Part 6

"Vai ei oikeen kiinnikään"? -- puuttui puheeseen Kaisa. "Kun aurinko navetassa ja lampaat lakitaivaalla."

Kalle menee syömään ja tuumaa jurosti mennessään:

"Onkohan siinä särpymessä piimää taasen ollenkaan?"

"Piimää ollenkaan! Miksi niin kysyt? Piimätuoppi on edessäsi", sanoi isäntä.

"Niin", sanoi Kalle. "Tässä talossa on hemmetin huono ruoka ja ympyriäiset päivät."

"Huono ruoka!" matki isäntä. "Niinkuin ei kelpaisi renkimiehen syödä. Kiitä ettäs saat sellaista."

"Huono on ruoka"! sanoi Kalle kauhtuen ja nousi pöydästä. "Ei keittokupin päällä näy kiiluvaista, vaikka kuinka vahtaisi ja isäntä höystää ruokaa siten, että istuu vieressä ja puhuu muka: 'syötävä pitää olla hyvää, ei työmies muutoin jaksa työtä tehdä.' Ja päivät sitten. -- Ei niinkään paljon auki kuin hevosen kenkä. Sen sanon sinulle isäntä: 'jos ei tämä talo paranna tapojansa, niin minä parannan taloja'."

"Jos et lakkaa noita viisastelujasi puhumasta, niin saat marssia matkoihisi." Ja isäntä meni vihoissaan kamariinsa.

Senkin heittiö -- alkoi isäntä miettiä, -- millä lailla puhui roisto. Tarvitsisi saada pieni ryöpäys koko mies. Vaan kovin on julma, väkevä tappelemaan; pieksi se Isonmäen Iikankin aivan pataluhaksi. Kolmeen viikkoon ei Iikka parka liikahuttanut kättä ei jalkaa. Kyllä pehmeni mies silloin. Ja Alikylän pojat pelkäävät häntä pahemmin kuin paholaista. Vaan enköhän minä sentäänkin häntä voittaisi, voittaisin maar minä. Tukevat on nyrkit minullakin, ei niidenkään kanssa ole leikitteleminen. -- Mitähän se Kalle nyt siellä tuvassa toimii? Meneeköön tuo vielä työhön. Kun olisi katsoa. Pitäisi tässä minunkin lähteä niittämään kasteen aikana, kun viitsisi. Ei viitsisi aina isäntämiehen edestä olla joka tiima työssä. Niin, olenhan isäntä talossani ja mitäpä siitä isännyydestä olisi hyötyä, kun rääpöstäisi aina vaan työssä. Vaan se Kalle pakana, jos ei menekään enään niitylle, kun tuli käskeä hötästyksi pois; tekisipä mieli pyytää sijallensa. Nauraisi vasten partaani heittiö. Ei, ei vaikka mikä olisi.

Samassa tuli Kaisa kamariin.

"No, mitä se Kalle siellä tuvassa tekee, kun ei ole näkynyt meneväksi niitylle?"

"Kalle vannoo ja uhkaa menevänsä pois meiltä, sanoo isännän häntä käskeneen."

"Niin, taisinhan minä sitä käskeäkin, kun riitaannuimme. Kyllähän minä aina renkejä saan, jos meneekin. Mutta kuules Kaisa. Mene nyt tupaan ja sano Kallelle: jos hän tahtoo jäädä sijallensa, niin minä lasken joka ilta yhdeksältä työstä pois. Vaan sano niin, kuu puhuisit itsestäsi. Älä sano, että minä käskin."

Mitähän, alkoi hän ajatella kun Kaisa oli mennyt, mitähän se kepin ruoka nyt sanoo. Kun ei vaan se Kaisa sanoisi että minä käskin. Jos sanoo, niin pois talostani hänkin ja paikalla. En kärsi juorujen vatkuttajia talossani. Pois, se on totinen tosi. Minä olen isäntä talossani, saan vaikka polttaisin koko pesän. Isäntä olen työväkenikin päälle, saan antaa vaikka ruumenia ruoaksi ja pitää työssä vaikka yötä päivää. Tuo Kalle sen hulttio, kun rupesi moittimaan minua. Liian vähän sitäkin on poikassa kepitetty. Olisi edes kasvatettu niinkuin minua. Jokikinen lauantai-ilta kepitettiin pyhä-siivoiksi äitipuolen kädellä. Kyll'ei silloin moittisi ruokaa ja työtä. Olisin vaan Kallen isä, niin vielä nytkin ottaisin juonet pois pojan päästä.

