Part 5

Hentte seisoi kallella päin, kädet taskuissa katsellen, kuinka äiti kiipesi rappusia myöden kadolle lakkia noutamaan.

Semmoinen oli se Hentte, joka sai viimein suututetuksi meidät oikein läpi "lihojen".

Muutamana päivänä pidimme me oikein ison sotaneuvottelun, jossa tuumittiin ja harkittiin sinne ja tänne, lausuttiin, hyväksyttiin ja kumottiin ryntäys ja kostotuumia Hentteä vastaan. Viimein keksi muudan joukosta kaikkein mieluisen tuuman, joka oli seuraava: Vähän matkan päässä siitä puhtokunnasta, jossa meidän kaikkien kotimme oli, oli joki-ahde noin kolmen sylen korkuinen ja melkein pystysuorasti viettävä, sen alla oli muutaman sylen laajuinen tasainen penger. Siinä päätettiin, sen tuuman mukaan, tuota vääjäämätöntä Hentteä hiukan vääjätä.

Mutta mitenkä saada Hentte ulos hanssattavaksi? Siinäpä kysymys, joka pani pienten "filosofien" päät pyörälle. Alahuulet venyivät pitkiksi. Muutamien nousi etusormi nenälle, toiset kysyivät neuvoa saivarilta, vaan ei tuntunut tulevan apua. Nolona seisottiin piirissä ja katseltiin maahan. Takalon emännällä tiedettiin olevan kotkan silmät näkemään kaikki sellaiset vehkeet, jotka vähänkin vaan haiskahtivat selkäsaunalta. Ja ei se ollut Henttekään aina valmis pistämään nenäänsä sellaisiin, pauloihin, vaikka hän toisinansa taasen, uhalla, luottaen vanhaan kuuluisaan vääjäämättömyyteensä, sen pistikin liika syvälle, kun oikeastaan olisi ollut hänen selkänahallensa terveellinenkään. Sempätähden siinä nyt olikin pojille oikein suuretieteellinen kysymys ratkaistavana. Kädet pysyivät, nenänpäässä ja korvallisilla ja silmät maahan luotuina. Hartaasti siinä päitä kynsittiin ennenkuin keino keksittiin, vaan keksittiin se viimmeinkin. Wille -- sama "suuri nero", joka oli Hentelle määrätyn rangaisun keksinyt -- se viimmeinkin ensiksi näytti elämän merkkiä noissa miettivissä, tuskin kolme jalkaa pitkissä kuvapatsaissa. Ensin kohosi katse verkalleen ylös maasta, sormi putosi pois nenän päästä, toinen käsi korvalliselta ja sitten hän hyppäsi yhtäkkiä ainakin pari jalkaa maasta ja karjasi: "Ahven!"

Se ainoa sana loitsi pois lumouksen miettivistä kuvapatsaista.

"Ahven! Söisitkö sen?" huusivat kaikki yhteen ääneen.

Mutta Wille parka, hän se läähätti ja huohotti, kuin joku sankari, maammainion, voimia kysyvän urhotyön tehtyänsä, eikä kyennyt muuta sanomaan kuin "Ahven!"

"Ehei! Ei nyt olekaan kysymys siitä, kuinka saisimme vaaksan pituisen kalanruodon kurkkuumme, vaan siitä, kuinka saisimme Henten ulos kynsiimme", sanoi Jussi, joukon paras pilkkakirves.

"Wille vaan miettii onkimaneuvojansa", pilkkasivat toiset.

Onkimaneuvojansa muistamallahan se Wille oli sen neuvon kuitenkin keksinyt. Hän oli muistanut, että Henten parhaita huvituksia oli onkiminen, jos nimittäin hän vaan sai silloin kaloja. Jos ongella oltaessa hän ei saanut kaloja ja muut saivat, niin teki hän ennen opitut temput kun kotia mentiin ja valitti, että häneltä oli ryöstetty kalat. Silloin saimme me Henten äitiltä semmoiset taprukat että kiitettiimme siinä kinttujamme, kun saimme kalat jaetuksi tasan, varsinkin kun sellaisissa käräjissä tavallisesti ei oteta lukuunkaan syytetyn puhetta, vaan syyttäjän, ja Henten äiti kun vielä oli oikein hirmuinen poikansa oikeuksia puolustaessaan.

