Part 3

"Mutta hyväpä kuuluu Onnelan Matillakin olevan opissa olla. Menneellä viikolla kuuluu tulleen Matilta kirje Onnelaan. Ja siinä on kirjoittanut, että kun hän 'förbynktää', niin pääsee kisälliksi."

"Oletko käynyt Onnelassa? Entä kun puhuvat turhia. Kun hän kirjoitti ensikerran, niin siinä oli, ett'ei ruokakaan piisaa vaikka kuinka siunaisi."

"Mutta minun pitää päästä oppiin", sanoi poika päättävästi.

"No sinne sinun mielesi vaan tekee. Se Raja-Jaakko on pannut pääsi pyörälle mokomilla hullutuksillansa", sanoi äiti pahastuen poikansa itsepintaisuudesta.

"Ei ne ole hullutuksia; minä uskon ne tosiksi."

"Vai uskot ne tosiksi, mokomatkin lorut. Ei ole niissä uskomista, valhettelee se mies yhtenänsä."

"Mutta, äiti, minun pitää päästä kaupunkiin."

"No, oletko niin perään antamaton? Minä sinun sijassasi jäisin kotia. Sitten kun tulisin aikamieheksi, tekisin pelloksi nuot kedot, jotka olivat peltona isävainajasikin eläessä, ja eleleisit täällä rauhassa kuin Herran kukkarossa."

"Mutta minä en tee niin, äiti; minun pitää päästä oppiin. Ja kun pääsen kisälliksi niin sitten vantraamaan Pietariin niinkuin Raja-Jaakkokin. Sitten palaan minä jolloinkin kauniina päivänä tänne takaisin ja alan ottaa työtä vastaan ja elää herroiksi, juuri niin kuin Raja-Jaakkokin. Silloin äiti, ei teidänkään tarvitse kehrätä illalla myöhäiseen, aamulla aikaiseen", puhui Antti, joka oli noussut seisomaan ja katseli suurilla silmillänsä äitiään. "Jos ette päästä, niin minä menen salaa kuitenkin", jatkoi Antti vähän ajan kuluttua, kun ei äitinsä puhunut mitään.

Äiti ei vastannut vieläkään mitään, vaan hänen surullisesta muodostansa päättäen se päätös ei ollut hänen mieleensä. Hänenkö täytyisi antaa poikansa mennä avaraan maailmaan, lapsensa, jota hän rakasti yli kaikkein luotuin maailmassa, joka oli hänen ilonsa, ylpeytensä ja vanhojen päiviensä turva. Äitiraukka ei tahtonut uskoa sitä todeksi. Hän aikoi mennä, -- alkoi hän ajatella, -- noin nuorena, ja hän olisi vielä palaava, vaan minkälaisessa tilassa? Se oli tulevaisuuden hallussa. Kenties senlaisessa tilassa kuin Raja-Jaakkokin, juoppolalluksena, joka kaikki tienestinsä panee -- viinaan. Ei, ei, hänen oli mahdoton uskoa sallimusta niin armottomaksi.

"Äiti, pääsenhän minä oppiin?" alkoi Antti taasen, hetken kuluttua pyydellä.

"No täytyneehän minun sitten sinut laskea, koska et muutoinkaan näy tyytyvän."

"Minäpä pääsen oppiin ja -- vantraamaan... ja -- anniskeluun. Hei! äiti, minäpä pääsen Pietariin!" Ja Antti hyppeli ilosta.

Surullisena katseli Anna poikansa iloa. Hän olisi koettanut vieläkin taivuttaa poikansa mieltä, jos vaan olisi tiennyt mitä se sana "anniskelu" merkitsi, vaan hän ei sitä ymmärtänyt.

"Minä lähden Onnelaan, pyytämään isännältä kyytiä."

"No, odota nyt huomen-aamuun; kun tulee päivä, niin käy sitten."

