Part 4

Hyvillämielin kömpi hän ylös vuoteesta ja meni aukasemaan puotia, ja palasi takasi kamariinsa. Sytytettyään sikaarinsa palamaan lähti hän kiivain askelin kävelemään kamarinsa lattiaa, odotellen ostajia, aina vähän väliä silmäten ympyriäisestä ovessa olevasta lasista puotiin. Vihdoin pysähtyi hän pienen teepöydän eteen, joka oli sohvan edessä. Hän nosti pöydällä olevaa valkeaa vaatetta, jonka alta näkyi hopeainen teekannu ja uhkeat aitoposliiniset teekupit ja tusina juomalaseja ja karahviini, kauniita kuin kristallilasista. Hän katseli niitä ja hymyili. Tuon pöydän aikoi hän lahjoittaa, kaikkine kauniine kaluinensa, nuorelle morsiamellensa, hänen syntymäpäivänänsä. Janson istui sohvalle miettien, kuinka morsiamensa mahtoi ilostua ja hypätä häntä kaulaan ja moneen kertaan kiitellä ja suudella. Ja mikseikäs, kyllähän se kannattikin, sievät rahathan se oli maksanutkin koko tuo homma.

Siihen tuli asiapoika, veitikka, joka toissa aamuna oli Jansonin nukkuessa käynyt kermajuoman sipasemassa omaan suuhunsa. Ja se ei ollut ensikerta, kun hän oli sen tehnyt, jo monesmonituinen, vaikka Janson oli häntä kurittanut ja vannottanut, ettei sitä vasta tee. Ja nyt hän päätti antaa löylyn, jotta muistaisi kotvemman ajan.

Hän tarttui sohvan päässä olevaan hopea-nupilla varustettuun Espanjalaiseen ruokokeppiinsä. Poika karkasi hurjaa vauhtia ovea kohden, kankeasti tuijottaen eteensä, ja siinä rymäkässä juoksi hän kalliilla tavaroilla lastattuun pöytään, että pöytä kaatui kaikkine laitoksinensa; poika jäi kontalleen pöydän päälle. Mutta siinä häntä kohtasikin herra Jansonin keppi sitä tuimemmalla tavalla. Niin vinhakasti löi Janson, että keppi katkesi. Poika huusi surkeasti ja koitti kädellänsä päätänsä. Tiina ja setäherran rouva juoksivat kammariin pojan huudon kuultuansa, mutta kynnykselle jäivät he seisomaan kun näkivät tuon hävityksen kauhistuksen. Siellä makasivat kalliit tavarat pirstaleina, teekannu oli surkean näköisenä rutussa ja lytyssä pöydän laidan alla. Mutta Janson ei joutanut kummastelemaan tuota epäjärjestystä, puodin ovia soitettiin ja hänen täytyi mennä sinne ja jättää rouva ja Tiina siunailemaan. Hajamielisenä teki hän kauppoja ja muisteli onnistumatonta kuritustansa ja suurta vahinkoansa. Nyt ei ollut hänellä enään antaakaan morsiamellensa niitä komeita kaluja, joista hän oli kuvaillut saavansa niinpaljon kiitoksia ja hyväilyjä. Hän oli niin älleissään, että kun ostajat muistuttivat kaupantekijäisistä, niin alkoi riidellä, meuhata ja haukkua ostajia, vieläpä potkia ja lyödäkin. Hän oli täydellisessä pieksämisen touhussa rautaisella kyynärän mitalla muuanta akkaa kun setäherra tuli puotiin, akka kun intti, ettei hän ole saanut rahanarvolta tavaraa.

Illalla, päivätyön päätyttyä, ilmoitti setäherra Jansonille kaikella ystävyydellä, ettei hänen ensinkään haluttanut saada perilliseksensä senlaista raivokasta ihmistä, kun Janson oli, ja että hänellä oli huomenaamulla asia pois talosta. Yhtäkkiä oli Janson näin alennettu rikkaan kauppahuoneen ainoasta perillisestä pennittömäksi seikkailijaksi, jonka tuli tyhjin taskuin jukkaroida ulos avaraan maailmaan.

