Part 10

"Olkaa nyt järkevä ja hyvä, ukkovaari, ja menkää huoletta ja rauhassa kotianne! Iltapäivällä varmaankin pyydätte meidät kahville, vai mitä? Otik ja minä tulemme katsomaan teidän Betlehemiänne. Elkääkä unohtako välipuhetta: me annamme molempain nuorten pitää huolta itsestään, emmekä ole heitä huomaavinammekaan. Me vanhat kulutamme ajan puhumalla, mitä on tapahtunut eikä enää tule tapahtumaan."

Ukkovaari huokasi.

"Jos kerta te olette rauhallinen, niin täytyy kai minunkin olla", vastasi hän, noustessaan ylös, ja hänestä voi nähdä, että hänen sydämmeltään oli pudonnut kivi. "Minä teen, kuten te neuvoitte minua, ja luulenpa, että se on parasta. Tervehtikää sitten poikaanne, että minä olen ollut täällä, ja että minä kysyn ystävällisesti, tahtooko hän tehdä minulle kunnian ja kurkistaa luokseni iltapäivällä. Kunpa hänen käyntinsä kattomme alla tulisi siunaukseksi eikä onnettomuudeksi!"

"Niin, suokoon sen Jumala!" sanoi Mrakot muori, kurottaessaan isoisälle toisen kätensä ja kuivasi toisella silmänsä nurkkaa.

Otikin ei tarvinnut kauan maata lymyssä Podhaiskyn mökin edustalla. Vähän ajan kuluttua häämöitti jotain alhaalla puutarhassa, ja tällä kertaa ne todellakin olivat Enefan viheriät liivit ja valkoiset hihat, jotka Otik oli niin usein ollut näkevinään. Enefa tuli puiden välistä, lähdettä kohti, niin hitailla askelilla, kuin hän olisi ennättänyt tulla hyvin, hyvin väsyneeksi. Tultuaan esille, laski hän maahan punasen sankon, joka hänellä oli kädessään, jäi seisomaan liikkumattomana ja katsoi haaveilevana alas kirkkaaseen veteen. Hänen pitkät, mustat palmikkonsa putosivat puoleksi irralleen, hänen selkäänsä pitkin ja todistivat, ettei hän ollut vielä ajatellut itseään tai muistanut ollenkaan pukuaan. Mutta miten hyvin tämä vähäinen huolimattomuus sopi hänen alakuloiseen katseeseensa, hänen kalpeisiin kasvoihinsa, koko hänen surulliseen, synkännäköiseen muotoonsa! Vielä kerran täytyi Otikin ajatella, että Enefa voi todellakin loitsia -- sillä joka kerta, kuin hän näki tytön, miellytti Enefa häntä yhtä vastustamattomasti, teki hänet yhtä pyörälle ja ihastuneeksi. Nähdessään Enefan katsovan noin haaveilevasta veteen, huomatessaan kyyneleiden jälkiä hänen hienoilla poskillaan, päätti hän edes kymmenennen kerran, että niin kauniilta kuin juuri tällä hetkellä ei Enefa ollut näyttänyt hänen mielestään vielä koskaan.

Aivan lähteen vieressä seisoi kirsikkapuu täydessä kukassa. Äkkiä painoi Enefa poskensa sen runkoa vastaan ja puisteli sitä keveästi. Valkeat kukkaset ja kirkkaat kastepisarat alkoivat tippua hiljaa alas ja peittää sametinhienoa tukkaa, valkeaa kaulaa ja itkettyneitä silmiä -- sillä mielihyvää ilmaisevalla hymyilyllä oli hän kääntänyt kasvonsa ylöspäin, jotta kaste olisi vilvoittanut ja kukat hyväilleet niitä.

"Enefa!" kuului pisteaidan toiselta puolen.

Enefa säpsähti, katsoi taakseen, ja hiljaa huudahtaen ojensi hän molemmat käsivartensa. Häntä olisi voinut luulla Jeshtshedin metsien haltijattareksi, joka oli pukeutunut helmiin ja jalokiviin.

