Chapter 7

Sen sanottuaan vouti kääntyi ja läksi. Gunhild kuuli raskaita askeleita käytävää pitkin; joku ovi avattiin ja suljettiin jälleen; ja sitten oli vaan syvää hiljaisuutta.

Kului hetki, ennenkuin hän ollenkaan pääsi liikkeelle; sitten hän koetteli olisiko siihen voimia, ja kömpi ylös jaloilleen. Hän meni takaisin vielä kamariinsa, kokoili vaatteensa nyyttiin, otti kultasormukset ja hopeakalut, jotka oli saanut äitinsä jälkeen, pani virsikirjan varoen poveensa, järjesti hiuksensa ja sitoi nuttunsa kiinni. Hän oli vallan sekaisin, vitkaan ja juhlallisesti hän kaikki toimitti aivan kuin omia hautajaisiaan olisi valmistanut. Ja niin kalpea hän oli, kuin manalle menevä. Jonkun hetken kuluttua nähtiin eräs nainen nyytti kädessä hitaasti ja pelokkaasti hiipivän pihan poikki; mutta ei olisi kukaan uskonut häntä samaksi tyttöhentukaksi, joka ennen lensi noita polkuja keveänä ja villinä kuin metsässä peura. Tuo vanha naispalvelija seisoi kyökin ovessa ja tirritti katsoa; huusikin, mutta vastausta ei saanut.

Gunhild astui tietä pitkin; hiljaa ja hitaasti se kävi. Kun hän joutui metsän reunaan, istahti hän kivelle. Kääntyi katsomaan taakseen. Tuolla oli talo, entinen koti. Siellä asui hänen isänsä, siellä äidin muistit olivat, siellä hän nuoruutensa iloista elämää oli viettänyt kahdeksantoista vuotta. Tuolla ylempänä kohosi metsä, jossa hän kukkia ja marjoja poimi ja iloisia laulujaan lauleli, jossa hän rakkauden suloa nautti ja riemullisia ajatuksia ajatteli. Päivä laski; pimeys tuli hiipien, raskaana ja sokeana. Hänen täytyi lähteä. Hän nousi jälleen ylös, tunsi vilua ja astui tietä pitkin Nesetiin.

Ilta jo oli, kun hän perille saapui. Pimeää ja märkää myös; kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välistä näkyi palanen mustansinervätä taivasta, jossa kiilui vaan muutama himmeä tähti kaukana korkeudessa. Gunhildia vilusti ja väsytti. Tuo, mikä oli tapahtunut, painoi häntä kuin raskas taakka; ei hän ollut tolkussaan eikä hän voinut selvittää omia ajatuksiaan. Hyvän aikaa hän seisotteli pihassa odottaen jotakuta tulevaksi; sillä hän ei uskaltanut astua sisään. Yksi ainoa toivo häntä piti yllä: nyt hän tapaisi Bårdia. Kun hän sitä ajatteli, tuntui kuin valo olisi heijastanut häntä vastaan ja sydänjuurista lämmin, katkera ilo pilkistänyt esiin. Saada vaan tuntea hänen varman kädenlyöntinsä, nähdä hänen lempeät silmänsä loistavan ylitsensä kuin päivänpaisteen... Oi, niin, kyllä hän nyt olisi ystävällinen ja hyvä tytölleen. Eikä hän sitä katuisi. Gunhild rakastaisi häntä äärettömästi. Ja kaikki mitä hän oli rikkonut, tekisi hän hyväksi jälleen. Menetetyn kunniansa hän voittaisi takaisin; kaikki antaisivat hänelle anteeksi, voutikin.

Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nuo jäykät, ylpeät talonpojat olivat muita pahemmat ja kovemmat; ja tuo vanha isoisä, joka oli ajanut erään voudinkin pakoon... He vihasivat hänen vertaisiansa, eikä hän ollut heidän tyttöinsä kaltainen. Nyt ei hän enää ollut rikaskaan. Ennen hän oli pannut turvan rahoihinsa, sillä niitä talonpojat rakastivat; mutta nyt hänellä ei ollut senkään vertaa kuin Signellä. Nyt kysyttiin Bårdilta mieltä. Mutta ellei muu auttanut täytyi hänenkin lähteä kodistaan pois. Bård veisi häntä tänä iltana vielä metsän ja vuorten yli, salojen ja soiden poikki. Bård kantaisi häntä, kun hän väsyi, ja jos hän nukkui, niin Bård valvoisi ... oi, hän tunsi Bårdin, tunsi oman poikansa; ei vielä kaikki ollut hukassa.

Aika kävi pitkäksi ja ilta oli kylmä, hän oli kovin väsynyt. Jos hän vaan uskaltaisi kolkuttaa ovea! Täytyipä se kumminkin tehdä. Ei auttanut pelätä, kuin elämä oli kysymyksessä. Täytyi uskaltaa jotain, jos mieli voitolle päästä. Hän lähestyi ovea; käsi vapisi ja sydän löi. Mutta nyt kuului askeleita. Hän säpsähti ja vetäyntyi syrjään; kukahan siellä tuli? Jumala suuressa armossaan suokoon, että olisi Bård! Ei; joku rengeistä se oli.

Hänen täytyi rohkaista mieltään; tuli esille taaskin, lähestyi renkiä puoliväliin ja sanoi hyvää iltaa. -- "Hyvää iltaa", sanoi hän kankeasti ja töllötti häneen; "vieraitako vielä näin myöhään?" -- "No niin ... onko Bård kotona?" -- "Ehkäpä on. -- Niinkö Bård?" Pojalle näytti iskevän joku ajatus mieleen; hän astui lähemmäksi ja katseli tarkempaan vierasta. "Kuinka ... eihän se vaan liene Gunhild Nielsen tytär?" -- Gunhild huomasi, että hän teki ristinmerkin ja aikoi lähteä tiehensä. "Minä se olen", vastasi hän, "mutta ... voi, pyydä Bårdia tulemaan ulos. Minun täytyy häntä puhutella kahdenkesken. Tee se, niin olet hyvä!" Poika vetääntyi yhä kauemmas hänestä. "Kyllähän minä", sanoi hän, "mutta ... täällä on vieraita tänäiltana". "Onko?" -- "On, Lidin pojat". Gunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. "Lidin pojat?" -- "Niin, Olav ja Aslak, Signen veljet, tiedämmä." -- Gunhild luuli vaipuvansa maan alle. "Pyydä Bårdia tulemaan ulos!" sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla äänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta täyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti että samalla viivytellen. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Siihen jäi Gunhild seisomaan.