Viluisena ja masennettuna nähtiin hän aamulla, kädet ahtaissa housujensa tyhjissä taskuissa suojassa kylmältä syystuulelta, marssivan nolona kestikievaria kohden.

-- -- --

Vuosia on kulunut. Herra Janson on taasen päässyt tukevaan asemaan onnistuneiden kauppayrityksiensä suosimana. Uljaasti kohoaa hänen uusi talonsa ylös taivasta kohden. Ja mikä vielä oli hupaisempi; hänen oli onnistunut juonitella toisen kauppamiehen konkurssiin, ja sitä voittoa hän osasi pitää arvossa. Hänellä ei ollut ketään muita kilpailijaa sillä paikkakunnalla.

Hän oli taasenkin sulhasmies. Äsken kerrottujen tapausten johdosta oli hänen entinen morsiamensa ilmoittanut hänelle kohtelijaalla, mutta sangen pistelijäällä kirjeellä, että hänen ei ensinkään haluta yhdistää kohtaloansa mokoman seikkailijan kanssa ja että hän kiittää luojaansa, kun tuli aikanansa asiat oikein kuulleeksi. Vaan nyt hän oli taasenkin kihlannut nuoren, kauniin ja lempeän neitosen, ja hän oli ainakin hyvillänsä tuosta vaihdoksesta, oikein riemastuksissansa.

Oli kaunis kesäilta ja mitä iloisimmalla tuulella lähti hän tavalliselle iltakävelyllensä. Hän oli, kuten sanotaan, hieman liikutettu ja hänen teki mielensä syleillä koko maailmaa. Verkalleen asteli hän eteenpäin ja suunsa vetäysi mitä suopeimpaan hymyilyyn, ja hän huiskutti keppiänsä ilmassa. "Voi kuinka suloista sentäänkin on olla sulhasmies". tuumaili hän.

Tuli muudan talonpoika herra Jansonia vastaan, se meni sivu katsomattakaan.

"Etkö sinä sen tolvana älyä nostaa lakkiasi"?! tuiskasi herra, tarttui mieheen kiini ja alkoi sukia kepillänsä. Vaan mieskin teki tenää ja rysyten siinä yhdessä vierähtivät he ojaan, herra Janson sortui alle ja hänen kätensä meni olkapäästä sijaltansa.

Ensi käräjissä sakotettiin herra Jansonia maantienrauhan rikkomisesta. Eikä siinä auttanut enään mikään, hänen nimestään jäi tästä lähtien pois "kunniallinen ja hyvämaineinen".

"Tuhannen tuhatta" mutisten kömpi herra Janson sinä iltana vuoteeseensa. "Mutta," ajatteli hän, "minä olen vielä sittenkin rikkaan kauppahuoneen omistaja ja eihän se mitä tee jos vähän sakotettiinkin."

Hän nukkui sinä yönä rauhattomasti.

"Saakelin moukat"! tuumaili hän aamulla äkeissään ja kärtyisenä rupesi hän selailemaan uusimpia sanomalehtiä. Muutamasta sanomalehdestä sattui silmään: Tuomittu kunnian loukkauksesta. Täkäläinen raastuvan oikeus tuomitsi eilen Matti Spriitin kunnianloukkauksesta maksamaan kaksisataa markkaa sakkoa, pidettäväksi kuukauden kuritushuoneessa ja tekemään julkisen anteeksi-pyynnön Wirmakkalalle, molemmat tästä kaupungista. "Sepä on kova tuomio kunnianloukkauksesta", ajatteli hän ja mietti, eikö voisi jotakin vihamiestään syyttää kunnianloukkauksesta. Mutta ei ottanut syytä saadakseen ketään vastaan, muistui vaan mieleen oma käytöksensä viime kaupunkimatkalla erästä kaupungin herraa kohtaan. Jos se haastaisi hänet oikeuteen. Vaan eipä tuo haastane, koska ei ole vielä haastanut.

