Chapter 9

Siitä hetkestä oli Gunhildilla toinen huoli kannettavana. Ei vielä siinä kylläksi, että hän oli myönyt poikansa, hän oli vielä lisäksi laittanut niin, ettei hän voinut pelastua. Kahteen kertaan hän oli hänet paholaiselle myönyt. Ulos kadulle oli hän heittänyt poikansa huonojen ihmisten sekaan, jossa hän ei voinut oppia muuta kuin pahaa, ja niin hän oli tullut semmoiseksi raivoksi, että tuskin saisi omien syntiensäkään tähden armoa.

Hän ajatteli kaikkea tuota, mitä merimies oli kertonut. Ja kun hänkin, raaka laivamies, piti Bårdia rajumpana muita, niin saattoi arvata, minkälainen hän mahtoi olla! Varmaan hän oli hukassa, poika parka, nuorella iällään.

Pahinta kaikesta, että hän oli naisia vietellyt. Aivan kuin isänsäkin. Vietellyt naisia, useita naisia! Gunhild tiesi, minkälaista se oli, tiesi, miltä nuorelle naiselle tuntui, kun sai senlaista kokea. Ja hän oli monta turmioon saattanut. Moni oli hänen tähtensä elämän toivon kadottanut; moni hänen tähtensä kärsi suurimpia tuskia. Kuinka paljon valitushuutoja mahtoikaan hänen omaatuntoaan painaa; kuinka syvästi mahtoivat häntä kirota nuo monet, jotka turhaan häntä odottivat ja joita hän rajussa himollisuudessaan oli häväissyt. Gunhild käveli rauhatonna ja tuskaisena edes takaisin suuressa huoneessaan; väänteli hiestyneitä käsiään, pysähtyi ja tuijotti pitkät ajat joko tyhjään ilmaan tai sisäänpäin, omaan itseensä; sillä omaa elämätään hän nyt eli, eikä tiennyt muusta maailmasta mitään. Ja äkkiä hänelle selveni, ettei pojassa ollut syytä, vaan että hän, Gunhild itse oli edesvastauksessa kaikesta. Minkä poika sille voi, että hänet oli kadulle, roistoväen pariin heitetty, ja siellä kaikenmoista ilkeyttä oppinut. Ne naiset, jotka Bårdia kirosivat, olivat väärässä; häntä heidän vihansa pitäisi kohdata. Hän yksin oli syntiä tehnyt. Taikka ei oikeastaan hän, vaan tuo mies siellä kotipuolella. Bård Neset, joka oli hänet turmioon syösnyt, _hän_ syyllinen oli; hänen ylitsensä tämä valitus oli tuleva; _hän_ saisi kärsiä kaikesta, mitä oli tapahtunut, itsensä, Gunhildin, pojan ja kaikkien nuorien tähden, kaikkien niiden tähden, joiden elämä oli hukkaan mennyt. Ja niiden lasten tähden, jotka nyt kuljeksivat ympäri maailmaa oppien kaikkea pahuutta; syntiä karttui synnin päälle läpi koko elämän aina tuomiopäivään saakka.

Mutta poika oli viaton, ja hän oli pelastettava. Kunpa hän vaan tulisi. Aika oli pian kulunut; Gunhildilla oli enää päiviä luettavana kuukausien sijasta. Hän meni taaskin papin luokse, antoi hänelle rahoja ja pyysi rukoilemaan poikansa edestä joka ilta ja aamu. Pyysi myöskin, että pappi oikein kauniisti rukoili hyvää ilmaa seuraavana sunnuntaina kirkossa. Pappi rukoili. Ja hyvä ilma tulikin. Jo lau'antaina, ennenkuin kirkossa oli rukoiltukaan, kääntyi tuuli. Silloin sai Gunhild lujan luottamuksen pappiin. Kyllä hänessä varmaan olisi miestä, kun taistelu syntyisi paholaista vastaan.