"Mitä sanoi Kalle, lupasiko jäädä taloon"? kysyi isäntä Kaisalta, kun hän tuli kamariin.

"Ei uhannut jäädä. Aikoi käydä sanomassa isännälle hyvästit ennen kun lähtee. Ja aikoi tahtoa palkkansa koko vuodelta."

"Koko vuoden palkka? Ei penniäkään, sanon minä! Koettakoonpas, jos uskaltaa."

Kalle tuli samassa kamariin jotensakin äkäisellä muodolla.

"Kalle menee Perkkoon niittämään, minä tulen kanssa ja tuon evästä", sanoi isäntä ikäänkuin ei tietäisi mistään.

Kallen kunnioitus ei ollut vielä perin kadonnut isännän käskyvaltaa kohtaan, ja sentähden sanoi hän hämillään:

"Minä menen pois talosta."

"Pois? Sinäkö pois"? oli isäntä kummastuvinansa.

"Niin. Itse käskitte."

"Minäkö? No ole nyt."

"No kuulihan sen Kaisakin."

"Kaisa! No perhana. Missä se Kaisakin kuhnailee? Olenko käskenyt Kallea pois talostani?"

"En minä -- -- taisittehan -- -- no, ei nyt suoraan -- vaan noin kalpimitten."

"Kuulitte sen! No, ettekös nyt itsekin muista"?

"En kuolemaksenikaan, -- -- mistä minä semmoisia? -- -- joutavia!"

"Ei ensinkään joutavia. Pois menen"! sanoi Kalle vihapäissä, kun isännän houkutukset alkoivat kovin suututtaa.

"No, hei mene, äläkä vatkuta! Hiisiäkö siinä tollotat?" Ja isännän sormen päitä syyhytti, lihan ja nahan välissä tuntui niin somalta, teki mieli kyhnäyttää.

"Minun pitää saada palkkani ensin".

"Olet saanut jo kylliksi palkkaa. Kiitä, että sillä pääset."

"Oli miten oli, vaan minun pitää saada vuoden palkka. Tahi muutoin teidät paha perii. Te olette käskenyt minun pois, ja sen tähden minun tulee saada koko vuodelta."

"Kuinka paljon vaadit sinä lisää?"

"Neljäkymmentä markkaa. Ei penniäkään enempi eikä vähempi."

Isäntä meni kaapille, ja toi rahat Kallelle. Antoi ne hänelle päällekkäin katsomatta ja sanoi:

"Kiitä nyt, kun sait niin paljon rahaa."

"Hä? Mistä minä kiittäisin? Tienannuthan nämä olen. Jos kiitänkin, niin en ainakaan teitä. -- Hyvästi!"

Kallen mentyä alkoi isäntä miettiä: Meni pois renki -- kovin oli hyvä työmies, vaan pois meni vaan -- ja vei rahaa vielä niin paljon. Olisi pitänyt vähän kurittaakin -- -- vaan petoako minä tuosta -- -- ja ahdas olisi tämä kamarikin miesten tapella, kovin ahdas. Ei ole saanut lapsena keppiä -- siinä ne nykyajan kasvatuksen hedelmät. Vaan olisi se sentään vähän tarvinnut -- -- Kovin on hyvä tappelemaan. Pieksi se Isonmäen Iikankin. Mutta jos minä olisin hänen isänsä, niin kyllä minä kurittaisin, kurittaisin peto vie. Tarkenisi poika käsissäni, enköhän jaksa nostaa tuon kaapin toisella kädelläni, luulempa jaksavani -- jos koettaisin.

