Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KYLÄKERTOMUKSIA I

Kirj.

R. Linna.

Lapualla, Jaakko Hissa, 1890.

SISÄLLYS:

Moukka konsertissa Ruttoa. Kuvernyöri. Ylitalon isännän naiminen. Onni on epävakanen. Sana pahuuden palveluksessa. Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön. Riita-Veljet. Merisankarin seikkailukset.

MOUKKA KONSERTISSA.

"Menetkö, Jussi, tänä iltana konserttiin?" kysyi Tuomas tuttavaltansa, kun tuli häntä vastaan tiellä.

"Konserttiin? Mikä se konsertti on?" kysyi Jussi kovin hölmistyneenä.

"Etkö sinä sitä tiedä? Lukisit vähänkään edes 'aviisuja', ettet aina 'neljän kuninkaan raamatuita', niin tietäisit edes mikä konsertti on."

"En kuolemaksenikaan minä sitä tiedä, mikä se on."

"No, se on, se on, semmoinen, jossa mainio laulaja laulaa", selitti Tuomas, ja hän näytti Jussin silmissä niin kovin viisaalta.

Ihmetellen katseli Jussi Tuomasta.

"Mainio laulaja! Onko sitä sitten vielä mainiompiakin laulajia kuin meidän Priita-Maija, joka laulaa kaiken maailman viisut ja renkutukset?"

"On; sitä on semmoisiakin laulajia, joita koko maailma kiittää. Niillä on hyvin kaunis äänikin, niillä. Minä sinuna menisin tänä iltana konserttiin, että kuulisit edes kerrankaan oikeata laulua."

"Oletko sinä sitten ollut koskaan konsertissa?"

"En minä 'justiin' ole ollut, vaan minä tiedän kumminkin, minkälainen siellä on olla ja miten siellä ollaan."

"Minkälainen siellä on olla?" kysyi Jussi.

"No, siellä on olla kuin taivaassa. Ja siellä pitääkin olla hiljaa ja istua yhdessä kohden, eikä saakaan kävellä ja puhua polittaa niinkuin talvella Kasperin teaterissa. Välistä vaan pitää käsiänsä yhteen lyödä paukuttaa."

"Sepä nyt vasta on kummaa. Pitäisipä sitä sitten mennä katsomaan sitäkin kummaa. Onkohan siellä edes niinkään hupainen olla kuin Kasperin teaterissa?"

"Hupaisempi, paljon hupaisempi kuin Kasperin teaterissa!"

"Vaan paljonkohan se maksaa! Pääseeköön sinne viidelläkolmatta pennillä?"

"Hui hai! Ei puhettakaan! Ei sitä saakaan hyvää ja helppoa. Maksaa sitä aina kauniista pitää."

"Paljonkohan tuosta menisi, jos tuolla olisi käydä tuota kuulemassa?"

"Viisikymmentä penniä."

"Paljonpa maksaa; jos olisi koettaa tinkiä, eiköhän helpottaisi?"

"Elä koetakaan. Se ei siitä veny eikä vanu enempää kuin Iikeri-vaarin sijat."

"Jokohan ei veny eikä vanu."

"Ei. Mutta kyllä sinun nyt pitää mennä tänä iltana konserttiin, että kuulisit muidenkin laulua, ei aina vaan Priita-Maijan."

"Jos siellä vaan on niin kovin 'lysti' olla, niin pitäneekö tuonne sitten mennä."

"Kyllä siellä on 'lysti' olla. Et kadu kauppojasi, jos vaan menet sinne."

"No, minä menen."

"Mene vaan, minä tulen kanssa."

"Minkä aikana se alkaa?"

"Viideltä."

