Part 2

Lampaat ne ruohoja ojan luota kitki, pikku paimen yksin kulki maantietä pitkin, niinkuin pikku paimenell' ei vaivaa ollut kellään, lintuset ne lauleli ja tuuti, tuuti hellään, mättähälle paimen istui, päivä silmiin paistoi, muurahaiset puuhaili ja sääsket hyppi mäissä, pikku pää se kellahti ja armas uni maistoi, lammaspaimen prinssinä nyt kulki keijuin häissä. -- -- Myllyrengit ajoi karjaa kauramaita pitkin -- Pikku paimen heräsi ja illan suussa itki: voi, mun laito lampahani, kilit kiltit, pienet! Tielle jätti vatut, puolat, mättähille sienet, kyynel vieri, vieri kyynel santaan --

Köyrinä.

Otan köyrinä, köyrinä uudet pestit ja sitte ne alkaa seittemät kestit, kun viikon alkuun jo heitän työn ja omasta kontista syön!

Minä riistin ja raastoin kuin hupsu ja huima, joka päiv' oli tiukka ja työ oli tuima, kesän kenttiä syksyn mä ruhtovan näin ja ma talven tuiskuhun jäin.

Mut nyt olen isäntä itse ja porho ja riemulle altis ja neuvolle korho, minä nuoren aikani vallita voin, ja ma liikun näin sekä noin.

Ja joskin ma palkasta puolisen tuhlaan ja riennänkin riehussa runtuina juhlaan ja käteisen kielen parjaus soi, mitä maalima mulle voi?

Ja köyrinä kulkeissa maantietä silloin on joka talon ressulat vastassa illoin, en köyrinä kynnä, ma laulelen vaan ja ma vapaana olla saan!

Poutasäällä.

(Seutumaalaus.)

Keskitaivahalle päivän silmä hiipi, pääskyn poutalaulu korkealla soi, lahden silopintaan siintyi linnun siipi, hieno väre varjokuvan umpeen loi. Valkokoivut, lepät, hennot haavat hellekuumeen kastekaihon saavat, päivän rintehellä kukka vaikeroi.

Lautan pärekatto hohtaa päivän eessä, kodan harmaa sauhu näytti himmenneen, tuolla kaislan luona tytöt veuhtoo veessä nostain ujostellen kättä rinnoilleen... Pieni poika kaarnaruuhtaan ohjaa, laiturilta tutkii lahden pohjaa, jossa toinen taivas kirjaa kirkkaan veen.

Kultapihkaa tihkuu pensahalle puusta, auervirta leijaa yli seutujen, lampaat läähättää, käy Musti kieli suusta, karia aitoviertä syöksyy rannallen, poika viheltää ja tammaa juottaa, ukko aitaa vasten kuivaa nuottaa, silmut, siimat välkkyy vettä tippuen.

On kuin puut ja pensaat oikoisivat kättään, taivahilta pyytäin kylmää kylpyään, kulon korret kuihtuu, marja varren jättää, rotkon reipas puro itkee köyhyyttään. Miehet viikatteitaan hijoo suolla, torpin tyttö kantaa kaljaa tuolla; -- Minne viileänsä tuuli kätkeekään?

-- Käy jo ukkonen ja soi kuin jätin tykki, jyske pilven toi, mi metsän tummentaa, varjot vaihtui, luonnon hellä sydän sykki, kostein huulin maa jo tultaan sammuttaa, sataa -- sataa, kuuma multa kastuu, maanmies uusin voimin kylään astuu, hiet, huomenhuolet, helteet unhoittaa.

Nyt on puissa, maassa vasta juhlatuoksu, täyttä rintaa tuulten palkeet puhaltaa, nurmen villa nousee, pulskuu puron juoksu, ilma puhdas on ja raikas, raitis maa, nuori ulpu aueta jo ehti, vettä tippuu joka oksan lehti, sadekaaren värit kannen kaunistaa.

Kuule kuinka linnun laulu maita kiertää, käki suven maille kultariistaa suo, talonpoika taasen kytömaitaan viertää, kesän onneksi taas leilin pohjaan juo. Kylän räätäl' laulaa, kiekuu kukko, töllistänsä katsoo nuotta-ukko: päivä kajanteesta maihin kasvot luo --

Koko maaliman polska.