Kun nyt Wille oli hiukan asettunut ilonsa vimmastuksesta, niin selitti hän keksintönsä näin: Nyt pitäisi onkia aikalainen ahvenen käikäle ja yhden pojista mennä ahvenen kanssa Hentteä käskemään ongelle. Pitäisi selittää, kuinka siitä kohdasta, jossa häntä aijottiin vääjätä, saa helposti ja suuria kaloja. Toisten pitäisi sill'aikana olla ahteen alangossa piilossa, ettei hän tulisi saamaan mitään epäluuloja. Sellainen oli hänen tuumansa, jonka kaikki hyväksyivät. Onkimaan ruvettiin, vaan ei näyttänyt nyt olevan Ahti antelijaalla tuulella, kun ei saatu ahventa, vaan yksi sensijaan onnistui saamaan pahanpäiväisen, hauvin suusta karkuun päässeen särjen. Se sai nyt tällä kerralla käydä kyrmyniskaisesta ahvenesta. Minut valittiin siihen tärkeään toimeen, nimittäin Henten viekottelemiseen. Kun olin saanut tarkat ohjeet tehtävääni, lähdin minä toimittamaan lähettiläsvirkaani. Särki oli taskussa ja pää täynnä suuria ajatuksia. Pääni puhki minä mietin, minkälaisen kyytin olin saava Takalosta, jos vaan minussa huomattiin jotakin vilppiä. Vaan kävi kuinka kävi, niin aijon minä kuitenkin toimittaa minulle uskotun tehtävän niin tunnollisesti kuin mahdollista.

Kun minä tulin Takaloon, niin oli siellä Hentte istumassa lattialla, pahasti katsoa murjottaen minua, kun tulin huoneesen. Emäntä oli polvillansa vieressä, sokeripalasella palvellen ja pyydellen häntä, ettei nyt rupeaisi itkemään, tottapa hänen nyt ei tehnyt mieli kuullakaan Henten itkua. Kauvan mietti ja harkitsi Hentte olisiko nyt parasta ottaa vastaan lahjukset, vaiko käyttää niin monasti ennen auttanutta keinoa. Vihdoinkin valitsi hän edellisen ja nousi lattialta.

Nyt kävin minäkin lähettiläs-toimeeni. Minä kehuin, kuinka olin löytänyt mainion hyvän kalapaikan, josta saisi vaan nakella isoja kaloja niinpaljon kuin vaan haluttaa. Minä näytin särkiä hänelle ja käskin hänen lähteä myöskin ongelle. Hiljaa, vielä äsköisestä äikkäpäällä, kuunteli Hentte minun pakinoitani. Viimein hän kysäsi:

"Tietääkö sitä muut?"

"No lähde vaan nyt ongelle", sanoin minä välttäen hänen kysymystänsä.

Vaan emäntäpä sen kuultuansa sanoi:

"No neen! Sinne sinä nyt Henten taasenkin narraat, että saisitte häntä kiusata. Suoria tiehesi ja paikalla, eli minä näytän mistä tuulee. Vai Henten sinä." --

Enempää en minä joutanut kuuntelemaan; minulle tuli kiire pois. Parhaiksi kerkesin minä painaa oven kiinni jälkeeni kun kuulin kuinka makkara-halko kolisten lensi oveen, tahtoen tulla jälkeeni tekemään likempää tuttavuutta kanssani, vaan ovi sen esti minun riemukseni. Sitten kuulin minä, kuinka Hentte sanoi:

