Chapter 8

Judith-äiti, joka vuosien kuluessa tuli yhä paksummaksi ja tuimemmaksi, piti kyllä poikaa hyvänä, mutta jankutti ja riiteli yhtenään hänen tänlaisesta elämästään ja viimein hän vaati poikaa menemään matkoihinsa, kernaimmin merille, sillä sinne juuri tuollaiset rasavillit olivat omiansa. Bård ei siitä suuresti lukua pitänyt; hänellä oli hauskaa kotona ja niin hän antoi vanhuksen jankuttaa. Ja välistä hän puhui jotain siitä, ett'ei hän ilmaiseksi ollut Judith-äidin luona ja parasta siis, että hän pitäisi suunsa kiini niin kauan kuin Bårdkin vaikeni. Sen hän oli kuullut kaupungilla. Ja joka kerran kun hän siitä mainitsi, vaikeni Judith-äiti. Niin Bård kävi julkeaksi häntä, samoin kuin muitakin ihmisiä kohtaan. Ainoa, mikä Bårdin mieltä veti näistä vallattomuuksista, oli muisto "oikeasta äidistä". Judith oli hänestä kertonut niin paljon outoa, että Bård sai kummallisia ajatuksia päähänsä. Hän luuli häntä prinsessaksi tai kuningattareksi, jonka luona varmaan olisi ihanata olla. Kun hän oli noin 14 vuotias, saivat nämä ajatukset yhä enemmän valtaa ja hän alkoi kysellä äitiään ja ihmetellä, miks'ei hän niinkuin muutkin pojat saanut olla hänen luonaan. Judith-äiti ei siihen mitään vastannut. Mutta kerran oli Bård saanut hänet niin raivoisaan vihaan, ett'ei hän voinut itseään hallita ja silloin se tuli ilmi. "Sinä täällä luulet itseäsi paremmaksi muita", hän sanoi, "pyh! aviottomasta liitosta syntynyt, semmoinen --!" Siitä päivästä alkaen Bård sai itsestään pienempiä ajatuksia kuin ennen. Tuntui juuri kuin olisi hän tullut huonoon maineesen, hän pelkäsi ihmisten näkevän asian oikean laidan. Hän liikkui nyt vähemmän ulkona, muuttui ilkeämmäksi tovereilleen ja epäili heitä.

Mutta kuta pienemmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän hän koetti näyttää, että hän kumminkin oli mies. Ulkona ollessaan ei hän enää huolinut tapella pienten poikien kanssa, vaan ainoastaan täysi-ikäisten. Ja sattui, että tuo 14 vuotias poika löi kumoon 17--18 vuotiaita. Itse hän oli kooltaan kuin 16 vuotias ja väkeväksi häntä mainittiin. Ja kun hän kerran osasi tapella kuin mies, saattoi hän olla miehen vertainen muussakin ja niinpä sattui, että hän useasti tuli humalassa kotiin. Sitten Judith-äiti sai eräänä päivänä kuulla pojan olevan kihloissa. Se oli eräs niistä tytöistä, joita hän ennen pienenä poikana oli leikissä kihlannut; nyt hän siitä teki täyttä totta, sillä se tuntui niin miehekkäältä, kuin hänellä oli oma tyttönsä. Judith-äiti ei enää nauranut. Hän olisi tahtonut repiä palaisiksi tuon pitkän tyttöhuitukan, jos vaan olisi voinut. Mutta kun ei hän saanut kepillään pieksää, käytti hän suutansa sitä enemmän. Bård sai kuulla niin paljon pahaa ja rumaa, että hän siihen vihdoin kyllästyi. Ja kahta hullummasti kävi, kun hän eräänä iltana miesten tapaan aikoi mennä morsiantaan tervehtimään. Hän tuli vetelehtien lakki kallellaan ja puteli taskussa puolillaan, sillä nyt hän oli miestä olevinaan. Mutta tytön isä, joka oli kunnon työmies, sai hänet kynsiinsä ja antoi sellaista pöllyä ja läksyä ettei Bård vielä eläessään moista tavannut. Siinä hän kuuli nimensä ja minä miehenä häntä siivojen ihmisten seassa pidettiin. Pahimmat solvaukset hänelle viskattiin vasten silmiä, ja ilkeältä tuo tuntui, "ruteleeksi" kun sanottiin, "riekaleprinssiksi", "katurentuksi", joka eli toisten rahoilla eikä kelvannut mihinkään, paitse pahantekoon ja narriksi ja koko kaupungin pilkaksi. Sinä iltana Bård heltyi. Häpeissään hän puikahti pois kotiin ja unhotti sekä tytön että miehekkyyden. Nyt teki jo mieli pois. Tuommoista ei hän voinut kestää. Merille täytyi hänen päästä ja kun opin oli käynyt, menisi hän äitinsä luokse, saisi rahoja, ostaisi laivan ja tulisi takaisin oikein mahtimiehenä, ja silloin tuo työmiehen retkale katuisi, että oli laittanut "prinssin" vihamiehekseen. Seuraavana päivänä hän pysyi kotosalla. Ja kuukauden perästä hän läksi laivaan, joka purjehti Englantiin. Jos kuka, niin Judith-äiti nyt iloitsi.