* * * * *

Gunhildilla oli voimakas luonto; mutta hän tunsi kuitenkin päivä päivältä käyvänsä heikommaksi. Vihdoin viimein tuli Judith-äiti eräänä päivänä hänen luokseen. Vanhus näytti juhlalliselta, mutta samalla myöskin lempeältä, ja Gunhild ymmärsi kohta, että hänellä oli hyviä sanomia. Tulinen sähkövirta tulvasi hänen sydämmeensä: "hän on tullut?" -- kuiskasi hän. Vanhusta vähän arvelutti, ennenkun vastasi. -- Kenties oli.

Gunhild tahtoi syökseä ulos. Semmoinen levottomuus hänet valtasi, että tuntui, kuin olisi hän enemmän peljästynyt kuin ihastunut. Mutta Judith arveli, ett'ei mitään kiirettä ollut. "Kuinka niin? Onko jotain tapahtunut?" "Eipä juuri; mutta poika saattoi tulla hänen luokseen tuossa paikassa." "Onko hän täällä? pian, pian!" Gunhild oli sellaisessa kuumeessa, että se vanhukseenkin tarttui. "On kyllä, sekä hän että hänen vaimonsa", sanoi hän hymyillen. "Oikein kaunis pari siinä on!"

Gunhildin sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi istua. Useita kertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi ja tahtoi häntä auttaa. "Anna heidän tulla!" kuiskasi Gunhild. "Ette varmaankaan kestä sitä", arveli Judith. "Anna heidän tulla!" intti Gunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild kuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni. Joku vieras voima veti Gunhildia heidän luokseen, ei hän heitä nähnyt, mutta juuri kuin sumun läpi haamoitti häntä vastaan suuri, kaunis poika, jolla oli niin musta, paksu tukka, että säihkyi ympärillä. Ja hänen takanaan oli nainen, vaalea ja ihana suurine, loistavine silmineen. Gunhild riensi heitä kohti ja tukevat kädet ottivat hänet vastaan; kaikki kolme seisoivat yhteen pujottuina kädet toistensa ympärillä; Gunhild vapisi ja itki, eikä voinut puhua mitään. Mutta Bård sanoi: "Tiesinhän, että kerran sinut tapaisin. Varmaankin se hyvää ennustaa että sinut juuri nyt löysin." Anna ihmetteli, ett'ei heitä sanottu tervetulleiksi; ehkei ollut Gunhildille mieleistä, että poika oli naimisessa?

He kävivät istumaan, Gunhild molempain nuorten väliin. Ja hän katsoi ylös heihin, Annaan ja Bårdiin, ei kuitenkaan suorasti silmästä silmään. Hänen sydämmensä hehkui rakkaudesta poikaan, joka oli hänestä niin ihmeellisen kaunis. Kasvot olivat voimakkaat ja komeat, lämmin, eloisa hohde valaisi nuoruuden pehmeitä piirteitä, silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymy viehkeä. Entä Anna! Niin heleätä ja hienoa Gunhild tuskin ennen oli nähnytkään. Taivaan enkeliltä hän näytti Gunhildista, joka oli murtunut hirveiden muistojensa ja tuskallisten ajatustensa taakan alla. Hän otti Annaa vihdoin syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten aivan kuin etsien pelastusta häneltä. Bård sitä katseli ja hymyili ylpeänä kuin kuningas; nyt oli hän uudelleen varma siitä, että oli saanut maailman parhaimman tytön omakseen. Ja hän nousi ylös suuressa ilossaan, veti syvään henkeä ja näytti onnelliselta. "Nyt rupeamme vasta oikein elämään äiti!" sanoi hän.