Ja isäntä nousi ylös ja koetti nostaa toisella kädellänsä raskasta kaappia. Kyllähän hän on sen ennenkin nostanut, kuu Kaisa on pessyt kamaria, vaan somalta se tuntui nostaa uudestaan. Nousihan se, hyvästi nousikin... Kun ei tullutkin kuritetuksi... Vaan mikäpä häntä kenenkään lasta ja näin huoneessa vielä -- jos edes ulkona tapaisi kahden kesken, kyllä silloin koettaisin opettaa ihmistapoja. Tukistaisin varmaankin oikein miehen kädellä. -- Se Kaisakin kun sanoi -- -- mitähän tuosta olisi sanonut. Kuka nyt työt tekee? Lujassa on miehet tänä aikana. Oikeinpa käy sapelleni... tuo vanha Aatami... tuolla lihan ja nahan välissä. Soisinpa koko miehen sinne missä nauriit kasvaa... Tulikin sanotuksi sillä lailla... ja tuo heittiö kun otti niin pahaksi. -- -- -- Ääh -- -- --

Mutta Kalle kulki kylän raittia viileässä aamuilmassa, kantaen olallansa pientä arkkuansa.

Aamu oli kaunis, mutta hänen mielensä oli synkkä. Ei ilahuttanut häntä leivosen korkea-lentoinen laulu, ei peipposen viserrys, eipä edes Korpelaiselta saadut rahatkaan.

Ääh sinua kolistinta, minkä häpeän teki pakana. No, voi sun syntipukki, kyllä mä sen vielä muistan, ootahan vielä peijakas. Nahassaspa vielä tunnet. Selkään annan kun sopii. Kun pääsen kahden kesken, niin pehmenemän pitää miehen selän, juuri niinkuin Isonmäen Iikankin. Tukistella koetan varmaankin.

Viimein pääsi hän sen talon kohdalle, johon aikoikin. Hän poikkesi taloon. Arkkunsa laski hän porstuan lattialle ja meni tupaan.

"Hyvää huomenta"!

"Huomenta. Mitäs Korpelaan kuuluu"? kysyi isäntä, joka istui sivupenkillä.

"Eipä erinomaisempia. Mitäs tänne kuuluu"?

"No, ei kummempia. Tuossahan menee." Vähän aikaa olivat molemmat hiljaa.

"No, mihin se Kalle nyt menossa, ja noin pyhävaatteissa vielä"?

"Enpähän juuri minnekään."

"Ethän aikone vaan naimaan, ja minua tulit puhemieheksi pyytämään? Kyllä sinulle eukon toimitan ja ison laitankin", ilvehti isäntä kun näki Kallen hämmingin.

Vaan Kallen ei nyt tehnyt mieli ensinkään leikkiä laskea. Sanoi jotenkin kärtyisesti:

"Enpähän naimaankaan, mitä minä akalla tekisin?"

"Niin kuulut nyt sanovan, vaikka toista mietit. Kylläs vielä vedät umpisolmun, jota et aukaisekaan", naljaili isäntä.

"Enkä vedäkään. Ja jos vedänkin, niin en tee kauppoja kun papin elinajaksi."

"No, mutta mitä sinä sitten oikeastaan hommaat? Arkipäivänä joutilassa, pyhävaatteet päällä, silloin kun kaikki muut heiluttaa vinhasti nälkärautaa?"

"Eipähän erinomaisempia", sanoi Kalle, ja kävi taasen hämilleen.

Samassa tuli emäntä ulkoa ja sanoi:

"Kenenkä arkku se tuolla porstuassa on?"

"Minunhan se on", -- sanoi Kalle jurosti.

"Vai sinun. No, mihin sinä olet nyt arkkunesi liikkeellä?"

"Työn haussahan minä olen."

"Eipä tänä aikana luulisi tarvitsevan työtä hakea. Onhan sitä nyt joka talossa?"

"Eikö Korpelassa enään työtä olekaan, vai oletko poissa talostasi"? sanoi isäntä, joka oli äänetönnä tähän asti kuunnellut emännän ja Kallen puhetta.

"Poissahan minä siitä olen."