Toinen oli, joka ei iloinnut, ja se oli "hänen tyttönsä". Raukka istui kamarissa ja itki ja hieroi silmiään siksi kuin turposivat. Hän rakasti Bårdia niin paljon kuin 16 vuotias katutyttö rakastaa voi; mutta nyt Bård matkusti pois, ja paljon saattoi ajat muuttua ennenkuin hän takaisin tuli! Ja totta puhuen, ei hän oikeastaan voinut Bårdiin sen vertaa luottaa, että olisi saattanut ruveta häntä odottamaan. Per Lauritsen ja Jöns Nilssen tulisivat häntä kosimaan ja sen hän tunsi luissaan, ettei hän heitä kauan vastustaa voisi. Mutta ne eivät kumpikaan olleet likimain niin kauniita kuin Bård. Sitä tyttö itki, ja itki kuin rahan edestä.

* * * * *

Judith-äiti ei Bårdille sanonut, missä hänen äitinsä oli. Sillä hän ei sitä tiennyt. Oikeastaan hän ei Gunhildista tiennyt sen enempää, kun että hän eräänä iltana oli etsinyt kortteeria -- merimies Erik oli neuvonut häntä tänne, sanoi hän -- ja sitten hän oli antanut Judith'ille rahoja pojan kasvatukseen. Itse hän tahtoi mennä "ulos maailmaan" oli hän sanonut ja kun Judith kysyi, eikö tuntunut vähän kolkolta lähteä niin pitkälle matkalle, nuorena ja yksinäisenä, oli hän siihen vaan nauranut ja päättänyt kyllä toimeen tulevansa. Sillä vanha Erik oli luotettava kauppias, jatkoi hän. Sen jälkeen ei Judith ollut mitään Gunhildista kuullut.

Mutta kotiin, Nils Pedersenille yhtenään kerrottiin juttuja, jotka äkkiä muuttivat voudin hiukset harmaiksi. Sanottiin, että Gunhild oli mennyt Tanskaan ja elänyt siellä hyvin huonosti. Oli mennyt komeljantti-seuraan, tiesivät he jutella, näytellyt semmoisten ihmisten kanssa teaatteria ja ollut paras joukossa. Paljon hänestä olivat pitäneet, varsinkin nuoret herrat jotka vähemmän välittivät rahoista kuin ilosta ja joiden maine ei ollut parasta laatua. Kuinka paljon näissä puheissa perää oli, sitä ei varmasti voinut tietää; mutta vouti, joka tunsi suvun, saattoi kyllä ajatella, että tytölle voisi pistää yhtä ja toista päähän. Kun hän muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, päättivät kaikki yleisesti, että suru tytön tähden oli murtanut tuon vahvan miehen.

