viereen; se tarkoittaa aurinkoa. Jos on sateista, piirustan minä pieniä pisteitä viivan ympärille. Sellainen ilma kuin on joulukuussa, sellainen tulee kesäkuussakin heinäntekoaikana, ja tammikuussa ovat ilmat samanlaiset kuin elokuussa viljaa korjatessa. Jos joku tulee minun luokseni elo- tai heinänkorjuuaikana kysymään, minkälaisia ilmoja on tulossa -- vakaisia tai epävakaisia --, silloin minä tulen tänne ylös katsomaan, ja sen jälkeen minä voin vastata hänelle täsmälleen oikein."

"Onpa hyvä, että meillä on teidät, ukkovaari", sanoi Mrakot muori, ja sanat tulivat hänen sydämmensä pohjasta. "Miten kävisikään, jos te menisitte pois, eikä kukaan pitäisi meille kalenteria!"

"Oh, jos Herramme mielestä tarvittaisiin sellaista laittaisi hän kyllä niin, että joku toinen tekisi sen", vastasi isoisä. "Muutoin ei teidän pidä luulla, että juuri se on tarpeellisin kylväessä ja eloa korjatessa; vuodentulo riippuu niin paljon muustakin kuin ilmasta -- ottamatta tietysti lukuun maata ja kaikkea muuta sellaista. Ennenkun te kylvätte esimerkiksi, katsotte kai aina, että siemenet ovat kostutetut pyhällä vedellä, ettekä kai unohda kirjoituttaa tielle, josta lähtee ensimäinen vako: J.N.R.K. se on: Jesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas? Otra teidän on pantava tuhkaan, kaura mutaan: s.o. otra on teidän kylvettävä kuivalla ilmalla, kaura kostealla. Perunat on teidän pantava viikon lopulla, kun on ollut vakainen sää, eikä koskaan iltapäivällä, vaan edeltä puolisen, mieluimmin kymmenen ja kahdentoista välillä. Jos tahdotte kauniita kaalia, jotka nousevat pian taimelle, täytyy teidän antaa niille 'lähtösutkaus', ennenkun kylvätte sen, s.o. teidän on kaadettava vähän paloviinaa niiden päälle... Mutta kaiken tämän te tiedätte tietysti jo ennestään? Minä olen sanonut sen teille niin monasti ennen."

Ja vanhuksen äänessä oli ikäänkuin hiukkasen kaipausta. Ei mistään, mikä koski elonkorjuuta ja kylvämistä ja 'vanhoja merkkejä', hän voinut koskaan puhua kyllikseen. Onneksi oli Mrakot muori yhtä huvitettu näistä asioista kuin hänkin.

"Ei, ei", vastasi hän innokkaasti. "Te tiedätte niin paljon, että vaikka minä saisin kuulla sen sata kertaa, en minä kuitenkaan koskaan muista puoliakaan. Jatkakaa te vaan; minä koetan panna kaikki oikein mieleeni."