"Joko olet kauankin ollut?"

"Tänä aamuna minä vasta lähdin."

"Vai niin! No, mistä te suutuitte?"

"No eipähän se ollut niin erin suurikaan." Ja Kallea hävetti sanoa riidan syytä.

"Joko te olette olleet kauankin riidoin?"

"Onhan sitä... kauanhan sitä on ollut jo kahelmaa."

"Vai niin, no sinä olet vapa rupeamaan vaikka kenenkä työhön?"

"Vaikka kenen työhön... niin... jos... olen."

"No, rupea, sitten minulle loppuvuodeksi rengiksi."

"Niin rengiksi? kyllä vaan." Ja Kalle alkoi vilkuttaa silmiänsä.

"Tule sitten tänne kamariin, niin tehdään kaupat."

"No, Kalle! Mitä tahdot kun rupeat rengiksi?" sanoi isäntä kamarissa kauppaäänellä.

Kalle vaan vilkutti silmiänsä.

"Piisaako neljäkymmentä markkaa?"

Kalle vilkutti vaan silmiänsä.

"Piisaahan se, luulen ma. Tuskin kolme kuukautta enään jäljellä ja olet irti jälleen?"

"Kukapa sen nyt niin äkin tässä tietää... kuinkahan se nyt olisi."

"Mutta näytäs minulle päästökirjasi, ulousseilisi."

"Niin tuota... jaa... ulousseili, perhana... tuota... saakeli en muistanutkaan, tarvitaankos sitäkin?"

Kalle oli hämmästyksissään, kuin puusta pudonnut ja välillä vähän säikähtänyt.

"Tarvitaan! Tarvitaan sitä. Jaa, en todellakaan voi ottaa sinua rengikseni ilman. Korpelainen voisi kuuluttaa sinua ja sakottaa minua siitä."

"Eikö... no... jos kolmellakymmenelläviidellä markalla?"

Kalle ei enään vilkuttanut silmiänsä.

"En todellakaan voi ottaa sinua, en vaikka ilman rupeaisit."

"No... jo... tuo perhana..."

"En voi ottaa, enkä tehdä kauppaa kanssasi, ennen kuin laitat ulousseilin."

"Niin... ulousseilin... vie sun... senkin kolistin."

"Taikka tuota, odota vaan sinä täällä, minä käyn kysymässä Korpelaiselta."

Ja isäntä meni.

Kalle heittäysi isännän sänkyyn seljällensä.

Jo oli, -- alkaa hän miettiä isännän mentyä -- jo oli saapa sika jäniksen. Petoko niiden metkut tietää. Mokomakin kolistin. Niin noita sormien paitakin kutkuttaa, kenenkähän kanssa nyt pitää tapella. Kunpa sattuisi Korpelainen, kyllä hänen pehmittäisin. No, voi sinua senkin sonni, jospa pääsisin käsiksi siihen tuulenpesään, kyllä sen hajottaisin. Pelkää mies minua kuin ruttoa, siitä olen varma... Ulousseili, no vie sun... mistähän tuokin ajatus tuon pökiön päähän pölähti. Tekisipä mieli tänä päivänä pehmittää molemmat. Mokomiakin viisasteluja, sakoittaa, no kaikkia vielä, mistä tyhjä sakoittaisi...

-- Mitähän se siellä nyt niin kauan tekee? ajatteli Kalle, kun alkoi odotus tuntua pitkältä. On ollut jo pari tiimaa.

Eihän se isäntä ollut vielä tiimaakaan, vaan kahdesta se Kallesta tuntui.

Jo viimeinkin tuli isäntä.

"No, mitä kuuluu? mitä sanoi heittiö?"

"No, ei erin hauskoja sinulle."

"Minulle! No, mitä sitten sanoi?"

"Sanoi sinun olevan ytelän miehen."

"Ka! sen kolistinta."

"Varoitti minua sinusta."

"No, voi sun tulimmainen!"

"Niin sanoi sinun olevan vapaan miehen, vaan kovin kierotuumaisen, kovin."

"Minä hänet vielä opetan, jahka pääsen kahden kesken."