"Mutta minäpä sille näytän onkimista." Silloin paiskattiin tuvan ovi auki ja Hentte hurjistuneena hyökkäsi jälkeeni. Minä näin, kun olin pienempi häntä, parhaaksi paeta toisten poikien luo, minkä koivet kannatti. Hentte kaapasi jälessä hammasta purren ja puhkuen. Mutta vaikka minä koetin kuinka juosta, niin välimatkamme se lyheni vaan ehtimiseen. Minä tietysti koetin panna parastani, että joutuisin hyvissä ajoin toverieni luokse, ennenkuin minun ja Henten yhtyminen alkaisi käydä kovin kuumaksi minulle. Juuri kun minä pääsin sovitulle paikalle, niin oli Hentte jo päässyt niin likelle minua, että hän suuretta vaivatta saattoi tarttua minua niskasta kiinni. Vaan juuri kun hän oli minut ottamaisillaan vähän tarkemman tutkimuksen alaiseksi, jota minä olin koettanut koko matkan jalalla jättää, niin silloin hyökkäsi ahteen alangosta koko poika-liuta minulle avuksi ja pelastivat minut joutumasta mitä tukalimpaan asentoon. Riemulla otettiin Hentte kiinni. Nyt näki äsköinen voiton sankari, että oli joutunut pahempaan kuin pulaan. Vuosikausia kiusatut toverit seisoivat kiukkuisina hänen ympärillänsä, valmiina kostamaan kaikki ennen tehdyt vääryydet. Piirissä seisottiin hänen ympärillänsä ja siitä piiristä ei hänen ollut ajattelemistakaan päästä pakoon. Vaikka hän olikin väkevämpi kuin meistä yksikään, niin oli nyt sen sijaan meitä monta, jotka kyllä tiesimme tulevamme toimeen hänen kanssansa.

On tosiaankin omituista, kuinka pikku pahankuriset ovat luopumattomia ja säälimättömiä, kun he vaan saavat jonkun käsihinsä, jonka luulevat loukanneen heidän oikeuksiansa. Ei silloin ajatella siitä mitään että toinenkin voi kipuja tuntea. Niinpä meissäkin kauvan kytenyt kiukku Hentteä kohtaan ilmestyi nyt, ensin ivapuheissa joita me tahallamme pitkitimme niin pitkiksi kuin mahdollista, siitä tosiasiasta hekumoiden, että nyt viimeinkin oli meillä tuo vihattu Hentte kynsissämme, jolle voimine aivan oman mielitekomme mukaan kostaa oikein ruumiillisella kivulla kauvan salassa kyteneet kiukkumme. Hentte parka se seisoi vaan meidän keskellämme, eikä tietänyt mitä hänen pitäisi vastata tai sanoa. Kauvan siinä katsottiin. Näyttipä kun ei olisi muutamat vieläkään uskoneet, että se oli todellakin Hentte, joka nyt seisoi syntipukkina edessämme odottaen tuomiotamme. Viimein sanoi Wille:

"Kyllä sinä oletkin meitä hanssannut aikasi, vaan nyt on meidän vuoromme. Nyt ei autakkaan enään vääjäämättömyytesi, vaan tänä päivänä sinun varmaankin pitää vääjätä meitä, eli jos et sinä vaan vääjää meitä, niin me vääjäämme sinua ja niin että se tuntuukin."

Hentte se seisoi katsoa murjottaen alta kulmiensa vuoroin kutakin. Silmät iskivät tulta, huulet ne näpistyivät yhteen, kädet kouristuivat nyrkkiin. Hetken seisoi hän siinä asennossa ja alahuuli vavahteli hieman. Sitten sanoi hän:

"Jos minä nyt saisin teidän selkänne käsiini, niin pehmetä sen pitäisi."

"Ähäh, kutti, kutti, kylläpä me nyt sinua vääjätään! Kyllä sinä oletkin usein vääjäämättömyydelläsi toimittanut meille kylmän kylvyn, mutta nyt on tullut meidän vuoromme. Ähä kutti, kutti!" sanoi yksi.

Hentte puri hammastansa ja hänen alahuulensa värisi ja nytkähteli kuin vanhan ruunan.