"Sen te kyllä muistatte, miten teidän on risuitettava herneitä", jatkoi ukkovaari, "ja että teidän on aina pantava lasipalanen yhteen risuun, silloin kun hernekukat puhkeavat, sillä muutoin ne eivät saa olla rauhassa keijukaisilta, kun ne koristelevat itseään tanssiin. Ja miten te menettelette rottien suhteen eloaitassa? Te tiedätte tietysti, että teidän, päästäksenne niistä erillenne, on palmusunnuntaina tehtävä risti siunatuista kissankäpälistä ja pantava ne aittaan, sillä ne säikäyttävät niitä eläviä pahemmin kuin mikään muu. Ei kai kukaan emäntä unohtane sitäkään, että hänellä pitää aina olla kotona pyhää vettä, rikkihappoa, laakerimarjoja ja suolaa sekä tuhka 'juutaskakusta', joka hänen on pitkänäperjantaina poltettava uunissa. Tuhka on hänen ripotettava pelloille ja puutarhan puille; silloin ei tule mitään lehtimatoja. Suolaa on hänen pantava muutamia rakeita maitoon, sillä silloin se ei koskaan happane. Laakerimarjoja on hänen sekoitettava vasikan ensimäiseen ruokaan, sillä silloin se tulee lihavaksi ja suureksi. Kun te erotatte vasikan lehmästä, pitää teidän nykäistä muutamia karvoja sen päästä ja sekoittaa lehmän ruokaan; silloin se ei ikävöi vasikkaa. Pyhää rikkihappoa on teidän kovina myrskyinä pantava uunille; se suojelee tulipalolta. Pitkänäperjantaina ei teidän pidä koskaan lainata mitään keltään ihmiseltä, sillä silloin te pian tulette köyhäksi. Teidän pitää myös aina sinä päivänä mennä kirnuinenne purolle, panna se vettä täyteen ja kirnuta vettä yhtä kauan kuin te tavallisesti kirnuatte voita; sitten pitää teidän kaataa se uudelleen puroon, ja silloin te saatte olla rauhassa kaikilta taikatempuilta, sillä juokseva vesi vie ne pois..."

Ja niin jatkoi ukkovaari loppumattomiin, ja Mrakot muori kuunteli aina yhtä halukkaasti.

Tarpeellisista selityksistä muuttui ukko puhumaan taivaankappalten vaikutuksesta maahan ja ihmisiin. Mrakot muori pisti silloin tällöin joukkoon muutamia muistutuksia ja myönnytyksiä.

Jos Mars hallitsee taivaalla, tulee tautinen vuosi, ja silloin on ihmisten parasta pitää oikein hyvä huoli itsestään, perheestään, karjasta, hedelmäpuista ja muista omaisuuksistaan. Sellaisina vuosina sattuu väliin niin kauhea kuivuus, että metsät syttyvät itsestään tuleen. Sitä paitsi voi kyllä syntyä kuivuus muistakin syistä, esim. jos täyttää kuolleen päänalusen heinäin sijasta höyhenillä; silloin ei sada ainoatakaan tippaa, ennenkun höyhenet ovat mädänneet maassa. Väliin voi myös ihmisten ahneus olla syynä kuivuuteen; kun maanviljelijä tahtoo saada hyvän hinnan viljastaan, on hänellä tapana joskus, jos hän on ilkeä, kaivaa leipäkakku maahan. Kuivuutta kestää silloin siksi, kunnes joku kaivaa kakun ylös ja polttaa sen tuhaksi. Jos Saturnus hallitsee koko vuoden, niin käy hyvin huonosti. Se on turmiota tuottava taivaankappale, ja onpa onni, että sen ja maamme välillä on niin monta tähteä, muutoin olisi tämä jo aikoja takaperin mennyt aivan pilalle. Jos aurinko on kuningattarena taivaalla, tulee ylenpalttisuus vallitsevaksi maan päällä ja kaikki onnistuu ihmiselle hyvin; sitä vastoin syntyy helposti kuumetauteja: lavantautia, rokkoa, ruusua. Jos kuu on herrana, tapahtuu päinvastoin; silloin kiusaa ihmisiä kylmettymiset, nuha ja yskä, sillä sen vallalla ollessa on luonto kylmää ja kosteaa. Kuusta tulevat kaikki sateet ja rakeet, kaikki kaste ja sumu; se lähettää kosteutensa ensin Jeshtshediin, ja siltä vuorelta virtaa sitten vesi ympäriinsä. Merkurius ei vahingoita ihmisiä; lapsista, jotka, syntyvät hänen vuotenaan, tulee aina ymmärtäväisiä ja hyväluontoisia. Venuksen herruuden aikana vallitsee ilo maan päällä; rakkaus ja onni viihtyvät ihmisten joukossa, eikä minäkään vuonna vietetä niin monia häitä kuin silloin. Jupiter tuo myrskyjä, rajuilmoja, maanjäristyksiä ja muita vaikeita tapahtumia, mutta muutoin on sen vuosi onnellista, ja ihmisillä on aina kylliksi rahoja... J.n.e., j.n.e. kunnes ei isoisä eikä Mrakot muori jaksaneet enää.