Antti jäi kotia vaan aina välistä muistui hänen mieleensä, että jos se isäntä kerkeää lähteä ennen kuin hän ehtii siellä käydä; silloin hän jäisi taasen kotia ja tulisi niin ikävä. Ja Raja-Jaakkokin sanoisi: "Akka tieltä palaa, ei mies pahanenkaan." Ei vaikka käyden menisi, niin mennä sinne vaan pitää sittenkin. Viikon päästä jo puhutellaan: "herra oppilas". Ja sitten kun on kisälliksi päässyt, niin sitten "vantraamaan" ja -- anniskeluun ja -- Pietariin.

Ja Antin valtasi sellainen ilonpuuska -- mistä lie tullutkin.

Vaan äidin valtasi sen sijaan surumielisyys. Ajatuksiinsa vaipuneena istui hän virittämänsä takkavalkean edessä, pää käsiin nojattuna. Ei muistanut edes kehrätäkään. Poikansa lähtö vaan mieleen muistui. Surulliseksi se tahtoi viedä. Niin nuori ja oppiin -- -- oppii vielä juomaan. Sitten tulee kun Raja-Jaakkokin kaikkien pilkaksi. Mikä hänestä vielä lopen tulleekin -- -- ei tietänyt yhtään. -- Saattaisi tulla siivokin mies, -- -- niin ei hän sitä tietänyt. Kenties hoitaa minut vielä hyvästikin vanhoilla päivilläni, -- -- ei kehrätä enään -- -- ikäväksihän se kävisikin jo, aina työssä -- -- ei helpotusta yhtään. Kukaties sentään -- -- jos vielä helpottaakin. Sitten käyn markkinoijiakin -- -- katsomassa Anttia, aivan niinkuin Onnelankin isäntä.

Niin mietti äiti ja koetti rauhoittaa surullisia ajatuksiansa, vaikka huonolla menestyksellä.

Viikon päästä oli Antti mennyt.

Äiti itki, jotta luuli vedeksi sulavansa. Mutta sitten tyrehtyivät vesitulvat silmistä ja toivon leikkisä onnetar seisoi hänen vieressänsä ja kuiskasi uskallusta sydämeen.

Kun Onnelan isäntä tuli kaupungista kotia, toi hän Annalle terveisiä Antilta ja sanoi hänen päässeen eräälle suutarille oppiin. Se rohkaisi ikävöivää äitiä.

Hän teki työtä kuten ennenkin, ahkerasti aamusta iltaan asti ja rahapussi se kasvoi entistä vinhemmin ja isoni arkun pohjalla. Olipa ikäänkuin olisi hän osannut jo edeltäkäsin aavistaa, jotta niitä rahoja tultaisin vielä hartaasti tarvitsemaan.

Ensi aikoina kirjoitti Antti usein äitillensä, vaan sitten vähitellen alkoi tulla harvemmin kirjeitä, kunnes niiden tulo viimein loppui tykkänänsä. Annakaan ei enään itkenyt kuin yhden kerran, mutta silloin itki hän tulevaisuudenkin edestä.

Viikkoja vieri, viikoista karttui kuukausia, kuukausista vuosia, eikä Antista kuulunut mitään. Viisi vuotta oli sillä tavalla vaipunut menneen ajan pohjattomaan mereen, kun odottava äiti sai viimeinkin kirjeen pojaltansa. Mutta kylmyyttä, äitistä vieraantumista puhui joka-ainoa sana siinä. Anna älysi sen ja se havainto viilsi kipeästi rakastavan äidin sydäntä. Vähällä oli päästä itku, vaan sinne se painui kuitenkin vielä sydänalaan odottamaan sovelijasta hetkeä, jolloin se kuohahti entistä rajumpana ulos.

Taasen kului viisi vuotta tietämättömyydessä. Silloin eräänä päivänä ajoi seurakunnan vanginkuljettaja Annan mökin eteen rekensä, josta saattoi huoneeseen -- Antin. Hän oli komeasti puettu ja suurellinen arvokkaisuus ja herramaisuus ilmoittihe hänen joka askeleessaankin. Anna kyllä tunsi poikansa, mutta sentäänkin koki hän pysyä niin kaukana Antista kuin mahdollista. Anna näki, että Antin silmissä paloi -- mielipuolen himmeä katse ja hän pelkäsi että Antti olisikin -- hullu, sen tähden varoi hän poikaansa.