Tän kylän miehet ja siukut ja veikot, älkätte surko, jos hullusti ois, tulkatte rammat ja hienot ja heikot, tulkatte joutuen joukkohon pois!

Maalima kulkee ja maalima tietää, maalima tallaa ja nostaa ja lyö, nyt kesän keijuset riemusi sietää, huomena halla jo toivosi syö.

Anna sen maaliman mennä ja tulla, peijaiskemuhun häistä se vie, suru se on sulla ja mure se on mulla, meitähän varten riemukin lie!

Saita on onni ja tuohta on mahti, onnesta naura, kun nauraa voi, kainalosauvalla kolkuta tahti, surusi surmaten polska kun soi!

Vanhuus ja vaiva ne hiipii kuin varjo, jalka ei notkusta nousekkaan, nyt ilon kättä sa neidolle tarjo, päivä nyt paistaa yli koko maan!

Orvon kyyneleet.

Tuuli on tuima ja taloton on tieni, avomailla itken ma orpo rukka pieni, pahat peikot kiiluvat pensaista öisin, olis pala leipää, sen nälkääni söisin, ken se kuivaa orvon kyyneleet!

Ohut mun on takki ja repaleinen paita, äiti jo kuoli eikä uutta mulle laita, koirat ja pakkanen kintuilla kierii, kyynel se poskia polttaen vierii, ken se kuivaa orvon kyyneleet!

Karsas on katse, kun käsi pieni pyytää, tyly vouti kylmään mun ärjyen syytää, veräjillä ilkkuvat lapset talon vauraan, nuttuni reikiä pistää ja nauraa, ken se kuivaa orvon kyyneleet!

Tulis suvilinnut ja sinikukat mättään, orpokin rohkeimmin oikoisi kättään, marjani paistais ja päivä lämmön loisi, rikkahat leppeemmin leipäpalan soisi, ken se kuivaa orvon kyyneleet!

Rientäisin riemuten seutuhun tuttuun, joka ilta pistäisin lusikkani huttuun, siell' ois hyvä olla ja siellä ilo oisi, orpokin leikkikin leppyä voisi, silloin kuivuis orvon kyyneleet!

Reservilomalla.

(Suomalainen sovitus.)

Tomu pilvenä pöllyvi raitin tiellä, ken, lemppari vie, se se astuvi siellä? Joki-Tuomas! no, voi sitä kummaa, jo se valkeissa housuissa jauhaa, kato vyötä ja takkia tummaa, sinipuhdasta olkansa nauhaa, sun suutari, vallan kuin keisarin mies ja "reitteri" kuka sen ties!

Jo se suipukkalakkia sormin raapas ja, voi, miten päivässä kiiltää sen saapas, Joki-Tuomas se notkuu jo tänne, "rau-rautaset rattaat!" se huusi ja sen liikkuu ja käy joka jänne, niin Tuomas on pulski ja uusi, helovitjat ne soi, kun se korkoa lyö, ja kiiltävi solki ja vyö!

Kylän joukolle "stroissat" ja "volnat" se näyttää, ja reimasti seivästä pyssynä käyttää, johan lampaatkin niitulla kääntyy, lutin portaill' on neitoiskansa, ilon ihmeestä loisetkin nääntyy, talon miehet on kummissansa, Joki-Tuomas on vallan kuin keisarin mies ja "reitteri" kuka sen ties!

Heili ja leili.

Voi, oisipa mulla hopealeili ja lienten läike se leilissä sois, voi, oisipa mulla solea heili ja huulensa nauru ja hunaja ois!

Niin tokko ma heilihin vaihtaisin ilojuomat ja veikkoja kaihtaisin? Sitä pulmaa punnin ja mietin noin:

Kai sarkkani sakkaan juoda voisin ja riemua riittäisi illaksi vain, mut heilini huulilta ijäti joisin, ja suukkoja suikkaisin lauluistain.

Mut maljatta elo on kolea, siis oottaa saa neitoni solea, hei, krouvari, -- maljansa juoda voin!

"Oma tupa, oma lupa."