Sillä aikaa olivat tietysti nuoret toimessa omalla tahollaan. Palattuaan tupaan, oli Enefa asettunut ikkunan viereen, ja tohtori oli silmänräpäyksessä seurannut hänen perässään.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, hämärä peitti vähitellen maan, ja taivaalle nousi kuu kirkkaana ja loistavana, aivan kuin olisi ollut puhtainta hopeaa.

"Ah, katsokaa kuuta, miten kaunis se on!" huudahti Enefa lapsellisella ilolla; niin onnellinen kuin tänään hän ei ollut tuntenut olleensa koskaan ennen elämässään. "Sillä on aina sellainen tekeminen, ennenkun se pääsee vuortemme yli; mutta, sitten se meneekin aivan toisella vauhdilla! Mutta kuuletteko, kuuletteko, miten Jeshtshedin metsät humisevat? Mitähän ne sanovat toisilleen? Ymmärtävätköhän nekin toisiaan, samoin kuin me ihmiset ymmärrämme toisiamme? Varmaankin; kaikki luonnossa ymmärtää omaa lajiaan, kukka ymmärtää kukkaa, lintu lintua, ihminen ihmistä... Mutta mikä teitä vaivaa? Vapisettehan te -- ja minkä tähden te katsotte minuun niin omituisesti?"

"Minua ei vaivaa kerrassaan mikään!" kuiskasi Otik, puristaen kiihkeästi Enefan kättä, joka lepäsi ikkunalaudalla. "Tulin vaan ajatelleeksi sinun esi-isääsi, kuuluisaa lääkäriä, joka pakeni kuninkaallisen linnan joutavista huveista ja hemmottelevasta ylellisyydestä ja rakensi, itselleen majan erämaahan ja asui siellä sen kanssa, joka vaatimattomuudellaan ja hyveillään miellytti häntä monta kertaa enemmän kuin kaikki hovin mielistelevät kaunottaret... Ja minun mielestäni hän oli maailman viisain mies!"

* * * * *

"Jos ette keksi parempaa huvitusta täällä vuoristossamme, niin pistäytykää tänne ja rupatelkaa jonkun aikaa meidän kanssamme", sanoi isoisä tohtorille, kun tämä heitti jäähyväisiä Betlehem-käynnin jälkeen. Selvää on, ettei tohtori kutsuttanut itseään kahta kertaa. Joka päivä tuli hän vierailemaan metsänrajaiseen pieneen mökkiin.

Hän ei ollut koskaan käynyt missään sellaisella ilolla, ei koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi, eikä hän ollut missään viihtynyt niin hyvin kuin siellä. Joka kerta kuin hän astui kynnyksen yli, valtasi hänet sama rauhan ja levollisuuden tunne, jonka hän oli tuntenut ensi käynnillään, ja joka oli silloin ollut hänelle aivan uusi ja outo. Siihen tuli lisäksi se, että Enefa tervehti häntä aina niin ihastunein katsein, aivan kuin itse maailman pelastaja olisi astunut matalaan tupaan.