* * * * *

Bårdin ajatukset olivat viime aikoina taaskin kääntyneet Signeen. Vanhukset olivat oikeassa: Signe hänelle sopi, vaan ei tuo toinen. Signeä hän oikeastaan olikin ensin rakastanut ja Signeen hän luotti. Mikä häneen kuitenkin enin vaikutti, oli tuo huhu, joka pitäjäässä oli levinnyt Gunhild Nielsentyttärestä, että hän muka olisi äidiltään oppinut taikoja tekemään. Ei kukaan muut, paitsi Bård, tiennyt, mistä tämä huhu oli alkunsa saanut. Mutta hän oli varma siitä, ett'ei se muualta tullut kuin Lidistä. Signe oli kertonut veljilleen, mitä hän tuona sunnuntaina luuli huomanneensa kirkossa ja veljet sen ilmoittivat Bårdille. Ja kun Bård sai sen kuulla, näytti hänestä juuri kuin peite olisi pudonnut silmien edestä. Nyt hän ymmärsi kaikki: Gunhild osasi loihtia. Taikakeinoilla hän oli kietonut ja voittanut hänet; paholaisen avulla hän niin tiukasti oli kiinnittänyt hänet itseensä. Mutta nyt kaikki kävi selväksi. Hän muisti Gunhildin katseen silloin. Siinä oli enemmän kuin ihmisen voimaa. Noidan vehkeitä ja helvetin tulta siitä iski ja ne hävittivät pois hänen vanhan lempensä Signeen ja herättivät uuden, jumalattoman sijaan. Hän oli ollut noiduttu. Vuoreen suljettu. Nyt hän peljästyneenä pakeni tuosta kaikesta; rakkaus Gunhildiin muuttui kauhuksi ja koko sydämestään hän iloitsi, että hän kumminkin ajoissa oli herännyt, ja että hän vielä voi Signen omakseen saada. Hän lyöttääntyi Lidin poikain seuraan, jotka viime aikoina olivatkin taas useimmin häntä tavoitelleet. Ja eräänä iltana hän jo uskalsi saattaa heitä Lidiin asti. Siellä häntä kestiteltiin. Otettiin vastaan kuin vanhaa tuttua, eikä Signe näyttänyt ollenkaan vihaiselta, vaan kohteli häntä ystävyydellä ja lempeällä herttaisuudella; sitä paitse hän oli niin suloinen ja kaunis ja käytöksessään niin sävyinen, ett'ei Bård voinut ymmärtää kuinka hän oli voinut pitää Gunhildia häntä parempana. Sitten he tarjosivat Bårdille olutta, hyvää, väkevää olutta ja lopulta kävi niin, että he Signen kanssa menivät kihloihin ja päättivät jo kevätpuoleen viettää häitä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä iltana, samaan aikaan kuin Gunhild istui lukkojen takana kamarissaan. Nyt olivat Lidin pojat Nesetin vierastuvassa, joivat Bårdin ja vanhusten kanssa, puhelivat tulevasta hääjuhlasta ja olivat iloisia.

Mutta ulkona seisoi Gunhild Nielsentytär ja värisi vilusta. Hän sai odottaa niin hirmuisen kauvan. Ei ketään tullut. Kuinka ne viipyivät. Hän luuli kuulevansa askeleita, mutta huomasi erehtyneensä; hän kuunteli, toivoi ja rukoili. Tuntui juuri kuin sydän olisi verta vuotanut surusta ja ikävästä. Ei. Ei tullut ketään. Hän ei uskaltanut ajatella, että Bård olisi hänet jättänyt; sillä kun semmoista mieleen tuli, alkoi hänen päässään suhista niin raskaasti ... ei! pois se ajatus, pois. Bård ei ollut kavala. Hyvä hän oli, uskollinen ja rehellinen ja taivaan Herra oli armollinen ja laupias; semmoista ei hän sallinut maan päällä tapahtua. Hiljaa! joku tuli... Bård! se oli varmaankin Bård. Miksi noin raskailla, vitkastelevilla askeleilla --? Kauhistava ajatus pimensi hänen aivojaan. Silloin ovi aukeni, ja raaka, karkea ääni huusi ulos:

"Onko täällä ketään?"

Herra Jumala! se oli vanhus. Iso-isä. Hän, joka oli ajanut voudin pakoon.

Nyt Gunhild sen käsitti. Hän, joka oli voudin karkoittanut, karkoittaisi myöskin voudin tyttären. Bård ei tahtonut tulla hänen luokseen, hän oli kavala ja pelkuri, halusi vaan päästä hänestä. Bård halusi päästä hänestä. Gunhild veti henkeä. Hän kävi merkillisen tyhjäksi. Purot alkoivat kohista ja kuohua ylhäällä harjulla. "Olisin tahtonut ... puhutella Bårdia", hän sanoi.

"Bård lähetti minut sijastaan. Mahtaa arvella, että noidan nuolet eivät minuun pysty. Olisiko sinulla jotain sanottavaa?"

