Part 2

"Ukkoseni!" sanoi Saumasen eukko aamulla, "ukkoseni, eiköhän ole parasta, että menet Teikun luo. Sanna on entistänsä kipeämpi ja minä pelkään, että hän voisi kuolla meidän käsiimme ja minun omatuntoni ei saa rauhaa, jollei vaan puhutella hänen tähtensä Teikkua."

"Kyllähän se on parasta. Sanna on meidän ainoa lapsemme, josta meillä on ollut tähän asti ainoastaan iloa. Hän on auttanut uskollisesti sinua emännyyden toimissa, ja iso vahinko tulee meille, jos hän kuolee", puheli Saumanenkin suruisena, laskeutuen lattialle työpöydältään, jolla oli istunut työssään.

Raskaalla mielellä puki hän turkit yllensä ja lähti apua etsimään kipeälle tyttärellensä; hän lähti Teikun luo.

Vaan kuka oli tuo Teikku, jota ei sanottu edes tohtoriksikaan, kun noin vaan yksinkertaisesti Teikuksi? Hän oli konkurssin tehnyt, vanha apteekari, joka aikomansa oli elänyt isosti. Vaan juuri kuin hän oli ollut rikkaimmillaan, oli hänen valloittanut vastustamaton käräjöimishimo, joka tietysti vaati uhrisummaksi isot rahat, ja kun Teikulla elettiin muutoinkin isoisesti, niin seurasi siitä välttämättömästi äkillinen vararikko; senpätähden sanoivatkin kyläläiset hänestä: "Teikku eli tänä päivänä isosti ja huomenna lyötiin kintaat pöytään."

Hän oli ison lapsijoukon isä, joka koetti heitä elättää miten parhaiten taisi, mutta pelkäsi kumminkin työtä kuin kuolemaa. Sitten kuin hän oli huilannut alas mäkeä, täytyi hänen tosin tehdä vähän työtäkin, vaan ei sentään suuria sittenkään, ja mitä hän teki, niin otti siitä moninkertaisen makson. Tuosta äkillisestä onnen-keikahduksesta ei Teikku suuresti hämmästynyt. Nosti vaan päänsä yhtä pystöön kuin ennenkin, "juuri niinkuin parempina päivinänsäkin", sanottiin. Hän oli oppinut yhtä ja toista lääketieteen alalla apteekarina, lääkärien lääkelistojen avulla. Se hänen taitonsa oli hyvään tarpeesen, huonommalle puolelle jouduttuansa. Suomalaisen talonpojan kammo lääkärien taidon suhteen sai useimmat avun hakijat kulkemaan oikean lääkärin asunnon ohi Teikun luo. Hän olikin halukas auttamaan neuvoilla, mitä ymmärsi, ja vaikeimmissa kohdissa käytti hän väliin sattuman ohjaavaa kättä apunansa. Huonommalla puolella ollessaankin vaivasi hän, kuten parempina päivinänsäkin, ihmisiä yhä edelleen joutavimmistakin syistä käräjiin. Sakotutti muita ja väliin sai itsekin aika tavalla sakkoa. Vaan hänpä ei hämmästynyt jos sakotettiinkin. "Muutaman päivän vesi ja leipä sen maksaa", sanoi hän. Väliin, kuin hän haasti jotakin, hiukan niinkuin naurettavasta asiasta oikeuteen ja häneltä kysyttiin, kuinka hän luuli asiansa päättyvän, niin sanoi hän: "En tiedä kuinka käynee, vaan koetan, jos voittaisin." Sellainen tohtori oli Teikku, jonka luo Saumanen lähti.