Yksinpä isoisäkin alkoi voittaa entiset epäluulonsa, nähdessään, miten vaatimattomasti tohtori käyttäytyi, ja hän sanoi häntä aina kohteliaasti ja ystävällisesti tervetulleeksi. Jenik ainoastaan pysyi kiinni vihamielisyydessään tohtoria kohtaan ja luikki useimmiten tiehensä, heti kun näki hänen tulevan. Ellei hän voinut paeta, istuutui hän johonkin nurkkaan ja näki mieli synkkänä, miten isoisä käyttäytyi yhä ystävällisemmin ja ystävällisemmin "tuota Pragilaista" kohtaan. Se, että sisar luotti tohtoriin ja ihaili häntä, saattoi hänet vielä pahemmalle tuulelle; sydämmensä syvyydessä jumaloi hän uhkeaa, ylpeää sisarta, eikä hän sietänyt ajatusta että sisarta "tuo muuan vetäisi nenästä". "Odotahan vaan", uhkasi hän usein Enefaa, "jonakin kauniina päivänä saat vielä nähdä, minkä lajinen ihminen hän on, ja silloin sinä kadutkin, ettet pysynyt hänestä erilläsi samoin kuin minä."

Enin piti isoisä tohtorista siitä syystä, että tämä kertoi niin paljon kummallisia asioita. Päivät pääksytysten kertoi Otik hänelle ja Enefalle kaikista vieraista maista ja kaupungeista, joita hän oli nähnyt setänsä seurassa ja joiden teaatterit eivät koskaan olleet saattaneet häntä unohtamaan isoisän Betlehemiä. Usein putosi puukko vanhuksen kädestä ja neula Enefan sormista heidän kuullessaan kaikkia näitä tuntemattomia ihmeitä -- Lontoosta ja Pariisista, itaalialaisista kaupungeista, jotka olivat meren rannalla, ihanpa itse meressäkin tai tulta purkavien vuorten juurella.

Kun Otik huomasi heidän suuren ihmettelynsä ja sammumattoman halunsa saada kuulla enemmän, mietti hän koko päivät, mitä kertoisi seuraavalla kerralla, joka voisi ihmetyttää ja huvittaa heitä.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkun tohtori alkoi lähteä tuvasta ainoastaan puoleksi mielellään, usein melkein tyytymättömänä. Eihän hän mennyt sinne huvittamaan ukkovaaria, vaan tyydyttämään omaa sydäntään, mutta asiain näin ollen hän ei saanut koskaan tavata Enefaa yksinään edes neljännestuntia eikä hänellä ollut koskaan tilaisuutta puhua hänen kanssaan ystävällisesti ja suoraan. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että sai joka päivä nähdä hänet ja olla kokonaisia tunteja hänen läheisyydessään? Enefa oli Otikin paljoa enemmän siihen aikaan, kun hän tuli tämän luokse ja luki tohtorille.

Ja taas hän alkoi kiukutella Enefalle -- nyt siitä syystä ettei Enefakin ikävöinyt häiritsemätöntä yhdessä oloa eikä koettanut hankkia heille tilaisuutta kohdata toisiaan kahdenkesken. Kerran hän valitteli sitä Enefalle, kun isoisä oli mennyt hetkeksi ulos katsomaan, oliko tuuli kääntynyt, mutta Enefa vastasi niin viattomasti, ettei hän voinut virkkaa sanaakaan. "Te voitte sanoa kaikki, mitä tahdotte isoisän läsnä ollessa", sanoi Enefa. "Minä en salaa häneltä mitään."

Väliin valtasi hänet kotiin tultua sellainen ikävä Enefaa, aivan kuin hän ei olisi nähnyt tyttöä kuukausiin. Hän hiipi silloin salaa takaisin mökille ja kuleksi pisteaidan ulkopuolella, toivoen että Enefa tulisi hetkeksi puutarhaan; Enefahan "oikoi selkäänsä" niin mielellään päivän työn päätyttyä. Mutta hän ei tavannut tyttöä siellä koskaan. Kuitenkin hän seisoi kärsivällisesti pisteaidan luona, sillä voihan sattua, että Enefa tuli ikkunaan katsomaan, miksi koira haukkui; mutta ei se tehnyt sitäkään. -- Muutaman kerran hän oli huomaavinaan, että jokin olento vilahti Enefan ikkunassa; paikalla hän hyppäsi pisteaidan yli, hiipi ikkunan luo, naputti hiljaa ruutuun ja kuiskasi hiljaa mutta selvästi Enefan nimen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan ääntä vastaukseksi.