"Onpa siihen vielä aikaa. Minä käyn odottaessani asemalla. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Kyllä Jussin nyt teki kovasti mieli konserttiin. Ei hän olisi malttanut olla poissa konsertista, ei, vaikkapa kotona olisi tuli ollut nurkassa, tai Priita-Maija olisi aikonut ottaa rohki eronsa koko miehestä, jos vaan sinne meni. Ja muutoinkin hän oli jo ollut niin monta vuotta renkinä ja tienannut kokoon siksi rahoja, että hänen toki nyt kannatti kerran kuunnella muitakin laulajia, ei aina Priita-Maijaa; "kyllähän vielä hänen lauluansa kerkeää kuulla vastakin. Muutoin Priita-Maija, kun vimpauu, niin se huutaa huoneessa ja ulkona, että seinät soi ja alkaa jo lopulta käydä kylläksikin, mutta ei tohdi kieltää, eli kun se likka pintauu, niin silloin ei Jussilla olekaan makeat edessä; ottaa vielä eronsa. Ja olihan hän itse viime pyhänä kortilla tienannut monet markat, jotta näitä nyt sai panna jo vähän menemäänkin." -- Hän oli jo kerran yrittänyt naimaankin, vaan kuulutuksista oli morsian ottanut eronsa. Silloin oli häneltä päässyt itku. Vaan kun hän oli juuri parhaallaan itkemässä pirtin penkillä, niin sattui sinne tulemaan Priita-Maija ja näki hänen itkevän. Priita-Maija arvasi Jussin surun syyn. Lohduttaakseen Jussia lauloi hän niin kauniisti kuin suinkin osasi "kukkuu, kukkuu" j.n.e. Siihen paikkaan jäi Jussin itku ja hän kuunteli ihmetyksellä Priita-Maijan laulua; laulun voima oli hänet lumonut. Jussi rakastui yhtäkkiä Priita-Maijaan silmiä, korvia myöten. Nyyhkien ilmoitti hän tunteensa Priita-Maijalle. Se oli Priita-Maijan mieleen, sillä sitävastenhan hän oli laulunsa juuri niin parhaan mukaan laulanutkin. Kun hän oli jo likempänä kolmeakymmentä, eikä vieläkään ollut miehestä mitään tietoa, oli se uutinen hänelle oikein suloinen ja hyvä sanoma. Jussi taasen sai Priita-Maijassa sen takaisin, jonka hän oli vasta surukseen kadottanut. Jussi oli siis hyvin "musikaalinen" mies, sillä laulun voimahan se oli, joka juuri oli hänet saanut uudestaan naimista ajattelemaan, josta ajatuksesta hän oli jo epätoivossaan ollut vähällä luopua. Siinä syntyi siis vanhan naimisen raunioille kihlaus ja äkkiä. Eivät he kumminkaan aikoneet heti kuulutuksiin panna, vaan aikoivat odottaa vielä syksyä, jolloin Priita-Maija pääsee irti palveluksestaan. He asuivat samassa talossa. Priita-Maija piikana ja Jussi oli huonemiehenä. Priita-Maijalla oli siis hyvä tilaisuus hoitaa "helluansa" ja laulella hänelle välistä. Mutta nyt aikoi Jussi mennä viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoillansa konserttiin.

Näitä kaikkia mietti Jussi, kun hän asteli asemalle, aikaa kuluttaakseen, kunnes konsertti alkaisi.

Kun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun:

"Minun kultani kaunis on, Vaikk' on kaitaluinen." -- -- --

Enempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se mainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän piljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä touhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki hän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja postipoika.

Jussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä.

Nolostuneena meni hän tuolille istumaan.

Pitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin oli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri korviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän aina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili mielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen, kun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun vielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut, katselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen.

Jussi meni erääsen kauppapuotiin aikaansa kuluttamaan. Hän osti sieltä -- viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoilla tietenkin -- ihka uudet, punaisella sahviaanilla reunustetut rukkaset. Sitten lähti hän odottamaan konserttipaikalle.