"Tämmöinen hökkelikö se minun palatsini onkin", sanoi hän hetken perästä, kun oli silmäillyt ympärilleen tuvassa.

Nyt oli Anna varma, että Antti oli -- hullu. "Anniskelujen siunattu vaikutus on Antilta järjen vienyt", selitti vanginkuljettaja hiljaa Annalle.

Sen kuultuansa pujahti Anna ulos tuvasta. Kun hän pääsi hakulietehiseen, niin siellä heti uhkuivat kymmenen vuotta ummessa olleet kyynelten lähteet ja vuosivat yli reunojensa, kastellen pettyneen äidin posket viljavilla vesillä. Kovasti ja kauvan itki hän, vaan sitten kuivi kyynel; hän lakkasi itkemästä ijäksi. Multapermannolle vaipui hän ja silmät ne vaan tuijottivat lasimaisina eteenpäin.

Viikon päästä haudattiin Anna.

Hänen ruumissaatossansa nähtiin Anttikin, kiiltävä, trutsin sulalla kaunistettu kypäri päässä, vieraaseen sotaväkeen kuuluvan upseerin komea virkatakki päällä.

Ei kyyneltäkään vierähtänyt silmistä, ei huokaustakaan puhjennut pojan rinnasta, kun äiti laskettiin maan kolkkoon poveen.

Kuntahallitus toimitti Antille hoitajan ja kumppanin, joka hänestä piti huolta ja asui hänen kanssaan Annalta Antille perinnöksi jääneessä tuvassa.

Kerran kysyi hänen hoitajansa, eikö hän surrut äitinsä kuolemaa.

"Ei minun ambetsuunini anna itkeä akkojen tavalla", vastasi Antti siihen.

Antti ei taipunut tekemään työtä, kun oli saanut päähänsä, että hän oli jokin iso herra; mutta mikä, sitä hän ei vielä oikein tiennyt itsekään. Nyt oli Annan säästämät rahat hyvään tarpeeseen ja kun ne olivat kaikki, niin sitten elettiin kunnan makson päälle.

Kun hänen "paraati vormunsa", -- joksi hän kutsui upseerin virkatakkia, -- oli kulunut huonoksi, niin antoi hänelle pitäjässä asuva, aikansa sotaväessä palvellut kenraali vanhan virkapukunsa ja vei sitten hänet kyökiin, jossa käski antaa "uudelle virkaveljelle" ruokaa. Mutta sitten tuli Antti joka päivä kenraalin kotia, saamaan ruokaa. Kun häneltä leikkisä vanhaherra kysyi, miksikä hän ei koskaan mennyt toisiin taloihin, vaan aina vaan heille, vastasi Antti hänelle:

"Jaa jaa! Suuret herrat aina käyvät toinen toisensa luona visiitillä."

Siihen vastaukseen sai "virkaveli" tyytyä.

Yleensä eivät ihmiset suuria hänestä välittäneet; kunhan eli ja oli vaan, siinä kaikki, mutta kyllä hän itse itsestään piti senkin edestä. "Sillä" -- sanoi hän -- "suuret herrat aina pitävät paljon itsestänsä."

Niin eleli hän eteenpäin aikojansa.

Eräänä kesänä oli hän tehnyt maantien varrelle, niin likelle kuin suinkin saattoi, aisa-kiikun, jossa hän sitten päiväkaudet kiikkua hellitteli, kaikkien ohikulkevien hevosten kauhistukseksi.