Ja hän kertoi osaksi leikillä, osaksi toden teolla, että se oli Anna, joka hänet ihmiseksi oli tehnyt. -- "Ennen en ollut mikään mies, vaan susi suorastaan. Joku noita oli viskannut luontokappaleen haamun ylitseni; olin niin raivokas kuin metsän peto ja hävitin kaikki, mitä eteeni sattui ja itseni myöskin. Nyt siitä on loppu tullut. Pikku prinsessa on minut pelastanut ja äitini olen löytänyt; nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen elääkseni onnellisena ja luulenpa että tästä lähtein tulemme kaikki hyvin toimeen." Anna nojautui onnellisena häneen; Bård hymyili iloisesti äidilleen.

Gunhildista tuntui nyt kahta vertaa vaikeammalta. Tuossa nyt seisoi poika, onnellisin ihminen maailmassa, nuori, väkevä, iloinen, koko elämä avoinna edessään ja toiveita oli hänellä niin kauniita kuin ajatella voi; hän oli taistellut ja voittanut kaikki pahat, onnea ja hyvyyttä oli hänellä jäljellä; nyt hän alkaisi uutta elämää ja juuri samana hetkenä tuli äiti, kuin kova kohtalo hänelle vastaan mukanaan tuoden kuoleman ajatuksia ja hautajaiskelloja; muutamia päiviä sinulla vaan on elon aikaa, sitten temmaistaan sinut pois morsiusvuoteesta ja lähetetään pois helvetin syvyyteen. Nuo molemmat nuoret seisoivat tuossa kuin nukuksissa. Gunhild kalpeni, löi rajusti ympärilleen tyhjää ilmaa ja pyörtyi. Mikä Jumalan nimessä häneen tuli?

"Hän varmaankin tuli liian iloiseksi", sanoi Bård. "Kun hän ei vaan kuolisi", arveli Anna. "Ei suinkaan", sanoi Bård. He laskivat hänet penkille ja valelivat hänen otsaansa kylmällä vedellä. Gunhild tointui ja Anna oli vähällä itkeä ilosta kun hän taaskin loi silmänsä auki. "Armas, mikä sinua niin ahdistaa", sanoi hän. Hän kumartui hellästi Gunhildia kohti. Gunhild katsoi häneen jäykillä, levottomilla silmillään ja vaikeni. Viimein puhkesi hän ikäänkuin huokaukseen: "Lapsiraukkani, lapsiraukkani!" Muuta vastausta he eivät saaneet.

Bård alkoi kummastua. "Kuinka sinun on laitasi äiti?" kysyi hän. "Sinä et saa tulla sairaaksi nyt; kun juuri olemme löytäneet toisemme ja muuten kaikki on niin hyvin!" Gunhild huiski häntä pois kädellään. "Ei nyt, ei nyt", rukoili hän, "ei mitään siitä. Sitten! Herra Jumala sitten!"

Bård ja Anna katsoivat toisiinsa. Tämä herätti heissä pahan aavistuksen; he eivät mitään ymmärtäneet, mutta surullisiksi he kävivät. Gunhildin täytyi mennä vuoteelle. Hän lepäsi siinä hetken kädet ristissä silmien ylitse; sanoi sitten tahtovansa nukkua, jonka tähden Bård meni ulos. Anna istui hänen luonaan. Gunhild vaipui vähitellen horroksiin.

Yöllä he valvoivat molemmat hänen luonaan. Gunhild oli täydessä kuumeessa ja kauheasti levoton. Puoliyön jälkeen hän huononi ja alkoi hourailla. Nuorista ei kumpikaan saanut mitään selkoa hänen puheestaan; mutta sen he ymmärsivät, että joku häntä painoi. Outoa oli rakastavaisille tulla häiden ilosta tautihuoneesen; mutta vielä tuskallisemmalta tuntuivat nuo käsittämättömät sanat, jotka ikäänkuin varoittivat heitä epäilemään kaikkea maallista onnea. Pahinta ja oudointa, mitä nuoret, iloiset ihmiset kuulla saattavat! Ei aikaakaan ennenkuin Anna kuiskaisi: "Sinusta hän puhuu." Ja nuori vaimo vaaleni kuin palttina. Bård kuunteli. --

