Part 1

KYLÄTOHTORI

Kirj.

Karolina Svietla

Suomentanut Lyyli W.

Werner Söderström, Porvoo, 1895.

Enefa Podhaisky, se se vasta osasi ommella! Hänen pisteensä olivat niin pienet ja tasaiset, että oikein ihmetytti. Jos hän ompeli kukan kaulahuivin nurkkaan tai esiliinaan, näytti se aivan vasta puutarhasta poimitulta; ihanpa täytyi pitää ajatukset koossa ollakseen kumartamatta alas ja haistelematta sitä aivan kuin elävää kasvia. Hänen päärmeensä ja ompeleensa näyttivät aivan nyöriin pujotetuilta helmiltä. Hoskoviun räätäli ompeli koneella (hän oli ostanut sen Liberecistä ja maksanut siitä enemmän kuin lypsylehmän hinnan), mutta sittenkään hän ei voinut näyttää kauniimpaa työtä kuin Enefa. Olisipahan tiedusteltu mistä suuresta kaupungista tahansa, niin kuitenkin on varmaa, ettei olisi löydetty ainoatakaan taitavampaa ompelijatarta kuin Enefa. Sitä paitsi hänellä oli niin paljon työtä, että hän tuskin ennättikään kaikkia. Pöydällä hänen edessään oli alituiseen sellaisia pinkkoja karttuunia ja kovokekangasta, että kun tupaan tuli, tuskin näkyikään tyttöä kaikkien vaatekappalten takaa. Joulun alusviikoilla hän ei nukkunut öilläkään, niin kiire hänellä silloin oli.

Kului tuskin ainoatakaan päivää, ettei Enefan isoisä ihmetellyt, että Enefalla "oli niin paljon touhua noiden ompeluksien tähden". Oikeastaan hän ei ollutkaan hänen isoisänsä, vaan hänen isoisänsä isä, mutta lyhyyden vuoksi sanoivat Enefa ja Jenik häntä paljaaksi isoisäksi, useimmiten ainoastaan ukkovaariksi. Hänen nuoruudessaan ei ollut vielä tavallista, että naiset ompelevat, ja vähän oli niitäkin, jotka edes ymmärsivät pitää neulaa näpissään. Jos he eivät olleet pelloilla ja niityillä tahi jos heillä ei ollut muita askareita, istuivat he, sekä vaimot että tytöt, kehräten rukin ääressä. Syksyllä, kun perunat olivat hyvästi korjuussa, tuli joka taloon räätäli, joka ompeli sekä suurille että pienille kaikki, mitä he tarvitsivat, hameet, puserot ja nutut, pyhä- ja arkivaatteet. Mestarin tekemien vaatteiden täytyi kestää vuoden aika. Jos ne menivätkin sillä aikaa hajalleen, niin saivat ne olla sillään, kunnes melkein putosivat ruumista peittämästä. Ei kukaan hävennyt vähääkään repaleissa käymistä; päinvastoin olisi pidetty röyhkeytenä, jos kuka olisi ruvennut niitä paikkailemaan.

"Ihanhan minun päätäni rupeaa huimaamaan, kun näen sinut", oli isoisällä usein tapana sanoa Enefalle. Hänellä oli paikkansa kamarin takan vieressä, josta hän voi hyvin tarkkaan nähdä Enefan ja tämän ahkerat sormet; itse hän kiskoi päreitä, niin hienoja ja ohuita kuin paperilehdet. Ei juolahtanut mieleenkään, että Jenik olisi voinut ottaa tämän työn omalle osalleen, niin paljon kuin hän laiskottelikin. "Ei auta", lisäsi isoisä, "minun täytyy paneutua hiukan pitkäkseni, jotta vähää virkistyisin."