Muutamana kuumana heinäkuun päivänä oli hän taasen tapansa mukaan siinä kiikkumassa, kun maantietä ajaa kiidätti aika kyytiä nuori, vasta pitäjääseen tullut nimismies. Hänellä näytti olevan aika kiire johonkin, koska hän ehtimiseen löi ruoskalla hevostaan, vaikka se juoksi ilmankin, niin paljon kun pääsi. Mutta kun hevonen näki Antin kiikkuvan, niin seisahtui se yht'äkkiä, eikä sillä näyttänyt olevan halua mennä eteenpäin, ei ruoskan pakotuksellakaan. Vauhkana katseli se vaan korvat pystyssä Anttiin, valmiina tekemään käännöksen ja kiitämään pakoon.

"Mies hoi! Älä kiiku, että pääsen sivu ajamaan", huusi nimismies.

Antti ei ollut kuulevinansakaan; kiikkui vaan kovasti.

"Mies hoi! Et saa kiikkua että hevoseni tohtii mennä sivu", huusi nimismies uudelleen.

"Jahah! -- Niin mitä? -- kuka se oli joka huusi?" kysyi Antti arvokkaasti, vaan ei lakannut kiikkumasta.

"Minä huusin, että sinun pitää lakata, jotta minä -- herra, pääsen sivuitse", sanoi nimismies, pannen erityisen painon viime sanoille.

"Herra minäkin olen", sanoi Antti pontevasti.

"Minä olen nimismies!"

"Mutta minä olen" -- Antti mietti hetkisen, sitten sanoi hän -- "kuvernyöri!"

Nyt vasta näki nimismies, että hän olikin hullun kanssa tekemisissä.

"Eikö herra kuvernyöri olisi hyvä ja lakkaisi kiikkumasta, että minä pääsisin Onnelaan, siellä kun on tulipalo ja minulla olisi kiire sinne", sanoi nimismies, kiihdyttääkseen hullua.

Ihme kumma; Antti astui heti alas kiikustansa ja sanoi kohtelijaasti:

"Vai on Onnelassa tulipalo. Minä menen sinne. Tahdon itse johtaa sammutustyötä."

"Minä pyydän jos kuvernyöri olisi hyvä ja siirtäisi kiikkunsa muutaman sylen päähän pois tiestä", pyyteli nimismies.

"Kyllä, herra nimismies", sanoi hullu entiseen tapaansa.

"Kuvernyöripä on hyvä ja istuu minun rinnalleni kieseihin, niin pääsette pikemmin Onnelaan."

Mielellään täytti uusi kuvernyöri kutsun ja sitten sitä lähdettiin ja mentiin niin paljon kuin hevonen jaksoi juosta.

Kun he saapuivat Onnelaan, niin oli siellä jo tuli saanut semmoisen vallan, jotta huoneiden pelastuksesta ei ollut enään puhettakaan.

Koko upea kartano oli yhtenä tulimerenä ja mikä oli vieläkin pahempi, palavassa rakennuksessa oli talon nelivuotijas tyttö tulen, keskellä, jonka pelastaminen näytti mahdottomalta. Onneton äiti väänteli epätoivoisena käsiänsä ja voivotti surkeasti. Isä seisoi surkean ja toimettoman näköisenä; ikäänkuin rampaus olisi vallannut hänet.

Kun hullu oli saanut läsnäolevilta ihmisiltä tietää missä huoneessa lapsen piti olla, riisui hän "paraati univormunsa" päältään, kasti sen eräässä vesisaavissa märäksi, nakkasi päänsä peitteeksi ja kiiruhti, ennen kun kukaan ennätti estää, tuota kaikkien mielestä mieletöntä yritystä, palavaan rakennukseen.

Hetken odotti väkijoukko tuskallisessa pinnistyksessä. Kauvan ei hän viipynyt huoneessa, vaan pitkältä se aika ihmisistä tuntui.

Vihdoin tuli hän ulos liekeistä ja heti kuului huoneesta kumea kolahdus. Välikatto oli pudonnut sisään. Kun hän pääsi väkijoukkoon, vaipui hän tunnotoinna maahan ja sylistä valahti toivottoman äidin jalkoihin lapsen -- hengetön ruumis. Antti oli käärinyt takkinsa savuun kuolleen lapsen ruumiin ympärille, joten hän säilyi suurimmilta palohaavoilta. Äiti taintui lapsensa ruumiin viereen.