Siihen aikaan, kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, oli Teikku jokseenkin huonoissa varoissa. Hänen oli täytynyt olla varojen puutteessa jo useammissa käräjissä vaan muiden ihmisten asianajajana, ja se seikka sai ukkoparan mielen kärtyselle laadulle. -- Vaimonsa kanssa oli hänellä alituista toraa ja jankkinaa, kun tämä vaati mieheltänsä tavan takaa rahoja perheen ylläpitämiseksi, ja kun ukolla ei aina ollutkaan joka tarpeesen, niin silloin moitti hän ukkoansa tuosta onnettomasta käräjöimis-himosta, joka heidät oli köyhdyttänyt. Ukko puollusti aina silloin itseänsä enemmän suurella äänellänsä kuin sattuvilla sanoilla, ja eukkoparan täytyi olla silloin hiljaa, vaikka tosin karvastelevalla sydämellä.

Samana aamuna kuin Saumanen oli lähdössä hänen luoksensa, istui Teikku kamarissansa pöytänsä edessä, joka oli hänellä vielä jälellä "parempien päivien" loistosta. Pöydällä oli kasa vanhoja lääkelistoja, jotka hän oli säilyttänyt siltä ajalta, kuin niiden määräysten mukaan vielä valmistettiin lääkkeitä hänen apteekissaan. Nyt tohtoriksi alennuttuansa kopioitsi hän niitä tarvittaissa.

Vaimonsa tuli kamariin ja sanoi hänelle:

"Minun pitäisi saada rahaa."

"Mitä sinä taasenkin rahalla teet? Sitä menee kuin tulva-vettä, enkä minä tiedä hiiteenkö sinä sitä syydät?" sanoi Teikku.

"Huoneiden vuokra on maksamatta, pojat tarvitsevat kenkiä, tytöt vaatteita, liha on kaikki, leipä on loppunut ja Emmikin tarvitseisi uuden hatun --."

"Hiidestäkö minulla on kaikkiin sinun tarpeisiisi rahaa!" ärjäsi Teikku. "Emmikin, se sinun fröökinäsi, se on minulle yhden tekevä, oli hänelläkin hattu tai riihimyssy. Minulla on tekemistä että saan rahaa edes todellisiinkaan tarpeisin; ei ole varaa tuhlata joutaviin. Paljonko luulet tällä kertaa tarvitsevasi?"

"Tarvitseisi saada vähintäänkin kahdeksan markkaa, vaan luulen, että, jos olisi edes neljäkään, hetkinen silläkin toimeen tultaisiin."

"Ei minulla ole kuin puolitoista markkaa tällä kerralla. Sen hatun voit jättää ostamatta. Se on minusta kiusallista, heti ruvetaan häntä pöökäämään, kun kapalovyö vielä perässä venyy."

"Täytyy ostaa ainoastaan tarpeellisimmat ostokset. -- Minustakin on kiusallista, kun sinä kulutit meidän ainoatkin varamme sillä käräjöimisellä. Nyt ei olisi hät--."

"Ole hiljaa! Minä en kärsi kuulla moisia puheita."

"-- Mutta mitä? -- Saumanen tulee tänne. Varmaankin on taasen hänen Sannansa, se heikompi astia, sairassa. Minun täytyy nyt näyttäytyä arvokkaalta. Sinä saat mennä ostoksillesi, vaan muistakin, ett'et käytä sitä rahaa turhuuksiin, sillä siinä ovat minun ainoat lanttini", sanoi Teikku.

Sitten asettui hän pöydän eteen istumaan, ollen lukevinaan "Pientä haavalääkäriä."

Saumanen tuli kamariin.

Tulija sanoi hyvää huomenta; Teikku ei ollut kuulevinaan. Saumanen rykäsi; yhtä huonolla menestyksellä. Viimmein, kuin hän kolisi niin kovaa, että itsekin siitä hämmästyi, oli Teikku heräävinänsä syvällisistä tutkinnoistansa.

"Ka, Saumanen. Kuinka takkinne ja frakkinne tänä aikana menestyy? Oletteko pysyneet hyvissä voimissa? Kuinka eukkonne ja tyttärenne jaksaa?" kyseli hän kohtelijaasti.