"Minä nyt en tiedä siitä meidän kaupastamme."

"No, voi sun viisikolmatta -- --."

"Mitä! No, viisikolmattako?" -- puuttui isäntä vilkkaasti Kallen sanaan.

Kalle taasen ajatteli: jospa pääsisin edes silläkään; ja vastasi siis korvallistaan kynsästen:

"No, olkoon menneeksi. Kun vaan otatte?"

Mutta isäntä joka mieli vieläkin masentaa Kallea, sanoi:

"Mutta sinun pitää vieläkin luvata minulle jotakin?" "Mitä? ettehän vaan tahdo kahdella kymmenellä"? sanoi Kalle kokonaan kauhistuen.

"Ei, vaan ryyppiminen sinun pitää heittää pois, niin kauaksi kuin olet minun talossani?"

"Sen lupaan", sanoi hän huoaten.

"Yö-juoksu sinun pitää myöskin jättää?"

"No, olkoon menneeksi." Ja Kalle odotti rauhattomasti, mitä vielä tulisi.

"Riiteleminen, toraaminen ja tappeleminen?" Kalle mietti mielessään: no perhanan äijää, vaan sanoi kuitenkin:

"Samahan tuo on, no, niin kauvaksi" Ja isäntä käski nauraen Kallen mennä syömään ja sitten niitylle.

Kun Kalle oli mennyt, heittäytyy isäntä seljälleen vuoteesen ja miettii: Helpolla kieppasin rengin itselleni, vaan lujassa se oli, helsingin lujassa. Tuo Korpelainen pinnisti vastaan kun pakana, koska se oli hänen vallassaan rengiksi pääsy. Lujalle pani ennenkun luvan antoi, vaan irti otin miehen kuitenkin parassa työn aikana ja viidelläkolmatta markalla. Kylän väkevin renki vielä. Kovasti se poika työtä rutistaa. Heinän kantaja oivallinen, kyllä nousevat taakat suovan päälle, vaikka suuriakin olisivat. Eikä siltä pojalta kyljet katkea jos vähän enempikin teettää, kyllä se kestää. Vaan lujaa meillä kysytäänkin, lujaa ja äkästä. Yötä päivää minä sillä miehellä teetän. Tekeepä mieleni nousta ylös ja katsoa kuinka Kalle niittää.

Isäntä nousi ylös vuoteesta ja käveli akkunaan, josta näki ketovainiolle ja siellä niitti väki. Hyvästi kävi Kallelta niittäminen laatuun, oikein olkansa takaa löi hän. Jaa, jaa, -- miettii isäntä, kylläs tarkenet meidän nälkärautamme varressa. Ennen varmaankin väsyt, kun meiltä työ loppuu. No, kyllähän en mene takuusen Korpelan ruuasta, niinkuin meidän, vaan työ on meillä kovempi kuin Korpelassa.

Ja isännän vallotti uni kesken suloisten muistelmiensa.

Vaan kedolla niitti Kalle, niitti kahden miehen edestä. Hammasta purren tikkusi hänen vikatteensa, että säkenöitsi vaan.

Täytinen kun helpolla sai. Tuo vanha Aatamikin tuolla sydänalassa kyttelee, oikeen pistää vihakseni. -- -- -- Tuo isäntärengin rahjuskin niittää kuin peijakas, ei anna edes hengähtää, ei hengen rauhaa. Tekee mieleni mennä ja vetää tukasta pientarelle istumaan. Ja Kalle alkoi taasen niittää.

Viikkoja vieri. Kalle palveli Anttilassa renkinä. Joi lupauksestaan huolimatta, riiteli ja kiroili kuten ennenkin.