Ma lasna astelin näillä mailla ja aamut, illat ma telmin vain, ma tunsin tuomet ja kivet korven ja iltasoitolla leppätorven taas talon tanhuille karjan sain.

Ja tänne veistän ma mökin pienen, sen sulle veistän, mun ainosein, on mulla voimaa ja kättä kaksi, ei työni tunnukkaan raskahaksi, kun raadan omalle kullallein.

Kun mäet marjoja täynnä puuntaa ja nuori laihomme kellastuu ja solkikoivut ne hymyy haassa ja ilma seestyy, on rauha maassa, myös silloin onnemme seijastuu.

Ma tapan riihtä ja laarit täyttyy, sa astut aittasi polulla, sun vartes notkuu, sun silmäs loistaa, sun kaunis naurusi harmit poistaa, kun seison pirttini ovella.

Kun ilta joutuu ja vaivat vaihtuu ja käki kumpuja kaijuttaa, sun soudan laineille kotilahden, me siellä kiitämme Luojaa kahden ja rinta rikkahan rauhan saa.

Leenan Jukka.

Kyliä kulkevi Leenan Jukka joka ilta joutessaan, keikarihupsun on voideltu tukka, helatuppi on kupeellaan; korvalla keikkuvi samettilakki, kaukaa jo loistavi punainen takki, kyliä kulkevi Leenan Jukka nakkia lyöden ja huijaten vaan.

Leenan Jukka on kiertänyt maita, moukat töilleen tallustaa, kuokkikoon peltoja lampuri saita, kadon siitä se palkaks saa; maalaistyttö on litteä ruuhi, renki on tuhkimon tuhma kuin uuhi; tuumii kopea Leenan Jukka, laiskan toimissa taivaltaa.

Kaupungissakos riemua riitti, siellä herrat käydä voi, niijasi mampselit, ryökkinät kiitti, ujon silmän ne maahan loi; siell' oli vääpelit, kullat ja kuomat, kestit jo pestissä, työssäkin juomat, kun sitä asteli Leenan Jukka, torvet ja rummut vastassa soi.

Kyliä kulkevi Leenan Jukka, vaihtaa lainavaatteitaan, töllissä uurtavi Leena rukka, kiskoo ja penkoo pellollaan -- toimii ja toivoo ja anteeksi antaa, parhaimmat palat se pöydälle kantaa, kullan muruksi poikaansa kutsuu, poika se kyliä kulkevi vaan...

Jouluksi kotiin.

Hup! Ruuna lönkytti tullin suusta ja vieri verkkaan kuin unissaan, reenlaitaan keikahti Sampan ukko ja mäiski tyynenä piippuaan. sai rekeen nassakan, vehnäpussin ja eukon silkit ja lelut Jussin, myös uudet suitsensa ruuna saa, no sitte kelpaakin herrastaa.

Tien kuuset nyökkyivät lumiparroin ja lehdot hopeaharsoissaan ja tuikut, tilhit ne siperrellen taas lauloi joululle laulujaan, jäätähdet hangella helmin tuikki ja jänö pensaasta metsään luikki, kun vaskikulkuset tieltä soi ja lumi ilmoissa karkeloi.

Ja jalas luistaa niin tuutivasti, nyt Samppaa oikein jo naurattaa, on hauska kulku ja kevyt aatos, kuin hienoin hiude kun seijastaa, ei huolet taivu nyt arkivaivaan, on mieli kirkas kuin kansi taivaan, kun rinta lämpii ja sulaa jää ja sydän riemusta sykähtää.

Hup! Virstat vilkkuu ja salot siintää, jo ruuna nopsemmin viilettää, on tuttu seutu ja tuttu kansa, jo kirkon nirkkokin kimmeltää, soi kellot --, siivillä ilman lauhan ne tuovat juhlan ja rinnan rauhan: ei vielä ahteelta kylää näy, mut humu kulkee ja haukku käy.

Jo pappilassa on naurun helke, vöin lapset kuustansa koristaa, hoi, kirkkomiehet ja vauhkot orhit! Viel' urut ovilta humajaa, käy virsikirjoineen jalkakansa, Ruot-Leena, nojaten sauvallansa, pien' Erkki suksilla laskettaa ja tytöt poikia lumittaa.