Mutta kun Jussi perille saapui, niin ei siellä oltu vielä niinä miehinäkään, että tässä konsertti alkaisi. Jussi seisoi seinänvierustalle aikaa odottamaan. Monenmoisia ajatuksia liikkui siinä hänen päässänsä, kun hän ajatteli ja aprikoitsi, kuinka se nyt oli käypä se hänen konsertissa olonsa. Pisti siinä tavasta pelkokin päähän, että jos tämän nyt vaan saa tietää Priita-Maija, että hän on käynyt muitakin laulajia kuulemassa, kun Priita-Maijaa, niin ottaa vielä eronsa. Mutta toiselta puolelta oli hänellä uteliaisuus niin suuri, ettei malttanut poissakaan pysyä. Konserttiin päätti Jussi vaan mennä, vaikka tulisi kuinkakin tiheä loppuselvitys.

Mutta yht'äkkiä tuotiin salin ovenpieleen pieni pöytä, jonka taakse istui eräs mies. Eteensä aukasi hän pienen arkun, jossa oli paljon papereita, sitten istui hän rauhassa ja näytti odottavan jotakin. Ihmetyksellä katseli Jussi miestä ja koetti arvata sitä, mitä varten se siinä istui, vaan ei saanut sitä asiaa selville. Mutta siinäpä tuli jo Tuomaskin ja hänen puoleensa kääntyi Jussi kysymyksellänsä, vaan tohtimatta kumminkaan sitä isosti kysyä, mutta hiljaan hän sen Tuomaan korvaan supatti, ettei mies kuulisi. Tuomas vaan nauroi viisaasti ja alkoi puhuttelemaan miestä. Silloin kuuli Jussi, että se olikin sisäänpääsylippujen myöjä. Tuomas osti piletin ja Jussi osti kanssa. Viisikymmentä penniä se maksoi, joka oli muuten Jussin mielestä niin hirveän iso raha niin joutavaan panna kuin laulajaisiin. Hän ajatteli: Jos olisi tuokin raha vaan laudassa, niin olisipa se nätti saalis, jos senkin edestä vaan toista saisi "pietillä käyttää." Vaan ei kehdannut sentään palatakaan, kun kerran tuli niin rennosti käsi taskuun pistetyksi ja sieltä rahakukkaro mahtavasti esiinvedetyksi. Ovella otettiin Jussilta piletti pois, vaan ohjelma, "prokrammi", jätettiin, josta hän sai katsoa, kuinka laulajaiset menivät, mitä laulua laulaja milloinkin lauloi; niin selitti Tuomas, kun he saliin astuivat ja heille näytettyyn paikkaan istuivat. Paljon oli salissa istuimia, paljon Jussin mielestä. Vaan yksi ylennetty paikka, lava nimittäin, salin perällä, veti Jussin huomion puoleensa. Tuota seikkaa täytyi hänen kysyä Tuomaalta -- korvaan supattamalla tietenkin.

"Siihen se mainio laulaja tulee seisomaan, kun se laulaa", selitti Tuomas asian ymmärtäjänä. Siihen täytyi Jussin tyytyä. Enempää ei hän saanut tietää sen tärkeän illan tapauksista edeltäpäin, kun hän ei ymmärtänyt edes ohjelmaakaan, sekin kun oli ruotsalainen ja Jussi ei olisi edes osannut hääviin lukea sitä, jos se olisi ollut suomalainenkin, hän kun oli huono-lukuinen. Sydän syrjällään odotti siis Jussimme konsertin alkua.

He olivat kahden salissa. Ei ketään muita kuulijoita ollut vielä saapunut.

Jussilla oli siis hyvä tilaisuus miettiä nyt.