Tyytyväisenä alkoi hän lukea postissa tulleita kirjeitä. Hän luki muutamia. Tavallisia kauppatietoja vaan. Waan yksi oli, joka oli vetänyt herran huomion puoleensa. Se oli isompi kuin muut ja varustettu kaupungin maistraatin sinetillä. Salaisella kammolla aukaisi hän sen ja luki sisällön. Se ei ollut pitkä, vaan sen sisältö oli sitä tehoisempi. Siinä sanottiin, että herra Jansonin tulee laittaa itsensä ensi maanantaiksi, jos tahtoi vaan puhevaltaansa käyttää, kaupungin raastupaan, vastaamaan konnantöistänsä, joita hän oli tehnyt viimme kaupunkimatkallansa ja kunnian loukkauksesta erästä kaupungin herraa kohtaan.

"Voi saakeli mitkä ajat nyt on käsissä. Kun en arvannutkin tuota välttää aikoinansa. Kenties se on sentäänkin parasta, että menen ja rukoilen heiltä kaikilta anteeksi -- niin, se se voi ollakin parasta." Sillä tavalla puhui hän itseksensä ja koetti rauhoittaa levottomia ajatuksiansa.

Toivottomana vaipui hän sohvansa nurkkaan. Epämääräiset tunteet taistelivat rajua taisteloansa hänessä ja ottivat niin valtaansa hänen sisällisen ihmisensä ja masensivat sen perin, että hän ei puhjennutkaan ulkonaisiin rajuuden merkkeihin, kuten tavallisesti ennen, vaan hänen kauvan nukkunut omatuntonsa heräsi nyt viimeinkin soimaamaan häntä.

Kun piika toi kahvia, niin kummastui hän vähässä ajassa tapahtunutta suurta muutosta, minkä näki herrassa tapahtuneeksi. Hänen entinen käskijän äänensä oli lauhkea kuin lampaan ja muodoltansa oli hän kuin haudasta karannut. Illalla sanoi herra renkillensä, että huomenaamulla lähdetään kaupunkiin ja että kaikki tulee silloin olla valmissa matkaa varten.

Viikko on kulunut ja herra Jansonia odotetaan kotia tulevaksi. Tänä iltana hänen pitäisi jo varmaankin olla kotona ja pelvolla ja vapistuksella odottivat palvelijansa hänen kotia tuloansa. Illalla hiljan hän tuli viimeinkin ja oli ihan mieletönnä ilosta. Tukisti puotipoikaa, nipisti piikaa, löi renkiä ja hevosta aivan paljaasta ilosta. Mitenkä hän oli päässyt läpi tuon vaikean kysymyksen, ei varmuudella osannut kukaan sanoa. Muutaman viikon kuluttua tiesi tosin ilkeä huhu kertoa yhtä ja toista kummaa, vääristä valoista ja muista mutkista, herran käräjämatkasta. Vaan huhuja ne olivat ja huhuina ne pysyivät, niinkuin olivat alkujaankin olleet, ja ne eivät häirinneet milläänlailla herra Jansonin iloa.

Juuri nyt herra Jansonin parhaaseen ilonpuuskaan saapui toisesta kylästä hänen ystävänsä, Huimaherra, ja se vaan lisäsi hänen iloansa. Seuraavana iltana oli Jansonin salissa juomingit ystävysten kesken, herran onnellisen käräjämatkan johdosta. Ja loitolle kuului Jansonin salista nauru, laulu ja loilotus. Siellä viinit virtasi tulvillaan ja ystävykset kallistelivat pohjaanasti ilonmaljojansa, istuen käsikaulassa sohvalla vallan hyvässä sovussa, siihen asti kunnes riitaantuivat ja herra Janson potki vieraansa ovesta ulos, koleaan yöilmaan.