Pois töllin ukselta vaari hoippuu ja heittää linnuille jyviään, hän on niin kaunis kuin itse talvi, on lieke herttainen silmissään. Mut säkkipillineen kaihomiellä käy kulkusoittaja raitin tiellä, hän Pohjan joulua vierastaa, siks soitto pehmeän kaijun saa.

"Ptruu ruuna, ollaan jo kotosalla!" ja ruuna tallille hirnahtaa, kas, Samppa reestään tuo tulijaiset ja oven pirttiinsä raottaa, voi, joulupahnoilla lapset pyörii ja padan ääressä vaimo hyörii, on siellä onni ja huolettuus: "hyv'iltaa, rauha ja joulu uus!"

Neitosen valitus.

Ma olin kuin kukka kedolla ja kasteen sain ma sulta, kun päivä harjulla vaelti, se välkkyi niinkuin kulta.

Ma olin kuin aamu iloinen, miks hylkäsit mun, kulta, sa päivää lemmit ja -- kukkani ei kestänyt sen tulta. --

Sa olit mun nuori onneni, ma olin kuin kedon kukka, nyt rinnassa mulla murhe on ja itken neito rukka.

Salakrouvissa.

Katsohan tuttua krouvarin Siinaa, aina sun pullean puhtaana nään, kaadahan tuoppiin hopeista viinaa, täällä on hauska ja tänne ma jään! Viina on tippunut kohdussa korven, kettujen häissä ja tahdissa torven. Siinan vaari sa oikein teit, kun viljasi metsähän veit!

Kippis suutari, iskeppä taulaa, tässäkös juttua piisata vois, Puuska se Kyöpelin kullasta laulaa, vinguta viulusta katrilli pois, siinä on nuuskaa, sylje nyt tappiin, jotta sun äänesi kuuluisi Lappiin, kengän ruojista huolikoon hiis, jos varpaita vilkkuukin viis!

Elämä se on kuin yrttien saari, viiniä versoo kunnailla sen, sukkela lautturi oot sinä vaari, murheen ranta on kaukainen. Tervepä suntio, kaulaasi kasta, huomaatko kehdossa nauravaa lasta? Jyväverot taskuissas kilkattaa, siis suntio tarita saa.

Sirkkojen soitossa räiskyvi takka; suutarin Jussi, no, miks olet vait? Rauhassa istu, kai kyläss' on akka, maljasi mies, sinä kaksoset sait! -- Tulkoon niistäkin suutarit oivat, jotta sun naulasi, naskalis soivat, jos omat poikani parkuu vaan, ne lukkarin oppiin pa'an!

"Vait, varas liikkuu!" kierteli muori -- "ken siellä ulkona kolkkaa noin? Naapurin Liisako, Anna, se nuori?" -- Raapase tulta, niin suudella voin! Anni on kihloissa, tuumii jo häitä, -- voi, älä naura ja, voi, älä väitä, kuokkuri oon, jollen kutsua saa, saan sulhonas ritkuttaa.

Tuollapa Puuska jo töytävi pöytää, viuluaan etsii ja tuoppeja kaas, ainoan riemunsa pankolta löytää, nauraa ja itkee ja soittavi taas. -- Parhaita polskia kuulua anna, nyt sitä vaappuu vaari ja Anna, suntio Siinan keskelle vie, kera suutarin liikun mie!

Haarikka-oltta nyt tahdon ma maistaa, riemuhun riennän kuin päivä ois yö; krouvarin naama se kuuna jo paistaa, suntio korosta tähtiä lyö. Kuulehan kahasta kelloja karjan, hengitä tuoksua yrttisen tarhan, Anna, ma sulle nyt hillikat tuon ja onneksesi minä juon.

Markkinamiehet, te pirttihin tulkaa, harjaiskannuja eikö jo näy? Voi, sitä Ansua, lakkia, sulkaa, herrana heiluu ja pieksuissa käy! Riimunne pois ja tulkatte joukkoon, pöydän päähän, ei kerjurin loukkoon, varsanne appoo jo ruohoja tien, nyt lähteestä vettä ma vien.