Muutamana pyhä-aamuna, einettä syödessään, mietti hän: Olisipa vaan nyt Korpelainen katsomassa, kuinka tässä nyt lihapaistia pistelen, kyllä taitaisivat kieroon miehen silmät vääntyä. Ja Kaisakin, sietäisi senkin nuuskutorselon olla nyt piimän mallia katselemassa. Ei olekaan sellaista rättä-piimää, vaan oikeata venyvärkkiä, että puukolla pitää herjaa katkasta. Ei tahdo suuhunkaan mahtua. Ja selvää rukiista leipää, ei senlaista kaunahakkua. Ja Kalle oikein haluksesta lapioitsi ruokaa suuhunsa. Syömästä päästyänsä käveli hän pihalle. Paneusi sitten puhtaaksi niitetylle maalle seljällensä, poltellen piippuansa ja alkoi taasen miettiä nykyistä tilaansa:

Hyviä nuo tämän talon tupakat, ei olekaan paljaita laulupuita, niinkuin Korpelassa. Savutkin niin makeoita ja haiseekin niin hyvältä. Vaan työ on tässä talossa hemmetin kovaa. Illallakin oli liki kaksitoista kun kylpeen mentiin.

Isäntä tuli ulos ja kävi Kallen viereen istumaan.

"No, teillä taisi olla hupanen ilta siellä Alatalon tallikamarissa?" sanoi isäntä.

"Olihan se!"

"Taisi olla viinojakin?"

"Oli niitäkin!"

"Oletko nähnyt Korpelaista?"

"En! Mitämä hänestä?"

"Molemmat te vaan uhkaatte antaa toisianne selkään?"

"Minä annankin!"

"Kuules Kalle! Heitä pois ne senlaiset aikomuksesi. Ne vievät viejä sinun onnettomuuteen."

"Joutavia. Ei ne vie mihinkään. Minä vaan kutkutan vähän Korpelaisen selkää ja sillä hyvä."

"Ei se ole sillä hyvä! Sinä pieksät Korpelaisen. Hän haastaa sinun käräjiin, sakoittaa sinua ja ehkä toimittaa vielä linnaankin. Se ei ole enään joutavia."

"Joutavia! Mitä siihen syrjäisten tulee -- ", ja Kalle meni happamalla naamalla tupaan. "Pieksän vielä sittenkin minä hänen --", murisi hän mennessään.

Asia oli päivän selvä: he purivat pippuria toisiansa vastaan Uteliaasti odottivat ihmiset mitä seuraisi.

"Annas, kun minä pääsen kahden kesken, niin..." oli Korpelainen Anttilaiselle sanonut ja hän ei ollut se mies, joka olisi sanansa syönyt.

Samaa oli Kallekin lausunut ja hänen tiesivät kaikki Alikylän poikien pääluut pitäjän parhaaksi tappeliaksi, joiden kanssa hän kävi alituista sotaa, varsinkin, jos sattui viinoissa olemaan.

Mutta miten ollakaan, niin eipä tuosta kahden kesken tulosta näyttänyt valmista tulevankaan, sillä molemmat ihmeellisesti kammoksuivat toistensa mulkoilevia silmiä ja uhkaavia nyrkkejä.

Jo luultiin koko vihan ilmaukset jäävän paljaiksi uhkauksiksi, kun muutamana kauniina päivänä saatiin kuulla, että he olivat tapelleet.

Takasalon uutispellon pientarella tapasivat he toisensa.

"Jopa viimeinkin sinut tapasin, sinä senkin lihakas", oli Kalle silloin sanonut.

Kaitaisella tiellä syntyi nyt ottelu semmoinen, jota kumpikin riitapuoli katkeruudella muisteli. Lujasti tukistelivat molemmat vahvat miehet toisiansa silloin. Mutta varmaankin oli Korpelainen isäntämiehen paremmalla oikeudella varustanut itsensä lihavammalla härän reidellä viime kuluneena talvena, kuin Kalle, koska voitto kallistui hänen puolellensa. Vaan pahasti ontuen ja surkeasti turvonneella päällä kömpi hänkin pois kiistapaikalta.

Entäs Kalle?

Hän jäi makaamaan enemmän kuolleen kuin elävän ihmisen näköisenä, toinen puoli ruumista liossa suopellon ojan mutaisessa vedessä, toinen kuivamassa auringon paisteessa. Sellaisessa tilassa löysivät Kallen Anttilaiset.