"Kohta me sinua vääjätään, ole varma siitä. Et olekaan tähän asti koskaan ennen vääjännyt, vaan nyt täytyy. Siiloin saat tuntea, onko se hiipasta. Senkin harjas-eläin. Kyllä me nyt sinua ryllätään, niin että oikein. Me näytämme, mitä se on, että aina vaan muita kiusata", sanoi toinen.

"Lysti sinun kohta on olla", sanoi kolmas.

"Etkö tunne jo syyhyä seljässäsi, eli jokapaikassa ihossasi, sillä jokapuolelle sitä nyt annetaankin tälläkerralla. Niin me nyt sinua vääjätään, että sen muistat vielä huomenakin. Mokomakin pitkäkoipinen äitisi kultapalli ja ankeramalli. Sen neuvon minä nyt sinulle annan, että ole hiljaa silloin kuin vääjäys alkaa, ettet herättäisi melua koko kolmessa seurakunnassa, niinkuin tähän asti pienemmästäkin asiasta. Jos vaan nyt huudat kovin isosti, niin me työnnämme turppaita kurkkusi täyteen, että olisit hiljaa, ja jos nyt huudatkin, niin et ainakaan saa rauhassa seljälläsi huutaa ja potkia, pitää sinun olla mahallasikin, sen vakuutan minä. Mokomakin mörököllin sikiö", sanoi Wille.

Sen urhoollisen puheen perästä aikoivat kaikki käydä, käsiksi Hentteen.

Mutta jos olimme luulleet, että saisimme Henten heti tuumiimme taipumaan niin siinä isosti erehdyimme. Hentte oli nyt, kuten tavallisesti ennenkin, erinomaisen vastahakoisella tuulella. Kun me otettiin hänet kiinni, niin hän huusi, potki, itki ja löi joka puolelle niin vimmatusti, että olimme pahemmassa kuin pulassa, ennenkuin saimme hänet maata keskellemme. Mutta kun hän viimeinkin makasi maassa edessämme, otti Wille ylipäällikkyyden, siitä keltään määräystä odottamatta. Vankka keppi oli hänellä kädessä komentosauvana, kuten marsalkalla konsanaankin. "Puolet pojista ahteen alankoon vastaanottamaan", komensi hän.

Komentoa toteltiin kohta.

Henten tykö jääneet pojat tarttuivat Hentteen käsiksi -- joka oli maannut maassa kahden rotevimman pojan vartioitavana -- ja kantaa riepottivat hänet ahteen kämärään. Nyt otti Wille mahtavan ylipäällikölle sopivan asennon, tömisytti komentosauvalla maata ja komensi:

"Vääjää!"

Me koetimme sysätä häntä alas ahteen luiskaa minkä voimme -- minullakin oli kunnia kuulua siihen osastoon, jonka oli määrä aloittaa tuo juhlallinen toimi, mutta siinäpä teki Hentte parka vielä viimeisen kerran hurjan ponnistuksen, päästäkseen pois kiusaajiensa käsistä. Jo oli hän vähällä päästä pois käsistämme, vaan kun Wille käski kaksi poikaa alhaalta tulla meille avuksi, saimme me viimeinkin hänet työnnetyksi alas ahdetta myöden. Hentte vyöryi kuin joku tynnöri alasmäkeä ja huusi. Me sen sijaan nauroimme. Kun hän oli vyörynyt alas asti, tarttuivat siellä olleet pojat häneen kiinni ja alkoivat riepottaa häntä ylös mäkeä jälleen. Hentte oli nyt oikein surkean näköinen. Kasvot olivat mullassa ja ruohoissa. Silmät itkusta punaisina ja turvonneina. Suu auki että olisi vaivatta sopinut varis lentämään suuhun, sillä hän teki nytkin mielityötänsä, nimittäin huutamista.

Kun hän oli saatu mäen päälle raahatuksi, niin sanoi Wille taasen entisellä käskiän äänellänsä, tömisyttäen kenttää sauvallansa:

"Vääjää!"