"Kiitos kysymästä. Kyllähän minä aina jaksan, vaikka vanha jo olen. Syön ruokani, teen työni, niin miks'ei jaksa, jaksaapa hyvinkin. Vaan Sanna on taasen sairassa, enkä minä tiedä, mitä hänelle tehdä; sen asian vuoksi minä tänne tulinkin, jos te niinkuin tietäisitte siihen jotakin apua?"

"Vai niin, hm! Vai on Sanna taasen sairassa. Mitenkä hän on kipeä?"

"Illalla oli hän vielä ihan terve, vaan yht'äkkiä tuli hän sairaaksi. Hän ei ole oikein minulle selvittänyt mistä paikasta on kipeä, vaan kovasti hän näkyy olevan tuskalla. Minä pelkään, että hänessä rut--."

"So so! Älä sano yhdellekään ihmiselle sitä!" huudahti tuo taitava lääkäri, lyöden nyrkkinsä pöytään että kajahti. "Et kellekään, sanon minä, sillä nuo tyhmät talonpojat rupeaisivat silloin pelkäämään, ja se tarttuisi silloin heihin sen pahemmin", sanoi hän. Sitten alkoi hän oppineen näköisenä selailla vanhoja lääkelistoja. Tempasi vihdoin yhden, kopioitsi sen suurella kiiruulla ja antoi sitten Saumaselle.

"Tämän presehtin te viette apteekiin ja käskette valmistaa mitä pikemmin sitä parempi. Sitten kuin menette kotianne, niin teidän on ensin kuumennettava tiilikivi ja pudotettava se tervaämpäriin, sitten pitää teidän ja eukkonne nuuskata sitä terva-höyryä, ettei se tauti teihin tarttuisi, sillä se on -- näin meidän kesken puhuen -- ruttoa, mitä vaarallisinta, vaan sitä ei saa sanoa yhdellekään elävälle olennolle, sillä silloin tulisivat ihmiset ihan hulluiksi. Sitten on teidän otettava vähän kanverttia ja pantava pieneen pussiin kaulaanne; vaimonne on tehtävä samoin. Ja joka kerran kuin menette ulkoa sairaan huoneesen, on teidän aina nuuskattava sitä tervan-höyryä, ettei teihin tauti tarttuisi."

"En kuolemaksenikaan minä muista kaikkia teidän määräyksiänne, parasta on että lähdette te itse johtamaan meitä oikealle tolalle sairaan hoitamisessa, siis siitä joku tulee", pyyteli Saumanen.

Niinkuin Teikku jo sanoikin, oli Saumasen Sanna usein sairassa, jolloin Teikku oli aina saanut häntä parantaa. Ja vaikka hän tavallisesti vaati enemmän antamistaan neuvoista, kun oikea lääkäri, niin oli Saumanen aina maksanut runsaammasti kun hän osasi vaatiakaan. Senpä tähden ei hän nyt kaikessa ylhäisyydessäänkään katsonut ylön alhaisen Saumasen pyyntöä, koska siitä kutsumuksesta oli varmaankin karttuva hänen kunniansa ja vielä enemmän nykyään laiha kukkaronsa.

"Parasta on, että tulen itse mukaan. Minun toimekkaasta pontevuudestani riippuu satojen, kenties tuhansienkin ihmisten henki. Teidän Sannaanne ei voi auttaa, ei mikään enään. Hän on kuolemaan tuomittu, auttamattomasti tuomittu. Vaan jos voimme ehkäistä taudin levenemisen hänestä muihin, niin silloin olemme tehneet suuren palveluksen ihmiskuntaa kohtaan", puheli Teikku, kun puki yllensä, seurataksensa Saumasta. "Kenties säätää hallitus minulle siitä hyvästä työstä vielä ison eläkkeenkin, jotta voisin kurittaa noita muutamia moukkia ensi käräjissä, ja rintarahan rintaani", mietti Teikku mielessään, vaan oli kumminkin siksi viisas jottei sanonut niin.