-- -- --

Taasenkin on vuosia kulunut. Ja nyt on herra Jansonin salissa tyhjyys joka muistuttaa tapahtuneesta ryöstöstä. Ennen niin äänekkäässä talossa on nyt kolkko hiljaisuus. Ainoastaan puotirakennuksesta kuului vielä vähän entisentapaista ostajien surinaa. Mutta pois vyöryneen, kaikki edestään lakaisevan jättiläisärjyaallon jälkimainingin vienolta loiskeelta kuuluu se. Herra Janson kävelee raskain, pitkin askelin salinsa lattijaa. Hänen askeltensa kaikun kertoo moninkertaisesti tyhjät seinät. Suuret, kylmät hikihelmet vyöryivät pitkin hänen otsaansa. Muutamalla tuolilla pöydän vieressä istui eräs herra; hänen edessään pöydällä paloi pienoinen lamppu; lampun vieressä oli vekseli, joka sisälsi Jansonin koko omaisuuden Hän oli pelannut korkeita peliä, mutta pelannut väärin. Wieras ei häirinnyt Jansonin tuimaa sielun tuskaa. Hitaasti kuluivat hetket salissa. Janson käveli edestakasin lattialla, ja vieras istui kuin kuvapatsas. Rajusti ulvoi syystuuli huoneiden nurkissa. Puodin ovet pantiin kiinni, mutta aina vaan käveli Janson. Hänen ajatuksensa näytti vallanneen yksi esine: salin lattia. Wiimeinkin seisahtui hän vieraan eteen. Suuri muutos oli tapahtunut Jansonissa. Hänen ennen niin kirkkaat ja tummat silmänsä katselivat haaveksivan lempeästi vierasta. Raskas, syvä huokaus tunkeusi hänen rinnastansa ja sitten taasen kaikki hiljaa. Kuin kipsikuva seisoi hän siinä, ja kaikki tajuntunteet näyttivät pakenevan hänestä. Pitkän ajan perästä näkyi hän viimeinkin tulevan tuntoihinsa. Hänen huulensa värisivät kummallisesti.

"Ottakaa kaikki mitä minulla on ja antakaa minulle tuo vekseli", sanoi hän viimeinkin soinnuttomalla äänellä, sitten alkoi hän taasen kävellä.

-- -- --

On ilta, kaksi viikkoa myöhemmin edellä kerrotun tapauksen jälkeen salissa. Tavalliset kyytikärryt seisovat kartanolla. Renki seisoi vieressä, valaisten lyhdyllä ahdasta pihamaata. Raskaasti pieksi rankka syksyinen sade seinää. Askeleita kuului portailta ja Janson tuli ulos nuoren vaimonsa kanssa. Raskaasti kumahti ovi kiinni heidän jälkeensä ja hitaasti nousivat he kärryihin, silmäten kerran, kentiesi viimeisen kerran, jälkeensä. Ruoska läjähti kyytikonin selkään ja kärryt vierivät rämisten illan pimeyteen.

"Hyväisiä sanomatta lähti", tuumasi renki, sammuttaen lyhtynsä ja alkaen astella renkitupaan päin.

Sana pahuuden palveluksessa.

Rauhallista oli elämä Tavelan torpassa ja uutteroita olivat Tavelaiset. Niku, Tavelan isäntä, oli jo ikäpuolimies, kun hän nai Annan. Anna oli uuttera ja taitava töissään ja askareissaan, ja hän tienasi aina talviaikoina käsityöllä usiammankin markan. Niku oli kesäaikana uuttera peltomies. Joka syksy oli heillä panna jukuripää sonni penkkiin ja pari kolme lammasta. Talvisin taasen oli Niku aina lylyjen päällä metsässä, pitkä luotipyssy olalla, ja moni pörhökarvainen metsän kuningas oli nähnyt hyväksi ottaa Nikun tuimasta luodikosta karvaiseen rintaansa kuolettavan luodin.