* * * * *

Kolme kokonaista vuotta sen jälkeen kuin Bård oli matkustanut pois tuli eräänä päivänä Judith-äidin luokse vieras, kalpea, komea nainen, jota tämä ei tuntenut, mutta joka oli Gunhild. Hän oli tavattomasti muuttunut. Oli suurempi ja uhkeampi, mutta samalla ikäänkuin rauennut; kasvot olivat harmaan kalpeat, otsaan ja suun ympärille oli uurtautunut hienoja ryppyjä, jotka melkein tekivät hänen vanhan näköiseksi. Mutta silmät olivat tuikeat ja kovat ja kun hän ne äkkiä loi ylös, näkyi niissä sairautta. Hänen koko olennossaan ilmestyi kauheata levottomuutta; harvoin hän istui kauan yhdessä kohden, ennenkuin syöksähti äkkiä ylös ja alkoi kävellä hermostuneilla, pikaisilla askeleilla, kunnes taas säpsähti, pysähtyi, meni istumaan ja katseli ympärilleen epäilevin, säikähtynein silmin. Judith-äiti ajatteli itsekseen: nyt hän on saanut kylläkseen tästä maailmasta.

Poikaansa hän etsi. Kun kuuli hänen matkustaneen pois, joutui hän aivan epäilyksen valtaan; mutta Judith tiesi kertoa, että hän oli saanut terveisiä Bårdilta ja että hän pian tulisi kotiin. Se auttoi, Gunhild kyseli kaikenlaista Bårdista ja tahtoi erittäinkin tietää minkälaiseksi hän oli kehkeytynyt. Judith vastasi, että hän oli semmoinen kuin useammat muutkin sillä iällä, aina kuitenkin hiukan vilkkaampi; sillä siinä pojassa oli tulta, sanoi hän. Gunhild huokasi syvään ja kun hän kuuli, että Bård myöskin oli kauniimpi ja pulskempi muita, huokasi hän vieläkin syvempään. Hän antoi Judith-äidille rahaa ja pyysi häntä lähettämään sanaa, niin pian kuin Bårdista jotain kuulisi; hän asuisi siellä ja siellä. Sitten hän läksi, mutta palasi vielä kyselemään kaikenmoista, meni sitten todenteolla pois, mutta tuli iltapuoleen uudelleen takaisin. Ja silloin hän oli vieläkin tuskaisempi ja näytti yhä sairaammalta. Judith-äiti ajatteli itsekseen, hän on saanut _enemmän_ kuin kylläkseen tästä maailmasta.

Hienosti hän oli puettu ja paljon hänellä näytti olevan rahoja. Hän oli ollut naimisessa rikkaan aatelismiehen kanssa, sanoi hän; mutta mies oli kuollut ja yksin hän oli jäänyt taaskin. Josko hänen oli käynyt hyvin? -- Vieläkö mitä! "Hyvin?" hän hymyili hienosti ja kärsien, juuri kuin tuo ajatus olisi ollut hänelle varsin vieras. Mutta olihan hän ollut rikas? Eikä suinkaan hän minkäänlaista puutetta ollut kokenut, vaan saanut kaikki, mitä tahtoi? -- Tietysti... Tuo kärsivä hymy tuli takaisin. "Hän oli rehellinen kauppias." -- "Kuka?" -- "Vanha Erik, tiedämmä." Judith alkoi ajatella, ettei tuo hieno rouva ollut täydessä järjessään.