Yhdellä hyppäyksellä oli Otik pisteaidan toisella puolella, tarttui Enefan käteen ja kumartui sykkivin sydämmin häntä vastaan; puhtaimman onnen hohde oli levinnyt Enefan kasvoille.

"Mitenkä sinulla on sydäntä olla poissa, minun luotani niin kauan", huudahti Otik kiihkeästi.

"Siihen minä en mahda mitään", kuiskasi Enefa. "Ah, minä en saa koskaan nähdä teitä! Joka aamu minä tulen tänne kirsikkapuulle ja annan sen kasteen pudota päälleni -- sen sanotaan ottavan kaiken kaipauksen ihmisen mielestä. Mutta minua se ei auta. En ole tuntenut ainoataan kertaa siitä mitään helpotusta."

"Sinä siis tahdot unohtaa minut?" huudahti Otik yhä kiihkeämmästi, yhä nuhtelevammin.

Enefa tarkasteli häntä yhtä kummastuneena ja epäillen, kuin Otik olisi nuhdellut häntä siitä, ettei hän tahtonut taivaan vihan kohtaavan häntä.

"Sano ettet koskaan unohda minua, ettei ollut tarkoituksesi karkoittaa minua mielestäsi!" jatkoi Otik myrskyisen kiivaasti. "Herkeä toki tottelemasta ukkovaaria, Enefa! Hänkö on ainoa, jolla on täällä terve järki? Hänkö on ainoa, jolla on oikeus sinun rakkauteesi, koska sinä tottelet sokeasti hänen käskyjään ja polet toisen sydämmen jalkojesi alle? Elä usko, mitä hän koettaa luulotella sinulle minusta; minä pidän sinua suuremmassa arvossa kuin hän. Jos pysyt edelleenkin tulematta meille, niin sano edes, missä muualla minä saan tavata sinua. Sano se minulle, sano se minulle, ellet tahdo minun menehtyvän ikävään! Tuletko tänne joka aamu noutamaan vettä? Minä olen odottava sinua täällä keskiyöstä asti, etten tulisi liika myöhään... tai vielä parempi, näytä minulle, missä sinun ikkunasi on! Minä tulen sinne iltasilla, kun kaikki nukkuvat, sitä varten vaan, että saisin kuulla yhden ainoan pienen sanan..."

Enefan silmät välähtivät ilosta, ja hän oli jo kääntynyt näyttääkseen, missä on ikkuna, jossa hän ilta illan jälkeen seisoo ja ajattelee Otikia, ikävöi häntä, itkee hänen tähtensä -- mutta yht'äkkiä hän hillitsi itsensä.

"Te ette koskaan enää saa tulla tänne puron luo minun luokseni ettekä minun ikkunallenikaan."

"Miksi en, kovasydämminen tyttö? Sinä et siis, välitä minusta vähääkään! Et puoltakaan siitä mitä minä välitän sinusta! Sinä et kysy minun tahtoani, sinä et koskaan tahdo tehdä, mitä minä pyydän sinulta!"

"Juuri siitä syystä, että minä välitän teistä, en minä tahdo, että te hiivitte ikkunani luo yöllä kuin varas, saadaksenne kuulla minulta ainoastaan yhden pienen sanan. -- Mutta te olette oikeassa, minä olen totellut isoisää kylliksi kauan, nyt minä tottelen teitä. Jo tänä päivänä, heti kun hän tulee kotiin aamusaarnasta, menen minä hänen luokseen ja sanon, että minä toivon, että te saatte käydä meillä usein ja niin paljon kuin tahdotte, vaikka joka päivä... Mutta te katsotte minuun sittenkin yhtä synkästi? Ettekö tahdo, että pyydän isoisältä lupaa? Mutta en minä aijokaan pyytää häneltä; minä vaan kerron hänelle, että niin on aikomus, ja silloin hänen täytyy tyytyä siihen. Enhän minä ole enää mikään lapsi; tiedän minäkin mikä voi käydä päinsä ja mikä ei käy päinsä, mitä minä uskallan ja mitä en uskalla..."