He olivat kristillistä väkeä, niin ainakin sanottiin, ja taisipa se olla paikallaan ainakin Annan suhteen. Anna oli kamppaillut ankarat sisälliset taistelut omantunnon rauhaa saavuttaaksensa ja hän viljeli uutterasti raamattuansa. Heillä oli yksi poika, joka oli noin viiden vuoden vanha silloin kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, ja Olli oli hänen nimensä. Anna oli hiljainen, siivo ihminen, joka nurkumatta täytti miehensä pienimmätkin vaatimukset. Hän oli noita vaatimattomia luonteita, jotka tunnollisesti täyttävät elämän vähäpätöisimmätkin vaatimukset ja sitten katoavat maailman näyttämöltä.

Niku viljeli kanssa uutterasti raamattuansa, minkä hän maallisilta töiltänsä jouti. Mutta hänen raamatun lukunsa oli kummallista laatua. Hän luki aina isosti, että sen Annakin kuuli, mutta ei koskaan muuta kuin Jeesus Syrakin kirjaa. Warmaankin osasi hän ulkoa nuot hänelle niin rakkaiksi tulleet raamatun paikat. Mutta sentään otti hän joka pyhäaamu raamatun nurkkalaudalta, istui penkille tuvanpöydän taa ja alkoi lukea. Tavallisesti käski Anna silloin pikku Ollin luoksensa, otti hänet syliinsä ja hellällä syleilyllä puristi rintaansa vasten, vuodattaen runsaita kyyneleitä. Mutta ei ne olleet särjetystä sydämestä lähteneitä katkeroita katumuksen kyyneleitä, vaan ne olivat halveksitun rakkauden surullisia hyvästijätteitä. Kun Niku luki, että: "Ennen minä asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennenkuin pahan vaimon kanssa" oli se kuin puukon pistos Annan hellään sydämeen, se kuului niin ivalliselta, niin pistelijäältä hänen korvissaan. Mitä oli hän tehnyt, että häntä niin kohdeltiin? Hän, joka ei ollut tehnyt mitään ilman miehensä tahdotta, joka oli aina täyttänyt hänen pienimmätkin vaatimuksensa ja palvellut aina parhaan taitonsa mukaan. Ja kuitenkin sama mies tahtoi häntä sortaa ja solvaista noin kunnottomalla tavalla, ja se se oli, joka pusersi Annan silmistä kyyneleet.

Oli talvi, ja Tavelassa elettiin entistä elämää. Viikot olivat Annasta aina hyvin hupaisia, sillä silloin hän sai aina olla kahden rakkaan Ollinsa kanssa, kun Niku oli metsän viljoja ahdistamassa. Kun hän näki, ettei Niku häntä rakasta, vaan väärinkäytetyllä Jumalan sanalla oli jokapyhä valmis häntä kiusaamaan, niin kiintyi hän sitä suuremmalla rakkaudella Olliinsa ja pyhät kävivät hänestä vastenmielisiksi, pelätyiksi päiviksi.

Muutamana talvisunnuntai-iltana oli taasen Niku pöydän takana, edessä raamattu ja luki Syrakin kirjaa pienen talikynttilän valolla. Takassa paloi vireä valkea. Anna istui takan edessä, pitäen Ollia sylissään ja kuunnellen Nikun lukua; vaikka raskaalla sydämellä. Niku luki:

"Ei yksikään pää ole niin kavala kuin käärmeenpää, ei yhdenkään viha ole niin katkera kuin vaimon viha." "Ennen minä asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennen kuin pahan vaimon kanssa."

Tässä keskeytti Niku lukunsa ja katsoi silmälasin sankojen ylitse Annaa takan tykönä, mitä muka tämä hänen lukunsa hänessä vaikutti. Anna istui kuten ennenkin, päältäkatsoen tyyneen näköisenä. Mutta hänen povessaan kiehui kummallisen katkera tunne miehensä kovuuden tähden.