Otikin täytyi aina palata kotiin pettynein toivein.

"Tätä minä en jaksa enää kestää!" virkkoi hän taas, mitatessaan huoneensa lattiaa pitkillä askeleilla. "Enkä minä voi enää nähdä sitäkään, miten minun jumaloimani täytyy ommella vaatteita ansaitakseen leipänsä. Jotain täytyy tehdä."

Mutta hän ei koskaan selvittänyt itselleen, mitä piti tehdä. Heti kun hän oli tullut siihen, peräytyi hän aina kauhistuneena. Otikista oli tuntunut siltä, kuin Enefan esi-isä olisi ollut maailman viisain mies, kun oli paennut kuninkaitten saleja ja niiden komeutta ja ylellisyyttä, ja sillä hetkellä kun hän oli sanonut sen Enefalle, oli hän todellakin tarkoittanutkin sitä ja oli aikonut varmasti seurata esimerkkiä. Mutta voi! -- ihminen ei viisastu yhtenä päivänä. Tohtori Mrakot, tämä luonnon ja ihmisten pilaama, hemmoittelema suosikki sai kokea, että sellaiseen tekoon tarvittiin sielunvoimia ja lujuutta enemmän kuin oli aluksi luullutkaan. Ensi kerran elämässään joutui hän oikeaan sotaan, ensi kerran kutsui hän voimiaan avuksi. Hän huomasi silloin, että nämä makasivat ja uinuivat jossain sielun kaukaisessa sopukassa. Ne eivät heränneet hänen aroista huudoistaan.

Otikille kävi samoin kuin käy kolmelle neljäsosalle ihmiskuntaa; hän tahtoi olla onnellinen, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta varmistaa teolla onneaan. Hän rakasti todellakin Enefaa siten, joten hän ei ollut koskaan vielä rakastanut ketään, mutta yksinpä Enefankaan läheisyydessä hän ei tuntenut sitä inhoa maailman turhuuteen ja hulluuteen, jota hän luulotteli tuntevansa. Hän oli syvemmällä liejussa kuin hän itse luulikaan. Vaikka hän käsitti täydellisesti Enefan arvon ja oli äärettömästi kiintynyt hänen kauneuteensa, peräytyi hän yhä ajattelemasta avioliittoa hänen kanssaan. Hänkö, jolle menemistä olisi pidetty Pragin parhaimpana naimakauppana ja joka otettiin ilolla vastaan ylhäisimpiin kotiin, joissa oli naimaikäisiä tyttäriä, hänkö yhdistäisi kohtalonsa köyhän talonpoikaistytön kanssa! Miten hänen tuttavansa kohauttaisivatkaan hartioitaan ja nauraisivat hänelle, miten häntä pilkattaisiin ja ivailtaisiin kaikkialla, missä hän oli ennen tavannut kohteliaisuutta, ihailua ja kunnioitusta! Auttamattomasti ja kerrassaan työnnettäisiin hänet alas korkeudesta, johon suosittu asema ja hänen oma rakastettavaisuutensa oli hänet saattanut.

Nämä ajatukset olivat hänestä yhtä sietämättömiä kuin Enefasta eroaminen, ja joka päivä tuli taistelu hänen rakkautensa ja yhteiskunnallisten ennakkoluulojen välillä yhä kiihkeämmäksi.

Enefa ei huomannut mitään eikä aavistanut, miten hänen ihanteensa taisteli ja kamppaili, ja miten tämä turhaan koetti tulla ratkaisevaan päätökseen. Hän oli onnellinen, täydellisesti ja aivan onnellinen, eikä hänen johtunut koskaan mieleensä ikävöidä mitään enempää kuin mitä nykyisyys antoi hänelle. Saihan hän joka päivä nähdä tohtorin, tohtori käyttäytyi häntä kohtaan kuin itse hyvyys, hän tunsi, että Otik piti hänestä, hän sai kuunnella Otikia samoin kuin Martan sisar Maria kuunteli herraansa ja mestariansa. Tulevaisuutta hän ei ajatellut; hänen toiveensa eivät ulottuneet kauemmaksi kuin mitä hänellä jo oli. Hän nautti täydellisesti nykyisestä onnestaan.