"-- -- Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! Elä kysy! elä kysy! Saatatko ajatella semmoista omasta äidistäsi? -- Ei, ei ... semmoista ei tapahdu ... semmoista -- ei." Valitusta ja levottomuutta. "Mitä Herran nimessä tuo on?" sanoi Bård. Anna tuijotti häneen levottomasti. Hetken päästä kuului taas kirkaiseva huuto. "Mene papin luokse, sanon minä! -- Sen nuoren papin luokse; hän on väkevä. Kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse... Silloin -- silloin --" Sairas alkoi väristä ja koetti nousta: "mene papin luokse, kuuletkos!" hän vaikeroitsi taas kauan ja levottomasti.

Anna katsoi Bårdiin, joka oli yhtä kalpea kuin hänkin. "Bård, ymmärrätkös tätä --?" kuiskasi Anna. Bård pudisti päätään. Anna hiipi häntä lähelle ja istui hänen polvelleen. "Minua niin peloittaa", kuiskasi hän hiljaa. "Joutavia", vastasi Bård ja hymyili.

Sairas alkoi taas puhettaan. He istuivat niin hiljaa, että kuulivat toistensa sydämen sykinnän. Anna painautui miehensä rintaan aivan kuin hätääntynyt lapsi. Bård ajatteli itsekseen: ehkä nainen tuossa tietää enemmän kuin kukaan muu. Varmaankin hänellä on näkyjä. "Mene papin luokse!... kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse --?" Ehkä hän kuolee? Tietäisikö hän loppunsa lähenevän? Ja senkötähden hän sairastui nähdessään poikaansa siihen sijaan että olisi siitä iloinnut? Ei, ei, ei. Ei hänen sanoissaan merkitystä ollut. Sairaita unelmia vaan, kipeän ihmisen mielikuvituksia, semmoisista ei kukaan välittänyt. Ja hän, nuori, reipas mies; -- mitä joutavia.

Sairas rauhoittui. Aamupuoleen hän nukkui. Nuoret siitä saivat hyviä toiveita.

* * * * *

Mutta ei hän levollisesti nukkunut; tunnin kuluttua hän taas heräsi kiivaalla parkahduksella, syöksi puoliväliin ylös ja oli kauheassa tuskassa. Anna lähestyi häntä, lohdutti ja rukoili, itki ja pyysi häntä rauhoittumaan. He olivat molemmat hänen luonaan. Bårdista alkoi tuntua kamalalta. Niin peljästyneitä ja tuskaisia silmiä ei hän vielä ikinä ollut nähnyt, kuin ne, jotka äiti häneen nyt loi. Niissä tuijotti suora hulluus. Mutta vihdoin näyttivät taas selviävän. Katse tasaantui ja sai vakavuuden. "Oletko siellä?" puhkui hän. "Olen äiti, elä minua pelkää", sanoi Bård niin lempeästi ja tyyneesti, kuin suinkin taisi. Gunhild vei kättä silmilleen, pudisti päätään, vaipui alas jakkaralle ja puhkesi katkeraan itkuun. Anna hiveli hyväillen hänen hiuksiaan ja itki mukana. "Nuku, nuku, me valvomme", rukoili hän. "Sinä tarvitset unta." Gunhild itki vielä enemmän. Hän ikäänkuin suli kaikesta tästä rakkaudesta ja tuosta hellästä, lämpimästä puheesta. Hän itki itsensä väsyksiin, nukkui uudelleen ja oli nyt levollisempi. Tällä kertaa oli kaikki ohitse.

Iltapuoleen hän istui ylhäällä. Bårdia ei hän tahtonut luokseen; Anna vaan sai tulla, mutta äänetönnä hänen täytyi olla. Anna olisi kysellyt niin paljon Bårdista, eikä Gunhild nyt kestänyt sitä kuulla. Mutta hänen läsnä olonsa tuntui Gunhildista hyvälle. Hän hyväili häntä aivan kuin rakasta lasta ja tuli siitä levollisemmaksi.

