Chapter 5

Tarald ja Pål juttelivat koko illan ja ryypiskelivät paloviinaa jotenkin runsaasti. Lopulta he alkoivat pitää kovempaa ääntä. Tarald huusi tytärtänsä ja Bergljotin täytyi tulla. "Nyt on minun tahtoni ja aikomukseni", sanoi Tarald, "että sinä keväällä seuraat tätä rehellistä nuorta miestä Pål Bråtea, ensin alttarille ja sitte hänen kotiinsa; mitä siihen sanot?" Bergljot aikoi panna kovan kovaa vastaan. Mutta isä katsoi niin terävästi, että hänen täytyi painaa päänsä. Hän katseli alas, ajatteli hetken ja vastasi sitten hiljaa: "Jos niin on, että suorastaan aiot pakoittaa minua siihen vastoin tahtoani ... niin seuraan minä häntä ... alttarille ... mutta kauemmaksi en". Hän suoristi itsensä ja vaaleni.

Tarald aikoi käydä kiinni, mutta Pål sanoi: "Hyvä on, Bergljot, kun kerran tulemme niin pitkälle, niin voimmehan puhua lopusta sitten". "Oikein sanottu!" huusi Tarald ja löi nyrkkiä pöytään; "terve! -- Pål Bråten ja Bergljot Taraldin tytär Hankastadin juhlamalja!" He joivat; Bergljot pujahti ulos.

Sinä iltana hän niinkuin edellä kerrottiin, tapasi Åsulvia. Sillä Åsulv tiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä kun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että Bergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen papin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he tiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi.

Keväällä vietettiin häät suuresti ja komeasti. Kaksi soittajaa siellä oli ja paljon ihmisiä myöskin. Itse pappikin oli kutsuttu; hän istui pöydän päässä, söi ja joi pitäjään etevimpien talonpoikien parissa.

Mutta kun oli tarpeeksi asti syöty ja juotu, vei Tarald pappia erinäiseen kamariin. "Tänään on paha merrassa", sanoi Tarald. "Pahako merrassa?" sanoi pappi ja katsoi häneen. "Niin", sanoi Tarald, "pelkään tyttärelläni olevan jotain kirottua mielessä". "Ooho", sanoi pappi ja myhähti, "vai niin on laita? Näin kyllä, ett'ei morsian ole juuri iloinen, ja olen ennakolta kuullut puhuttavan yhtä, toista; mutta arvaan, ett'ei tuo niin vaarallista ole. Semmoisia on ennenkin tavattu ja kaikki ne ovat taipuneet alttarin eteen tultuaan. Olkootpa kuinka kovaluontoisia hyvänsä, siellä ne sulavat. Itkeä piristävät hiukan ja unohtavat sitten pian". "Se nyt on yhden tekevä", sanoi Tarald; "mutta jos tyttäreni keksii jotain hulluutta tänään, niin elä ole kuulevinasikaan, vaan laita heidät yhteen kuitenkin! -- Lupaa se; et tule sitä katumaan". "Kyllä, kyllä; sinä olet hyvä mies Tarald ... ja tyttäresi, näetkös ... niin -- niin; en ole vielä ikinä nähnyt tytön monta päivää surevan, kun kerran on naimiseen tullut. Ne ovat kuin pienet lapset, mikä kerran on nähtävistä pois, se mielestäkin haihtuu; minä teen, niinkuin käsket, Tarald ja tiedän, että minua sitten muistat". "Varmaan", sanoi Tarald ja puristi papin kättä.

Sitten he menivät kirkkoon. Pappi piti pitkän puheen. Hän sanoi, että meidän tuli kurittaa ja ristiinnaulita oma tahtomme ja saisimme olla varmat siitä, että Jumala itse oli meille määrännyt juuri sen, jonka kanssa ensiksi alttarin eteen astuimme. Ja suuri synti oli ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Jos sokeassa sydämmessään luuletteli jotakin toista paremmaksi, oli se vaan lihan ja saatanan kiusausta ja ihmisen tuli karttaa, ett'ei semmoiselle korvaansa kallistaisi, sillä helvetti silloin olisi edessä. Taraldin mielestä se oli verraton puhe ja Pål arveli samaa. Mutta Bergljot ei sitä paljon kuunnellut. Hän seisoi ja vapisi aivan kuin olisi ollut hengen hädässä.