Raskaalla mielellä oli Saumanen kuunnellut tohtorinsa oppinutta puhetta, ymmärtämättä siitä kumminkaan muuta, kuin sen, että Sanna oli jo tuomittu kuolemaan, ja salainen vaisto sanoi hänelle, että hän ja vaimonsa olivat sitä seuraavat uhrit.

Allapäin, pahoilla mielin asteli Saumanen Teikun rinnalla kotiansa kohden. Pitäjän rohtolassa toimitettiin Teikun toimella, vaan Saumasen kustannuksella, ylläkerrotut pussit, joista toinen heti ripustettiin Saumasen kaulaan.

"Vaan minulla poloisella ei ole edes tervaakaan", huokasi Saumanen hetkisen kuluttua.

"Siinä susi jossa kaivataankin", sanoi Teikku. "Katsokaapas hyvä Saumanen, tuolla tulee vastaamme tervan kauppijas."

Ensimmäisenä tuli kulkijoita vastaan pieni, laiha ja pitkä-karvainen takkuvarsa, vetäen perässään pientä ränsistynyttä resla-rekeä, jossa oli vähän heiniä, resunen kontti, puoleksi täysi jyväsäkki, ruoska ja jonkunmoinen terva-astia. Perässä tallusti lyhyt, tanakka mies, puettuna lammasnahkaisiin kesi-turkkeihin, tuohi-virsuihin ja vanhanaikaiseen leipälakkiin. Ja kaikkein viimeisenä kulki melkein samallaiseen asuun puettu vaimo, ainoastaan se eroituksena, että hänellä oli huivi päässä ja turkit oli köytetty huivilla keskeä kiinni. Sellainen matkue tuli heitä vastaan, josta Teikku niin ilostui ja Saumanenkin sai uutta uskallusta.

"Jaakko hoi! Kuules, anna nyt meille heti paikalla kannun verran tuon astiasi sisällöstä, meillä on kiire. Jos ei sinulla vaan ole lainata meille astiaa, niin aja lähimmäiseen taloon, pyydä sieltä lainaksi ja tuo kiireen kynnessä Saumasen asuntoon. Vaan, mitä kannu maksaa?" puheli ja kyseli Teikku mieheltä, joka oli pysäyttänyt hevosensa.

Saumanen seisoi surullisena ja kuunteli toisen puhetta ja häneen näytti lietsovan uutta toivoa Teikun vilkkaasti elähtävät liikkeet.

"Tätä maksaa jyvissä neljä kappaa rukiita ja rahassa kaksi markkaa kannu", sanoi kulkukauppias, laskien kätensä puuastian uurteelle.

"Kaksi markkaa! Oletko hullu koko mies? Minkälaista tervaa se on, joka niin paljon maksaa?!" huudahti Teikku.

"Ei tämä tervaa olekaan, tämä on pikiöljyä", sanoi mies vakavasti ja ikäänkuin oman kauppijas-arvonsa tunnossa, kun hänellä nyt on kerran muka kalliimpaakin tavaraa kaupan.

"No, monenlaisena sinäkin kummittelet! Milloin olet sinä tervan-, milloin pikiöljyn-kauppijassa", ärjäsi Teikku vihasesti. "Vaan malta, malta, ensi käräjissä sinua siitä sakotutankin. Kylläpä silloin toista virttä veisaat -- kun pitääkin aina erilaisia kaupuksia ja nekin vielä niin kallista", puhui hän ja häristi miestä nyrkillänsä.

"Vai kallista!" sanoi mies, aina yhtä vakavana. "Te olette yhdellainen kun Koskelan isäntäkin. Hän valehella livautti minulle äsken, kuinka muka Puolimatkan Juuso oli hänelle myynyt kolmellakymmenellä pennillä hallin pikiöljyä."

"Jaakko sanoi jo isännälle että mitäs Juuso voittaa pikiöljyllänsä, kun papriikissakin maksaa neljäkymmentä penniä halli. Vaan tukkoonpa siinä isännän suu jäikin", puhui vaimokin miehensä puolesta.