"Saakelin Korpelainen! Kyllä minä sinut vielä opetan --", oli Kalle sanonut, kun hän tointui huumaustilastansa.

Kun Kalle saapui Anttilaan, oli siellä jo Takalon Juuso-ukko koti-apteekinsa kanssa. Seurakuntalaisilla oli tapana kutsua kaikissa taudinkohtauksissa hänet apuun. Hän olikin kieltämättä pitäjään paras lääkäri, sillä hän paransi kaikkien tautien laatua "isolla viinalla, essentsiadulciksella ja sydämmen vahvistuksella". Lääkäritoimensa alusta saakka oli hän kenties passittanut hyvän joukon ihmisiä ijankaikkisuuteen, mutta kun hän oikein varttui ammatissansa, vielä suuremman joukon elämään.

Tuttavallisesti otti hän heti Kallen hoitoonsa, voiteli hänen turvonneet poskensa "seitsemän miehen voimalla" ja asetti kylmät kääreet päälle, varottaen äkillisistä ilman vaihdoksista. Kun hänelle tarjottiin maksua voiteista (sillä lääkäritoimestansa ei hän ottanut mitään, vaan lääkkeistä), niin sanoi hän, että ne oli maksanut -- Korpelainen. --

Ettäkö he olisivat käräjiin menneet? Ei, kaukana siitä. He olivat noita taipumattomia suomalaisia luonteita, joiden oli tapana sanoa:

"Huonoja ovat herrojen rangaistukset kelpo koston suhteen. Ei, vaan keppi, keppi! Kas se ihmisen ihmiseksi teki. Koivu olisi hyvää puu-laatua, kun vaan sitä osattaisiin oikein käyttää."

Melkein tämänlaatuiset mietteet liikkuivat Kallen paksussa päässä, kun hän hautoi kipujansa ja katkeroita mietteitänsä tuolla leveän otsaluunsa takana.

Sen mukaan kuin hänen kipunsa lieventyivät, lauhtui hänen ilkeä mielensäkin Korpelaista kohtaan.

Entäs jos oli ollut hänessäkin vikaa? Jos ei hän ollutkaan täyttänyt kaikkia velvollisuuksiansa isäntäänsä kohtaan? Tuliko hänen parantaa elämänsä ja sopia Korpelaisen kanssa? Korpelainen oli maksanut hänen edestänsä lääkkeet ja se seikka vaikutti terveellisesti Kallen kiihottuneesen mielen tilaan. Mutta väliin nousi Kallen itsekäs luonto, tehden ankaraa vastarintaa parempia tunteita vastaan. Hyvä ja paha taistelivat hänen sielussaan hurjaa otteluansa. Hyvä voitti. Mutta kumpika heistä ensin oli sovintopuuhat alkava? Siinäpä kysymys, johon Kallen kaikki hyvät päätökset olivat käydä haaksirikkoon. "Et sinä vaan Korpelainen", pani hänen itsekäs sisällinen ihmisensä vastaan. "Ei hänen, vaan sinun on se tehtävä", vastasivat paremmat tunteet taasen siihen... "Ei maailman pilkan ja naurun tähdenkään", varoitti paha hänelle. Ja Kalle väänteli kuin kuolevainen itseänsä. Kumpasta tuli hänen totella? Kumpi oli hänen viepä oikealle tielle? Mutta silloin muisti hän äitivainajansa kaikki varoitukset ja nuhteet ja hän päätti kärsiä kaikki toveriensa pilapuheet ja sopia Korpelaisen kanssa.

Sillä välin kun Kalle oli kahden vaiheella, taisteli Korpelainenkin samanlaista sielun taistelua. Vaikkei se hänen päässään niin lujassa istunutkaan, kuin Kallen. Hän oli päässyt verrattain vähäisellä omantunnon ahdistuksella, ja hän jo päätti mielessään mennä huomispäivänä Kallen luo sovinnoille.