-- Kertoisiko hän surunsa ja tuskansa? Ei, ei, lapsiraukka siitä kuolisi ja pakenisi häntä kuin ilkeätä noitaa...

Mutta sanoisiko hän Bårdille? Ei, sitä hän ei voinut. Ei voinut sanoa tuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka siitä niin iloitsi, että oli löytänyt äitinsä! -- Mutta sanoa se täytyi. Hän istui ja mietti tätä siksi että melkein unohti kaiken muun. Entä papille? Sanoisiko hän papille ja pyytäisikö häntä ilmoittamaan Bårdille? -- Ei sekään käynyt. Tuommoista tuli kertoa lempeästi ja lieveästi; pappi ei sitä osannut, ei sillä tavalla. Hän säikähyttäisi pojan mieleltä pois.

Mutta valehdella --? Jos hän valehtelisi? Sanoisi osan, mutta ei kaikkea? -- Niin! Sen hän tekisi. Sanoisi nähneensä unta. Nähneensä unta, että hän kuolisi. Ja että hänen unensa aina olivat käyneet toteen. Niin! sen hän tekisi! Mutta kun Bård sitten tulisi papin luokse? Pappi hän tiesi enemmän. Liian paljon oli hän papille ilmaissut. Ja ellei Bård saanut totuutta tietää, ei pappi ehkä voisikaan mitään tehdä.

Ei, hänen täytyi kertoa kaikki. Muuta neuvoa ei ollut. Mutta ei tänä päivänä vielä. Hän oli liian heikko. Huomenna, tai ylihuomenna. Jonakuna muuna päivänä. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ei ollut kiiruumpaa. Pojallekin oli se parempi. Miksi saattaa häntä tuskaan enemmäksi aikaa kuin tarpeellista oli? Ja niin Gunhild vihdoinkin rauhoittui.

Hän pyysi Annaa menemään levolle. "Olen parempi nyt; ensi yönä saattaa tyttö valvoa." Anna oli väsymyksestä uupumaisillaan, hän teki niinkuin Gunhild oli pyytänyt.

Tuli toinen päivä; Gunhild oli vieläkin heikko. Bård kävi aina väliin hänen luonaan; mutta kun Gunhild häntä näki, ei hän voinut yrittääkään mitään sanomaan. Hän ei uskaltanut, hän pelkäsi Bårdia. Maan alle hänen voimakas katseensa olisi voinut hänet painaa.

Bård puolestaan oli myöskin salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Sydän sävähti hänessä joka kerran, kun hän näki ruumis-saattoa, tai kuuli sielukellojen soivan. Jos hänen nyt todellakin täytyisi kuolla, jos mustaan puetut ihmiset häntä kantaisivat maahan, kelloja soitettaisiin ja synkkää hautausvirttä laulettaisiin, hän laskettaisiin kylmään maahan, mädänneiden ruumiiden keskeen, kaivettaisiin alas ilmasta ja auringon valosta, kolme kyynärää maata ahtaan kirstun päällä! -- Hän värisi kauhusta.

Mutta äitiä nähdessään, ei hän voinut mitään kysyä. Äiti oli niin voimattoman näköinen, ettei hän tahtonut häiritä häntä levottomuudellaan. Mutta hän alkoi kauhistua äitiään. Mitä kantoi hän sydämellään, mustan pukunsa alla tuo kalpea nainen? Oliko hän povari? Oliko hänellä näkyjä? Nekö hehkuivat tuolla syvällä noissa suurissa, jäykissä silmissä?

Päivät kuluivat kauhean hitaasti ja kuitenkin hirmustuttavan nopeaan. Bård tunsi olevansa juuri kuin hautajaistalossa. Hiljaisuutta, äänettömyyttä oli ympärillä ja salaperäistä; kaikkein kasvot olivat kalpeat, silmät surusta himmeät. Anna kiusaantui tästä sanomattomasti. Hän kysyi Gunhildilta vaan ei saanut vastausta; hän kysyi Bårdilta, mutta tämä sekoitti sen pois jollakin muulla. Ja nyt se häntä painoi kuin taakka, tuo selittämätön arvoitus. Oliko siinä jotain ilkeätä? jotain salaista? koskiko se häntä? Miksi sairas niin usein häntä hyväili ja sanoi: "lapsi raukka!" Oliko hän tullut tänne kärsimään?