"Vaan viimme kerta tuo sai ollakin, en minä ainakaan enään hänelle myö mitään, ostakoon muualta, jos luulee helpommalla saavansa", sanoi mieskin.

"Painakaa sen tuhannen pohjaan pikiöljyinenne", sanoi Saumanen, suuttuneena turhasta viivytyksestä.

"Lähdetään vaan", sanoi mies tyyneesti ja löi ruoskan varrella hevostaan.

"Tuodaanko teille kannu pikiöljyä?" kysyi akka vielä.

"Ei, ei, ei! Tervaa me tahdomme, ei pikiöljyä", huudettiin hänelle vastaan.

"Kyllä minä toisilta tervaa saan", sanoi Saumanen Teikulle, kun he olivat tulleet edellisen kotia.

"No mene sinä sitten noutamaan tervaa, minä kuumennan sill'aikana kodan pesässä tiilikiven", käski Teikku.

Jokainenhan tietää, millainen itsevaltijas lääkäri on talossa; kaikki ehdottomasti häntä tottelevat, ja nöyrästi lähti siis Saumanenkin täyttämään lääkärinsä käskyä.

Kun tiilikivi oli kuumennettu ja pudotettu tervaämpäriin ja molemmat olivat ensin sitä ja sitten vielä rohtolasta saamaa pussia kyllikseen nuuskanneet, niin sitte he astuivat, tautia vastaan karaistuina, sairaan kamariin.

Heti ensi silmäyksellä näkivät he kumpikin, että huoneessa oli liikoja tamineita ruttoisen sairashuoneeksi.

Sanna makasi vuoteessa, kipeän vaan levollisen näköisenä, silmät itkusta punaisina ja turvonneina. Vuotten vieressä oli tuolilla pienoinen vakka, jossa näytti olevan jotakin. Saumasen eukko istui toisella tuolilla, sairaan vuoteen päänpuolella. Surullisesti tirkisteli hän lattiaa. Kädet olivat vaipuneet helmalle. Näyttipä kuin olisi hirmuinen tauti halvannut hänen kielensäkin, koska hän ei osannut edes vastatakaan Teikun "hyvään huomeneen". Verkalleen, hyvin verkalleen kohosi hänen katseensa lattiasta ja kohtasi miehensä katsetta. Surullisesti ja pitkään katselivat he toisiansa silmiin.

Jos lumous näytti lamauttaneen huoneessa olijat, niin näyttipä se vallanneen tulijatkin.

Ei kukaan puhunut sanaakaan.

Ensiksi tointui ja pystyi ajattelemaan Teikku. Hän muisti laihaa kukkaroaan, vastaista kunniaansa, eläke- ja rintarahaansa, ja kun hän sen muisti, niin synkistyi hetkeksi hänen kasvonsa. Vaan silloin kuului sairaan vuoteen vieressä olevasta vakasta pieni kirahdus ja kun Teikku sen kuuli, niin vähitellen alkoi selkenemään hänen kasvonsa kirkkaammiksi, kunnes jo lopulta saivat iloisen muodon, eikä hän enään jaksanut pidättää itseänsä, vaan räjähti mitä heleimpään nauruun, vaikka siihen tilaan ei nauru olisi oikein sopinutkaan, vaan minkä hän sille teki, kun se tuli ihan niinkuin väkisten:

"Ruttoa! Ha-ha-ha-haa!"

Siitä näytti Saumanen ikäänkuin heräävän. Hän nosti päätänsä ja loi Teikkuun murhaavan katseen.