Gunhild ei oikein tajunnut. Noidan nuolet? Vihdoin hän tointui ja sammalti: "Sano, että minä tahtoisin puhutella häntä -- viimeisen kerran".

"Vai niin? Tahtoisit ottaa häneltä jäähyväisiä? Se on tarpeetonta. Voin sanoa häneltä terveisiä, ett'ei hän enää jouda hurjastelemaan voudintyttärien ja noitien kanssa, kun täytyy häitä laittaa".

Nyt Gunhild murtui. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja riensi pois. Nyt hän sen tiesi. Nyt hän sen ymmärsi. Täällä ei ollut hänellä mitään tekemistä. Pois hänen täytyi paeta, pois...

Ei hän tiennyt kuinka astui, minne meni. Polku oli kivinen ja kapea; hän kompastui usein, ei kaatunut kumminkaan; enemmän hän kulki lentäen kuin käyden. Tiheätä metsää oli ympärillä; paisuneet purot tulivat kohisten ja kuohuen mäkiä alas ja sulkivat usein tien; mutta Gunhild ei välittänyt tiestä, eikä suunnasta; yhden tekevää nyt oli kaikki. Hänellä ei ollut paikkaa, mihin mennä. Pois hän vaan tahtoi, kauas, kauas pois. Hiki valui alas kalpeita poskia pitkin ja kostea kevät-tuuli hiveli viileästi hänen otsaansa. Viimein kuu nousi ja taivas selkeni. Nyt oli valoisata, mutta kylmää ja kalpeata. Mihin ikänä hän katsoi, seisoi ylhäällä korkeudessa jok'ainoassa rotkossa kummituksia, jotka viittailivat ja liehuttelivat hänelle ja purojen suhinaa kuului ylt'ympäri, laulun tapaista kohinaa se oli ... mutta ei hän pelännyt. Tuolla oli kirkko, tuo vanha, ruskea kirkko, vino ja ruma kuin lato. Hänelle juohtui samassa mieleen koko entinen onni ja ilo, joka nyt oli mennyt. Hänelle juohtui mieleen tuo ensimmäinen sunnuntai vuosi takaperin ja ne monet hauskat hetket senjälkeen. Rintaan koski niin kipeästi ja kovasti, että hän heittäytyi maahan itkemään. Rajatonta ja valtavaa itkua se oli; mutta ei sitä kauvan kestänyt.

Gunhild ei vielä ollut murtunut. Hänen nuori, vapaa luontonsa alkoi tointua jälleen. Ajatuksia hänessä heräsi, suuttuneita, kylmiä ajatuksia; ne tukehuttivat itkun, tekivät mielen raikkaaksi ja pään selväksi. Minkätähden hän nyt makasi tässä yksinään ja turvatonna, hyljättynä kaikilta, hän, joka oli ollut niin nuori ja niin iloinen?

Täällä hän juuri vuosi takaperin käyskenteli ylpeänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Oli juuri kuin uusi ihminen: rakasti kaikkea, eikä hänessä ollut mitään pahaa. Häntä kohtaan, jonka oli valinnut, hän oli rehellinen kuin kulta; kaikesta sydämestään oli hän Bårdia rakastanut, eikä hänen suhteensa mitään säästänyt. Elämänsä olisi hän tahtonut antaa Bårdille palkaksi siitä kuin häntä rakasti ja teki hänet niin iloiseksi. Mitähän väärää siinä oli? Saattoiko se olla niin suuri synti, että tuo vanha, ilkeä ukko siellä kotona sentähden voi häntä ajaa pois mieron tielle? Kunpa vaan olisi ollut herra Jörgen, ei ukko olisi sanaakaan sanonut ... mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.