Yht'äkkiä hän muutti tykkönään nuottiaan.

"Voi, hyvä herra tohtori, etteköhän te tahtoisi antaa minulle yhtä pientä hiuskarvaa -- oikeasta ohimosta?" pyysi hän isiin veitikkamaisesti ja liikuttavasti, ettei tohtori olisi voinut mitenkään kieltää.

Hän täytti Enefan toiveen hullunkurisesti irvistellen, joka muka ilmaisi hänen tuskaansa.

"Nyt minä olen oikein varma saavani nähdä teidät meillä", selitti Enefa yhtä viehättävästi, veitikkamaisesti hymyillen, pistäessään hankitun aarteen huolellisesti kätköön. "Minä panen tämän hiuskarvan ylös ovipieleen perheentupaan. Se vetää teidät meille tietämättänne ja tahtomattanne; teidän _täytyy_ tulla meille, niin kauan kuin se on siellä, vaikka isoisä olisikin teille kuinka hapan tahansa."

Enefa oli niin hurmaavan viehättävä tätä sanoessaan, että Otik tuskin voi vastustaa rakastuneen sydämmensä kehoitusta kietoa käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja painaa häntä rintaansa vastaan. Mutta samassa katsoi Enefa häneen niin luottavaisesti ja viattomasti, että hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt siten raa'an saastutuksen. Sen sijaan että olisi kietonut käsivartensa Enefan vyötäisten ympärille, tyytyi hän siis siihen, että kietoi sen kirsikkapuun ympärille, jolta Enefa oli hakenut parannusta ikäväänsä.

Sen jälkeen hän suuteli sen runkoa, sitä paikkaa, jota vastaan Enefa oli painanut päänsä, helmien ja jalokivien sataessa hänen päälleen.

* * * * *

Kun Enefa palasi tupaan, oli isoisä jo kotona aamukävelyltään. Hän oli aivan toisen näköinen kuin viime päivinä, eikä hän rykinyt ainoatakaan kertaa.

"Mrakot muori ja hänen poikansa tulevat tänne katsomaan Betlehemiä iltapäivällä. Minä pyysin muoria kirkkoon mennessäni", ilmoitti hän poikansa tyttärelle.

Enefa tuskin uskoi korviaan. Mikä oli tullut yht'äkkiä ukkovaarille? Ei ollut kuin pari päivää siitä, kun ukko oli ankarimmin varoittanut häntä tohtorista, ja nyt hän itse veti tämän taloon.

"Minä sanoin Mrakot muorille, että he tulisivat juomaan kupin kahvia. Mutta kun minä nyt oikein ajattelen asiaa, niin taisin minä hankkia sinun niskoillesi vaan huolia. Eihän meillä ole kerrassaan mitään. Voit sanoa Jenikille, että hän juoksee Mrakot muorin luo ja pyytää saada lainata lusikoita ja kuppia ja muuta, mikä voi olla tarpeen."

"Ei, sitä minä en tee", sanoi Enefa vakavalla äänellä. "Pyhäkuppimme ovat kyllä yksinkertaiset ja lusikkamme vaan tinasta, mutta kaikki on ehyttä ja puhdasta, eikä kenenkään tarvitse pelätä käyttäessään niitä. Me käytämme sitä, mitä meillä on, ja me tarkoitamme vieraillemme kyllä yhtä hyvää, vaikka emme loistakaan lamatuilla höyhenillä."

Ukkovaari oli huoletta poikansa tyttärestä. Ehdotuksen hän oli tehnyt ainoastaan koetellakseen Enefaa.