Kun vihdoinkin joudettiin katsomaan Anttia, niin oli hänkin jo -- kuollut. Hirveät olivat ne palohaavat, jotka hän oli palatessaan saanut.

Kuvernyöri oli mennyt lääniinsä.

Ylitalon isännän naiminen.

Räätäli Neulanen istui kyyryllään työnsä yli kumartuneena Ylitalon tuvassa ja neuloi isännälle velttejä. Taivas sitä nahkojen paljoutta, jonka isäntä oli kantanut velttejänsä varten! Oikein se hirvitti uutteraa räätäliä. Harmissaan puhkesi hän puhumaan -- hänellä oli näet tapana puhua itseksensä kun häntä vaan harmitti ja silloin hän aina armottomasti noitui:

"Voi tuhannen peeveliä tuota lammasnahka-läjää! Oikein on hirmuinen koko. Kaksitoista nahkaa ja noin suuria ja pitkävillaisia vielä! Niistä tulee veltit semmoiset, että niihin uppoo koko mies kuin humina hautaan. Noitakin tässä vielä piti ruveta kursimaan ja kiire olisi muuallekin. Käy niin harmiksi nuo rikasten juonet. Ää--h. Päätänikin pakottaa, oikein särmimällä panee, ja rupesi vielä tuota ronkkaanikin repimään entisen kiusan lisäksi. Ilmat tässä muuttuvat, jos eivät vaan ennallaan pysy. -- Turkanen kun pakottaa. Ä--äh! Onkohan se isännän 'ämmä' vielä lämminnä, jotta olisi saanut harmiinsa pari kuppia kahvia edes. Ei se visukinttu viinaryyppyä raahi antaa kumminkaan. -- Kumma paikka kun se viinakin nykyjään on niin kallista. Ennen sai viidelläkolmatta kopeikalla hallin oikeata puskupäätä, jotta: 'lunksis vaan', sanoi Ranta-ahon Matti, kun viinaan kuoli."

"Tämän talon isäntä se sitä lakkii kun kissa maitoa, mutta ei vaan anna vieraalle. Niin. Semmoinen visukinttu se on, vaikka on rikkaan talon isäntä. Vaan eiköhän tuo antaisi, jos pyytäisin. Jos olisikin kerjätä kolauttaa."

Räätäli nousi ylös tuolilta, jossa oli istunut ja ommellut. Hän aukasi tuvan perällä olevan oven ja huusi:

"Onkos se isännän 'ämmä' lämminnä, jotta saisin edes parikaan kuppia? Minun päätäni niin särmii ja ronkkaani repii, jotta arvelen, että ilmat tässä muuttuvat. Minun jalassani on semmoinen termomeetari ettei paremmasta apua".

"Kyllä, kyllä!" kuului kamarista.

Kohta kantoi isäntä pari kuppia "ämmänsä" sisältöä -- isäntä kun oli leskimies, niin hän kutsui piloillaan suurta nokista kahvipannuansa emännäkseen, josta räätäli oli omavaltaisesti kääntänyt nimen ämmä -- räätälin eteen lammasnahan tilkuilla täytetylle pöydälle, ja räätäli alkoi hyvällä halulla vetää naamaansa siunattua kahvekultaa.

Se näytti tekevän hyvää sekä hänen särmivälle päälleen että repivälle ronkalleen, koska hänen hapanmuotonsa sai heti vähän iloisemman näön.

"Mitäs räätäli arvelee? Luuletteko tulevan näistä velteistä lämpimät ja kylliksi kookkaat?" kyseli isäntä hyvillämielin.