Ei, yhtä hyvä hän ei ollut. Vouti oli oikeassa, talonpoika oli talonpoika, oli hän sitten muutoin minkälainen tahansa. Kun hän kerran oli niin alas antanut itsensä, että semmoista rakasti, sai hän myös itse kestää seuraukset. Nyt hän ymmärsi kaikki. Bård ei koskaan ollut häntä rakastanut. Semmoiset ihmiset eivät voineetkaan rakastaa. Hän oli vaan huvitellut, tehnyt pilkkaa hänestä mutta oikeastaan ajatellut Signeä. Oi semmoista häpeätä, semmoista jumalatonta ivaa! Kuinka ilkeästi häntä oli petetty, kuinka syntisesti Bård oli hänen nuoruuttaan ja rehellistä rakkauttaan väärinkäyttänyt. Hänessä heräsi viha, joka oli kauhea. Hän antoi Bårdille semmoisia soimanimiä, jotka olivat niin rumia, ett'ei hän itsekään tiennyt, mistä ne hänen suuhunsa tulivat. Hän kirosi häntä, toivoi hänelle kaikkea pahaa ja rukoili, että Signe kerran tulisi yhtä onnettomaksi kuin hän nyt oli. Gunhild nousi semmoiseen kiukkuun, että säkenöitsi. Liian suurta se oli, jonka hän oli kadottanut, liian kurjaa se, mikä häntä odotti. Kaipaus pani sydämen sulamaan surusta, koston himo taas palamaan tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki ja sitten ajanut häntä metsään; heille oli yhdentekevää jos hän putosi koskeen tai syvyyteen. Oi kunpa hän vaan olisi mies, että voisi kostaa! Kunpahan vaan löytäisi vuorenrotkon, jossa kokoisi raivoisia miehiä ympärilleen ja sitten jonakuna pimeänä yönä ryntäisi ulos, polttaisi ja hävittäisi koko seudun! Kostaa hänen täytyi. Suotta eivät he häntä metsänpedoksi tehneet. Hänkö antaisi nuoren elämänsä hukkaan mennä, hänkö nöyrtyisi ja pitäisi kaikki hyvänänsä ... ei. Hän tahtoi nauttia raikasta nuoruuttaan. Ja ell'ei saanut tehdä sitä, niinkuin oli ajatellut, keksisi hän toisen tavan ja paremman! Nyt hän oli vapaa; ei tarvinnut pelätä ketään, eikä välittää kenestäkään; saisivat nähdä, ett'ei hän ollut nöyrtynyt, eikä heidän tähtensä elämästä luopunut, ja niin totta kuin Jumala oli taivaassa, he saisivat katua tekojaan. Viimeisenä hetkenään saisivat vielä kitua hänen tähtensä ja tuomiopäivänäkin heitä edesvastaukseen vaadittaisiin. Gunhild nousi ylös kuutamossa, kuin nuori jalopeura, lujana, komeana ja hirvittävän ihanana; pudisti harjaansa, pudisti itsensä irti kaikesta, jota hän tähän asti oli arvossa pitänyt. Hän puristi kädet rintaansa vasten ja vannoi, että hän siitä hetkestä asti eläisi raivosti, niin raivosti että he kalpenisivat sitä kuullessaan ja katuisivat niin että järkensä menettäisivät, niinkuin hän oli tänä iltana vähällä menettää omansa. Hän ei välittäisi mistään enemmän kuin hekään olivat välittäneet hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti hän eläisi, koska kerran olivat häneltä kunnian ja kaiken hyvän vieneet: ja viimein hän tulisi kotiin taaskin rikkaana ja ylpeänä -- kuin kuningatar, maailman komeimman miehen puolisona.

Hän koetti rukoilla Jumalalta apua, vaan ei voinut, muisti ajoissa, että tänlaisissa tapauksissa tuli kääntyä paholaisen puoleen. Juuri niin! paholaisen puoleen. Hän nauroi kuin meren haltiatar. Kaiku antoi tunturien välistä surullisen vastauksen. Paholainen häntä auttaisi. Hän siihen olisi mies. Olipa hänen äitinsäkin ollut noita. Ja häntä itseään he myöskin noitana pitivät. Ha, ha! Paholainen oli juuri sopiva. Hän, siellä kotona ja hän, Bård parka, -- Bård saisi syyn kantaa, saisi vastata siitä tuomiopäivänä, hän oli sen ansainnut!