Ja hän muuttihe vielä lähemmäksi uunia, levitti vanhan lammasnahkaturkkinsa päälleen ja torkahti hetkeksi. Hän oli jo vanha mies, tuo isäukko, hyvästikin 90 vuotta. Mutta perin, ihmeellistä oli, miten hyvästi hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ennen muinoin maailmassa; kun hän alkoi kertoa, täytyi ihan tarttua kiinni tuoliinsa, jos ei tahtonut vierähtää lattialle kauhistuksesta. Parasta siinä oli se, että voi uskoa kaikki, mitä hän sanoi; isäukko ei koskaan valehdellut. Hän oli sellainen ihminen, joka ei olisi koskaan oman etunsa tai maallisen kunnian tähden tahtonut pahoittaa Herramme mieltä. Sentapaista väkeä ei enää synny maailmaan. Enefa oli aivan isoisäänsä; hänkään ei olisi millään ehdoin tahtonut suututtaa Isää Jumalaa ja olla hänen vihansa esineenä. Isoisän nuoruudessa oli vielä kummituksia, ja Jeshtshed oli täynnä peikkoja, hiisiä, noitia ynnä muita haltijoita. Hulluhan se olisi ollut, joka olisi siihen aikaan pistänyt ulos päänsä sen jälkeen, kun pyhäkelloja oli soitettu lauantai-iltana. Ihmiset, jotka nyt saivat kuulla puhuttavan muinoisista ihmeistä ja ajattelivat niitä, eivät melkein tainneet hengittääkään pelkästä kauhistuksesta ja pelosta -- ja miltä olikaan tuntunut niistä, jotka itse olivat kokeneet kaikkea tuota! Jos isoisä vaan olisi kertonut aamusta iltaan ja illasta aamuun, kertonut koko vuoden ajan, ei hän olisi sittenkään voinut puhua kaikesta, mitä hän oli kuullut, nähnyt ja kokenut tässä maailmassa. Eipä varmaankaan ollut ainoatakaan, joka ei olisi halulla kuunnellut häntä, kun hän alkoi kertoa. Kernaimmin kaikista kuunteli häntä kuitenkin Mrakot muori, rikas talonemäntä kylän toisesta päästä. Hän ei sanonut oppivansa kymmenestä kirjasta niin paljon kuin siitä että kuunteli isoisää puolen tuntia. Häntä ei ollenkaan ihmetyttänyt, että Enefa, joskin nuori, oli niin viisas ja ymmärtäväinen tyttö; olihan hän aina ukkovaarin seurassa. Vaikka luonnosta ei olisikaan enemmän järkeä kuin hiirellä, täytyi kuitenkin, tahtoipa sitten tai ei, saada sitä, ukon kanssa yhdessä ollessa.

Jokainen tietää, mikä vaiva ja harmi äideillä on lapsista, kun ne vielä ovat pieniä; mitä huolia ja vastuksia ne saattavatkaan aikaan. Milloin tuo siunattu kakara liikuttaa, mitä se ei saisi liikuttaa, milloin se repii jotain palasiksi, milloin särkee jotain, milloin itse vierähtää alas jostain ja saa kuhmuja otsaansa; koko pitkä Jumalan päivä menee huutamiseen ja torumiseen ja torumiseen ja huutamiseen. Jos tahtoo siltä silmänräpäyksen rauhan, niin ei ole muuta neuvoa kuin tarjota hänelle siirappihanhea tai teljetä hänet puuvajaan. Mutta sellaisia huolia ei Enefan äidillä ollut koskaan ollut tyttärestään. Siitä lähtien kun hän oli ollut niin pieni, että osasi tuskin kävelläkään, hän ei ollut koskaan välittänyt muusta kuin vaatetilkuista ja silmäneuloista; kun hän vaan sai ne, oli häneltä rauhassa. Hän käänteli ja väänteli niitä pienissä käsissään, pisteli neulalla sekä ristiin että rastiin, hankki silloin tällöin solmun rihmaan -- ja sitä hän teki keskeyttämättä koko päivän, äänettömänä kuin pikku rotta. Niin kauan kuin rihmaa kesti, ei äidin tarvinnut pelätä Enefan tekevän mitään tyhmyyksiä.