Yhä kummallisemmaksi sairas muuttui. Aina väliin hän kavahti ylös ja huusi: "Käskekää Bårdia sisään!" ja heti sen jälkeen hän taas vaikeroitsi: "ei, ei, en minä voi, en minä voi!" Taikka sitten hän pyysi heitä noutamaan pappia; mutta kielsi kohta taas. Välistä hän teki kummallisia kysymyksiä taikka kertoi hirveitä kamalia juttuja, levottomana ja totisena; sitten hän pyysi Annaa muistelemaan samanlaisia juttuja ja kyseli niitä niin tarkkaan, kuin olisivat ne häntä koskeneet. Aika ajoin hän hyötähyviään alkoi puhua mitä ilkeimpiä asioita paholaisesta ja hänen pettämisestään... Anna pelkäsi tuota kalpeata naista ja tuli yhä enemmän siihen luuloon, ettei hän ollut oikein viisas. Ei hän uskaltanut sitä muille sanoa, mutta hänen tuskansa ja neuvottomuutensa siitä yltyivät.

Kolme päivää oli noista kymmenestä jäljellä. Bård ei kestänyt kauempaa. Hän meni sisään äitinsä luokse ja kysyi vakavasti, mitä hänellä oli mielessä. Hän kertoi, mitä äiti sairaana ollessaan oli sanonut ja mitä hän sen johdosta oli uskonut. Gunhild istui ja peitti kasvojaan; Bård näki kuinka hän värisi, mutta hän ei mitään puhunut. Silloin Bård vallan peljästyi. "Vastaa minulle, äiti! Täytyykö minun kuolla?" kysyi hän. "Täällä minä käyn ja olen kohta kipeänä levottomuudesta, en saa rauhaa yöllä enkä päivällä; sano, olenko erehtynyt? vai täytyykö minun kuolla? eikö tuo ole vaan sairaallisia mielikuvituksia? Sano, äiti! Minä pyydän! -- sillä minä en voi nyt kuolla." Gunhild ei vastannut, väänteli vaan itseään. Vihdoin hän riensi makuuhuoneesensa ja sulkeutui sinne. Bård kuuli hänen vaikeroivan ja valittavan kuin kovissa tuskissa.

Bård meni sielunsa ahdistuksessa lääkärin luokse. Tämä sanoi, että hän oli terve kuin kala "etkä sinä kuole -- ell'ei ole niin sallittu". "Mutta minä en tahdo kuolla!" sanoi Bård. "Vaiti poika!" sanoi lääkäri. "Jos se on Jumalan tahto, täytyy sinun vaan taipua." -- Jumalan tahto! Kuinka Jumala saattoi senlaista tahtoa. Ilkein ihminen maailmassa ei sitä tahtoisi...

Hän meni papin luokse. Ei nuoren, vaan vanhan, sen, jonka hän tunsi. "Voiko Jumala tahtoa senlaista?" kysyi hän. "Me emme sitä tiedä", sanoi pappi. "Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme. Hänen tiensä eivät ole meidän tiemme ja niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös hänen ajatuksensa meidän ajatuksistamme ja hänen tiensä meidän teistämme." Bård syöksi raivoissaan ovelle. Mitä hän välitti Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän tahtoi elää, elää; hän tahtoi elää eikä kuolla! Synti oli ottaa häneltä elämä nyt, synti häntä vastaan, synti hänen äitiänsä, synti tuota nuorta tyttöä vastaan, jonka hän itseensä oli sitonut, hän ei tahtonut kuolla!