Kerran kysyi isoisä, mistä tohtori piti enin kaikesta, jota hän oli nähnyt matkoillaan.

Tohtori mietti hetkisen ennen vastaamistaan. Sen jälkeen hän sanoi, katsoen merkitsevästi Enefaan:

"Jos olen suora, niin on se meidän Jeshtshedimme, joka on huvittanut minua kaikista enin. Kaikkialla muualla minä olen kohdannut uusia tuntemattomia maailmoja; täällä minä olen tavannut jäännöksen vanhasta, unohdetusta. Kuullessani muorin puhuvan mietteistään, teidän, isoisä, ennustavan ilmoja ja muita tapahtumia tai onnettomuuksia, Enefan lukevan sairaille j.n.e. -- silloin muuttuu minulle entisyys ikäänkuin eläväksi, ja minä siirryn ajatuksissani monta vuosisataa taaksepäin. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi mennyt aivan vasta se aika, jolloin esi-isämme läksivät alkuperäisestä kodistaan, vaelsivat tänne vuoristoon ja rakensivat tänne majansa. He ajattelivat ja luulivat aivan samoin kuin tekin maailmasta ja kaikista näkyvistä ja näkymättömistä olennoista; te kannatatte heidän mielipiteitään, tapojaan ja mielialojaan. Tuntuupa minusta siltäkin, kuin te itse tietämättänne olisitte ottaneet heidän velvollisuutensa ja tehtävänsä. Esi-isillämme oli velvollisuutena vartioida rajametsiä, jotka ulottuivat täältä Saksiin ja Preussiin saakka. Vaikka te olette satoja vuosia olleet pelkkäin vierasten ja vihamielisten kansanainesten ympäröimänä, ette te ole kuitenkaan antaneet niiden tähän saakka paljoa tunkeutua tänne, vaan olette tietämättänne, mutta kestävästi ja sitkeästi pysyneet tavoissanne, tottumuksissanne ja mielipiteissänne. Ja sillä tavoin te olette yhä edelleen vartioineet ja suojelleet tshekin kansan ikivanhoja rajoja."

Niin halukkaasti kuin sillä kerralla ei ukkovaari ollut vielä koskaan kuunnellut tohtoria. Hän teki hänelle kysymyksen toisensa jälkeen, ja enin kaikista huvitti häntä saada tietää, mistä nämä vanhat tshekit olivat tulleet, olivatko he uskoneet Jumalaan, ja millä tavoin he olivat hankkineet elatuksensa. -- Niin vanha kuin hän olikin, vakuutti hän sitten, aikoi hän vielä kerran nousta Horekille, vuorenkukkulalle, jonka hän näki ikkunoistaan, ja jossa oli kasassa joukko kiviä. Otik tiesi nimittäin, kertoa, että ne olivat jätteitä muutamasta linnasta, jossa mainitut rajavartijat olivat seisoneet ja vakoilleet, oliko mitään epäiltävää näkyvissä, jossa he olivat rukoilleet jumaliaan, ja jonne he olivat piilottaneet vaimonsa ja lapsensa, silloin kun vihollinen oli tunkeutunut heidän maahansa ja koettanut tulella ja miekalla hävittää heitä.

Sinä iltana ei Otik voinut ollenkaan kertoa kylliksi, hänen täytyi puhua yhtä mittaa, ja lopulta hän tunsi voimansa olevan ihan lopussa. Onneksi alkoi pimetä, ja isoisä kiiruhti ulos katsomaan, laskeutuiko aurinko pilviin; siinä tapauksessa saatiin odottaa myrskyä yöksi.