Pienokaisessa oli herättänyt halun ompeluun varmaankin se, että hän aina näki isänsä ompelevan. Yhtä hyvin kuin tytär, osasi isäkin pidellä neulaa. Hän oli täysin oppinut räätäli, mutta ei ommellut muuta kuin lakkeja; näillä hän ansaitsi enemmän kuin olisi ansainnut vaatteiden ompelemisella. Hänen vaimonsa vei lakit markkinoille, eikä koskaan vielä ollut tapahtunut, että hän olisi tuonut ainoatakaan takaisin. Se joka tuli hänen kojulleen, se ostikin aina häneltä, eikä sitten enää tahtonut nähdäkään muita lakkeja. Sen, jonka hän ensiksi pani päähänsä, sen hän pitikin päässään. Pojat sanoivat, ettei heillä ollut koskaan muulloin sellainen onni tyttöjen joukossa, kuin silloin kun heillä oli Podhaiskyn lakki päässään, ja ukot tuumivat, että ne tuntuivat aivan untuvatyynyltä päälaella. Podhaisky ymmärsi tehdä jokaisen mielen mukaan.

Räätälille oli se suuri ilo, että hänen tyttärensä näytti niin suurta halua ompelemiseen. Hän selitti, että Enefasta se kerran tulee sellainen ompelijatar, jonka maine leviää Jeshtshedinkin ulkopuolelle, ja siinä hän ei pettynytkään. Innoissaan hän ei voinut odottaa edes siksi kuin Enefa oli käynyt koulunsa läpi, vaan pani hänet jo pienenä tyttönä oppiin Palouski mestarin luo, jolla siihen aikaan oli suuri luottamus seudun naisten keskuudessa. Jos he tahtoivat saada pyhävaatteita tai morsiuspuvun, eivät he koskaan kääntyneet muiden kuin hänen puoleensa. Kun Enefa varhain aamulla meni työhönsä Palouskille, huusivat aina pojat hänelle: "katsokaa oppipoikaa! Katsokaa oppipoikaa!" ja kun niin sattui, vetäsivät he saksista, joka hänellä samoin kuin kaikilla kunnollisilla ompelijattarilla oli riippumassa nauhassa kupeellaan. Mutta Enefa oli järkevä tyttö; hän antoi heidän huutaa mielensä mukaan ja ajatteli samalla: "Mitä minä välitän teistä kirkujoista; minä edes opin jotain, mutta teistä ei ole tietoa." Oli päätetty, että Enefa on opissa kolme vuotta. Mutta hyvä Jumala, tyttöriepuhan osasi jo vuoden perästä yhtä paljon kuin opettajansakin! Hän leikkasi ja ompeli hameita äidilleen, jotka olivat kuin valetut ruumista myöten. Jos joku naapuriemännistä tapasi Podhaiskyn muorin puettuna sellaiseen hameeseen, niin hän ei osannut muuta kuin tuijottaa siihen, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli, kuka sen oli ommellut. Jos äiti silloin vastasi, että Enefa, niin ei kukaan tahtonut uskoa sitä. Kysyjä ajatteli hiljalleen sydämmessään, että muori sanoi sen vaan kehuakseen.

Kauan eivät kuitenkaan vanhemmat saaneet iloita kätevästä, näppärästä tytöstään: molemmat he muuttivat ijäisyyteen sinä vuonna, jona niin paljon ihmisiä kuoli lavantautiin. Enefa oli silloin viidennellätoista.

Podhaisky ja hänen vaimonsa olivat olleet, hyviä, rehellisiä ihmisiä, ja koko kylä suri heitä molempain orpolasten ja vanhan isoisän kanssa, joka Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta oli saanut saattaa kaikki lapsensa ja lastensa lapset hautaan. Enefa ja Jenik olivat hänen viimeiset jälkeläisensä.