Hän katsoi kelloansa. Ihmeellisen hitaasti kului nyt aika. Verkkaan, kovin verkkaan liikkuivat kellon viisarit. Jos vaan Jussi olisi tietänyt, että aikakin kului yhtä sukkelaan kuin hänen kellonsa viisarit liikkuivat, niin varmaankin olisi hän sormittanut kelloansa, olisi vääntää vivauttanut viisareita sen kolmeneljännestä eteenpäin, että tuo jännittävä hetki olisi ollut jo käsissä. Mutta Jussi oli kumminkin siksi viisas, ettei uskonut siitä keinosta lähtevän mitään apua ajan kululle, ja siis antoi hän kellonsa viisarit olla rauhassa. Ja muuten hän ei olisikaan raahtinut kelloansa muussa tilaisuudessa sormiakaan. Se oli hyvä kello se, ja päälliseksi vielä niin helppo. Lontoolainen "pifeclari" se oli. Pelissä sen oli Jussi voittanut senkin. Kankaan Tapani sen oli pannut peliin. Yö sitä oli pelattu, sen kellon omistamisesta, vaan aamulla se oli tullut Jussille. Ylpeänä oli sen Juho silloin työntänyt taskuunsa. Onnellinen mies oli Jussi pelissä. Melkeinpä yhtä hyvä voittamaan kuin Pieti-Tanukin. Monasti oli hän jo Tanunkin voittanut pelissä, vaikka Tanu olikin niitä maanmainioita korttimiehiä. Mutta usein Tanukin oli hänelle tehnyt kiusaa vuorostaan. Vaan ei ollut auttanut viime pyhä-iltana Tanun juonetkaan, pietissä piti vaan pojan käydä ja vieläpä neljän markan pietissä, kun kahden kakolle joutuivat Korven pirtissä. Kaikki muut olivat hirmustuneena pois jääneet, kun lauta jo oli niin iso, vaan Jussipa, kun Tanu oli voittoriemulla kehassut valttejansa, oli myöskin vilkaissut lehteihinsä ja sanonut: "nakki passista", silloinkuin kaikki muut olivat sanoneet: "passi nakista". Voittihan se silloin Jussi Tanun, vaikka Tanu olikin niitä mainioita, ja Jussi sai rahat. Saivarelta oli Tanu silloin häätynyt neuvoa kysymään, kun neljän markan pietille ajettiin. Niitä rahoja sai Jussi kiittää uusista rukkasistansa, jotka hänellä nyt olivat kädessä ja jotka olivat niin komeat, oikein punaista sahviaaniakin oli suissa. Niitä rahoja sai hän kiittää siitäkin, että nyt istui konserttisalissa, kuten herra ainakin. Ja vielä siitäkin sai hän kiittää niitä rahoja, että hänellä oli konsertin "prokrammi", joka oli pistetty toiseen rukkaseen, kuten hän luuli pitävän tehdä.

Yht'äkkiä alkoi saliin tulvailla enemmältä väkeä. Tuli nimismies hienoine rouvineen. Tuli kaupanhoitaja morsiantansa kainalossaan kantaen. Tulipa kirkkoherra ja paljon muita. Ja kaikki ne sioittelivat itsensä Jussin ja Tuomaan eteen istumaan.

Nyt ei ollut enään aikaa kuin viisi minuuttia. Jussi rykäsi, teroitti kuulonsa ja näkönsä, että kaikki näkisi, eikä mitään katoaisi. Viime minuutilla oli niin hiljaista salissa, että olisi helposti kuulunut kärpäsen surinan toisesta salinpäästä toiseen.

Vihdoin löi salin kello tärisevään jouseensa viisi. Taiteilija -- suokaa anteeksi, ei kun enkeli -- astui lavalle. Kukkia hivuksissa ja kyynäspäihin ulottuvat valkoiset hanskat käsissä. Nyt silmänräpäyksessä korvia myöti rakastuneiden nuorien herrojen riveistä kuului sydäntä särkevä "ah"! Raivokkaat käsien taputukset seurasivat esiintymistä. Tuomaskin taputti käsiänsä, käskipä vielä Jussinkin taputtaa, vaan Jussi ei sitä tehnyt. Vielä istui hän kylmänä. Eräs "heikkoastia" kuroitti enkelille kukkaisvihon, jota hän suvaitsi pitää kädessään koko konsertin ajan.