"Kyllä tulee, kokoa, sen vakuutan. Mutta -- minkä tähden te oikeastaan näitä näin isoja teetätte? Luulisihan sen vähemmänkin välttävän; vai kuinka? En ole vielä tähän elettyyn mokomia laittanut, vaikka viime nauriinkylvön aikana täytin jo viisi seitsemättä."

"Kyllähän näistä nyt kookkaat ja komeat tulee, niinkuin talonisännällä olla pitääkin, varsinkin näin aikatalon isännällä. Ja jos minä tässä vielä niinkuin naimaan rupean ja sattuu vielä lihava eukko, niin eipähän tule riitaa silloin peitosta", tuumaili isäntä ja hykersi ilosta käsiään.

"Aiotteko naida vielä, vaikka olette ikäloppu jo koko mies?"

"No eipähän sitä tiedä vielä varmaan mitä tulevaisuus mukanaan tuo", tuumaili isäntä hartaudella ja meni kamariinsa.

"Vai naimaan, hänkö kölliskö naimaan", puhkesi räätäli puhumaan isännän mentyä. "Sen minä sanon, että hänestä juoppo-ratista ei huoli enään ei Pirttimaan Priitakaan, olkoon vaan niin rikkaan Ylitalon isäntä kuin onkin. Vaan koetan minä sentäänkin toimittaa hänelle Raja-Kaisan toisesta kylästä, jos tuo silloin antaisi edes yhdenkään ryypyn oikeata talonpojan juomaa. Se tässä vasta oikein auttaisi miehen terveeksi. Kumma paikka, kun ei anna koskaan oikeata ryyppyä mestarilleenkaan, vaikka aina heti tulen kun käskee."

Heti isännän kamarista tupaan tultua alkoi hän puhua asiastaan isännälle:

"Jos vaan on teillä halua vielä naida, niin siinä teette oikein jos valitsette Raja-Kaisan naapurikylästä. Minä olen kuullut, että hän on rikas, hyvä käsityö-ihminen ja päälliseksi hän on muutenkin kuuluisa", puhui räätäli.

"Olenhan minäkin sitä ajatellut, vaan kun en ole vielä häntä nähnyt, niin en ole osannut oikein päättää. Oletteko te nähny häntä?"

"En minä ole nähnyt. Vaan teidän renki, Jussi, joka on samasta kylästä josta Kaisakin, voisi tietää vielä enemmän hänestä."

"Niin tosiaankin; kun tuota nyt en ole jo ennemmin älynnyt. Minä käsken heti Jussin kamariini kyselläkseni häneltä tarkemmin sitä asiaa. Vaan tulkaasta te ensin tänne kamariin, räätäli hyvä, niin otetaan..." puheli isäntä.

"Hetipä auttoi", mietti räätäli, kun asteli isännän jäljessä kamariin.

Isäntä kaasi suureen, vanhanaikaiseen hopeapikariin viinaa ja pyysi kohtelijaasti räätäliä ryyppäämään, jonka tämä vielä kohtelijaammasti tyhjensi yhdellä henkäyksellä. Sitten käski isäntä rengin kamariinsa ja, rasvattuaan häntäkin yhdellä viinaryypyllä, alkoi kyselemään.

"No, sinähän tiedät, onko se Raja-Kaisa kuinka rikas?" alkoi isäntä.

"Mitä, aikookohan isäntä naida sen lahon", mietti Jussi, vaan ei niin sentään sanonut, vaan vastasi: "Kehuuhan tuo olevan useampia tuhansia, vaan en minä ole lukenut hänen rahojansa, enkä ole edes nähnytkään."

"Hänellä on siis rahoja, ei siinä ole sitten estettä. Vaan onko hän minkä näköinen naamaltaan, jos tuota niinkuin kysäseisi."

"No, kaikkiapa hänkin kyselee, vaan tyydyttävät tiedot hänen saaman pitää", mietti Jussi, ja vastasi hieman veitikkamaisesti: "Kaunis hän on, oikein silmiä huikaisee, kuin häntä katsoo."

"Vai niin, no ei siinäkään estettä. Onko hän siivonen, hyvänluontoinen?"