* * * * *

Päivä tuli, toinen meni; Gunhild kävi kuulustelemassa poikaansa yhtä usein kuin aurinko taivaalla nousi. Ja niin levottomasti hän kyseli ja semmoisella enenevällä tuskalla, että olisi luullut hänen kuolintautiaan sairastavan ja odottavan lastaan saadakseen sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset. Tämän kautta hän pian tuli kaupungissa tunnetuksi; häntä sanottiin "prinssin äidiksi" eikä tiedetty, pitääkö hänelle itkeä vai nauraa. Mutta kaikki kummeksivat, kuinka tuolla katurentulla saattoi olla noin komea äiti, ja kuinka hän nyt oli noin tuskassa pojastaan, vaikkei hänestä tähän saakka ollut vähääkään välittänyt, ja pian oli kaupungissa tuosta hienosta rouvasta keksitty juttu, tai oikeammin monta juttua, jotka kasvoivat ja lisääntyivät tavan takaa. Gunhild ei siitä tiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin luona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja sitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista syntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja paperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli. --

Seitsemäntoista pitkää vuotta hän oli koettanut kaikin tavoin tukehuttaa nuo häijyt muistot ja unhottaa poikansa ynnä rikoksensa ja itsensä. Kymmenkunta vuotta hän siinä onnistui, sillä hän tuli näkemään niin paljon uutta ja hänellä oli luja tahto ... kymmenen vuotta meni, menipä kaksikintoista; ei hän itsekään ymmärtänyt kuinka ihminen niin saattoi elää ilman ajatusta; mutta kolmannellatoista vuodella tuo uusi elämä alkoi tuntua vanhalle ja neljännellätoista hän siihen ikävystyi; viidennellätoista hän kamppaili muistojensa kuin patriarka enkelin kanssa -- sillä niitä _oli tarpeeton_ ajatella ... mutta kuudennellatoista muistot voittivat, ja siitä ajasta hänen ankara pelkonsa sairaudeksi muuttui. Hän antaantui yhä enemmän synkille ajatuksilleen, ja se jonka hän tähän saakka oli tavallaan unhottanut, -- sillä lapsi oli Bårdin oma eikä hänen -- se astui nyt valtavana esiin: että hänelläkin oli poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt olla suuren ja kauniin, jota hän voisi rakastaa ja ohjata oikealle tielle ja auttaa; jonka kautta hän tulisi nuoreksi jälleen. Kun hän tätä ajatteli saattoi hän itkeä kaipauksesta. Rakkautta hän enin tarvitsi, lapsen rakkautta; muuhun kaikkeen hän oli väsynyt, sillä hän oli huomannut sen petolliseksi ja tyhjäksi, onttoiseksi valheeksi; mutta lapsen rakkaus, lapsen hyvä, viaton rakkaus -- siitä hän voisi antaa elämänsä. Minkälainen hän oli? minkälaisissa suhteissa hän eli? kuinka hän oli kasvatettu? Ja mitä hän ajatteli äidistään, joka näinä pitkinä vuosina...

Näin hän mietiskeli, ja sitten tuli muisto, tuo verinen, kauhea muisto... Poika oli myyty. Ei hänellä ollut mitään oikeutta häneen; hän oli antanut sen _toiselle_. Paholaiselle hän oli poikansa luovuttanut ... ei hän uskaltanut poikansa näkyviinkään mennä.

Tätä hän mietti pitkät ajat. Mutta eräänä päivänä huimaava ajatus iski hänelle päähän: mitä jos paholaista pikkuisen pettäisi. Antaisi itsensä sijaan, keksisi jonkun keinon. Paholaista kyllä sai pettää, ei se voinut syntiä olla. Tosin _hän_ puolestaan oli tässä asiassa liiton täyttänyt; mutta olipa hän muuten --! Mitä jos olisi koettaa! --

Tuo ajatus kiintyi hänen aivoihinsa, ikäänkuin salainen hulluus. Ha, ha, paholainen oli tuhma; moni oli häntä narrannut. Entä sitten, jos hän tulikin helvettiin, sinne hänen tiensä kumminkin vei. Ja mahtoipa sentään siellä tulessa ja liekissäkin tuntua suloiselta, kun tiesi pelastaneensa lapsen paholaisen kynsistä. Niin, niin! Sillä tavalla hän tekisi. Kotiin vaan ensin, kotiin, poikaa etsimään ja pelastamaan; joku pappi oli hänen saatava käsiinsä, sillä papin apua tarvittiin, ja sitten hän pelastaisi pojan. Kun hän vaan ennättäisi ajoissa! Ettei myöhästyisi!