Sama hurja temmellys ja painiminen kuin äskenkin. Mutta loppuna oli se, että Hentte vyöryi taasenkin alas mäkeä, otettiin vastaan riemulla, venytettiin ylös ja komennon jälkeen vääjättiin alas. Me olimme sangen iloisella, mutta Hentte sitä vastaan huonolla tuulella. Hän yhä vaan huusi, itki, potki ja puri ketä vaan sai. Jo olimme me häntä vääjänneet kymmenkunnan kertaa, kun ilomme häirittiin aivan odottamattomalla tavalla. Alkoi näette ensin kuulua jytinää, sitten alkoi näkymään vasta äestetyllä pellolla tomupatsas, ikäänkuin Israelinlasten ja Ekyptiläisten välillä ennen muinoin, joka läheni meitä hirvittävällä vauhdilla. Ja eipäs aikaakaan, kun tomupatsaasta syöksähti meidän keskellemme, kuin susi lammaslaumaan, Henten äiti. En tiedä oliko hän siitä epäillyt jotain, kun Hentte viipyi minun kylvetysmatkalla liijan kauvan, vai oliko hän kenties kuullut meidän naurun rähinämme ja Henten itkun ja huudon, kun hän arvasi tulla hakemaan poikaansa sellaisella voimalla. Niistä kaikista asianhaaroista en ole vieläkään oikein selvillä, mikä hänet sinne niin yhtäkkiä opasti, mutta siinä hän nyt ainakin seisoi. Ei ollut muija joutanut ottaa edes huiviakaan päähänsä kun lähti. Hiukset ne aaltoelivat vaan ympäri päätä kuin tappurakuontalo. Silmät pyörivät suurina päässä kuin huhkaimella. Pitkä notkea karahka oli eukolla olalla.

Ensin katsoi hän hurjasti ympärillensä, vaan kun hän näki vasta alas vääjätyn Henten itkien vänkivän ahteen päälle, niin kiljasi hän ja alkoi huimia karahkalla ympärillensä minkä kerkesi ja huusi:

"Vai neen! Vai täällä tet olette kiusaamassa Hentteä. Mutta kyllä minä teidän selkänne pehmitän, että on pehmeää ja siloista kuin pylsymakkara ja nousee kuin limpputaikina. Te senkin juuttaat! Odottakaaste kun minä saan teitä rakkareita tukasta kiinni ja sitten heilutan vähän aikaa tätä kuusenkarahkaani, niin kyllä silloin opitte tietämään, mitä muksu maksaa. Koettakaapas vaan siitä liikkua! Kyllä minä teidät löydän vielä vastakin. Vai Hentteä te sen vietävät --! Joka kuitenkin on niin vääjäämätön." -- -- --

Me puolestamme, kun näimme muijan roiskan vilkkuvan meitä kohti, näimme parhaaksi katsoa omaa turvallisuuttamme ja, hänen ystävällisistä kehoituksistansa huolimatta, ottaa astumakalikkojemme päälle, kukin kotiansa kohden niin paljon kuin jalat kestivät.

Hetikohta kotia en minä kuitenkaan uskaltanut mennä, vaan lurjastelin kappaleen aikaa muualla. Aattelin, että se asia on jo ennättänyt hiukan vanhata ja siis minun osallisuuttani vääjäyksessä ei enään kenties muistetakaan, jos nimittäin vaan ovat saaneet jo kotona tietää. Mutta äläs mitä! Kun tulin kotia, niin oli siellä jo portailla Hentte äitinsä kanssa minua vastaan ottamassa. Karahka oli vieläkin akalla olalla.

"Yhy, tuo, yhy! Tuo siinä oli kanssa parassa miessä!" niiskutti Hentte.

Minä koetin mennä heidän sivuitsensa, niinkuin viaton konsanaankin, joka en koko jupakasta tietäisi mitään.

Mutta Henten äiti, kun minä yritin sivu menemään, koppasi minua niskasta kiinni ja pudisti minua kuin kissa hiirtä.