Pappi alkoi vihkimisen, Pålilta kävi hyvin. Mutta kun Bergljotin vuoro tuli, meni kaikki päin mäntyyn. Tyttö vastasi: "En", niin kovasti ja terävästi, että sen jok' ikinen kuuli. Pappi tuntui vähän epäilevän ja vilkuili syrjään; mutta siellä seisoi Tarald ja iski silmänsä häneen niin jäykästi, että pappi kohta sai rohkeutensa takaisin ja pitkitti vihkimistä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Toisessa kysymyksessä kävi samalla lailla. Alhaalla kirkossa syntyi levottomuutta: mutta ihmiset eivät olleet oikein selvilläpäin ja niinpä he ajattelivat että morsian varmaankin erehdyksestä vastasi hullusti. Vanha lukkari istui penkissään ja töllisteli: Morsian on mahtanut juoda viinaa tänäpäivänä, ajatteli hän. Tarald seisoi vankkana ja melkeinpä paahtoi pappia silmillään; vihkimistä jatkettiin.

Bergljot peljästyi ja kävi hämilleen. Hän vapisi niin, että Pålin täytyi häntä tukea, vaikka itsekin tunsi heikkoutta polvissaan. Kolmas vastaus tuli niin matalana ja epävarmana, ett'ei sitä kukaan oikein kuullut; pappi kiiruhti aivan kuin olisi hän seisonut tulisilla hiilillä.

Lopuksi ei Bergljot enää kuullut, eikä nähnyt mitään. Kuinka tämä kaikki oli käynyt? Eikö hän vastannut tarpeeksi selvällä äänellä? Oliko hän erehtynyt kysymyksistä. Raju tuska hänet valtasi; olisi tahtonut huutaa, vaan ei voinut, tahtoi paeta tiehensä, mutta ei saanut jalkaa nostetuksi; hän oli, kuin kiini lyöty, silmissä kaikki pyöri, kaukaa kuului surinaa, suhinaa ja huutoa, alttaritaulu nousi ja laski, kuin meren aalto, kuva kääntyi ja tuijotti... Pappi luki yhä kiivakammin ja hikoili; samassa kun Bergljot vaipui alas matolle, oli pappi joutunut siunaukseen. Pål polvistui hänen viereensä, pappi laski kädet heidän päällensä ja siunasi ... ja niin he olivat liitetyt yhteen Jumalan ja ihmisten edessä. Tarald riensi itse auttamaan morsianta, joka oli melkein pyörryksissä.

"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihminen ei saa eroittaa", lopetti pappi; hiki oli kohonnut hänen otsallensa. "Elä sitä niin pahaksi pane, lapseni", kuiskasi Tarald, "ajattele, että olet nyt hyvässä naimisessa".

* * * * *

Seuraavana syksynä oli pappi virkamatkalla Stöleen; Hallvard Stöle oli kuolemaisillaan ja halusi ehtoollista; renkipoika tuli veneellä pappia noutamaan. Oli tunnin aikaa soudettavaa, ennenkuin Stöleen päästiin. Ruma oli ilma, mutta pappi läksi kuitenkin.

Kun toimitus Stölessä loppui, oli jo sangen myöhäistä ja ilma näytti epäilyttävältä. Papin täytyi kiirehtiä. Hän juoksi veneesen ja kääriytyi turkkiinsa; "ala soutaa poika!" sanoi hän; ja poika työnsi veneen rannasta. Kun pappi oli istunut paikalleen, huomasi hän, ett'ei hänellä nyt ollutkaan sama poika, kuin tullessa; sillä tämä souti paljon paremmasti. Kasvoja ei hän voinut näin pimeässä nähdä. Hän vaipui ajatuksiin. Tuo Hallvard Stöle oli ollut kummallinen mies. Kova kuin luu ja itsepintainen, mutta usein viisaampi kuin olisi luullut: Hm! hän oli pettänyt pappia saatavissa, maksanut kymmenykset keveillä jyvillä, varastanut puita toisten metsästä ja tehnyt useita semmoisia kelmitöitä, mutta nyt hän oli muserrettu. Niin oli pehmeä kuin lapsi. "Luuletkos minun joutuvan helvettiin?" oli hän kysynyt, "tai olisiko jotain neuvoa, että siitä pääsisi? Lasse Vollen -- kuinka luulet hänen käyneen? Lieneekö tullut taivaasen?" "Sitä toivokaamme". -- "No kyllä kai minäkin sitte pääsen; sillä en minä ole häntä pahempi ollut". "Sinun tulee katua, Hallvard. Teetkö sen?" "Kuinkas sitä kadutaan?" "Sinun tulee surra ja murehtia syntejäsi..." "Tietysti minä sen teen! Jumala nähköön ei tulisi ihmisen niin tehdä. Kaikki se eteen koituu viimein. Enin kuitenkin kadun, että väkisin otin Karri Hangenin vaimokseni. Hänellä ei senjälkeen ole ilon päivää ollut. Se minua painaa, aivan kuin olisin ihmisen tappanut... Herra Jumala! Kuinka vähän ihminen ajattelee!" --