"Koska hän vihastuu, niin hän tulee ryömäksi kuin säkki", luki Niku.

"Suupaltti vaimo siveällä miehellä on niinkuin santainen tie ylöspäin vanhalle miehelle."

"Miksikä äiti itkee"? kysyi Olli äitiltä, joka oli alkanut nyyhkimään, sillä hänen sisällinen kapinansa oli puhjennut ilmiin ja kuohahti rajuina kyyneleinä näkyviin. "Onko Olli tehnyt äidille pahaa? Ei Olli ole enään paha", puheli lapsi ja alkoi hänkin itkeä.

"Mitä se poika siinä mölisee"! karjasi Niku. Olli katsoi suurilla silmillänsä ensin isäänsä, sitten äitiänsä.

"Ole hiljaa Olli", sanoi äitikin, joka oli vähän tyyntynyt. Niku alkoi taasen lukea, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut:

"Koska miehellä on paha vaimo, niin he ovat niinkuin sopimaton pari härkiä, jotka ynnä vetämän pitää." Mutta nyt alkoi Anna taasen itkeä ja kun Olli tämän näki, niin alkoi hänkin, lapsen kummallisen vaiston kehoittamana, nyyhkimään.

"Lemmon kakara, etkö sinä sule suutasi!" kiljasi Niku, hyppäsi ylös pöydän takaa, tarttui Ollia käsipuolesta kiinni, talutti ovelle ja nakkasi ovesta ulos; palasi sitten entiselle sijallensa. Mutta nyt kuohahti vuosikausia kytenyt nurjuus, murti kaikki sulkunsa Annan povessa ja hän nousi ylös, ikäänkuin aikoisi hän kurittaa tuota kovaa isää. Niku ei tästä mitään, vaan alkoi lukea:

"Joka sen saa, hän saa skorpionin -- --."

Enempää ei hän kerennyt lukea, kun ulkoa kuului surkea parahdus. Naisen kekseliäisyydellä älysi Anna sen merkityksen ja syöksähti ulos, mutta myöhään. Niku istui tuvassa ja pilkallinen hymy oli hänen huulillansa. Mutta kun Anna juoksi tupaan ja hengästyneenä läähötti: "Olli, susi!" niin silloin katosi hymy Nikun huulilta. Anna istui tuolilla ja hermotonna lepäsivät hänen kätensä sivuillansa. Ei merkkiäkään äskeisestä katkerasta mielenilmauksesta. Hän katsoi pitkään suurilla, kauniilla silmillänsä, Nikua suoraan silmiin ja sanoi hillityllä, lempeällä äänellä:

"Niku, rakas mieheni, pelasta Olli, pelasta lapsemme."

Nyt selvesi Nikulle koko tapaus kaikessa kauheudessaan. Oliko hän tehnyt väärin? Oliko hän kohdellut vaimoansa ja poikaansa liian tylysti? Mitä hän oli rikkonut, tahtoi hän palkita, ja jos mahdollista pelastaa Ollin.

Niku otti pitkän luodikkonsa alas naulasta, ampumatarpeita arkusta ja tuotapikaa oli otettu sukset alas vinniltä ja sitten vainuilemaan pedon jälkiä.

Anna lähti likimmäisestä naapurista hakemaan ihmisiä apuun.

Metsästysinto oli vallannut Nikun. Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin kova isä, sen ymmärsi hän nyt täydellisesti, ja hänen kovuutensa se oli saattanut heidän ainoan lapsensa, suden suuhun. Kiivaasti hiihti Niku, vaan olipa susikin kepeäjalkainen. Puolen tuntia oli Niku hiihtänyt, eikä vielä merkkiäkään lapsesta. Kuu oli noussut korkealle taivaalle ja valaisi tuota yöllistä ajoa. Jäljet menivät, sittenkun ne Tavelasta lähtivät, erään suuren suon laitaa ja kääntyivät sitten äkkiä suon toisella puolella olevaa korkeaa Kotkakallioa kohden, nousivat vinoon kallion päälle ja laskeusivat kohdastaan toiselle puolelle. Niku levähti vähän, kun oli päässyt kallion päälle ja alkoi sitten vaarallisen alaslaskun. Mutta juuri kuin hän lähti alaslaskemaan, niin näki hän suden lähtevän kallion juurelta pää suorana laukkaamaan synkkään ja laajaan, vanhastaan susien olinpaikaksi tunnettuun Tuohinon korpeen.