"Vai niin, vai tapasin minä sinut nyt kuitenkin, vaikka silloin pakoon juoksit! Kyllä se olisi ollut paras, kun olisit silloin heti hyvällä ottanut saatavasi saprukat, niin eivät nyt olisi edessäsi. Aivan joka poikanulikka on jo saanut osansa tästä meidän uuninkohennuksestamme. Ainoastaan sinä olet vielä saamatta."

Akka hankkiusi antamaan minulle aimo selkä-saunan. "En minä paljon osallisena siinä ollutkaan", uskalsin minä muistuttaa.

"Vai et sinä ollut osallisena siinä! Vai et! Senkin ryökäle! Vaan tästäpä sinä saat palkkasi, kun olet yksin vielä saamatta. Sinähän se juuri Henten narrasitkin rääkättäväksi", kiljui emäntä.

"Joko Henttekin on saanut osansa", sanoin minä kotini läheisyydestä rohkeampana, kuin oikeastaan selkäni turvallisuus olisi sietänytkään.

"Antakaa, yhy, antakaa äiti tuota p--rua oikein!" ähelsi vieressä Hentte.

"Vain vielä Hentteäkin! Eikö siinä ollut kyllä, kun te olette sitä pari tuntia kiusanneet? Mutta sanoppas, junkkari, mitä te siellä Hentelle oikein teitte? Mitä! Etkö aio sanoakaan? Mutta kyllä minä sinun suusi aukaisen! Ole varma siitä! Senkin juutas!"

"Eihän me mitään muuta, kun vähä vääjättiin --", sanoin minä siinä varmassa vakuutuksessa, että en minä nyt oman kotini portaalla sentään tule vieraan kädestä selkääni saamaan.

"Neen! Koetahan tuossa nyt oikein valehdella! Sen kipeämmästi minä sinun selkääsi muokkaan."

"Lyökää jo, äiti", muistutti Hentte.

"Niin! Mitäpä tässä on hyötyä pitkästä viivytyksestä. Selkääsi sinun pitää saamaan kuitenkin. Niin se on yhden tekevä, antoipa sen antimen kuka hyvänsä; joko minä tai muut Kuulepas, lurjus, sinun nyt pitää olla hiljaa, eli jos vaan huudat ja nostat sillälailla tavatonta melua, niin minä lyön sinua vaan kovemmasti. Sillä sinä pääset kaikkein vähemmällä, kun otat kurituksen nöyrällä mielellä vastaan", puheli emäntä.

Hän istui portaan istuimelle ja veti minut tukasta myötänsä.

Mutta minun mieleni oli nyt kaikkea muuta, vaan ei nöyränä. Ja minua ei ensinkään rauhoittanut emännän kädessä oleva nokinen suuri karsittu kuusen oksa.

Ja oli kuusen oksa kohotettuna, ja halkaisi vinkuen ilmaa, mutta silloin emännän ja Henten suureksi harmiksi ja minun ilokseni ilmestyi pihalle kylästä kotiin palaava äitini. Heti älysi hän, millä kannalla asiat nyt olivat.

"Mikä täällä on tekeillä? Mitä te aiotte tehdä minun pojalleni?" kysyi hän.

Takalon emäntä päästi minut heti irti.

"Kun te ette kurita tuota poikaanne, että saa kasvaa kuritta kuin hevosen varsa. Katsokaapas nyt tuota meidän Hentte parkaa, kuinka se on surkean näköisenä. Teidän poikanne sitä on, yhdessä toisten poikain kanssa, rääkännyt tänäpäivänä, niin minä aioin nyt edes kerrankaan sitä oikein piiskata, että vähänkään siivonisi", selitti emäntä.

"Tuollako seipäällä?" kysyi äitini.

"Tällä, niin, milläpäs muulla", sanoi emäntä, ikäänkuin asia olisi hyvinkin luonnollista laatua ja kuritus-ase hyvinkin asianmukaisesti valittu.

"Minä kuritan aina itse lapseni, enkä anna teidän pieksää häntä vaivaiseksi. Ja muuten minä luulen, että minun poikani saa aina enemmän kuria kun tuo teidän Henttenne --, jos nimittäin selkämakkarat tulevat kysymykseen", sanoi äitini, ikään kuin se olisi hyvinkin hauskaa minun seljälleni, että saada paljon kuria.