"Käyköönpä miten hyvänsä, Enefan tähden en ole kuitenkaan koskaan tarvitseva hävetä", murahti hän ja läksi vinnikamariin voitelemaan Betlehemin pyörää.

Enefa, joka ei vieläkään voinut oikein uskoa onneaan, alkoi puhdistaa ja siivota huoneita sellaisella innolla ja uutteruudella, joka oli tuskin tarpeen. Asia oli kuitenkin se, etteivät hänen ilonsa ja jännityksensä antaneet hänen istua hiljaa ompelemassa -- hänen täytyi kävellä, liikkua, olla innokkaasti toimessa, purkaakseen edes jollakin tavalla riemuavaa iloa, joka täytti hänen sydämmensä.

"Sinäpä näytät siltä, kuin seitsemän aurinkoa loistaisi suoraa päätä kasvoihisi!" sanoi Mrakot muori nauraen Enefalle, kun tämä ukkovaarin kanssa toivotti rakkaita vieraita tervetulleiksi puutarha veräjällä. "Onko kenties kana muninut sinulle tänään kultamunan?"

"Oh, te tiedätte kyllä, että minä olen iloinen siitä, että te vihdoinkin tulitte meille!" vastasi Enefa teeskentelemättä ja kaikkien kuullen.

Samalla aikaa tervehtivät tohtori ja ukkovaaari toisiaan, molempien tarkastellessa toisiaan tutkivin, epäilevin katsein. Otik oli hämmästynyt yhtä paljon kuin Enefa, kun oli kuullut äidiltään, että ukkovaari oli ollut niin varhain pyytämässä häntä katsomaan Betlehemiä.

Mutta kääntyessään sen jälkeen Enefalle tarjoamaan kättä, muuttuivat hänen kasvonsa niin kirkkaiksi ja säteileviksi, että Mrakot muorilla olisi ollut syytä kertoa hänellekin kysymyksensä. Muutoin, hän oli samanlainen kuin heidän tavatessa toisensa metsässä; hän änkytti, punastui ja tunsi olevansa auttamattomasti hämmentynyt.

Onneksi eivät vanhukset olleet mitään huomaavinaan. Aamullisen välipuheensa mukaan antoivat he nuorten olla itsekseen ja pitivät seuraa yksinomaan toisilleen. Jenikiä ei näkynyt. Kuultuaan tohtorin tulosta oli hän hiipinyt julmistuneena tiehensä. "Saat nähdä, ettei sinun tohtorisi ole kaiken lopuksi penninkään arvoinen", ennusti hän sisarelle, joka torui häntä hänen tyhmistä puheistaan.

"Aivan ensin täytyy teidän levätä hiukan ja saada pisara kahvia; sitten menemme katsomaan, onko Betlehem sellainen kuin herra tohtori muistaa sen olevan", sanoi isoisä kohteliaasti, saattaessaan vieraitaan tupaan, joka loisti siisteydestä: lattia oli kuin lunta, uuninsuu kuin peili, ja ikkunaruudut paistoivat kuin aurinko. Pyhäin kuvien ympäri kierteli kukkivia orapihlajan oksia, ja pöydän alle oli riputeltu hakattuja kuusen havuja, aivan kuin juhannussa.

Omituinen, aivan uusi rauhan tunne valtasi tohtorin, kun hän astui yksinkertaiseen pieneen tupaan. Ulkona liitelivät pääskyset, jotka olivat rakentaneet pesänsä sen sammalilla peittyneen katon räystään alle; puutarha ympäröi sitä ikäänkuin vihannoiva nauha ja lähetti tuoksujaan sisään avonaisesta ikkunasta; valkea kukko, jolla oli heleän punanen harja, käyskenteli ulkona kirjavan kanalauman etunenässä, joukko kaniinia, valkeita ja sametin hienoja kuin untuvapallot, hyppeli pensaiden välissä; joka puun haaralla viserteli lintu, joka oksassa oli puhkeamaisillaan kukka -- -- -- Missä olisi saanut nähdä kauniimpaa?