Järvellä satoi ja tuuli; ilta saavutti mutta poika souti hyvästi, eikä pappi hätäillyt. Ajatuksissaan hän siinä istui. Tuo, mitä Hallvard puhui vaimostaan, sai hänet miettimään. Olikohan se toden mukaista? Ei hän koskaan ollut Hallvard Stölen vaimossa mitään erinäistä huomannut; niinhän tuo oli aivan kuin muutkin eukot. Kenties oli useampiakin, jotka tuommoista kärsivät? -- Ooh, eikös mitä. Joutavia ajatuksia. Hm! hän oli vihkinyt monta semmoista paria. Jos sitä saattoi sanoa ihmisen tappamiseksi, niin oli hän monasti ollut muassa. Lörpötystä kaikki. Ei sen enempää. _Yhtä_ vihkimistä hän kuitenkin katui. Hm! kovinpa tuo ilma kävi ilkeäksi...

"Souda, souda poika!..." Niin, Bergljot ... siinä hän ei menetellyt, niinkuin olisi pitänyt. Mutta ... se oli Taraldin syy...

Silloin vene pysähtyi; poika veti airot ylös. Pappi säpsähti. "Mitä nyt!" hän sanoi.

Poika nousi seisaalleen ja otti askeleen lähemmäksi. "Oletko valmis kuolemaan, pappi?" hän kysyi.

Pappi vetäytyi taaksepäin ja katsoi kauhistuen poikaan.

"Oletko järjeltäsi!" sai hän änkytetyksi. -- "Oletko valmis kuolemaan?" kysyi poika taaskin ja tarttui kovalla kouralla papin niskaan.

Pappi painui kokoon, kuin kinnas hänen kourauksestaan: "En", vaikeroitsi hän tukahutetulla äänellä.

"Sitten saat kuolla valmistumattomana", sanoi poika ja kohotti häntä ylös.

Pappi kyyristyi veneen reunaan, riippuen siinä vedon tapaisesti kiini: "Muista, että minä olen pappi", rukoili hän; "suuri synti on tappaa pappia!"

"Lörpötteletkö sinäkin synnistä", kähisi poika ja raasteli pappia niin että vene kiikkui.

"Muista herraamme, muista herraamme!" uikutti pappi.

"Muistitko sinä häntä silloin kun alttarilla seisoit ja vihit Bergljot Hankastadin Pål Bråteen?"

Pappi kavahti semmoisella voimalla ylös, että irtautui toisen käsistä.

"Sinäkö --? Sinuako hän --?"

"Minua".

"Pyydä, mitä tahdot, mutta säästä henkeäni! Säästä henkeäni! Älä murhaa pappiasi!" hän rukoili niinkuin lapsi.

Mutta Åsulv otti hänestä kiini molemmin käsin ja nosti hänet veneen laidan ylitse: "Mene helvettiin!" sanoi hän.

"Anna minun ... anna minun ... lukea ... isä meidän", kuiskasi pappi tuskasta menehtymäisillään.

"Pane sitten joutuin", sanoi poika ja laski hänet alas taas. Oli pilkkoisten pimeä; tuuli yltyi. Pieni vene pyöri aaltojen harjanteella.

"Isä meidän ... joka, joka", sanoi pappi; hän ei tiennyt itsekään, mitä lausui; -- "säästä henkeäni Åsulv! minä teen sinut rikkaaksi mieheksi! Se oli Taraldin syy!"

"Lue nyt!" sanoi Åsulv.

"Isä meidän ... joka olet... Minä ostan sinulle talon Åsulv!"

"Jos tahdot lukea isä meidän, niin on parasta, että kiiruhdat", sanoi Åsulv ja haalasi papin ylös jälleen.

"Lähes ... tulkoon ... sinun valtakuntas'... Ta... Ta... Tapahtukoon sinun tahtosi niin taivaassa --"

Samassa tuli hirmuinen tuulen puuska vuorihuipun takaa. Ilmassa vinkui ja ulvoi, vedessä kohisi, aallot nousivat kuin vuoret ... vene kallistui syrjälleen ja molemmat, sekä Åsulv että pappi putosivat veteen.