Hän meni laivaan, lähteäkseen "kotiin". Jos vaan kalvaava kaipaus ja vapiseva levottomuus olisi purjeita täyttänyt, pian matka silloin olisi joutunut. Mutta heillä oli huono tuuli ja välistä puhalsi se vastaan. Gunhild alkoi vihdoin ajatella, että paholainen itse tahtoi estää heitä perille joutumasta; hän ehkä tiesi hänen aikomuksensa, tiesi mitä hän tahtoi...

Nyt hän oli perillä; mutta poika, jota hän niin sydämellisesti oli kaivannut, ja jota hän tahtoi pelastaa, poikaa ei näkynyt. Ajatukset, toinen toistaan hirmuisempi, risteilivät hänen päässään. Varsinkin alkoi häntä peloittaa, että paholaiselle oli annettu oikeus riistää omansa ennen aikaa siitä syystä, että hän, Gunhild, oli petosta ajatellut.

* * * * *

Kaupunkiin oli siihen aikaan tullut nuori pappi, johon kansalla oli suurta luottamusta. Hänen nimensä oli hra Olaus; kalpea, laiha mies hän oli, leukaa peitti ohkainen, punertava parta ja otsa oli kapea, mutta jäykkä. Sanottiin häntä monessa suhteessa vanhempia pappia ankarammaksi ja hirvittävän viisaaksi. Maalla hän sitä ennen oli ollut pappina ja siellä hän oli osoittanut tuntevansa yhtä hyvin "mustan kirjan" kuin raamatunkin. Pappilassa oli kummitellut -- siitä kerrottiin pitkiä juttuja: oviin koputeltiin ja ikkunoihin kahdentoista aikaan yöllä, portaissa ja käytävissä jyskittiin ja pidettiin melua --; mutta hän, pappi, oli kerrassa saanut kaikesta lopun. Ei mennyt puolta tuntia, ennenkuin hän jo oli manannut kaikki pirut syvälle maan alle. Hänestä paljon puhuttiin kaupungissa ja ihmiset katsoivat häneen suurella kunnioituksella, johon paljon pelkoakin sekoittui.

Sen miehen luokse ajatteli Gunhild olevan parasta mennä. Ja hän läksi. Herra Olaus otti häntä vastaan suurella vakavuudella; näytti melkein tuntevan häntä jo edeltäpäin. "Sinua varmaan synnit painavat?" sanoi hän.

Gunhild peljästyi, hän ei ollut tuommoiseen puheesen tottunut; vihdoin hän vastasi tahtovansa ennemmin säästää synnit rippihetkeen; erästä toista asiaa hän nyt tuli papilta kysymään, jos saisi siihen luvan. Kyllä hän sai. Se oli nyt sitä, että jos ... pappi uskoi ... että ... niin, ei pappi saisi kummeksia, jos hän nyt kysyisi suoraan ... mutta kävisikö laatuun pettää ... paholaista? Kävikö laatuun ... ja oliko siinä mitään väärää? -- "En sitä itsepuolestani kysy", jatkoi hän levottomasti liikkuen; "mutta jos oikean vastauksen saisin, olisi siitä hyötyä sekä minulle että muille".

Pappi tuijotti häneen kauan ja ankarasti; hän loi silmänsä alas, eikä voinut istua levollisena.

"Josko se on oikein!" huudahti viimein pappi. "Epäiletkö sinä jos se on oikein pettää perkelettä?"