Hentte rupesi taasen itkemään, kun näki minun pääsevän pälkähästä.

"Hentte parka! Sinä, joka et saanut edes sitäkään hupia, että olisit nähnyt minun kurittavan tuota oikein edes kerrankaan", sanoi Takalon emäntä Henteen päin kääntyen sanomattomalla säälin äänellä.

"Lähdetään kotia", sanoi hän. Otti Hentteä kädestä kiinni, pani uuninkohennuksen olallensa ja sitten he alkoivat astella pois.

Äiti vei minut mukanansa tupaan.

Mutta siellä minun täytyikin tehdä mutkistelematta tili töistäni. Mutta siitä Takalon emännän lupaamasta selkäsaunasta minä en vieläkään päässyt erilleni, vaikka sitä ei emäntä saanutkaan itse antaa. Äiti toimitti sen juhlallisen toimituksen, mutta hällä ei ollutkaan asenna uuninkohennus, vaan hieno vitsa.

Mutta Hentte lakkasi siitäpäivin isännöimästä meitä.

Riita-Veljet.

Korpelan isäntä käveli edestakaisin tupansa lattiaa. Viimein sanoi hän rengillensä, joka istui penkillä välinpitämättömänä:

"Kalle, etkö käy syömään?"

"Onko siellä edes mitä söisi?"

"No, panihan siihen Kaisa ruokaa!"

"Syödäänkö nyt iltanen ja eine samalla kerralla?" sanoi Kalle istuen pöydän ääreen.

"Iltanen ja eine! -- Eihän nyt ole kello vielä yksikään toista?"

"Jo se on kolmekintoista."

"Kuule Kalle! Heitä pois nuo kierot sanasi, eli minä..."

"Niin, mitähän sinä tekisitkään?"

"Selkään antaisin tietenkin, selkään."

"Selkään! Sinäkö minua selkään?"

"Niin, niin! -- Mutta paleliko sinun jalkojasi kun olit iltarupeaman avojaloin?" sanoi isäntä johtaaksensa puhetta pois tuolta ikävältä suunnalta.

"Palelihan noita iltayöstä, vaan ei tuosta aamuyöstä tiennyt mitään."

"Minä sanon sen vieläkin, jos et ole hiljaa, niin annan selkään. Jos ei sinulla vaan ole parempaa puhumista, niin ole hiljaa". Ja isäntä meni kärtypäällä kamariinsa.

"Vai parempaa puhumista, parempaa, senkin kolistin. Niin kun se ei muka kelpaisi", tuumasi Kalle ja nousi syömästä. Istui hän sitten penkille ja mietti isännän viime sanoja. Harmiksi tahtoo käydä. Kun olisi edes oma torppa. Niin kunpa olisi. Ei tarvitsisi koko ikäänsä toisen työssä rehmiä. Kunpahan olisi tämän talon haltija. Kyllä osaisi työväen mielillä pitää. Kesällä joka pyhä-aamu viinaryypyn miehille antaisin, niin, ihan joka pyhä-aamu. Vaan ei akoille ja piijoille. Päihtyvät akanruojat, kuka ne silloin hallitsee. Sanotaan vaimoväen olevan pahapäisiä päissään. Tarvitsisi ostaa sitä varten uusia köysiäkin. Mitäpä ne juuri viinalla tekisivätkään. -- Ha--aauh! -- Nukuttaan rupesi. Kun se isännän pakana kiusaa aina puoleen yötä. Selkään pitäisi saada, oikeen miehen kädestä. Parempaa puhetta, vai parempaa! Kun ei kelpaa, niin ei kelpaa, sillä hyvä. Senkin kolistin.