Täällä on leikkiä, lentoa kyllä, tuska se polttaa, mut surtaisko, ei! Siitä ma viis, kun on housutkin yllä, krouvari ryypystä liivini vei, Puuskalle tilkka ja mies sepä jaksaa, lukkarin vaimo sun vaivasi maksaa... Voi, miten suurelta näyttää kuu ja himmeeltä maalima muu!

Kotiin palaaja.

Kuusista kuiskutti kesäinen henki, liiteli marjasta kukkaan, sirkutti sirkku ja kiistasi kiuru: aikasi mennyt on hukkaan!

Lehvillä silkkiset seitit ne heilui, nurmella kastekin kiilsi, lammella pilvien untuvat päilyi -- Voi, miten sydäntä viilsi!

Laine se laulaen liekutti kailaa, kaarnoja vaaputti lahti, leijusi auer ja tuulosen kuului haikean rattosa tahti.

Aikoja menneitä kaikki ne kaikui, aikoja sumu jo peitti; minkäpä kiurut ja lainehet sille, jos maalima yksin mun heitti.

Min marjain.

"Ei missien puhuta nin selvie suomie, ku Lamil ja Lamin Kosel..."

Sanokai toi taval, täl taval työ, tien kylän vällärit, ilkiet noilat, peltuos penkuot, arraas ku hoilat, kehriet marjain, nin eletie myö!

Kaua hyö katto, ku marjain hyö näk, naapur ol kale, ei ollu se mielien, kylien lens ja ny huus joka pielien: siel ei o kukkunnu onnien käk!

Tuks ny min marjain ja polvellen ie, iloin o keväil, ei sil, nieks, o mierie, hyvie viennetien, oikuus käy vierie, eihä myö enie välläreit nie --

Kukka yrttimäel.

Tyttö tyrnä kasvo nin ku yrttimäel on kukka, nokkosiss se kukka ol ja mäen al poika rukka.

Kierme vienty ruohikkuo, ku pojan tul kukka ottaa, käs se palo, sylän se palo, siit ast ei katto Lottaa.

Ol se heila pojallai, mut köyhälle ei tukkaa, kyl se täytyy jättie, se öylön ei kattonnukkaa --.

Kyyhky ja haukka.

Juostaan, juostaan täyttä laukkaa, leskisiä leikitään, kyyhky ajaa suurta haukkaa, yli nurmen lennellään.

Saitko kiini, kyyhky raukka? Etpä, etpä, hahhahaa! -- Kasvanut on nuori haukka, kyyhky turhaan juosta saa.

Ei oo leikki leikki lasten, nuoruuden ken jälleen sais: kyyhky leijuis haukkaa vasten, haukka se vaan kuhertais...

Noin ne lensi, Anni, Heikki, Anni juoksi pirttihin --, elämä on toinen leikki, hämmillään on haukkakin.

Takamailla.

Illat istun ikävässä, kankaita aurinko punertaa, aatos toivon siivillä lentää viheriäisen metsän ta'a.

Siellä vuorten tuolla puolen maaliman suonet pulppuilee, siellä kyliä, kirkkoja kiiltää, laaksoissa jokia virtailee.

Täällä kolkon korven mailla kuusisto raskaasti huminoi, tumma puro vehoista vilkkuu, kurjen kuikutus suolta soi.

Tääll' on outo naurun kaiku, naapurin silmäkin vierastaa, mykkä ystävä kyntää ja kylvää, halla viljassa vaeltaa.

Tuuin lasta polvellani, -- hallako puhtaan pulmuni saa? Aatos syntyy ja aatos lentää viheriäisen metsän ta'a.

Lypsäjän hyräilyä.

(Huomena taas kun on lauvantai) hoi, kotiin karjani joutaa, pusketko Herttaa Heluna vai! (Jaakko mun lahdelle soutaa).

(Vielä se vieraan leipää syö,) nostatko noiduttu jalkaa, sorkkasäärist' on vaiva ja työ, kas, joko vaskakin alkaa!

(Jaakoll' on tiedossa torpin maat ja isäntä lainaa kai viljaa --) kiulusta kuhmuraotsaasi saat, jollet oo paikalla hiljaa!