-- Oliko hän järjeltään? Yhden tekevä; liian viisas hän sittenkin olisi heille, siellä kotona. Sitä eivät varmaankaan olleet ajatelleet; luulivat kai, että hän hyppäisi koskeen, taikka menisi kerjuulle, tai rupeisi ruokansa edestä palvelemaan kunniallisissa ihmisissä ... kyllä, uskokoot vaan sitä! He saisivat nähdä, ett'ei hän suotta ollut rouva Margretan tytär.

Taas tunsi hän tuon kummallisen levottoman liikkeen vyönsä alla. Ja koko hänen raivokas vihansa kääntyi sitä viatonta kohtaan, jonka hänen itsensä piti synnyttämän. Bårdin lapsi! Kaikkien hänen kärsimyksiensä alku ja juuri. Hänen tuli nyt mieleensä sadut tuosta miehestä, jota paholainen auttoi ja joka hänelle siitä antoi palkaksi vielä syntymättömän lapsen. Raivoava, julma ajatus hänessä heräsi. Niin hän tekisi! Bårdin lapsen hän möisi. Sillä tavalla hän kostaisi! Lapselle oli yhdentekevä. Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään tapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan... Gunhild otti neulan rinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja repäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja vuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli ... hän värisi, veti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä, epäselvillä kirjaimilla:

"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille.

Gunhild Nielsentytär".

Hän ei enää mitään ajatellut, hän nauroi, nauroi vaan; juoksi kirkon luokse, kääri lipun kokoon ja pisti sen oven alle. Nyt se oli tehty, hän oli saanut kostetuksi. Kuinka se Bårdia masentaisi, kun siitä kuulisi. Kuinka hän kärsisi ja kiusaantuisi! Gunhildista hän ei lukua pitäisi, mutta omasta lapsestaan --! Hurjat ajatukset liehuivat ja lensivät hänen päässään, hän oli sairas; tukahutettuja naurun purskauksia hän kuuli ja kummallisia huutoja ylt'ympäri mäkien harjanteilta; kuolleet astuivat haudoistaan pitkissä lakanoissa, viittasivat ja liehuttelivat hänelle, mumisten lihattomilla leukapielillään; Gunhild ryntäsi pois hillitsemättömässä juoksussa, levähtämättä hän riensi eteenpäin kivien ja kantojen ylitse, kuin henkensä edestä, ja kummitukset seurasivat häntä kintereillä, valkeana joukkiona, liehuttaen ja vilkkuen...

II.

Bård Bårdinpoika oli tuon pienen raukan nimi, joka jo ennen syntymistään paholaiselle myötiin ja Gunhild itse sen nimen pojalle antoi. Hänellä oli omat ajatuksensa siitä asiasta.

Bård Bårdinpoika kasvoi kaupungin syrjässä, ei ollut hänellä isää, eikä äitiä. Eräs eukko, jota sanottiin Judith-äidiksi, häntä kasvatti ja poika sanoi häntä äidiksi muiden mukaan. "Mutta en minä sinun _oikea_ äitisi ole, pikku veijari", sanoi Judith usein pojalle, joka siitä alkoi tuumia, mikä eroitus oli oikean ja väärän äidin välillä, -- "oikea äitisi on toista laatua", lisäsi Judith-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut eroa parempain ihmisten ja roistokansan välillä, näetkös. Äitisi ei ollut tällainen vanha, ruma akka kuin minä ja muut; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid, mutta ihanampi paljon, voisi muotonsa puolesta olla vaikka prinsessa; mutta nyt, näetkös, hän loistaa tuolla avarassa maailmassa, ja löytää sieltä kenties jonkun prinssin ja sitten sinäkin tulet prinssiksi, pikku veijari! ymmärrätkös? Mitä?" -- Ei, pikku veijari ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän ajatteli sitä paljon ja aina enemmän, mitä suuremmaksi hän kasvoi.