Noin pari viikkoa oli kulunut heidän tappeluksestansa, kun Korpelan isäntä pesi silmänsä, kampasi karkeat hiuksensa ja oli juuri lähdössä Anttilaan Kallen luo. Silloin Kalle yht'äkkiä astui hänen kamariinsa. Kallen posket olivat vielä jotensakin turvottuneet, mutta hänen silmissään aina ennen nähty kopeuden kiilto oli nyt poissa, ja hän katseli surullisesti ja pitkään isäntää silmiin. Siinä seisoivat he ja katselivat toisiansa, toviin-aikaan sanaakaan virkkamatta, entiset vihamiehet. Seuraava hetki oli päättävä, olivatko he eroavat vihamiehinä vaiko ystävinä. Viimein sanoi isäntä:

"Voitko sinä antaa anteeksi minulle kaikki minun väärinkäytökseni?" Samalla tarttui hän Kallen käteen ja katsoi syvästi häntä silmiin.

"Voin, isäntä, minä voin vielä enemmänkin: voisin nyt antaa anteeksi, vaikka Alikylän pojillekin, sillä minun mielessäni olisi nyt viimme päivinä ollut mitä suloisin rauha, kun vaan olisin ollut vakuutettu teidän anteeksiannostanne; siitä on minulla ollut huolta ja sentähden minä tänne lähdinkin, ja olen nyt täällä, pyytäen teidän anteeksiantoanne", sanoi Kalle ja hänen katseensa osoitti, että ne lauseet tulivat sydämmestä.

"Minä olin juuri lähdössä Anttilaan sinun puheillesi sen saman asian vuoksi. Minulla on vielä toinenkin pyyntö sinulle. Pyydän, että sinä tulisit meille, minulle yhdysmieheksi ja kuin minusta aika jättää, niin sinä saat tämän talon periä ja hallita mielesi mukaan. Minun omatuntoni sanoo, että tulee jollakin tavalla palkita sinulle ne entiset kauppamme. Minun kamarini rinnalla on täysin kalustettu suoja, sen saat sinä asunnoksesi. Nyt se on sanottu, ja nyt sinä olet yhtäläinen isäntä Korpelassa kuin minäkin."

"Mutta, mitäs Anttilan isäntä siitä sanoo?"

"Älä sinä sillä vaivaa itseäsi; minä olen jo siitä asiasta puhunut Anttilaisen kanssa. Hän ei ole ensinkään pahoillansa sinun muutoksestasi. Sinun tulee muuttaa meille tänä päivänä, nyt heti. Oletko tyytyväinen minun ehdotukseeni?"

"Olen. Ensiksikin koetan minä heittää Jumalan avulla juonnin pois, sitten koetan palkita entisiä katkeroita lauseitani uutteralla työlläni ja kuuliaisuudellani. -- Minä olen hyvin kiitollinen hyvyydestänne. Minullakin on nyt koti, jonka eteen työtä teen."

Ja molemmat miehet särkivät karkean kämmenensä takapuolella silmiä sumentavan kyyneleen.

Ensikerran Korpelassa syödessään mietti Kalle: "Eihän tämä ruoka niin huonoa olekaan."

Merisankarin seikkailukset.

Yleensä käy merimiehistä sellainen puhe, että he ovat mahdottomia valehtelijoita. Minä en tiedä kuinka se asia oikein lienee, mutta pienenä pojan pahasena tunsin minä yhden merimiehen, jonka meriretki-kertomukset olivat minusta ainakin paljasta lorua. Mutta ei ukko paremmasta tahtonut niitä kertoakaan, sillä hänen tapansa oli sanoa: "ei niitä ole uskonkappaleiksi puhuttukaan."

Muuten oli hän sangen halukas niitä kertomaan. Ja kun hän oli kerran alkuun päässyt, niin ei silloin hänen kielensä väsynyt, ellei vaan kuulijat ilmoittaneet liijan nenä-äänisesti, ettei he enään kuule koko juttuja. Mutta silloin oli aina ukon tietovarasto lukossa useamman viikon ja se oli meistä pojan nulikoista sangen ikävää. Mutta kun sattui joku onnellinen tapaus, jonka kautta ukko sai tupakkarahaa, niin kyllä silloin taasen riitti juttuja.