(Jaakko on siivokas mies eikä juo,) soh, sonni sen siunattu aasi!... (Tuuloksen rattailla häihin mun tuo --) voi, taivas, jo kiuluni kaasi!

Uusi juhannuslaulu.

Suvi tuli taas mesikukkia kantain, tuulonen virroilta viestejä toi, aaltoset laulaen ui ohi rantain, laajalta laiho jo helmenä soi; kirsikka kukkii, on tuoksua lehto, hyttisen juoksu on elonsa ehto ja kaikki nurmen sirkat soittelee, kun karin hopeekalat polskailee.

Laastut ja pestyt on aitat ja laarit, pihlaja pirttiä kaunistaa, limomajan katveessa istuvat vaarit ja tyttäret sillalla sirkuttaa. Hökkelin aarteet ei almua epää, kirves on naulassa, aurakin lepää, nyt juhta ikeensäkin unhoittaa ja ihmisraukka rauhaa rakentaa.

Nythän on häät sekä armahin aatto, morsian hiipivi kruunussaan, vierellä metsän mielevä saatto nauravi piirissä pitojaan, morsiusviitall' on silkkinen seitti, iltakin kutria kullalla peitti; häähuilut kaikki täydet soinnut saa, kun häitään viettää nuoren vehmas maa.

Ilo nyt on puissa ja laulu on uusi, lehdot on lemmen leikkiä vaan, kerkkiään tuutii rinteellä kuusi, kukkakin uusivi umpujaan, notkossa puronen lähteensä kohtaa; kullanvihreinä pilvet ne hohtaa, kun illan hohde luonnon kirkastaa ja morsian yön hellän suukon saa.

Tule, tule neitoni, katsohan iltaa, katsohon aamua juhannuksen, päivä se kutoo onnelan siltaa, riemu on säikeissä säteiden. Lintuset solmivat kotoista pesää, talvinen rintani laulavi kesää, mun sielu kaipaa sieluasi sun ja kesän onneamme sun ja mun --

Matkan varrelta.

Kuule, jo postikellot ne soi, tuuli se kankaalta kaijun toi -! Kievarin tyttönen haarikka kanna, silmies muistoksi juoda mun anna, puhdas on liinas ja kätes on hienot, silmäs kuin hangella tähdet, niin vienot, voi, kump' ei kyyneltä vuotaa ne vois!

Matka pitkä ja liukas on tie, maantien lokaan et syntynyt lie, täällä sa äitisi sirkkuna liikuit, paimenna kuljit ja keinulla kiikuit, varhain jo töissä ja vuoteessa varhain, unessa haavehet taivaisten tarhain, mielessä sulho, mi katsoisi sun...

Kujassa postikellot ne soi, tomunkin punertaa illankoi, hollirengit ne vajassa syöttää, pajassa seppä vaan kenkiä lyöttää, tuvassa emäntä hyryillen kirnuu, levoton varsa jo pihalla hirnuu, hyvästi tyttönen, hyvästi voi!

Kuutamolla.

Voi, katsos hellämieltä syyskuun iltaa, kuu hymyy hyvänsuovaa hymyään, se kutoo kaislan ääreen kultasiltaa ja liittää maan ja taivaan seiteillään, se kultajuovan karjateille johtaa ja kirkonseinät, riihirivit hohtaa ja salmensuu se välkkyy helmissään.

Puumyllyn luona leijuu yökön siipi, jo kiiltomato soihdun sytyttää ja keltalehtoon kuiskain pari hiipi, nyt pitkät varjot lehto yhdistää; ja hiljaa laine läikkyy kirkkorantaan ja haapain helistessä uupuu santaan, kun kaikki näkinkengät kimmeltää.

Sous illan lainehilla pieni kuutto ja sieltä huilu kuului läpi yön, kun korkealla kulki kurjen muutto, sen aura liiti alla tähtivyön: "pois etelään!" soi joka siiven jänne, "taas kevään tullen yhtä kiirein tänne, kun maanmies alkaa rakkaan toukotyön!"

Lumppuri.

Hän on köyhin ja halvin lumppuri vaan, hän on aina niin vaiti ja aina niin yksin, paha pörhöinen Piski on seurassaan ja he kulkevat ystävyksin.