Judith-äiti oli kuudennellakymmentä, paksu ja pyöreä kuin heinäsuova; leveät, lihavat kasvot hänellä oli ja pienet, harmaat, siiristävät silmät, jotka enimmiten olivat naurussa, mutta toisinaan myöskin vihassa, toisinaan taas sillä välin, ett'ei oikein tiennyt, oliko eukko hyvällä, vai pahalla tuulella. Hän oli viisas ja taitava, aina omaa etuaan katsova, mutta kuitenkin perin pohjin hyvä sydäminen ja suopea, eikä koskaan tehnyt vääryyttä tahallaan yhdellekään ihmiselle, ei puolen roposenkaan vertaa. Hän oli ollut naimisessa, vaan lapsia hänellä ei ollut; nyt hän eli, niinkuin sattui. Hän harjoitti lääkärin temppuja, antoi apua kolotukseen ja tautiin, sekä onnettomaan rakkauteen, ennusti kortista ja kahvista, ymmärsi eläinten vammoja, ja kätilön toimessa hän oli erinomainen. Ingrid, hänen sisarensatytär, auttoi häntä talouden toimissa ja hän se enimmäkseen Bårdiakin hoiti.

Ingrid oli pieni, reipas tytön hempukka, noin 16--17 vuoden vanha, iloinen, hyväluontoinen ja jotenkin sievännäköinen. Bård viihtyi hyvin hänen luonaan, mutta hauskempaa hänestä kumminkin oli silloin, kuin vanhus itse oli kotosalla. Ell'ei häntä ollut, tuntui Bårdista, juuri kuin olisi joku seinä huoneesta poissa. Ja silloin tuli Ingridin luokse usein eräs poika, jolla oli niin paljon hänelle puhumista, ett'ei Ingrid milloinkaan joutunut katsomaan lasta niinkuin olisi pitänyt. Hän antoi Bårdin hoitaa itseään, keräili hänelle leikkikaluja, eikä välittänyt sitten mistään muusta koko maailmassa paitsi tuosta vieraasta pojasta. Mutta Bård ei useinkaan ottanut viihtyäkseen, vaan alkoi huutaa, jolloin Ingrid suuttui ja löi. Ell'ei siitä apua tullut, otti tuo vieras poika paksun kangen ja peloitteli häntä sillä. Bård tuohon vähitellen tottui. Hän makasi välistä tuntikausia lattialla ja leikitteli milloin milläkin kalulla, mutta katsoi tuon tuostakin kummeksien ja äreänä noita molempia, joilla näytti olevan niin paljon puhuttavaa toisilleen. Nämä olivat ensimmäisiä kokemuksia, jotka Bårdin mieleen painuivat.

Mutta erilaisia havaintoja hän vanhuksestakin teki. Kotona ollessaan, kun oli hetken lepoaikaa, otti hän usein kaapistaan pullon, istui mukavaan asemaan pöydän luona, kaatoi lasiin ja joi -- "se helpotti rintaa", sanoi hän --; ja silloin hän aina tuli hyvälle tuulelle. Puheli ja nauroi, kertoi satuja ja vehkeili Bårdin kanssa, jonka mielestä luo kaikki oli hyvin hauskaa. Mutta eipä aikaakaan, ennenkuin hän jo antoi pojalle pisaran putelista. "Juo veijari, niin vahvistut!" sanoi hän. Bård joi, mutta irvisteli pahasti; Judith-äiti nauroi. Ja kun Bård ymmärsi, että hän tuolla miehuuttaan näyttäisi, joi hän uudelleen, vaikka kirvelikin kaulassa ja viimein hän niin mieltyi puteliin, että rukoili äidiltä viinaa, niinkuin muut lapset sokuria rukoilevat. Judith-äiti nauroi ja ihmetteli pojan viisautta. Ja useimmiten hän sai mitä pyysi. Mutta kerran oli hän kapuillut ylös ja itse löytänyt putelin ja silloin hän otti siitä niin paljon, että tuli kipeäksi. Sen päivän jälkeen ei putelia pitkään aikaan näkynyt; mutta tämäkin oli niitä seikkoja, jotka tarttuivat pojan mieleen.