"Kaikki meidän työmme", pitkitti hän, "ja kaikki hyvät toimet maailmassa tarkoittavat perkeleen pettämistä. Ne ne juuri ovat, joita me sanomme hyviksi töiksi. Perkeleellä on oikeus meihin kaikkiin; sillä synnin kautta olemme kaikki hänen vallassansa, hänen omansa sieluinemme ja ruumiinemme. Ei meillä ole mitään omaa; syntymisestä saakka olemme kokonaan hänelle omistetut. Perisynnin kautta on se tapahtunut ennenkuin vielä mitään tunsimme äitimme kohdussa ja sittemmin saa hän meidät vielä enemmän valtaansa omien syntisten sanojemme ja tekojemme kautta. Mutta koko meidän elämämme tarkoittaa, jos nimittäin se oikea on, että me häneltä tämän omaisuuden peijaisimme pois. Kaikki hyvät toimemme tähtäävät siihen, että me jumalan avulla hänen kynsistään pääsisimme, hänen syleilystään irtautuisimme. Sillä hän on itse jumalaton ryöväri ja valehtelija aina alusta saakka. Ja sinä vielä kysyt, onko se oikein?"

"Mutta jos joku olisi _antanut_ itsensä hänelle -- _myönyt_ itsensä hänelle..."

"Se on yhdentekevä. Perkele on kaikissa töissään ryöväri ja rosvo ja sen hän itse ensiksi on vietellyt, joka niin pitkälle joutuu, että hänen valtaansa antauntuu. Mutta jos se käy laatuun? Niin, se on toinen asia."

"Mutta voisihan se olla mahdollista --?"

"Riippuu asian haaroista."

"Kun joku toinen antaisi itsensä hänen sijaansa, joka on myöty?"

"Sitten se täytyisi olla semmoinen, joka on niin puhdas ja hyvä, ettei perkeleellä ole häneen mitään oikeutta."

Gunhild kalpeni. Sitä hän ei ollut ajatellut. Hän tuli niin hämilleen, ettei puhunut enää sanaakaan, vaan nousi ja lähti tiehensä. Pappi jäi katsomaan hänen jälkeensä; hän pudisteli päätään ja ajatteli: sinussa asuu monenlaisia henkiä.

Kun Gunhild samana päivänä tuli Judith-äidin luokse kalpeampana ja väsyneempänä kuin milloinkaan ennen, tapasi hän siellä vieraan merimiehen, joka näytti olevan kuin kotonaan. Gunhild säpsähti, mutta rauhoittui samassa; sillä tuo ei voinut olla Bård. Siksi hän Gunhildin mielestä oli liian ruma ja vanha, ainakin mahtoi hän olla 40 tienoissa. Ei, Bård se ei ollutkaan, vaan Hans Mikkelsen, Ingridin mies; mutta hän oli purjehtinut samassa jaalassa kuin Bård ja toi häneltä terveisiä. Terveisiä häneltä --! Nyt tuli Gunhildiin eloa. Hän juoksi Mikkelsenin luokse, joka vetääntyi taaksepäin. Gunhild siitä huolimatta häntä lähestyi, kysyi, rukoili sanoilla, silmillä ja ristiinpainetuilla, vapisevilla käsillään --: missä hän oli? milloin hän tulisi? voiko hän hyvin? miks'ei hän tullut heti? oliko hän sairas? oliko hänelle tapahtunut jotain? oliko hän vaarassa?... Hans Mikkelsen arveli, ettei rouvan laita ollut aivan oikein.

"Jos saan luvan puhua", hän sanoi, "niin kerron kaikki". Gunhild ymmärsi miehen olevan oikeassa ja koetti hillitä itseään. "Mutta yksi asia täytyy sinun kohta sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän kohta? ja miksei hän seurannut mukana?" Nyt nauroi Hans Mikkelsen. "Parasta kun nyt maltat mieltäsi ja annat minun kertoa", sanoi hän. "Niin, mutta kiiruusti, kiiruusti", rukoili Gunhild. Hän seisoi, kuin tulisilla hiilillä.