Ja samaa kysyi tohtori itseltään, antaessaan katseensa levätä huoneen komeilla, vanhanaikuisilla huonekaluilla, tarkastellessaan hopeatukkaista ukkoa, joka varmaankin olisi saanut sijan maansa suurten ja viisasten miesten joukossa, jos hän vaan olisi kuulunut toiseen yhteiskuntaluokkaan. Entä _hän_ sitten!... Ja kun tohtori oli luonut katseensa Enefan solakkaan, ryhdikkääseen vartaloon, ei hän ottanut sitä enää pois hänestä. Hän seurasi Enefan jok'ainoaa liikettä, Enefan laittaessa pöytää, ja hän tunsi, miten hänen päänsä tuli yhä enemmän pyörälle, hän tiesi yhä vähemmän, mitä sanottiin ja tehtiin hänen ympärillään -- hän näki ainoastaan Enefan.

Hänen ihastuksensa nousi ylimmilleen, kun Enefa, seistessään ja häärätessään takan ääressä, yht'äkkiä hymyili hänelle ja isoisän selän takana osotti luottavaisesti sormellaan ylös ovipieleen, jossa hänen hiuskarvansa oli varmassa tallessa.

"Näetkö, että minä lumosin sinut?" sanoi hänen veitikkamainen katseensa. Siihen Otikin silmät vastasivat: "Jatka lumoamistasi edelleenkin; sinä et voi tehdä minulle parempaa palvelusta."

Sillä aikaa kuin molemmat nuoret puhuivat toisilleen katseilla, olivat vanhukset vaipuneet keskusteluun, joka hyvin huvitti heitä molempia. Isoisä kertoi, punasena innostuksesta, ja Mrakot muorikin oli punanen pelkästä halusta saada kuulla, mitä ukolla oli kerrottavaa.

"Isänne näki siis merinoidan kahdesti?" kysyi hän hämmästyneenä. "Ja ajatelkaa, että kuitenkin on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, ettei ole merinoitia eikä muita henkiä ja noitia!"

"Se, joka ei tahdo uskoa, voi olla uskomatta; mutta minä olen itse kokenut, että niitä on olemassa, ja siitä syystä täytyy minun uskoa niihin", vastasi isoisä. "Ne saivat alkunsa silloin, kun Jumala ajoi pahat enkelit pois taivaasta. Kaikki eivät tulleet sinne, jonne niiden olisi pitänyt tulla; moni putosi alas meidän maamme päälle, pilviin, vesiin ja rotkoihin, ja ne ovat juuri ne metsän haltijat ja veden henget ja vuoripeikot, jotka monta sataa vuotta ovat kiusanneet ihmisiä ja kiusaavat heitä, niin kauan kuin Jumala sitä sallii.