Puolisot olivat kuolleet samaan aikaan, ja heidät haudattiin samana päivänä; heidät pantiin samaan arkkuun ja samaan hautaan. Kaukaa tuli kansaa saattamaan heitä -- viimeiseen lepopaikkaansa. Hauta, johon heidät laskettiin, oli aivan kuin pieni puutarha, sillä haudankaivaja oli peittänyt sen kokonaan havuilla. Hän selitti kaivaneensa satoja hautoja ja samalla aina katsoneensa mitä oli tehnyt; mutta tällä kerralla hän ei nähnyt mitään kyyneleiltä, joita taukoamatta virtasi hänen silmistään.

Se joka kuuli Enefan valituksen ja nyyhkytykset hautajaisissa, ei ole koskaan unohtava niitä eläissään. Kirkossa hän heittäytyi arkun päälle, ja väkipakolla täytyi viedä hänet sen luota. Mutta hän ei voinut pysyä poissa; hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi ruumissaaton jälestä hautausmaalle. Siellä puhkesi hänen epätoivonsa oikein irralleen. Ei kukaan, ei edes pastorikaan olisi uskaltanut heittää lapiollistakaan multaa arkulle. Jokainen ymmärsi, että tyttö olisi tullut siitä suunniltaan. Koko yön hän makasi polvillaan haudan vieressä, käänteli käsiään ja repi tukkaansa; oli ihme, ettei hän itse heittäytynyt sinne. Aamupuoleen hän vaipui viimeinkin maahan väsyneenä ja viluissaan ja nukkui multakasalle, joka oli luotu haudan vierelle. Herättyään hän antoi isoisän viedä itsensä kotiin. Vanhus oli koko yön valvonut hänen vierellään.

"Koeta olla levollinen, tyttöseni", kehoitti isoisä, kun Enefa synkkään, autioon tupaan tultuaan alkoi väännellä käsiään. "Muista, että kaikki tapahtuu Herramme tahdosta, ja ettei ihminen voi muuttaa sitä, yhtä vähän kuin hänellä on oikeutta sitä nurkua; tosi kristityn täytyy tyytyä Herran päätökseen nöyryydellä. Kun kerta Jumala antaakin meille, niin on hänellä oikeus ottaa meiltä poiskin. Milloin sinulle luvattiin maallista onnea? Päinvastoinhan Jumala sanoi, että ihmisen, joka on tomusta syntynyt, on kostutettava kyyneleillään leipänsä, niin kauan kun tämä maa kantaa häntä; nythän meille käy vaan hänen sanansa jälkeen. Taivaallinen puutarhuri on hajoittanut minun puutarhani, hän on hakannut poikki kaikki minun vihannat puuni ja sinut ja veljesi jättänyt minulle ainoastaan kahdeksi hennoksi vesaksi -- mutta katso, sittenkin minä kunnioitan ja ylistän häntä aina heräämisestäni maata menoon saakka. Hän, lapseni, on Herra, et sinä, enkä minä eikä kukaan muu meidän joukostamme. Hän tietää mitä me tarvitsemme, emmekä me. Taivaalliselta valtaistuimeltaan hän näkee koko maailman ja johtaa sitä viisaudellaan ja hyvyydellään, että kaikki, kuin hän luonut on, pelastuisi ijankaikkiselle elämälle. Siitä syystä ei ole oikein, että huudamme: oo Herra, sinä joka johdat meitä, jätä meille ne, joihin meidän sydämmemme on kiintynyt! Tiedämmekö me, eikö sille, jolle me rukoilemme elämää, ole paljoa parempi saada jättää tämä maailma? Tiedämmekö me, mistä syystä Herra kutsuu hänet luokseen, koska me niin ymmärtämättömästi tahdomme pitää häntä täällä?"