Mitä Saumanen oli tuntenut ja miettinyt sillä ajalla, tietää ainoastaan isä, joka on samallaisessa tilassa ollut. Ensin, kun hän astui kamariin, oli hänkin oudostuen katsonut noita outoja vehkeitä. Sitten oli hänelle äkkiä selvennyt koko tapaus. Sitten muisti hän, miten kuusikolmatta vuotta ajassa taaksepäin, näin juuri eräänä kirkkaana talvipäivänä, hän oli tullut kotia monen viikon pituiselta työ-matkaltansa, miten hän mitään aavistamatta oli astunut kamariin ja nähnyt siellä juuri yhdenlaiset vehkeet, kun nytkin. Hän muisti, että hänen kärsivä vaimonsa oli silloin onnellisena hymyillyt hänelle kyyneltensä takaa, siitä riemuissaan, kun hänellä oli tarjota miehellensä pantti rakkautensa osoitteeksi. Ja vuoteen vieressä noin ikään, oli samoin vakka, jossa lepäsi heidän ensimmäinen ja ainoa lapsensa, heidän silloin pieni Sannansa. Muutamalla askeleella oli hän rientänyt silloin saman lattian poikki. Oli suudellut kyyneleet pois vaimonsa silmistä. Oli palvellut vaimoansa kuin ruhtinatarta. Silloin oli hän onnellinen, oli onnellinen -- isä. Ja kun Saumanen muisti sen kaikki, niin poistui hetkeksi murheen sumut silmistänsä ja hän tuli hiukan iloiseksikin. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta vaan hetkeksi.

Sitten muisti hän taasen, kuinka aika kului eteenpäin sen onnellisen tapauksen perästä. Hän oli koettanut parastansa kasvattaakseen Sannasta kelpo-ihmistä ja itseensä luottavaisena antanut hänelle hyviä neuvoja. -- Ja nyt, nyt kuudenkolmatta vuoden kuluttua astui hän samoin kamariinsa, näki siellä tapahtuneen samallaisen tapauksen. Vaan nyt hän ei enään ollutkaan onnellinen. Hänen Sannansa, hänen ainoa lapsensa, oli häväissyt itsensä ja vanhempansa. Ja sen häpeän tarttumista ei voinut estää Teikun terva-höyryt eikä pussitkaan. Auttamattomasti tarttui se vanhempiinkin. Teikku oli ollut oikeassa. Sanna oli jo tuomittu, ei ruumiillisesti kuolemaan, vaan kunnian puolesta oli hän jo tuomittu. Ja kun Saumanen sen muisti, niin synkistyivät hänen kasvonsa jälleen ja semmoisena ne pysyivät koko hänen loppu-elämänsä ijän, eivätkä kirkastuneet enään koskaan.

Kun Teikku näki Saumasen katseen, niin ymmärsi hän, että hänellä ei ollut enään mitään tekemistä siellä. Hän rupesi lähtemään pois. Hän katsoi Saumasta, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, palkkani on vielä saamatta. Saumanen kyllä ymmärsi sen katseen.

Sanaakaan puhumatta painoi hän poislähtevän Teikun kouraan viisimarkkasen. Istui lähimmäiselle tuolille. Siinä näki hän oman mitättömyytensä lapsen kasvatuksessa. Painoi käsiin päänsä ja itki.

Ruton varjo lepäsi huoneessa.

-- -- --

Jo vuosi-tuhansia on tuommoinen rutto ollut mailmassa, on jäytänyt kansojen siveyden elinjuuria. Se löytää tiensä niin herran kun talonpojankin, ylhäisen ja alhaisen, köyhän ja rikkaan asuntoon. Se on vaarallinen tauti. Kaikkialla ja joka paikassa tunnetaan sen rankaiseva ja häpeällinen läsnä-olo. Kirouksena ja häpeänä lepää se kansassamme. Ainoastaan kohonnut, mahdottoman korkealle kohonnut nais-sivistys voipi yksin sen taudin idut tappaa. Siis rivakkaasti eteenpäin, uusilla voimilla ja uudella uskalluksella naisen sivistyksen kohottamiseksi.

Kuvernyöri.

Noin puolen vuosisataa ajassa taaksepäin oli erään Pohjanmaan seurakunnan takalistolla pieni mökki. Mökki ei ollut erinomaisempi kuin muutkaan töllit saman kylän takalistolla. Olihan vaan tuommoinen tavallinen neliseinäinen töllipahanen, jommoisia jo nykyaikana löytyy isompien seurakuntien takalistolla väliin kymmen-lukuisina muutaman neliöneljänneksen alalla. Töllin ympärillä oli muutaman kapan alan laaja pellontilkku.