"No niin, Bård ei ollut varsin kaukana. Hän jäi naapurikaupunkiin siitä syystä että se veijari -- hoh, ho! Sitä oli poikaa! Oikea hulivili -- niin, sanalla sanoen, hän oli saanut kynsiinsä erään naisen, taikka paremmin pienen tyttöhempukan... No niin, kunnon ihminen hän yhtäkaikki kuuluu olevan ja kaikkien miesten mielitietto, sillä hän oli kaunis, oikein hirvittävän kaunis, mutta heikkarin ylpeä, äärettömästi ylpeä! oli antanut rukkaset joka ikiselle, ei antanut hyvää sanaa yhdellekään, eikä ystävällistä hymyä! ei, hiiden vietävä koko tyttö. Mutta muuten erinomainen. Moni potra poika oli häntä kosinut; sillä hän olisi kerrassaan ollut mainio, ell'ei vaan tuo ylpeys vaivannut. Hm! No, tuo hurja Bård häneen rakastui silmittömästi. Hänestä se juuri oli hyvä, että tyttö oli ylpeä, sillä hän oli kyllästynyt noihin tavallisiin -- hm! Tämä hänen mielestään oli jotain uutta, mutta Herra sitä poloista armahtakoon, sillä pulaan hän nyt joutui. Ei hän ole tottunut rukkasia saamaan -- voi Jumala sentään, kuinka monta hän on narrannut! -- tytöt ne ovatkin häntä suosineet ikänsä ja aikansa ... ho, hoo, hän ei pannut enää arvoa naisille enemmän kuin vanhoille lapasille; tuskin olisi säikähtänyt itse Espanjan kuningatartakaan!... sillä sellaista poikaa ei joka päivä nähdäkään ... suuri ja reipas, harteva ja solakka vartaloinen, kasvot hienot, kuin tytöllä ja tukka kuin kuningas Absalonilla! Ja sitten hän vielä oli niin hauska! -- hm! hauska ja raju, iloinen hyvällä säällä ja rumalla vielä iloisempi, raikas kuin lintu, vapaa ja rohkea, kuin merirosvo ... niin, paljon voisin kertoa siitä pojasta! -- mutta se vaan on varmaa ja sitä kaikki sanovat, jotain hänestä tulee ja olla hän vaan kuningas, no siksi hän ei ole syntynyt, mutta amiraali hänestä varmaankin väännäksen, tai jotain muuta sellaista. Muutamat sanovat häntä lurjukseksi, mutta ne ovat semmoisia, joita hän on antanut selkään, tai joilta hän on morsiamet ottanut ... mutta, no niin! Tuosta tytöstähän piti minun kertoa. En ole vielä elämässäni niin kaunista nähnyt. Hän on juuri kuin Bårdille luotu ... ell'ei hän vaan olisi niin ylpeä. Hah! Mitähän ne tytönnypykät luulevat olevansa ilman meitä. Ei katsonut meihin päinkään. Pysyi aina kolmen askeleen päässä ... ja enin kaikista hän pelkäsi Bårdia. Poika koetti kaikin tavoin, mutta ei vaan saanut hyvää sanaakaan; tyttö oli kuin kivestä. Mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä tulisemmaksi Bård kävi ja viimein hän oli kuin järkensä menettänyt, ett'ei voinut enää ajatellakaan muuta kuin tuota tyttöä! niin, ja täydessä totuudessa tietysti. -- Oikein se oli ilkeätä. Hän mutisi ja oli kiukkuinen ja äreä aivan kuin hammastautia poteva. Eräänä päivänä hän meni tytön luokse ja sanoi hänelle tuota kaikkea, hän vannoi ja kirosi, että nyt se oli hänen vakava aikomuksensa naida ja tuoda häntä kotiin, elääkseen hänen kanssaan nuhteettomasti ja kunniallisesti niinkuin hyvä aviomies, ja hän vannoi ja vakuutti siksi kuin tyttö häntä uskoi. Ja samassa hän oli kuin toinen ihminen. En ole vielä elämässäni moista nähnyt. Tulta ja hehkua oli tyttö kokonaan. Rakkautta ihan pikku sormeen saakka. Niin hurjasti hän oli Bårdiin rakastunut, ett'ei voinut olla hänestä erillään ainoatakaan päivää! Semmoisia ne ovat nuo kopeat naiset ... pahempia vielä kuin muut ... tyyneessä vedessä suurimmat kalat kutevat. -- Mutta hyvä tyttö hän muuten oli, rehellinen kuin kulta ja uskollinen kuin suuri ankkuri; Bård tuli aivan raivoonsa. Patahulluksi tykkänään. Niin hän oli mielissään että koko jaalan väestö hänelle nauroi; kohtuus kaikessa. Eräänä iltana hän pieksi mäsäksi kolme miestä siitä vaan että olivat sanoneet tytöstä jonkun sanan joka ei ollut hänelle mieleen, pieksi siksi kuin matelehtivat maassa. Hah, se oli ilkeätä. En tuntenut enää koko poikaa. Ja sitten hänen piti päästä naimiseen heti paikalla. Yks, kaks, kolme! Ei auttanut mikään. Tyttö oli jäykkä nainen ... vaikka vaan köyhän lesken tytär; isä oli ennen maailmassa ollut merimiehenä, sanotaan ja jäyhä riiviö... Mutta Annakaan ei tahtonut erota Bårdista. Sitten saimme tuulta ja purjehdimme, mutta hän jäi jälkeen ... sai tietysti laivurilta luvan. Ja minulle hän sanoi tulevansa Jens Villumsenin kanssa kotiin naineena miehenä ja antavansa perhanan kaikille naisille sekä täällä että muualla maailmassa. Niin, saatte häntä nyt sitten odottaa kuukauden tai kahden perästä, riippuu tietysti ilmasta; onhan tuo tähän aikaan ollut hyvän puoleista; mutta näyttää kuin tahtoisi tuuli kääntyä taaskin."