Sitten alkoi hän laulamaan. Ensin kuunteli Jussi kylmästi laulua, vaan kuta edemmäs laulaja lauloi, niin sitä enemmän muuttui Jussin ajatus hänestä. Ensin alkoi hän ihmettelemään laulajaa, vaan sitten hän häntä jo jumaloitsi lopuksi. Ja kun laulaja oli päässyt ensimäisen laulu-numeronsa loppuun, niin ei Jussin ihastus enään rajojansa tiennyt. Sillä lailla ei Priita-Maija vielä ollut ikinä laulanut. Suu auki, silmät seljällään katsoi Jussi syvimmällä kunnioituksella laulajaa, ja peljäten, että jos hän vaan ei sitä nyt oikein tarkasti katso, niin se näky katoaapi pois. Ensimäinen morsian, sitä seuraava suru, Priita-Maija, tähän asti surullisine lauluineen, korttipelit, Pieti-Tanut ja kaikki, jotka hänessä tähän asti olivat kunnioitusta herättäneet, kiitivät nyt huimaa vauhtia alas mäkeä Jussin silmissä. Kuin kuvapatsas istui Jussi, katsella ammotellen laulajaa. Hän ei kuule, että nyt toistamiseen jo taputetaan käsiä salissa. Vasta kun Tuomas nyhjäsi häntä kylkeen ja sanoi: "Taputa sinäkin", heräsi Jussi sen verran, että tajusi mistä nyt oli kysymys. Ja nyt vasta taputti hän, jyskytti työssä kovettuneita kouriansa niin hirmuisesti yhteen, että kaikki luulivat Jussin kadottaneen järkensä tai vähintäänkin saaneen hetkellisen hulluuden puuskan.

Konsertti meni menojansa ja Jussin ihastus ja mielihyvä kasvoi joka silmänräpäys.

Viimeinen numero oli laulettu ja nyt oli Jussin ihastus saavuttanut äärimmäisimmät rajansa. Sali kaikui hänen innokkaista käsiensä läiskytyksistä. Hän näkee että kukkakimppuja ja seppeleitä lentää oikein satamalla taiteilijan jalkain juureen lavalle. Hän näkee että Tuomaskin viskasi sinne kukkansa. Nyt nyhjäsee Tuomas häntä uudelleen kylkeen ja sanoo:

"Viskaa sinäkin!"

Ja Jussi viskasi. Vasemmassa kädessä oli hänellä lakki, oikeassa oli uudet, vasta ostetut rukkaset, joista toiseen oli pistetty laulajaisten ohjelma. Hänellä ei ollut kukkasia, vaan sen sijaan rukkasia. Hän viskasi sen mitä nyt haltijoissaan sattui käsiinsä saamaan, hän viskasi -- rukkasensa. Nakkasi ne väkevällä kädellänsä. Ja sitten tuntui sydänalassa niin sanomaton hyvänmielen tunne, sillä olihan hän siten osoittanut ihastustansa.

Mutta muita kuuntelijoitapa se ei tyydyttänytkään. Heikompi sukupuoli tunsi itsensä, laulajan persoonassa, syvästi loukatuksi. Mutta mistäpäs Jussi otti kukkia, kun ei ollut. Mikä verraton häpeä! Saada samalla kertaa rukkaset ja oman, suurimmalla huolella valitun "rokramminsa" takaisin! Laulaja ei ollut saanut vielä ikinä kokea keltään ihmiseltä senlaista auliutta. Hän häpesi. Hän horjui. Hän oli vähällä mennä tainnoksiin. Ja kun heikompi sukupuoli näki laulajan hämmingin, niin ei se enään jaksanut itseänsä hillitä, vaan lujin-luontoiset riensivät laulajaa lohduttamaan; kaikkein "heikoimmat astiat" hykertyivät itkemään häpeästä ja epätoivosta. Kaikkein silmät olivat käännettyinä Jussia kohden. Ja kun ensimmäinen itkun puuska oli mennyt ohi, niin puhkesi heikompi sukupuoli vihdoinkin sanoihin.