Hirmuista vauhtia kiiti Niku alas kalliolta ja tanakkana seisoi hän kyykkisillään suksien päällä. Kun hän oli juuri alas pääsemässä, niin näki hän edessään suuren kiven ja hänen oli enään mahdoton poiketa suunnastansa tuimassa vauhdissansa. Sievästi nousi Niku suksillansa kinoksen harjaa kiven päälle, mutta sitten putosi hän nurinniskoin alas syvään rotkoon. Kun hän tointui ja sai puhdistetuksi lumen päältänsä, niin näki hän että toinen hänen suksistansa oli poikki. Hän oli siis avutonna täällä kaukaisessa erämaassa. Hänen edessään oli verilätäkkö, joka oli lumen päällä, ja vähän jäännöksiä lapsestansa. Tässä oli siis peto syönyt saaliinsa ja se nosti hiukset pystyyn Nikun päässä. Hän yritti liikuttamaan vasempaa jalkaansa, mutta se tuntui olevan monen leiviskän painoinen. Se oli nyrjähtänyt pois sijaltansa. Hän seisoi vyötäreitä myöten syvässä lumessa, josta hän ei ollut mies omin voiminsa pääsemään ylös. Kun hän katsoi taaksensa, niin näki hän, että oli pudonnut noin kaksi syltää vielä huiman mäenlaskunsa päälle. Murheissaan, johon tulivat vielä sanomattomat omantunnon vaivat, repi hän tukkaansa. Ensikerran eläissään tunsi hän sisällisen äänen kaikella voimalla käyvän kimppuunsa. Hän hapuili pyssyänsä, lopettaaksensa sillä tuskiansa, mutta se oli pudotessa lentänyt vähänmatkaa hänen kädestänsä ja seisoi syvässä lumessa, eikä ylettynyt sitä saamaan käsiinsä. Nyt hän vasta mielestään oli oikein onneton. Olli ei ollut enään elävien joukossa ja Anna ei ollut hänen tykönänsä, ja hänellä oli paljon sopimista. Oi, niin paljon!

Aamu valkeni kun Anna saapui miesten kanssa, joita hän oli mukaansa saanut, sille paikalle josta Niku oli pudonnut. Anna silmäsi alas rotkoon. Niin, siellä makasi hänen miehensä kuoliaaksi paleltuneena, ja vähänmatkaa hänestä oli Ollin viimeiset maalliset jäännökset.

"Herra, Sinä raadollisten turva ja et hylkää köyhän rukousta"! huokasi Anna, pannen kätensä ristiin ja suuret kirkkaat kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.

Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.