Tölli oli rapistunut samoin kuin sen pellon ympärillä oleva hakuliaitakin. Pelto näytti ennen olleen hyvässä voimassa; sitä todisti vielä ne leveät ojat, jotka olivat jo osaksi umpeen valuneet ja joissa oli kaikkialla menestyvää katajaa ja pajua. Kaikista näki, että voimakas käsi sitä oli ennen viljellyt, mutta nyt se lienee ollut poissa. Ympärillä oleva hakuliaita oli sieltä täältä niin rapistunut, jotta saattoi aivan vaivatta astua yli rikkouneista paikoista. Tuvan tuohikatostakin oli putoillut malkoja sieltä täältä ja tuohilevyt olivat repallaan ja auringonsäteistä kouristuneet. Tuvan edessä oli havupuista tehty piste-eteinen, jossa oli niin harvat seinät, jotta siihen saattoi sadevesi ja lumi tunkeutua mistä paikassa tahansa. Mutta kun katsoi tarkemmin tuota töllin rätisköä, niin näkipä siinä jotain miellyttävääkin. Uudet, kirkkaat kuusen havut olivat aina levitetyt eteisen aukon suulle ja sen sisällä oli niin puhdasta, jommoista aniharvoin on nähtävänä sellaisissa mökeissä. Lattia oli pesty ja lakastu puhtaaksi. Akkunalasit, vaikka vanhat ja rikkinäiset, tuohilla ja päreillä paikatut, olivat puhtaat.

Noin yhdentoista vuotias poika istui loukossa lattialla ja rakenteli pientä tuulimyllyä. Hänen vaatteensakin, vaikka vanhat ja jotenkin ala-arvoiset, olivat kumminkin puhtaat ja eheiksi paikatut. Poika oli kauniskasvoinen ja solakkavartaloinen miehen alku.

Rauhallisen näköisenä istui hän siinä jalkojensa päällä loukossaan, liittäen puupalasen toisensa perästä myllyrakennukseensa. Noin kolmenkymmenenviiden vuoden paikoilla oleva, komea ja punaposkinen nainen, istui toisen tuvassa olevan akkunan edessä ja kehräsi. Hän oli entisen sotamiehen Oivan leski ja pojan äiti.

Hänen miehensä oli jo kuollut, kun heidän poikansa syntyi. Poika oli syntynyt Antinpäivänä ja koska isän nimi oli Antti, niin sai poikakin edellä mainitun nimen. Siitä saakka oli Anna -- se oli vaimon nimi -- elättänyt itseänsä ja poikaansa kättensä työllä. Vaan ettei he sillä ajalla olleet puutetta kärsineet, sitä todisti niin äitin kuin pojankin pulleat posket. He tulivat hyvin toimeen. Ja vaikka eivät eukon voimat riittäneetkään tuon pienen peltotilkan viljelemiseen ja tuvan korjaukseen, joten aita sai lahoa ja ränsistyä, pelto kedottua ja ojat kasvaa metsää, niin oli hän sitä uutterampi tekemään sitä työtä, jota hän jaksoi. Hän oli taitava kaikellaisissa vaimoväen käsitöissä ja askareissa ja kylän emännät tarvitsivat usein hänen uutteruuttansa ja taitoansa.

Valmis oli hän seuraamaan, milloin yhden, kulloin toisen emännän kutsumusta, ja kylästä palatessaan oli hänellä aina isot nyytit ruokavaroja kädessä ja vähän lantteja lakkarissa, joita oli saanut työpalkaksi. Kaiken rahan minkä sai, säilytti hän pienoisessa hurstipussissa arkkunsa pohjalla, jotta hänellä oli aina joku markka säästössä huonompien päivien varalta.