Mutta hetki hetkeltä tuli hän yhä levottomammaksi. Anna näki, että hän oli suuressa tuskassa. Ja hän hiipi itkien hänen luokseen ja pyysi kertomaan, mitä se oli. "Minulla on niin vaikea", sanoi hän; "sillä minä olen niin levoton, enkä saa mitään tietää". Silloin sanoi Bård hänelle kaikki. Anna koetti häntä lohduttaa niin hyvin kuin voi. "Äitisi on kipeä", sanoi hän, "ja mitä sairaat ihmiset kuvittelevat, ei siitä paljon lukua ole". Mutta oikeastaan hän kuitenkin pelkäsi yhtä paljon kuin Bård. He hiipivät aivan lähelle toisiaan, pitivät ikäänkuin toisistaan kiini. "Sinä et saa kuolla!" rukoili Anna; "minä en tahdo kuolla", vaikeroitsi Bård, "rukoile sinä Jumalaa minun puolestani, sinä olet niin kaunis ja hyvä, sinua hän varmaankin kuulee!"

* * * * *

Määräpäivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksantoista vuotta. Gunhild makasi sisässä sairaana. Bård istui viereisessä huoneessa kalpeana ja neuvottomana. Anna kulki levottomana toisesta huoneesta toiseen ja koetti olla apuna, mutta turhaan. Hän rukoili Bårdia pysymään sisässä; se oli hänen mielestään ikäänkuin varmempaa, erittäinkin kun ulkona oli semmoinen raju ilma. Bård ajatteli samaa ja istui sisällä. Mutta kohta senjälkeen ajatteli hän, että sisässä oli yhtä epävarmaa. Salama saattoi tulla säihkyen ja sammuttaa hänet niinkuin kynttilän; myrsky saattoi yltyä ja viedä huoneen mukanaan ... ja pahinta kaikesta: olihan tapahtunut, että terveet, voimakkaat ihmiset kaatuivat kuolleena maahan, eikä tiennyt kukaan, mistä he olivat kuolleet. Hän kätki kasvot käsiinsä, kysyi Annalta kerta toisensa jälkeen, eikö hän saisi mennä sisään äitinsä luokse. Anna pudisti päätänsä. "Hän hourailee yhä vaan pahemmin". "Mistä hän puhuu?" kysyi Bård. "En ymmärrä", sanoi Anna, "se on niin kamalata. Suoraa hulluutta. Oo Bård, minä uskon, että kaikki on vaan pahoja unia ja luuletteluja." Samassa kuului huutoa sisästä. He säpsähtivät molemmat ja kuuntelivat. "Bård, Bård", vaikeroitsi äiti; hän meni sisään. Anna jäi seisomaan siihen paikkaan kuin noiduttu, etukumarassa hän kuunteli sekä silmin että korvin ja avosuin, tuskin uskaltaen hengittääkään; mutta ei hän mitään kuullut. Kaikki hiljentyi kuiskauksiin, itkuun, voihkauksiin ja rukouksiin ... valituksiin... Herra Jumala, mitähän se oli. Ja sitä kesti niin kauan. Se ei loppunut ikinä. Välistä se taukosi ja Anna kuuli, kuinka Bård tiedusteli ja kyseli yhä enenevällä levottomuudella, yhä suuremmalla kärsimättömyydellä. Se oli semmoista, jota ei voinut kertoa. Vihdoin kaikki hiljentyi matalaan kuiskaukseen, sitten taas puhkesi peljättävä huuto esiin: "Ei! ei!" "Sano! sano!" rukoili Bård, "vaikka olisi kuinka kauheata, täytyy minun se kuitenkin tietää!" -- "En minä voi, mene pois!" huusi äiti. "Nyt en mene, ennenkuin saan sen tietää", vastasi Bård, ja ääni kuului niin ankaralta että Anna vapisi. Sitten kaikki hiljeni hetkeksi. Mutta äkkiä parkaisi Bård pitkään ja kauheaan huutoon; Anna ei enää malttanut mieltään; tuolla sisässä hänen tuomionsa sinä hetkenä julistettiin; hän ryömi sisään vapisevin polvin; sydän löi kauhusta. Ja siellä seisoi Bård kädet hiuksissa, silmät suurina, tuijottavina, kasvot kalpeina, aivan kuin mielettömänä; mutta äiti makasi alhaalla tyynyjen ja lakanain välissä ja värisi aivan kuin vetotaudissa. Anna koetti saada ääntä, mutta turhaan; hän lähestyi Bårdia, nykäisi häntä käsivarteen ja kuiskasi: "mikä sinun on?" Silloin hän tointui, purskahti kamalaan nauruun: "Minä olen myöty paholaiselle".

Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; luuli Bårdin tulleen hulluksi. "Armas, elä semmoisia puhu; sitä et tarkoita; tiedäthän, ett'ei se ole totta. Mitä pahaa olisit tehnyt, että semmoista voisi tapahtua?" -- Tuntui juuri kuin olisi Bårdin sielu itkenyt ja hän vastasi äänellä, jota ei Anna tuntenut: "Äitini minut möi jo ennen kuin synnyin".

Anna oli kauhusta melkein mielettömänä. Maailma musteni hänen silmissään, tulikipinöitä hän näki lentelevän. Hän juoksi sängyn luokse, pudisteli Gunhildia kädestä ja kähisi: "Se on valhe! Se on valhe! sellaista ei tapahdu! Se on valhe!" Mutta Gunhild loi silmänsä ylös, ja ne olivat niin täynnä tuskaa ja kipua, kuin olisi hän jo ollut kadotuksessa. Hän sanoi: Jos sinä Jumalan enkeli voit hänet pelastaa, niin tee se; sillä minä olen tehnyt, niinkuin hän sanoi; ja tänä yönä on aika lopussa.

* * * * *

"Mene papin luokse, sen nuoren papin luokse", oli äiti sanonut. Ei ollut muuta neuvoa. Bård ei enää tuntenut itseänsä; hän oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Oliko hän myöty; eikö ollut enää itsensä oma, vaan oikeutta ja tahtoa vailla, kuin kappale, että täytyi seurata kuin omistaja tuli, noin juuri kuin sika, joka kävelee niityllä, syö viheriätä ruohoa ja on iloinen, ja sitten tulee teurastaja! Mutta tuo teurastaja oli paholainen itse. Hän, joka koko kirotusta sielustaan vihasi sekä Jumalaa että ihmisiä, jonka koko elämä oli vaan pahantekoa ja joka ilonsa löysi siinä että näki ihmisten kiusaantuvan. Hetken perästä maa hänen allansa halkeaisi ja pitkät, terävät kynnet tulisi esiin.

Bård kiidätti ulos ja myrskyn läpi kuin pelästynyt lintu. Syöksähtäen tuli hän papin virkahuoneesen tuijottavin silmin ja ammottavin suin: "pelasta minut, pappi!" sai hän vihdoinkin huohottaen äännetyksi. Pappi karkasi ylös; luuli miestä hulluksi. Mutta sitten hän muisti että se oli Bård, tuon kalpean rouvan poika. Ja hän nyökkäsi hieman, ikäänkuin itsekseen ja ajatteli: Vihdoinkin hän tulee.

Hän sai Bårdin sen verran rauhoitetuksi, että kykeni puhumaan. Ja hän alkoi kertoa. "Mutta mitä nyt kerron", sanoi hän, "ei kukaan saa tietää!" "Minkä minulle tunnustat", sanoi pappi, "sitä ei kukaan saa tietää, paitsi Jumala". "Vaikka olisi pahinta kaikesta?" -- "Vaikka olisi pahempaa kuin pahin".

Ja Bård kertoi. Mutta samalla hän kavahti ylös. "Ei tässä ole aikaa pitkiin puheisin; sano pappi, osaatko manata paholaista?"