Nämä sanat saattoivat Enefan vaikenemaan. Isoisä oli asettanut hänelle vanhempain poismenon aivan toiseen valoon. Hänen murtunut sydämmensä tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen, että Jumala oli ottanut pois häneltä hänen isänsä ja äitinsä, koska hän tarvitsi heitä korkeampiin tarkoituksiinsa. Hänen epätoivonsa sijaan tuli hiljainen suru; hän taukosi itkemästä, ja valittamasta ja päätti sen sijaan koettaa toimia siten, että tuotti heille kunniaa haudassa ja iloa taivaassa. Mutta hänen ruumiinsa oli heikompi kuin hänen sielunsa. Kohta hautajaisten jälkeen hän sairastui, ja isoisä, joka pää kumarassa istui hellittynsä vuoteen vieressä, ajatteli itsekseen, etteivät vanhemmat tahtoneet jättää lastaan tänne alas, vaan aikoivat ottaa sen luokseen taivaaseen. Mutta ei käynytkään niinkuin hän luuli; Enefa jäi hänen luokseen ja ennen pitkää nousi sairasvuoteeltaan. Vanhempain kuolema oli kuitenkin koskenut hänen nuoreen sydämmeensä niin syvästi, että siitä saakka oli kaikki puna kadonnut hänen kasvoiltaan, eikä hänen vartalonsa saanut sen jälkeen koskaan nuortevaa täyteläisyyttä.

"Varpuseni, näytäthän aivan siltä kuin tuuli voisi viedä sinut mukanaan", sanoi isoisä, tarkastellessaan huolestuneena hänen pitkää, hinteloa vartaloansa ja kalpeita kasvojaan. Tämä ei kuitenkaan rumentanut häntä; valkea, läpikuultava iho sopi päinvastoin mainiosti sysimustaan tukkaan ja tummiin silmiin, ja kaikki kylän tytöt kadehtivat hänen hoikkaa vartaloaan.

Ukkovaari ja hänen molemmat lapsensa lapset asuivat pienessä tuvassa, joka oli kauniin puutarhan keskellä, juuri sillä paikalla, jossa leveä puro tulee näkyviin. He olivat siellä aivan yksinään. Kylään, joka sijaitsi alempana, oli heillä vähintäin neljännestunnin matka, ja siitä oli isoisä hyvin tyytyväinen. Nyt eivät voineet kaikki, joista aika tuntui siellä pitkältä, tulla hänen luokseen kuluttamaan sitä, niinkuin olisi epäilemättä käynyt, jos hän olisi asunut keskempänä kylää. Kuitenkin oli aikoja, jolloin ihmiset päivät päästään laukkasivat Podhaiskylla. Niin oli laita erittäinkin kylvö- ja elonkorjuuaikoina. Naapurit tulivat silloin neuvottelemaan isoisän kanssa, oliko juuri nyt soveliasta korjata elot ja oliko juuri nyt kylvettävä, saadakseen tietää tuliko sää vakavaksi vai eikö, ja isoisä oli aina valmis ja aulis neuvomaan heitä. Hän osasi sanoa edeltäkäsin ilman, kun vaan kurkisti ulos ikkunasta tai kuulosti tuulta; jos hän ei ollut varma asiastaan, meni hän ylös ullakkokamariin katsomaan omaa kirjoittamaansa kalenteria, jota ei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Mutta ukkovaari ei ollut ainoastaan vaan ilmojen ymmärtäjä; hän osasi povata tähdistä ja taisi sitä paitsi paljon muita hyviä asioita. Jos suuriin tai pieniin tuli joku tauti, jos jotkut naapurit joutuivat epäsopuun ja kinastuksiin -- kenen puoleen käännyttiin silloin saamaan apua ja neuvoa, ellei ukkovaarin? Pitkät ajat oli Podhaiskyn suku "hyvistä lahjoistaan tunnettu"; se ymmärsi ja oli aina ymmärtänyt loitsuilla ja lääkkeillä poistaa ulkonaisia ja sisällisiä tautia, ennustaa ilmaa ja yksinpä tuleviakin asioita. Vaikka sen jäsenillä ei ollutkaan, ei tiloja eikä kultia eikä mitään ylhäisiä toimia, ei kenenkään mieleen olisi kuitenkaan juolahtanut lukea heitä kylän alhaisimpain joukkoon. He olivat poikkeusasemassa ja aivan erityisen kunnioituksen esineinä, kunnioituksen, jota he eivät ansainneet ainoastaan tiedoillaan, vaan myöskin esimerkiksi kelpaavalla käytöksellään, joka sekin oli harvinaista.