"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön", oli Takalon emännällä tapana sanoa pojastansa Hentestä. Heikkihän sen oikea nimi oli, vaan äiti oli tottunut puhuttelemaan poikaansa, sen syntymä hetkestä saakka, tuolla lempi-nimellä "Hentte". Heikki oli Takalon isäntäväen ainoa poika, joka sai tehdä kotonansa kenenkään estämättä aivan oman mielensä mukaan. Kun hän alkoi maukuttamaan äitiltänsä sokuria ja äiti ei vaan ollut paikalla valmis täyttämään pojan anomusta, niin silloin heittäytyi Heikki seljällensä makaamaan lattialle ja alkoi huutaa, minkä keuhkot kestivät, ja paljonhan ne kestivätkin huutaa, paljon enemmän kuin äitin korvat tuota huutoa kuunnella. Heltyihän se silloin aina äidin sydän. Kenenkäpä sydän se ei heltyisi sellaisesta huudosta. Sellaisten tapausten perästä oli aina loppuna se, että äiti toi räävytyn sokuri-palan ja sanoi nauraen: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Kun hän kysyi äidiltänsä, saisiko hän ruveta kanoja vai koiraa pieksämään ja äiti ei vaan heti ollut valmis vastaamaan, niin silloin heti alkoi vanha ennen opittu "musiikki", josta äiti aina niin ihastui, että ei saattanut kieltää, vaan lupasi molemmat, sekä kanat että koiran, pienen hirmuhaltijan pieksettäviksi, ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Väliin kun Hentte käytti liika rajattomasti saamaansa vapautta ja isäntä-valtaa, ja siitä seurasi tavallinen sanakiista, niin täytyi isän ja äitin antaa jälkiin Hentelle, jos eivät vaan aikoneet ruveta kuulemaan Henten ihastuttavaa ääntä. Silloin se olikin Hentte vasta mies mielestään. Löi äitiä, veti parrasta isää, ja ei sittenkään muuta kuin: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön."

Henten isä sanoi toisinansa, että: "pitäisi sitä tuota meidän avioliiton urkunistia edes kerrankaan oikein muokata, kun se aina huutaa niin täydeltä naamaa", vaan siihen se terveellinen tuuma kuitenkin jäi, eikä muokkauksesta tullut koskaan tuon taivaallista, ja niin muodoin sai Hentte kasvaa totutussa vallattomuudessaan. Siitä seurasi, että hän tahtoi isännöidä toisia leikkitovereitansa, niinkuin minua ja useampia muita samanikäisiä poikanulikoita. Hän oli rotevin meistä kaikista, ja milloin me vaan emme kohta täyttäneet hänen käskyjänsä, niin silloin sai aina tottelematon, välistä koko poika-liutakin, tuntea runsaassa määrässä hänen isännällisten nyrkkiensä kovaa voimaa.

Kauvan kärsimme me hänen isännöimistänsä.

Eräänä päivänä tuli hän meille surkea-naamaisena ja kertoi vesissä silmin, kuinka Kallion Juho oli viskannut hänen lakkinsa tallin katolle ja josta hänen käskevä luontonsa ei antanut hänen itsensä sitä noutaa, vaan tuli ennemmin avopäin minulle vaivojansa valittamaan.

"No, mitä sinä yhdestä lakista huolit", koetin minä häntä lohduttaa.

Se auttoi. Heti oli hän kuin voidettu.

"Ha, ha, ha, haa"! nauroi hän.

"Mutta olipa se sontaankin koko vahinko. Ja sinnekkö se jäi tallin katolle?" sanoin minä koetteeksi, mitä hän sellaisesta lohdutuksesta tuumaisi.

Seuraus oli se, että Henten suupielet vetäytyivät ilkeästi väärään, juurikuin tuohiropposen nurkat kuumana kesäpäivänä auringon paisteessa.

"Ii--i--hi--i--i hiiii!" itki hän.

"No, älä nyt tuota sure, yhtä lakkia!"

"Ha -- ha -- ha -- ha -- haa!"

Me lähdimme yhdessä Henten kotia.

Kotia tultuansa kertoi hän äidillensä, kuinka hänen lakkinsa nyt oli tallin kadolla kuivamassa. Hentte alkoi komentelemaan äitiänsä, että äidin pitäisi noutaa se sieltä pois. Ensin pani äiti vastaan, vaan kun Hentte istui lattialle semmoiseen asentoon, josta oli ollut hyvä heittäytyä seljälleen, ja aikoi tehdä äidin taivuttamiseksi edellä kerrotut temput, niin ei äiti saattanutkaan pahoittaa pojan mieltä, vaan taipui Henten tahtoon ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön."

Yhdessä sitä lähdettiin noutamaan lakkia.