Kalle pani piippuunsa tallin-takasia ja veteli muutamia savuja -- Kun olisin tämän talon haltija, -- alkoi taasen hänen ajatuksissaan liikkua -- niin paljasta vaappenaa vaan poltteleisin, aivan paljasta. En silloin tallintakasien päällekään katsoisi. Savukin haisee niin pahalta... Tahi paperossia, se näyttäisi vielä enempi isäntämieheltä. Naisinkin paikalla. Ja rikkaan. Tyhmä mies tuo isäntä: talo kuin linna eikä mies nai. Saisi vaikka kenen. Ha --aauh! Kun kolmas haukka, niin maata. Nukuttaa jo. Senkin pakana, piti niin hiljaiseen. Mutta empä jälkiin antanut. Niitin vaan että kinttuja rapsi. Höyrysi siinä isännänkin pää. Hien varisti pakana. Aamulla sanon, että pitää parantaa ruoka. Niin sanonkin ihan vasten naamaa. Saas näkyä mitä tuumailee silloin. Myöntyyköhön saituri? Mutta silloin sanonkin totuuden suoraan keskelle otsaa. Ha--aauh.

Ja Kalle paneusi vuoteesensa poltellen vielä piippuansa. Eiköhän hän vielä paranna tapansa kun oikein olis nuhella. Selkään, -- hän minua selkään. Koettakoonpas jos uskaltaa! Kyllä silloin hänet pehmittäisin, niinkuin tuon Isonmäen Iikan. Pahoin mölisi mies käsissäni. Olisi suonut, ettei olisi alkanutkaan. Hän minua kurittaisi. Oikein pistää vihakseni... Tuo äkkivääräkin sammui, nytkö siitäkin loppui laulupuut. Turisee vielä heittiö. Sietäisi oikein luudan varvulla rassata. Kun viitsisi nousta ylös ja puhdistaa. Vaan eipä tuo unikaan vielä tule, vaikka haukotutti jo kolme kertaa. Näkeehän sen puhdistaa, varsinkin näin kesäaikana.

Kalle nousi ylös ja puhdisti piippunsa, pani tallintakasia ja sytytti palamaan. Kallistui sitten taasen vuoteesen maata.

-- Paranikohan vielä -- alkoi hän miettiä. -- Kyllä parani, tulee niin helposti ja nakkaa savunsakin niin kauvas. Ei turisekaan enään. Kyllä tuli hyvä... Kun olisi viinaa, silloin sopisi isäntääkin torua. Kun viitsisi tahtoa rahaa ensin, -- niin kumpa viitsisi. Ja sitten kun tulisi hutikkaan, niin toruisi ja vaikkapa vähän kurittaisikin. Ei haittaisi yhtään.

Ja Kalle jäi siihen päätökseen ettei haittaisi. Viimein rauhottui Kallen äkäset mietteet ja vähän ajan perästä ei tuvassa kuulunut muuta kuin Kallen säännölliset hengen vedot. Russakka pistäysi uunin raosta ulos. Koetteli ensin sarvillansa joka suunnalle, juoksi vähäsen, koetteli taasen ja seisahtui ja tuumaili. Viimein näki hän juurisaavin, jonka Kaisa oli illalla nostanut takalle, koetteli taasen sarvillansa ja juoksi saaviin.

Varhainen aamu alkoi jo kajottaa. Kello löi kolme. Silloin näkyi Kaisan uniset silmät tuvan ovella. Hän tuli takan tykö ja ajoi kutsumattomat vieraat pois saavin partailta. Pani valkean takkaan ja nokisen kahvepannun tulelle. Kun hän sai keitoksen valmiiksi, oli kello kohta neljä. Hän kantoi pannun isännän kamariin ja alkoi laittaa ruokaa pöytään. Kantoi ohraseka-leipää ja rätti-piimää tuoppisen. Vähän aian kuluttua näkyi isännän tukeva pää ovelta.

"No, eikös siihen Kalleen henkeä tullutkaan? Nouse ylös! Nouse syömään! Kalle hoi!"

Kalle nousee istumaan vuoteen laidalle ja hieroo silmiänsä:

"Kun en kerinnyt saada oikein uniköyden päästä kiinnikään --", tuumaili hän.