Naapurit harmittelivat sitä, että ukkovaari asui noin itsekseen. He olisivat kernaasti nähneet häntä joukossaan ja maksaneet hänen edestään ravintolassa, kunhan hän vaan olisi tahtonut syödä ja juoda heidän kanssaan ja kertoa heille taruja muinaisuudesta. Mutta ukkovaari ei juuri välittänyt ihmisten ystävyydestä. Kaikki, koko nykyinen sukupolvi tuntui hänestä nurinpuoleiselta ja mitättömältä, siinä ei ollut vähäistäkään rehellisyyttä eikä ollenkaan hyviä puolia. Enin kaikesta harmitti häntä kuitenkin sen rahanhimo ja sen tylyys ja ylimielisyys huonompiosaisia kohtaan. Surulla huomasi hän, miten sitä, jolla ei ole täydet ladot ja arkut, halveksitaan ja ylenkatsotaan. Se ei auttanut, että häntä itseään kohdeltiin suuremmalla kunnioituksella.

"Jos he eivät joka hetki tarvitsisi minua, ja jos he eivät tietäisi, etten minä puolestani tahdo mitään heiltä, kohtelisivat he minuakin kuin tavallista ruotivaivaista", sanoi hän usein ja lisäsi neuvoen, lapsiinsa kääntyneenä: "Usko parasta kaikesta ja kaikista ja palvele mielelläsi kaikkia, mutta puhu tutunomaisesti ainoastaan omiesi ja oman sielusi kanssa; muutoin sinä äkin palat pahasti. Nykyään myö ystävä ystävänsä huokeammalla kuin Juudas Iskariot Herransa. Siitä syystä on parasta olla luottamatta muihin kuin itseensä."

Jenikiin eivät nämä opetukset paljoa tehonneet. Ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä ne millään tavoin pidättäneet häntä tekemästä tuttavuutta ja ystävyyttä kylän joka ainoan pojan kanssa. Sitä suurempi vaikutus oli niillä Enefaan. Hän ei koskaan mennyt maiden luo, vaan teki työtä; jos tahtoi saada jotain tehdyksi, sai itse viedä hänen luokseen vaatteet. Hän ei koskaan näyttäytynyt tyytymättömänä eikä koskaan olisi kukaan voinut syyttää häntä tunkeilemisesta. Siitä syystä ei kukaan uskaltanut kohdella häntä samoin kuin muita tyttöjä, joiden täytyi elää kättensä työstä. Kylän rikkaimmat talonemännät tervehtivät häntä jo kaukaa ja ottivat loukkautuakseen, jos hän ei pistäytynyt heillä, kun hänellä oli asiaa heille päin. Jos häntä kuitenkin pyydettiin jonkun luo määräämään lääkkeitä tai muuten parantelemaan, tuli hän heti mielellään ja kävi talossa niin kauan kun hän luuli siellä voivansa olla hyödyksi. Tämä oli ainoastaan palvelus hänen puoleltaan, sillä Podhaiskyt olivat aina auttaneet muita ilmaiseksi sekä rakkaudesta lähimmäiseensä että kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, siitä että tämä oli antanut heille niin suuren ja tarpeellisen lahjan. He olivat sitä mieltä, että jos he vaan kerrankaan olisivat ottaneet maksun, he eivät sen jälkeen olisi voineet enemmän kuin tavallinen tohtori, jolla on vähäiset tietonsa kirjoista eikä Jumalalta.