* * * * *

Neljän vuoden vanhasta hän kontturoitteli kadulla talon ulkopuolella. Ensimmäinen tuttu, jonka hän siellä sai, oli eräs koira. Mutta se oli kotoisin naapuritalosta, noin kiven heiton päässä ja niin Bård tutustui lapsiin siellä ja sitten heidän tovereihinsa, joten heitä vihdoin oli koko liuta. Heidän parissaan sai Bård lopullisen kasvatuksensa. Kaikki ne olivat köyhän väen lapsia. Muutamat olivat vanhempia, 7--8 vuoden ikäisiä; ja ne heitä johtivat. Ja sitten he liittyivät toisiinsa suurissa joukoissa sen mukaan kuin kykenivät. Purjehtivat vesiropakossa, juoksivat hevosilla pitkin katua, laittoivat pitoja, joissa virvoituksina tarjottiin laudan palaisia, hiekkaa ja savivoita, tai muuta semmoista, kauppaa he kävivät ja paljon muutakin he samaan tapaan leikkivät. Kun Bård kasvoi suuremmaksi, oli hän etevin kaikissa näissä kujeissa. Hän matki Judith-äitiä, näytti, kuinka hän ennusti kahvissa ja kuinka hän joi; ja heti ne kaikki alkoivat ryypiskellä, tulivat humalaan ja elämöivät kauheasti. Viimein Bård alkoi matkia sitä poikaa, jota hän oli nähnyt Ingridin luona, kun Judith-äiti oli ulkona. Ja kohta jakautui koko lapsiliuta pariksi ja leikki kosioimista. Se oli varsin hauskaa. Kun ihmisiä meni ohitse, täytyi heidän pysähtyä katselemaan; he nauroivat ja silloin oli lapsista yhä hauskempaa. Vanha Judithkin nauroi sitä nähdessään ja sitten hän alituisesti pilkkasi Bårdia näistä asioista. Mutta kun Ingrid huomasi heidän leikkinsä, lensi veri hänelle poskipäihin.

Vuodet menivät ja Bård kasvoi. Hän oli kookas, väkevä ja kaunis, mutta väliäpitämätön ja rohkea; teki aina, niinkuin tahtoi. Tappeluja syntyi, mutta hän piti hyvästi puoliaan ja sai sitä paitsi melkein aina apua, ell'ei muilta, niin tyttöhempukoilta kumminkin ja viimein huomasivat useimmat parhaaksi pysyä ystävyydessä prinssin kanssa. Hän oli suuren katurakkijoukon päällikkönä ja nyt harjoitettiin ilkitöitä ja tuhansia vehkeitä ympäri kaupunkia. Tappelu kuitenkin oli ensimmäisiä huvia. He kävivät suorastaan sotaa. Keräytyivät suuriin ryhmiin, sen mukaan kun olivat joko pohjois- tai eteläosasta kaupunkia ja kävivät säännöllisiin otteluihin. Bård, tahi "prinssi", "katuprinssi", niinkuin häntä kutsuttiin, oli "pohjoisjoukon", päällikkönä ja rajumpi hän oli muita. Kerran ja toiste tuli hän iltasella kotiin niin verisenä ja märkänä, että oli kamalaa nähdä. Näin Bård Bårdinpojan kasvatusta jatkettiin.