"Fyii'i!" kiljasi muudan.

Kukapa sen tietää kuinka paljon Jussi-parka olisi saanut vielä osakseen noita kulturikielisiä korulauseita, jos niitä vaan ei olisi keskeyttänyt nuorien herrojen vimmastus. He kun näkivät, että heidän "daaminsa" oli mitä suurimmasti loukkautuneet Jussin hyvänmielen osoituksista, niin he, kuten kunnon "kavaljeerit" ja ritarit konsanaankin, katsoivat velvollisuudekseen puolustaa heikomman sukupuolen kunniaa. Vaan kun Jussi puolestaan ei ollut mikään ritarillinen mies, että häntä olisi sopinut vaatia kaksintaisteluun, niin he aikoivat heittää hänet nurinniskoin ovesta ulos. -- Jussi ei ole ikinä ollut oikein hyvässä sovussa herrassäädyn kanssa, sillä hänen ajatuksensa oli, että herrojen tulisi kiittää kansaa jok'ainoasta leipäpalasestaan, minkä nautitsivat, jonka heikko jäsen hänkin tiesi olevansa. Herrat eivät koskaan olleet Jussia kohdelleet niinkuin ihmistä, vaan niinkuin työjuhtaa, ja siitä syystä Jussi kantoikin karemieltä herroja kohtaan. Ja jossain toisessa paikassa hän olisikin epäilemättä antanut noiden vihattujen herrojen tuntea hänen työssä karaistuneita kämmeniänsä, miltä niiden läjäys maistaisi, vaan nyt sanoi hänelle vaisto, että hän olikin juuri itse syypää hämminkiin, mutta miten, sitä hän ei vielä tietänyt. Vaan silloin sattui hän silmäämään laulajaa, jota parhaallaan naiset lohduttivat miten parhaiten taisivat, ja siellä näki hän laulajan jalkain juuressa uudet komeat kintaansa. Silloin älysi hän hämmingin ja kyynelten syyn. Ja nyt oli hän kuin olisi häntä yhtäkkiä käytetty kymmenen markan pietillä, eli hänen olisi täytynyt niellä kerralla kannu etikkaa. Hän ei yrittänytkään tekemään vastusta. Hän katsoi vaan, josko olisi ollut valmis lähtemään ulos, sillä nyt näytti jo salissa olo alkavan käydä kovin kuumaksi. Ja kaikki nämät ajatukset, jotka olemme kertoneet, vilahtivat yhdessä minuutissa Jussin aivojen läpi. Akkunat vilisivät kymmenenä silmissä. Ensin kuumeni toinen poski ja sitten heti toinen. Hän tunsi, kuinka niskaansa tartuttiin ja häntä raahattiin aikanujua ulos. Ovella annettiin hänelle potku polvella, että lensi yhdellä loikauksella eteisen läpi rappuja alas ja portaiden eteen. Lihavan kauppamiehen laiha puotipoika, kylänkesken Villipeuraksi haukuttu, se toimitti sen ritarillisen työn ja niin sukkelaan, että Jussi ei joutanut ajattelemaankaan, ennen kuin oli porrasten edessä ja hieroi kipeitä takapuoliaan. Siellä istui Jussi nyt portaiden edessä ja kiroili kovaa onneansa. Mieli teki mennä saliin takaisin ja antaa oikeaan ja vasempaan, niin että tempun tietäisivät. Ensikerran oli hän tuotu semmoista vonkaa ulos, että helisi vaan maailma korvissa, vaan nyt hän ei niin antaisikaan tuoda itseään ulos. Rukkasensa olivat vielä salissa, jotka olisi pitänyt kaikella mokomin noutaa pois. Vaan kun hän sitä ajatteli, niin kylmä väristys kävi pitkin selkää. Ei sinne saliin ollut niin helppo mennä. Hänellä oli vielä liian tuoreet muistiaiset edellisestä salissa käynnistään, pöhöttyneissä poskissaan ja rutisevassa niskassaan, jossa tuntui vieläkin Villipeuran sormen jäljet. Mutta viha kukkui povessa, joka pani pelolle kovaa vastarintaa. Silloin päätti Jussi huutaa rukkasiansa salista.