"Isävainajani sai todellakin kahdesti nähdä merinoidan; toisella kerralla olin minä mukana, toisella en, mutta molemmilla kerroilla olisi hänelle voinut käydä pahasti. Kerran oli isä menossa katsomaan muutamaa miestä, jolla oli kipeä jalka, ja minä läksin mukaan kantamaan hänen vasuaan, jossa oli siteitä ja muuta sellaista. Se tapahtui keväällä, juuri tähän aikaan, sillä erotuksella vaan että silloin oli lämpimämpi. Me tulimme hikisiksi käynnistä. 'Tule, mennään uimaan!' sanoi isä, jouduttuamme puron luo, joka tuli kuohuen aivan läheiseltä kalliolta ja juoksi sitten eteenpäin uomassaan hiljalleen ja rauhallisesti ja aivan kukkien reunustamana. Ei yksikään ihminen olisi luullut siitä paikasta mitään pahaa; siellä oli niin suloista ja rauhaisaa. Me riisuuduimme ja menimme veteen; mutta tuskin oli isä astunut muutaman askeleen eteenpäin, ennenkun hän alkoi horjua ja huutaa, että joku veti häntä alaspäin. Ellen minä olisi hyökännyt maalle ja ruvennut vetämään häntä kaikin voimini, olisi hän varmaankin mennyt pohjaan. Viipyi hyvän aikaa, ennenkun hän taas tointui. 'Katsos', sanoi hän, kun oli tointunut ja alkoi katsoa ympärilleen, 'tuolla menee se, joka tahtoi minua hengiltä. Ellet sinä, poika, olisi ollut mukana, olisin minä varmaan joutunut hänen valtaansa'. Ja hän viittasi valkotukkaseen poikaan, joka juoksenteli korkeassa ruohikossa ja poimi keväänlempiä ja orvokkia ja lemmikkiä. 'Ei kai se ole mahdollista', sanoin minä, sillä minä en voinut mitenkään luulla, että tuolla viattomalla raukalla oli niin musta sydän. 'Näitkö pojan, ennenkun hyppäsimme veteen?' kysyi isä. 'En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten nähnyt'. 'Siinä näet', jatkoi hän, 'ja kuitenkinhan me katsoimme niin tarkkaan, oliko kukaan läheisyydessä, ennenkun hyppäsimme veteen. Näetkö nyt, etten minä erehdy?' Ja hän otti pari pitkää hyppäystä ja tarttui poikaan, ennenkun tämä tiesi vähääkään. Sitten hän puisteli häntä voimiensa mukaan ja puisteli niin kauan, että minä lopulta pyysin häntä päästämään raukan eikä tekemään hänelle enää mitään pahaa -- minua säälitti poikaparka. 'Ketä sinä, narri, luulet puolustavasi?' huusi isä ja puisteli häntä vielä rajummin; 'tule vähän lähemmäksi, niin saat nähdä mikä tämä on!' Minun täytyi mennä ja tarttua pojan niskaan, ja -- ei nyt kummempaa! -- kokonainen vesivirta juoksi hänen hiuksistaan. Samassa hän solahti isän käsistä ja oli kuin poispuhallettu -- hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Me katsoimme toisiimme ja luulimme melkein, että kaikki oli ollutkin ainoastaan unta -- niin yht'äkkiä oli poika hävinnyt."

Mrakot muori puhkesi velvolliseen ihmettelyynsä, ja tohtorikin murahti jotain, jonka oli ilmaistava hänen ihmettely ään; mutta Jumala ties oliko hän kuullut ainoatakaan sanaa isoisän kertomuksesta.

"Toisella kerralla tapasi isä merinoidan Svietlan kalalammikolla", jatkoi isoisä. "Muuan poika oli hukkunut siihen uidessaan, ja moni oli sukeltanut hänen jälkeensä saadakseen vanhemmille takaisin edes hänen kuolleen ruumiinsa, jotta he olisivat voineet haudata hänet kunnollisesti. Mutta oli aivan mahdotonta saada käsiin poikaa. Lopuksi he alkoivat epäillä, etteivät asiat olleet oikeassa, ja lähettivät hakemaan isääni. Isä ei miettinyt koskaan kahta kertaa, kun oli kysymys sellaisista asioista, hän tuli ja päätti heti hankkia selvän, oliko siellä mitään merinoitia; jos oli, aikoi hän ajaa ne sieltä vaikka oman henkensä uhalla, sen tähden vaan ettei mitään vielä suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.