Niin kauan kun ukkovaari vielä oli tervennä, Merteli hän ja paranteli ja autteli; mutta sittenkun vanhuksen näkö ja kuulo alkoivat heikontua, sai Enefa mennä hänen sijastaan. Kohta ylistelivätkin ihmiset häntä yhtä paljon kuin ukkovaariakin. Hän paransi sairaita ainoastaan katsomalla heihin ja tiesi aina mitä luki päästäkseen pahasta erilleen. Avonaisille haavoille hän silitti rasvaa ja rakkoja hän voiteli öljyllä, niin että kolmen päivän kuluttua painuivat alas eikä niistä sen koommin näkynyt enää jälkeäkään. Hän meni metsään keräämään yrttejä auringon noustessa kasteen vielä maassa ollessa, täyden kuun aikaan ja väliin -- ankarain myrskyjen jälkeen -- puoliyön aikaan. Muutamat kasvit täytyi nim. poimia määrättynä aikana, ei neljännestuntiakaan aikaisemmin tai myöhemmin, jotta sen kiertotähden teho, jonka vaikutuksen alaisia ne ovat, pysyisi voimassaan ihmisruumiin suhteen.

"Kumma, ettei sua pelota!" oli talonpojilla tapana sanoa, päivän koittaessa kun nousivat vuorille mennessään Saksaan asioilleen ja tapasivat Enefan tulemassa Jeshtshedistä aivan läpimärkänä sateesta, jota oli kuin kaatanut koko yön.

"Mikäs minua pelottaisi, kun minä teen kaikki kolmiyhteisen Jumalan nimessä enkä ole tehnyt liittoa minkään pahan voiman kanssa?" vastasi Enefa levollisesti ja ylpeästi sellaisiin kysymyksiin.

"Kuulkaas koulumestaria, miten viisas hän on", murahdettiin hampaiden välistä.

Keskenään eivät näet ihmiset nimittäneet Enefa Podhaiskya koskaan muuksi kuin koulumestariksi, sen tähden että hänen vastauksensa olivat niin lyhyitä ja sattuvia, ryhtinsä arvokas ja käytöksensä vakava. He kostivat siten sen, että heidän täytyi tunnustaa hänen suuret ansionsa. Toistensa vioille ummistavat ihmiset mielellään silmänsä ja joka asialla on aina jokin puolustava puolensa. Mutta jos joku tahtoo olla muita parempi ja näyttää myöskin olevansa parempi, niin ainahan se vähän harmittaa.

Enefan kunnianimi taas oli _kylätohtori_, ja vaikkei se päässyt niin suuresti käytäntöön, niin se saa ainakin olla kirjan nimilehdellä.

Podhaiskylla oli kaunista, kauniimpaa kuin kellään muulla vuoristossa. Tupaa ympäröitsi tuuhea, tuoksuva puutarha, jossa oli kaikenlajisia hedelmäpuita. Sanokaa, minkä hedelmän tahdotte, ja ruvetkaa sitten hyviin väliin ukkovaarin kanssa -- sillä hän se voi tarjota niitä! Kukkiakin siellä oli aika lailla, ja varsinkin iltasin ne tuoksuivat niin väkevälle, että Enefan päätä alkoi ihan kivistää, kun hän istui avonaisen ikkunan vieressä ommellen. Tuntui kuin joku olisi heilutellut kamarissa suitsutusastiaa.

Elkääkä luulkokaan, että vanhan tuvan tarvitsi hävetä itseään, vaikka olikin satavuotias ja vanhempikin. Enefan isävainaja oli lomahetkillään maalaillut ja siistinyt sitä, niin että se näytti aivan uudelta. Olisi tietysti tuntunut suloiselta saada hiukan oikaista jäseniään päivän istumatyön jälkeen, mutta joka ilta oli räätäli ruvennut veistämään ja maalaamaan ja siistimään ja puhdistamaan, niin että sai ihmeitä aikaan.