Pojastansa hän paljon piti, sitä rakasti hän niinkuin ainoastansa äiti voi rakastaa; eikä nimekkään sillä Antti oli hyvä poika ja täytti kaikki äitinsä pienimmätkin vaatimukset ja käskyt. Ainoastansa yhdessä asiassa eivät he sopineet yhteen.

Antti oli äitinsä asioilla kylässä käydessään tullut usein yhteen pitäjän suutarin, Raja-Jaakon kanssa. Oli kuunnellut hänen tarinoitansa, jotka olivat puoleksi totta, puoleksi valhetta. Raja-Jaakko puheli niissä tiloissa Antille opissa olostansa ja kehui oppipoikien kohtaloita ja elämää, miten parhaiten taisi. Ne semmoiset tarinat iskeytyivät Antin vilkkaasen mieleen semmoisella voimalla, ettei hän voinut saada tukahdutetuksi haluansa päästä semmoista koettamaan; eipä edes rakkaus äitiinkään voinut sitä kumota. Hänen teki mielensä maailmaa laveammalta katselemaan, teki mielensä kaupunkiin -- suutarin oppiin. Niin, ja sitten kun on päässyt kisälliksi, sitten "vantraamaan" Pietariin, juuri niinkuin Raja-Jaakkokin.

Aamulla oli Antti ilmoittanut aikeensa äidillensä ja pyytänyt suostumusta, vaan olikin saanut kieltävän vastauksen. Äiti ei tahtonut laskea poikaansa liukkaille mailman poluille; hän tahtoi pitää vanhuutensa turvan tykönänsä, sillä Antti oli hänen ilonsa, oli ainoa toivonsa.

Ajatuksiinsa vaipuneena vuoleskeli Antti siinä isävainajansa isolla puukolla myllyänsä, vaan kaukana poissa harhailivat hänen ajatuksensa myllystänsä. Viimein valloitti hänen utukuviensa loistava tulevaisuus kokonansa. Puukko putosi pois hänen kädestänsä, puupalanen vierähti samoin. Antti nojasi selkäänsä seinään ja alkoi miettimään. Kaukana harhaili sielu ruumiista, ajatukset todellisuudesta. Hän ei ollut enään olevinansa yksinkertaisessa puhtaassa äitinsä tuvassa, vaan kaukana kaupungin suutarin työhuoneessa. Hän oli istuvinansa kumarassa työnsä ääressä, pisti puranterän talipalaseen ja sitten kengän pohjaan, sitten oli hän asettavinansa puunaulan reijän suulle ja lyödä kaljautti yhdellä vasaran iskulla naulan umpeen. Laatuun se oli käypinä, ei moitetta mitään. Ja sitten kun ilta tuli ja työstä lakattiin, niin sitten -- anniskeluun, niinkuin Raja-Jaakkokin.

Syksyinen ilta alkoi jo hämärtää, vaan Antti ei huomannut sitä. Hän istui vielä seinän nojassa, pää nojattuna hirteen. Silmät haaveksien katselivat tuvan kattoa. Kenties näki hän oman äitinsä kuvan tuvankatossa, kaupungin suutarin työhuoneen ja oman tulevaisuutensa. Äiti oli myöskin vaipunut entisyyden unelmiin, ettei huomannutkaan poikansa haaveksimista, eikä illan lähenemistä. Viimein, kun ilta oli niin pimeä, ettei hän nähnyt enään kehrätä, heräsi hän unelmistansa. Hän nosti rukin syrjään, pani huivin päähänsä, joka hänen kehrätessään oli vaipunut hartioille ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin, kantaen sylissään halkoja. Nyt vasta heräsi poika unelmistansa, kun äitinsä kolisteli halkojansa.

"Äiti, minun pitää päästä kaupunkiin!" sanoi Antti äkkiä.

"Joko sinä taasen --, nuorihan sinä olet vielä."

"En minä ole enään nuori; nuorempana Raja-Jaakkokin on oppiin mennyt,"

"Raja-Jaakko puhuu tuulia taivaita. Ei häntä tarvitse uskoa."