"'Jos kohoaa valkeita kuplia', sanoi hän ennen sukeltautumistaan, 'niin merkitsee se sitä, että minä tulen takaisin terveenä ja virkeänä; mutta jos näette punasia, niin rukoilkaa minun sieluni puolesta, sillä silloin minä en tule enää koskaan takaisin!' Ja ihmiset kokoontuivat suuriin joukkoihin lammen ympärille ja tuijottivat veteen, niin että olisivat voineet tuijottaa silmät päästään. Kohta he aivan kuin huokasivat huojennuksesta -- kohosi vaan valkeita kuplia, ei ainoatakaan punasta. Eikä viipynytkään kauan, ennenkun isäni tuli hyvinvoivana uiden maata kohti. Hänellä oli jotain sylissään, joka näytti vanhalta lahonneelta puunrungolta tai muulta sellaiselta. 'Tässä minulla se kuitenkin on!' huusi hän ja viskasi sen maalle. Kun ihmiset katsoivat paremmin, saivat he nähdä, että se oli pieni mies, aivan säntilleen samanlainen kuin heidän omain lastensa riepunuket, mutta jonka kasvot irvistivät oikein hävittömän ilkeästi. 'Minun täytyy mennä alas vielä kerran; siellä on vielä jotain jälellä', sanoi isä, ja niin sukeltautui hän uudelleen ja oli kohta taas onnellisesti ylhäällä. Tällä kerralla hän toi mukanaan merinoidan rouvan, joka oli aivan miehensä näköinen, ja heidän kolme lastaan. Ja kaikki ne itkivät ja valittivat sitä, että olivat kuivalla ja rukoilivat isääni niin kauniisti, että hän päästäisi heidät; silloin he muka heti lähtivät tiehensä eivätkä näyttäytyneet niillä seuduilla enää koskaan. Ja isä, jolla nyt oli tietysti valta heidän suhteensa, hän vastasi, ettei heidän tarvinnut huolehtia, sillä hän kyllä antaisi heille kodin olopaikaksi. Ja niin ajoi hän heidät Krkonosheen saakka, vieläpä sellaiseen paikkaan, jossa vuoret ovat korkeimmat ja jyrkimmät, ja noitain täytyi tietysti totella häntä. Mutta silloin tuli uusia valituksia; he rukoilivat häntä niin liikuttavasti, että hän ajaisi heidät jonnekin, jossa olisi edes muutama lusikallinen vettä eikä vaan kovia kallioita, sillä siellä heillä oli niin vaikea elää. Mutta isä vastasi, että se tuomio oli oikeudenmukaisin: nyt he saivat maalla koetella, mitä heidän omat uhrinsa olivat tunteneet, kun heidät oli vedetty veteen. Niin lähti sitten merinoita perheineen matkalle, ja isä seisoi ja katsoi heidän jälkeensä ollakseen varma, että he menivät sitä tietä, jota oli määrä mennä. Silloin hän yhtäkkiä huomaa, että rouvalla on jotain piilossa esiliinansa alla. Hän juoksee rouvan jälkeen, tempaa itselleen sen mitä rouvalla on, ja -- kas ihmettä! -- se oli pieni rumpu. Isä ymmärtää tietysti kohta mitä siinä on ja lyö reiän nahkaan. Ulos ja kohti taivasta lentää neljä kanarialintua; ne olivat niiden sielut, jotka merinoidat olivat vetäneet luokseen. Siitä hetkestä saakka ei ole näillä seuduilla kuultu enää koskaan puhuttavan mistään merinoidista."

"Silloin on teidän isänne vapauttanut meidät vaikeasta rangaistuksesta", sanoi Mrakot muori sydämmellisellä kiitollisuudella. "Joka kerta kuin te kerrotte minulle hänestä, saan minä kuulla jotain uutta ja ihmeellistä, jota hän on tehnyt. Olihan veljennekin, se, joka vaelsi Jerusalemiin, myöskin mainittu mies, vai miten?"

"Oli, hän osasi ennustaa tulevia asioita. Hän tiesi edeltäkäsin, mitä tuli tapahtumaan; kaikki, mitä tapahtui, oli hän jo ennustanut. Monet eivät tahtoneet uskoa häntä ja koettivat pitää häntä ihan pilkkanaankin. Usein oli heillä tapana sanoa: 'ennemmin kuin se ja se tapahtuu tai ei tapahdu, tulee paholainen itse Jeshtshediin'. Mutta veli vastasi: 'se tapahtuu, sen saatte nähdä, eikä paholainen tule Jeshtshediin. Sen on Jumala sitonut kiinni omaan paholais-valtakuntaansa'.