Tuparakennuksessa oli kaikkiaan neljä huonetta. Alakerrassa oli kaksi: yksi suuri, jossa isoisä ja Jenik makasivat, sekä yksi pienempi. Suuressa oli tulisija ja oli siinä äärettömän suuri, viheriäksi maalattu uuni toisessa nurkassa; pienemmässä makasi Enefa. Ulkopuolella oli kuisti, ja rakennuksen vierellä olivat navetta ja ulkohuoneet. Yläkerran huoneista oli toinen ruokasuoja; toisessa säilytettiin "Betlehemiä". Tämä Betlehem oli, Jumala ties, miten vanha; isoisä oli tehnyt sen nuoruudessaan ja järjestänyt sen rihmoilla, niin että kaikki -- sekä ihmiset että eläimet -- liikkuivat. Neitsyt Maaria keijutteli pientä Jeesuslasta, ja pyhä Jooseppi oli hänen apunaan, paimenet makasivat ja heiluttelivat polviaan seimen edessä, enkeli liiteli heidän yläpuolellaan kullatuilla siivillään, aasi ja härkä vierekkäin pilttuussa kääntelivät päätään, ja vähän matkan päässä seisoi metsästäjä, joka tähtäsi hirveen, kutoja istui kangaspuittensa ääressä ja kutoi, tahkooja tahkosi, talonpoikaisvaimo kirnusi voitaan, kaksi vuohta puski toisiaan ja kauimpana näkyi Jerusalem, jossa Herodeksen sotamiehet murhasivat hirveimmällä tavalla pieniä vasta syntyneitä poikalapsia.

Sanokaas, eikö se ollut ihmeellistä!

Ei ainoastaan kylän nuoret, vaan vanhatkin pitivät Betlehemiä oikeana ihmeenä. Jouluaatosta kynttilänpäivään saakka ei isoisä saanut tehdä muuta kuin viedä lapsia kamariin, jossa se oli, vedellä nauhoja ja selittää heille kaikkea. Niin kauan kun Otik Mrakot oli kotona, oli Betlehemistä oikea vastus isoisälle. Poika tuli hänen luokseen pari kertaa päivässä eikä koskaan voinut katsoa kyllikseen yläkerrassa olevia suloisuuksia; yhtenänsä täytyi isoisän näyttää ja selittää. Ennen muinoin olivat kaikki vuoristolaiset vaeltaneet Podhaiskylle joulunpyhinä nähdäkseen Betlehemin. Bilystä ja Bystrystä saakka oli tullut kansaa ajaen reissään. Mutta aikaa myöten oli alettu kääntää ajatuksia muualle. Kaikki muuttuu vanhaksi tässä maailmassa ja väistyy uuden tieltä.

Podhaiskyn lähin naapuri oli rikas talonomistaja Mrakot, oikein kelpo vanhankansan nainen. Hän oli lämpimästi kiintynyt heihin, varsinkin Enefaan, ja hän huokasi usein ajatellessaan, että näiden kunnon ihmisten täytyi olla niin köyhiä, kun sitä vastoin joukko tyhjäntoimittajia elää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Itse hän ei koskaan voinut käsittää, miten voi tuntea itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei omistanut monta tynnörinalaa maata ja kokonaista karjalaumaa. Mutta hän ei surkutellut heitä ainoastaan huulilla, kuten rikkaat joskus tekevät, vaan koetti myöskin kaikin tavoin auttaa heitä. Jenik sai alituisesti käydä työssä hänen kartanossaan, ja hän oli luvannut tehdä hänet aikuiseksi tultua työnjohtajakseenkin. Muori huomasi, että pojasta kyllä mies koituu, vaikka hän tätä nykyä tekikin mieluummin vihellyspilliä, kesytti oravia ja harakoita ja laittoi ansoja linnuille, kuin kassaroi koivuja lampaiden ruuaksi ja vartioi hanhia ja lehmiä.