Hans Mikkelsen käveli lattialla edes takaisin nauraen ja jutellen; Judith-äiti istui tyytyväisenä mukavuudessaan, Gunhildille oli jokainoa sana kuin pisto sydämeen. Semmoinen poika hänellä oli, kaunis, onnellinen ja toivorikas; -- ja hänkö nyt turmioon menisi elämänsä parhaassa kukoistuksessa! Ehk'ei hän ennättäisi kotiinkaan, ennenkuin paholainen hänet valloittaisi ja näyttäisi hänelle kirjeen tuolla verisellä kirjoituksella...

Gunhild istui tuijottavin silmin ja oli niin kamalan näköinen, että Hans Mikkelsen alkoi häntä peljätä ja meni tiehensä. Tuommoisista sairaista naisista minä en pidä, hän puhui itsekseen, mutta ajatteli samalla, että hän kenties oli puhunut enemmän kuin olisi pitänyt.

Gunhild meni vielä uudestaan papin luokse. Poika täytyi pelastaa. Papin tuli keksiä joku neuvo. Hän puhui pojan puolesta; kertoi satuja ja juttuja henkilöistä, jotka olivat paholaista peijanneet, ja pappi myöskin tiesi semmoisia tapahtuneen. Mutta vaikeampaa oli päättää, vieläkö tuo nytkin tapahtuisi. Se riippui monesta seikasta. Ja tähän aikaan oli harvalla jos yhdelläkään papilla niin suurta valtaa paholaisen ylitse. Sen hän ainoastaan Gunhildille lupasi, että puhuttelisi sitä miestä, joka oli myöty, nähdäkseen voisiko mitään apua toivoa. Paljon riippui, näet, siitäkin, jos mies oli elänyt oikealla tavalla tai jos hän kenties oli semmoinen, että ansaitsi tullakin pahan valtaan.

* * * * *