Åsulv laski papin irti ja koetti uida. Hädässään pappi tarttui Åsulviin, ja niin menivät molemmat pohjaan. Tuuli kiljui vuoren huipuissa, mustat aallot tanssivat laineissa ja vaahdossa järvellä; ei kuulunut huutoa, eikä parkuntaa, mutta vene liikkui ja hyppeli aallolta toiselle, pääsi viimein maalle eräässä lahdessa ja pysähtyi.

PAHOLAISELLE MYÖTY.

I.

Vouti Niels Pedersen oli ankara ja kova mies. Ei hän koskaan tehnyt muuta hyvää, kuin mihin suorastaan oli pakoitettu, mutta ei myöskään pahaa enemmän kuin kävi laatuun. Ihmiset eivät juuri hänestä pitäneet, mutta väki pelkäsi voutiansa.

Kun hän lähestyi, astuen jalat leveänä, ruumis kookkaana ja karheana, pitkät harmaat hiukset riippuen paksun, mustan nahkalakin alta vahvoille hartioille, väistyivät ihmiset tieltä ja tervehtivät häntä kuin kuningasta. Kun hän suuttui, saattoi hän katsoa toiseen suurilla, terävillä silmillään, niin että se meni läpi luitten ja ytimien. Hänen suunsa oli kiinteä kuin kiveen lyöty, eikä vielä ollut kukaan nähnyt voudin hymyilevän. Hän oli harvapuheinen, mutta kovaääninen, ja minkä hän sanoi, se pysyi.

Niels Pedersen oli leski. Ne, jotka muistivat hänen vaimoaan, sanoivat hänen olleen verrattoman kauniin, mutta tummanverisen, ja silmäin katse oli hänellä ollut ilkeä. Harvoin, jos koskaan, häntä kirkossa nähtiin. Voudin palvelijat kertoivat hänen tehneen semmoisia, joita ei juuri uskaltanut kertoa, ja hänen kuoltuaan puhuttiin paholaisen itsensä käyneen sairashuoneessa samana yönä, kun hän henkensä heitti, ja silloin kaikki ymmärsivät, että tuo synkkä, ankara Margareta oli myönyt itsensä pirulle.

Hän oli synnyttänyt voudille tyttären, jonka nimi oli Gunhild ja joka oli aivan äitinsä näköinen, valkoisempi kuitenkin ja kauniimpi. Kaiketi siitä syystä, että hän oli nuorempi, sanoivat ihmiset.

Kun Gunhild oli kymmenvuotias, näki hän talon katolla eräänä päivänä kissapöllön. Hän juoksi sisään ja kertoi sen äidilleen. Äiti ei mitään vastannut, mutta kävi kalpeaksi kuin kuolema. Seuraavana aamuna hän sairastui kuolintautiinsa ja ennen viikon loppua oli hänen elämänsä päättynyt.

Senjälkeen sai Gunhild vapaasti kasvaa. Isä ei hänestä välittänyt, eikä sitä paitse ollut usein kotonaan. Tyttö lensi ja keikkui ympäri metsiä ja peltoja ja kaikkien mielestä hän oli tavattoman raju; palvelijat olivat hänen ainoat seurakumppalinsa; he opettivat hänelle lauluja ja kertoivat satuja. Mutta niissä aineissa, joille muut ihmiset arvoa panivat, ei hän paljon tietoja saanut; ja niinpä kerrottiin, ett'ei hän oikeinpäin isä meitää osannut, kun rippikouluun meni. Kaunis hän oli, reipas ja komea; mutta silmissä oli jotain raivokasta, joka muistutti äitiä.

Hän oli viisitoista vanha, kun rippikoulua kävi. Ei hänellä paljon yhteyttä muun nuorison kanssa ollut, sillä useammat häntä pelkäsivät; mutta sittenkin hän oli yhtä iloinen. Signe Lid oli ainoa tyttö, josta hän välitti, sillä Signeä hän vihasi. Signe Lid oli suloinen, vaaleaverinen tyttö, kasvot lempeät ja hienot; pojat hänestä paljon pitivät. Bård Neset muiden muassa häntä ihaili. Mutta sepä ei ollutkaan Gunhildille mieleistä. Kun Bård istui ja katseli Signeä, tunsi hän ikäänkuin piston rinnassaan. Hän koetti kaikin tavoin vetää Bårdin huomiota puoleensa. Bård sen vihdoin ymmärsi ja kävi hyvilleen. Sievien tyttöjen suosiossa oli aina hauska olla ja semmoisen kuin Gunhildin, varsin erinomaista.