"Niinkuin herran enkeli", vastasi Jussi entiseen tapaansa. -- "Perhana, kaikkia ma menin laittamaankin; kyllä tästä vielä soppa syntyy", mietti hän toisikseen, vaan oli hiljaa.

Vielä annettuansa ryypyn Jussille, laski hän hänet menemään.

Sitten käski hän räätälin kamariin ja koska hän osasi kirjoittaa, niin pyysi isäntä häntä kirjoittamaan kosiokirjettä Raja-Kaisalle. Mielellään suostui räätäli isännän pyyntöön, varsinkin kuin hän sai ensin alustavan ryypyn isännän hopeapikarista, ja kun kirje olisi kirjoitettu, olisi luvissa toinen, ja jos asia luonnistaisi, niin sitten vielä kolmas.

Parastansa teki räätälin kynä laatiessaan sievistelyjä ja kohteliaisuuksia isännän kosiokirjeesen. Vaan pääasiallisesti ei siihen tullut kuitenkaan muuta, kuin: "että jos Kaisa neiti vaan tuumaan taipuu, pyydettiin taivaan nimessä, että hän, Kaisa rakas, tekisi hyvin ja tulisi ensi perjantaina päivä-junalla rahoinensa päivinensä sulhasensa Ylitalon isännän syliin. Isäntä puolestansa lupasi tulla asemalta häntä noutamaan kotiansa. Lupasi panna oriin uuden kirkkoreen eteen, uudet veltit, ne Pohjanmaan parhaat, peitoksi ja sitten kyytitä kuin 'provastia'."

Sellainen oli parhaasta päässä se kirje, joka kirjoitettiin ja moneen kertaan lakattuna viimeinkin heitettiin postin huostaan.

Isäntä oli hyvillään ja räätäli samoin. Vaan eipä kummakaan että räätälikin oli, sillä hänen päässään humisikin kaksi isännän antamaa aimollista ryyppyä.

-- -- --

Ensi perjantaina oli Ylitalon isäntä lupauksensa mukaan asemalla, odottamassa morsiantansa tulevaksi.

Ja morsian tuli.

Väkijoukosta kuului kimeä huuto:

"Onko täällä Ylitalon isäntä?"

Ja Ylitalon isäntäkin oli.

"Täällähän minä olen!" huusi hän vastimeksi.

Silloin alkoi väkijoukosta kuuluva harmin ja tuskan huutoja.

Ylitalon isännän morsian siellä raivasi itsellensä tietä väkijoukon läpi. Ja se ei tapahtunutkaan lempeimmällä tavalla, sitä todisti ihmisten harmilliset huudot. Hetken kuluttua seisoi Ylitalon isännän edessä pitkä, noin viidenkymmenen vuoden ijässä oleva, tuiman näköinen, roteva nais-olento. Ei se ollut isännän mielestä mikään suloisen näköinen. Inhotti häntä se heti ensi näkemällä. Hän oli hypännyt umpikirnuun.

"Vaan jos se olisi rikaskin", mietti toisekseen isäntä ja koetti lohduttaa sillä itseänsä, peitellessään rekeensä ja kyytitessään kotia morsiantansa.

Mitä oli hänen nyt tehtävä? Morsian ei ensinkään häntä miellyttänyt; vaan peräytyä ei hän myöskään voinut. Jos hän olisi vaan sen tehnyt, niin olisivat siitä irvihampaat saaneet kylliksi tilaa pilkatakseen häntä koko loppuikänsä.

Heti Ylitaloon tultuaan otti uusi emännän ehdokas koko talon komennon käsiinsä ja rahansa antoi isännälle. Mutta eipä niitä rahoja tuhansia ollutkaan, niinkuin Jussi oli luulotellut, olihan vaan kolmesataa. Siinäkin oli isäntä pettynyt, oli kerrassaan muutenkin morsiamensa suhteen lyönyt nyrkkinsä seinään. Harminsa aikoi hän ensi tilassa purkaa renki Jussin niskoille. "Neulasta", mietti hän äissään, "en ota enään työhöni en vaikka maat palaisi tammikuussa".