"Rukkaseni!" kiljasi hän.

Jussi seisoi oven keskireijällä, sääret hajallaan ja avopäin. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään. Jos eivät annakaan. Kun olisi huutaa toinen kerta. Olivathan ne maksaneet toista markkaa, että kannatti vähän huutaakin, eikä noin vaan menettää.

"Rukkaseni!" ärjäsi hän toisen kerran.

Silloin viskattiin salin ovi auki. Villipeura hyökäsi salista eteiseen. Rukkaset olivat hänellä kädessä. Ne lähetti hän Jussia kohden tulemaan semmoisella tarkkuudella, että parhaimmankaan "sporttimiehen" ei olisi tarvinnut hävetä sitä heittoa. Läjähti vaan Jussin otsaan, kuten juuri äsken laulajan silmille. Nyt oli hän itsekin saanut rukkaset.

Synkeitä ajatuksia aivoissaan hautoen lähti hän pois.

Hänen entiset huonot ajatuksensa herrojen suhteen oli saanut uutta virikettä. Ja varsinkin Villipeuraa kohtaan kantoi hän siitä hetkestä sammumatonta vihaa povessaan. Mutta kaikki ne ajatukset ja tapahtumat olivat hänestä vaan lasten leikkejä sen ropotin suhteen, joka hänellä oli vielä samana iltana jälellä, nimittäin tilinteko Priita-Maijalle siitä, miksi hän oli mennyt muita laulajia kuuntelemaan. Hiukset nousivat Jussin päässä pystyyn, kun hän ajatteli sitä hetkeä. Mutta kierteleminenkään ei auttanut, vaan käydä käsketyn pitää. Eipä siis kumma ollutkaan, jos Jussi asteli kotiansa allapäin pahoillamielin, kaiken kallella kypärin, kun hänelle oli sattunut sellaiset vastukset ja häväistykset päivällä, ja nyt oli vielä odotettavissa, herra ties, minkälaiset nuhdesaarnat. Väkisin pyrki Jussin suusta ilmoille kauvan pidätetty "saakeli".

"Perhana, kun olisi viinaa, että saisi upottaa siihen kaikki vaivat ja vastukset", ähkäsi hän astellessaan.

Sinä iltana tuli Jussi erittäin happamalla muodolla kotia. Priita-Maija ihmetteli sitä, mikä nyt Jussille oli tullut. Hän ei vielä tietänyt Jussin konsertissa käynnistä mitään, vaan jotakin ikävää hän epäili tapahtuneen ja päätti ottaa siitä selvän kun he pääsevät kahdenkesken puheisille.

Jussi istui alakuloisena penkillä, miettien keinoa, millä pääsisi helpoimmin läpi, vastaamatta suoraan Priita-Maijan kysymyksiin, vaan ei löytänyt mitään reikää.

Kun kaikki muut olivat menneet pois tuvasta, sanoi Priita-Maija:

"Missä sinä nyt olet ollut tämän päivän ja illan, ja mitä sinulle on tapahtunut, kun olet niin pehmeän näköinen, kuin olisi hierottu jokapaikasta koko mies?"