"'Uskotko sitten, että Jumala on luonut sepän, joka on takonut kahleita paholaisen sitomiseksi tuliliekkiin?' 'Sitä en usko', vastasi veljeni, 'mutta uskon, että Jumalalla on valta kaikkeen paljaalla sanallaan, ja ettei hän tarvitse tulta eikä kahleita, jos hän tahtoo pitää pahaa vihollista vankeudessa.' Silloin täytyi ihmisten heretä tekemästä pilkkaa ja he alkoivat uskoa häntä -- varsinkin kun kaikki, mitä hän ennusti, kävi aina aivan täsmälleen toteen.

"Kerran hän muun muassa ennusti, että on maksettava vapaehtoinen vero, jota herrat eivät joka tilaisuudessa ota vastaan. 'Vaikka me olemmekin uskoneet kaikkea, mitä sinä olet ennustanut, ja kaikki on käynyt toteen, niin et sinä kuitenkaan voi saada meidän kalloihimme tuollaista hassutusta!' sanoivat kaikki, jotka kuulivat sen. Mutta kuitenkin kävi, niinkuin hän oli ennustanut. Kun joku aika sen jälkeen pantiin toimeen suuret arpajaiset, muistivat kaikki veljeäni ja ihmettelivät häntä, sillä arpajaisethan ovat laillaan vapaehtoinen vero, jota herrat eivät aina tahdo ottaa vastaan; jos tulee minuutinkaan, liika myöhään, eivät he ota edes rahojakaan, vaikka saisivat tuhansia markkoja. -- Toisen kerran hän ennusti, että oli tuleva aika, jolloin ei kukaan uskaltaisi lähimpään kylään, ellei esivalta ollut antanut hänelle siihen avaimia. Ja kaikki muistivat sen ennustuksen, kun muutaman vuoden päästä annettiin määräykset kotipaikkaoikeudesta eivätkä ihmiset uskaltaneet mennä toisesta kylästä toiseen, elleivät olleet saaneet avaimia esivallalta."

"Sepä vasta oli ovela mies!" vakuutti Mrakot muori nähtävästi tyytyväisenä.

"Niin, kyllä hän osasi povata niin, että riitti, mutta kaikessa muussa oli kuitenkin isäni häntä etevämpi. Hän oli merkillisin suvussamme. Hän olisi monasti voinut hankkia kaiken sen, jota lyhytnäköiset ihmiset sanovat onneksi, mutta hän työnsi sen aina luotaan. Hän tiesi esimerkiksi, milloin ja missä kyttäyrtti kukki Jeshtshedissä, mutta hän ei koskaan välittänyt mennä sitä poimimaan; hänen suuri sielunsa halveksi kaikkia maallisen elämän pieniä viettelyksiä.

"Muutaman kerran hän näki kolmena yönä peräkkäin saman unen. Hän oli näkevinään aaveen tulevan luokseen ja kertovan, että Machovsbergissä, tiedättehän, oli kätkettynä aarre, ja että avain siihen aarteeseen oli kätkössä siinä ja siinä paikassa maantien varrella. Isä ei välittänyt unesta kahtena ensimäisenä yönä, mutta sitten kolmantena yönä alkoi aave oikein, ahdistella häntä. 'Minä rukoilen sinua', sanoi hän, 'mene ja ota ulos aarre, niin pääset itse rikkaaksi mieheksi, ja minut sinä vapautat suurista tuskista; sinä teet palveluksen sekä itsellesi että minulle. Minä olin eläissäni sotilas, joka ryöväsin luostareita ja rosvosin ihmisiä. Siitä syystä olen minä nyt palanut kolme sataa vuotta kiirastulessa, eikä tippaakaan vettä ole sillä aikaa tullut huulilleni.'