Parin viikon kuluttua oli uusi emäntä tullut talon haltijaksi, hänellä oli kaikki valta talossa, eikä kukaan tohtinut hänelle sanaakaan sanoa, vaan häntä pelkäsi koko talonväki, kissasta alkaen isäntään saakka. Isäntä ei tohtinut enään erotuumia tuumailla, ainoastaan mielessään hän niitä mietteitä hautoi, vaan ei lausunut julki. "Se on minun ristini", mietti hän suruisena. Väliin kuultiin hänen veisata höröttelevän:

"Ristiäni minä myös kannan Juuri ylön mielisesti."

Vaan ei hän koskaan lisännyt: "jonka Jumala on päälleni pannut."

No niin. Minkäpä isäntäparka sille teki. Hänen "Kaisarakas" oli anastanut itselleen isännänkin vallan, eli toisin sanoen hän oli vetänyt isännän housut jalkaansa ja niitä hän ei näyttänyt aikovankaan pois antaa. Isäntäparan täytyi vaan toimittaa itsensä Kaisan kanssa kuulutuksille. Ei siinä auttanut isännän hienot vastaan kinnistelemiset, eikä olisi tainnut auttaa lujempitahtoisenkaan miehen. Surumielissä oli hän vaan tästä lähtien ja päivitteli kovaa onneansa, kun hän sai niin "tuiman eukon". Kummakos jos hän siitä lähtein erehtyikin useammasti, kun oikeastansa olisi pitänyt ja suuteli mustakylkistä viinalasia morsiamensa siasta. Siitä seurasi, että isäntä nähtiin tavallista useammin "hutikassa", jolloin aina hänen surumielisyytensä sai täyden vallan.

Hääpäivän aattona ajettiin renki Jussi pois Ylitalosta, "väärien ilmoitustensa takia," kuten isännän sanat kuuluivat. Eikä Neulanen saanut enää koskaan työtä eikä ansiota Ylitalosta.

Onni on epävakanen.

Verkalleen kohousi syksyinen aurinko valaisten omaa surullista maisemaa. Yöllä oli satanut, että suuria vesilätäköitä oli kartanolla, jotka kimaltavat aamuauringon valossa. Kyökistä kuului hällänrautojen helinää; piika-Tiina siellä puuhasi einekahvia herrasväellensä. Mutta aina vähän väliä juoksi hän porstuaan kuuntelemaan, joko nuoren herran kamarista kuuluisi liikettä.

Herra Janson nukkui vielä makeinta aamu-untansa.

Hän nukkui, kunnes auringon säteet, jotka tunkeutuivat akuttimien läpi, alkoivat vaivata hänen silmiään, herättäen hänen utuisen unettaren helmoista.

Herra Janson venyi vielä vuoteellansa ja oikoili jäseniänsä. Hänen oli vallan lysti olla mietteissään, kuinka nykyään oli hänen toiveensa toteutuneet. Niin. Aivan köyhänä hän oli tullut taloon, rikkaan setänsä kauppaa hoitamaan. Hän saa periä kaikki sedän omaisuuden, kun setä kuolee. Ja tämän hyvän lisäksi oli hän nyt kihlannut rikkaan neidin. Ei parempaa saattanut kaivata.

Tuolilla sängyn vieressä oli juomalasi, jonka Tiina oli tuonut ja jossa oli aito-puhdasta maidon kermaa. Se oli hänen tavallista aamujuomaansa. Setänsä tahtoi vähän moittia perillisensä herkullisuutta ja oli kieltänyt Tiinaa viemästä tuota tuollaista juomaakin, vaan Janson vannotti piika-raiskaa, että sen piti totella häntä, ja niin sai hän joka aamu herkkunsa. -- Autuaalliselta tuntui herättyänsä vetää suuhunsa maidon paras osa.