Aika kului ja Bård alkoi jo vihdoin pitää Gunhildia kauniimpana. Hän oli komeampi ja sirompi, sekä lisäksi iloisempi ja raittiimpi; luotevampikin hän oli, kuin tuo vaalea ja hiljainen Signe. Sitten nuo lumoavat elävät silmät panivat Bårdin aivan tuleen ja päälle päätteeksi oli Gunhild rikkaasta ja suuresta suvusta. Kovasti Bård kaiken tämän tähden päätänsä vaivasi ja toivoi usein saavansa puhutella Gunhildia oikein tosissaan, mutta tekemättä se kuitenkin jäi. Sillä hän muisti ett'ei vouti ollut hyvässä sovussa hänen omaistensa kanssa.

* * * * *

Rippikoulun jälkeen he harvoin toisiansa tapasivat; Gunhild oleskeli enemmiten kotona. Siihen aikaan tuli voudin taloon eräs vanhanpuoleinen nainen hoitamaan taloutta ja samassa opettamaan Gunhildille hienoja tapoja; sanottiin hänen olevan voudille sukua. Mutta Gunhild ei hänestä paljon välittänyt. Hän enimmiten oleskeli piikain kamarissa ja kyökissä, tahi juoksenteli ulkona niinkuin ennenkin, hiihteli, lauloi ja ajatteli Bårdia. Sunnuntaisin hän mielellään kävi kirkossa ja oli äärettömän onnellinen, kun sai nähdä Bårdia. Mutta ell'ei hän siellä ollut, kävi Gunhild pahalle tuulelle moneksi päivää. Eikä silloin ollut hyvä tulla hänen kanssaan tekemiseen. Mikä lienee ollut syynä, mutta aina hän enemmän tuli äitiinsä, sanoivat vanhat palvelijat.

Bårdin ajatukset kääntyivät taaskin Signeen. Se tyttö oli hänen mielestään enemmän hänen sukuunsa ja toi ikäänkuin hyvää mukanaan. Gunhild oli liian raju ja vieraammista ihmisistä; se mitä hänen äidistään kerrottiin, ei ollut juuri hauskaa kuulla ja melkeinpä Gunhildissakin oli jotain sen tapaista, arveli Bård. Hän lähestyi taas Signeä ja niin kului vuosi. Ihmiset alkoivat heistä puhua ja huhut tulivat ylös voudinkin taloon.

Kun Gunhild niistä kuuli, vihastui hän niin että itki. Veri alkoi kuohua hänessä ja Signeä kohtaan syttyi rajaton viha. Tuoko heikko tytönhenttu häneltä voiton veisi? Hänkö valtaisi sen pojan, jonka Gunhild oli itselleen valinnut? Ei milloinkaan maailmassa. _Hän_ tahtoi Bårdin omakseen, eikä saanut sitä kukaan estää. Kaikkian vähin tuommoinen talonpoikaistyttö, tyhmä, puolikuollut töllykkä; ha, ha, hän saisi nähdä, kenen tielle oli tullut! Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän _tahtoi_ hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja nuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah, hah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää saattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan; vihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo ilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko laski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli hiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät yösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan istui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli laakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli oksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett'ei ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui, mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä, kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi silmänsä alas ett'ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan, meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin, pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli Gunhild!

Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu. Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään enemmän kuin olisi tarvinnut. --

Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus. Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa; hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä. Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.

Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään; mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä tiepuolessa jossain.

Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja tuoksua; jok'ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä, kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui. Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta, rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja leimua. Mutta _tämä_ oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.

Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas ja tyttöjen suosikki -- syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki. Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella; muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi; korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri. Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei vielä senlaista päivää ollut nähnyt.

* * * * *

Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa, ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai selville ajatuksen:

On vaikea poikasen reippaan vaan Niin kaupan itsensä kantaa; Ja helppo sit' ei ole löytääkään, Kell' itsensä viimein antaa.

Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan Ja vuottaa ja unneltuupi; Niin tuhlaa kukkivan keväänsä Ja pojilta unhottuupi.

Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:

En usko poikahan reippaasen, Sen mieli on kylmää vettä; Otan sukkelan, kauniin itsellen, Sen yksin on huulet mettä.

Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken, sitten lauloi:

Ken lehdon helmassa laulelee, Liki varjoa valotonta? Liet metsän neitonen, hiljaa käy, Mua et voi vangita konsa.

Vähän ajan kuluttua kuului vastaan:

Varo itseäs, poikanen reipas, vaan, Liki varjoa valotonta! Menet metsän neitosen pauloihin, Hän kietonut on niin monta.