Ja nilkku on Piski ja ontuva mies, niin vaikea köyhän on riemusta laulaa ja raskas on askel ja raskas on ies, niin monta on mutkaa ja paulaa.

Mut kerjuss' ei kulje hän kuitenkaan, ei kunnalt' oo pienintä apua saanut, oman leipänsä syönyt on polveltaan, yöt sammalevuoteilla maannut.

Hän on outoja oppinut matkoillaan ja toveri hällä on visainen sauva: on kirkkainkin kulta se multaa vaan ja loisto on oikukas vauva.

Ja kuolee se mahtaja oltuaan ja maassa ne arvoisat luunsakin maatuu, viis siitä, jos loisteli aikanaan, kun haudanristitkin kaatuu. --

Seh, Piskini, eihän niin kierosti lie, pala leipää on vielä, sen kahtia ja'amme ja meidän on reppu ja vapaa on tie, taas kylästä lumppuja saamme. --

Ja Piski käy häntäänsä lieruttain, kuin sill' ois aarre ja tuhannen luuta, he kulkevat ystävin rinnakkain, ei kaipaa ne elosta muuta.

Markkinatyttö.

Minä äidittä jäin, minä mierolle jäin, ja ma markkinavirsiä laulelen näin hymysilmin ja maireessa huuli; turun luona ma seison ja niijaan vaan ja ma vaskisen almuni poimia saan, sitä ihmiset iloksi luuli. --

Mut naurusta itkuun on puhjeta suu, ja mun virteni rintahan tokeltuu, ja rautana harppuni painaa... Ilotahdin ma taidan, se riemastaa, sitä maaliman matkoilla oppia saa, ilonhupsu sen hupsulta lainaa.

Kai loppuvat rattosat lauluni nää, surusointuja köyhälle raukalle jää, joita kehdossa kuulla taisin; jos kaihoni kullaksi muuttua vois, ja hopeakaikuja harppuni sois, uporikkaaksi silloin ma saisin...

Mesikakkuja kauniita mulla ois kuus ja mulla ois hame niin hieno ja uus, kuin keisarinnan se oisi. Ja äitini hauta se ristin sais, jota kullat ja helmet koristais, -- turun luona mun harppuni soisi.

Syyssumussa.

Sankka sumu suruharson lailla rämesoistaan ilmaan terhentää, soutaa vettä, hiipii syksyn mailla, vanhan kirkon kietoo valkovaippoihin, kylmän viiman laskee pirttihin, kylän aamutulet himmentää.

Halkopurret etsii saaren suojaa, katiskassa lahna kolskuilee, lauttur' maalta kutsui ruuhen tuojaa, viime tukkilauttaa ruuna ponnistaa, keksit tyhjään ilmaan luiskahtaa, kesähanurit jo vaikenee.

Surman jäätä jätti halla-aamu, riisti riemut pienten kukkien, rannan lehto on kuin harmaa haamu, joka päänsä nostaa kukkahaudastaan, jäykkä sänki kattaa paljaan maan, oljet, lehdet peittää riihitien.

Kurjet muutti, surren seisoo kuusi tyhjää linnun pesää kantaissaan, närhi yksin näreikössä huusi. Ahon laita hohtaa puolat povellaan, vaahtera on punapuvussaan, sairaan viime punaa on se vaan.

Kesää vie jo syksyn keltapaari, pilkistäissä himmeen auringon, itkun impenä on lahden saari, varis lukkarina virttä vaakuttaa, talvi puhuu, sumu suitsuttaa, luonto surussansa mykkä on.

"RIUVUN VETO"

"Riuvun veto".

(Tapakuvaus hämäläisille sävelille)

"Olut on Remusen poika!" -- -- -- -- -- -- "Olut on oikea nimensä, hyvä juoma hurskahille paha paljon juonehille:"

Kanteletar.

I.

Alkulaulu.

Tuomas on tullut ja joulun se toi, kylmää kättä se oikoo takkaan, piikaset pikkaset juoskatte, hoi, olvi jo kuohuu sakkaan! Peskää palkit ja kiuvas harmaa, haltija Tuomas ei suuttua sais, ovelta kääntyis varmaan!