"Enpähän ole juuri ollut paljon missään, tuolla olen vaan pitkin kyliä kävellyt, töllistellyt," vastasi Jussi alakuloisesti ja kierrellen.

Vaan sepä ei Priita-Maijaa tyydyttänytkään. Hän ei olisi nyt laskenut Jussia tunnustamatta; ei vaikka olisi jäänyt vanhaksi-piijaksi.

"Ethän vaan ole tapannut kortilla rahasi?" kysyi hän, katsoen paljonsanovasti ja merkillisesti Jussia silmiin.

"En ole tapannutkaan", sanoi Jussi jurosti.

"Vaan jotain sinulle on tapahtunut, minä näen sen aivan selvästi? Sano vaan minulle kaikki, sano 'kullallesi' mikä sinua vaivaa?"

"Ei minua vaivaa mikään."

"Vai niin! Soo-oh! Vai et aijo sanoakaan? Vaan jos et nyt vaan sano suoraan mikä sinua vaivaa, niin meidän välimme saa olla tästä hetkestä kuitti."

"Kas sitä, eikös tehnyt sen jota pelkäsinkin", mietti Jussi.

Ja nyt heltyi hän -- poika-parka -- niin että tunnusti kaikki oikein perinpohjaisesti, sekä konsertissa olot, rukkas-jutut, ulostuonnit, ja tunnustuksensa lopetti hän valittamalla kipeätä ruumistansa.

"Onko sinun poskesi hyvinkin kipeät?" kysyi Priita-Maija osanottavaisesti.

"No mitä! Eihän hän ole edes vihainenkaan", kummasteli Jussi. "Onpa ne vaan jotensakin kipeät, sillä Villipeuralla on notkea käsi", sanoi Jussi sitten ääneensä.

"Voi Jussi-parka!" kummasteli Priita-Maija Jussin suureksi kummastukseksi, kun se vielä säälittelikin hänen vaivojansa.

Ja Priita-Maija ajatteli, että hänen tulisi tehdä nyt jotain merkillistä, ettei Jussi ottaisi eroansa hänestä, joten hän jäisi takanakin vanhaksi-piiaksi. Sitten lauloi hän, vanhaan laulunsa voimaan luottaen, Jussin korvien ihailtavaksi "pramian-piijan laulun."

Jussi kuunteli hartaasti Priita-Maijan laulua, ja mitä enemmän hän sitä kuunteli, sitä vähemmäksi väheni mainion laulajan taito hänen silmissään Priita-Maijan rinnalla, kunnes se lopulta tuntui hänestä, ettei se niin erittäin mainiota ollutkaan kuin kehuttiin. Priita-Maija ajatteli taasen, että se oli hänelle erittäin hyvä keksintö, se "pramian-piijan laulun" laulaminen. Hän kun oli silläneuvoin saanut Jussin mielen käännetyksi pois muista laulajista itseensä.

Rauha palasi Jussiin, ja miehen toivo Priita-Maijan sydämeen. Kumpikin istui käsikädessä penkillä toistensa vieressä ja niin syvissä ajatuksissa, etteivät huomanneet kuinka päreenkarsi kasvoi pitkäksi, kiemurteli ja luikerteli ja ajoi tulta edellään, kunnes se vihdoin tapasi takan kylkeen kiinnitetyn pihdin. Siinä se viimeisen kerran leimahti kirkkaasen liekkiin, sitten se sammui. Tupa kävi pilkkoisen pimeäksi.

Ruttoa.

Räätäli Saumasen tytär oli tullut yht'äkkiä sairaaksi. Saumasen eukko oli istunut koko yön kipeän tyttärensä vuoteen vieressä. Oli hautonut, hoitanut parhaan taitonsa mukaan, vaan siitä ei näyttänyt olevan apua.

Illalla oli Sanna yhtäkkiä joutunut vuoteen hyväksi; aamulla näytti hänen tautinsa olevan entistänsä kovempi.