Chapter 4

"Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän oikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä voimiasi?"

"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.

"Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!... Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi välillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa sitä ylös!"

"Jaloissani --?"

"Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat huostassasi... Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää ... tee sinä samoin!"

Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. "Jo riittää", sanoi hän. "Että sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni".

Jotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja nauroi. "Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan", sanoi hän. "En minä ole paroni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on tehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin... Mutta kun tulin Amerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa ylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni paroniksi... Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun ja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin oikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin minä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin ... ja _se_ nyt ainakin on varmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä jollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa palaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin elämää ja iloa... Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme samalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä orjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid..."

Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki loisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja päällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. "Hyvästi", sanoi hän. Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin, viha toiseltapuolen, toiselta häpeä. "Anteeksi", sanoi hän ivallisesti, "anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala, tässä maailmassa kerrankin erehtyy... Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja ylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut kärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja ilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni". Leiv ei tavannut häntä koskaan enää.

Mutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi. Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan kuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri samaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja uskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä. Hän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein Jumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta. Hän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas ryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään voitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan.

Oikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan.

Hyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä hänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei varmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut, odottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran rahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild kyllä ymmärtäisi tarkoituksen.

Aika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä. Mutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti ja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon puhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat sanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai Leiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve ja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat varmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä enemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut olla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli kaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli kaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa. Hänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä epäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä kummasteli, ett'ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv säikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia. Öisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen poltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika kului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi? Tultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi ja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen entistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle juohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta tuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja jonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt ... silloin hän kumminkin tulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella.

Hän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden selon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki, mitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti kirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin siinä kerrottiin:

"Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä saisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä maailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin. Ei ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen niin väsynyt ja surullinen, ett'en kykene pitkältä kirjoittamaan.

Enkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää tyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä ahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän osasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui.

Kerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä; sunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä Alfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän näytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä puolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin pahasti, ett'ei sitä tiedä muut kuin Herra itse.

Sanotaan, ett'ei Alfhild ole varsin iloinen. Jos saattaisit lähteä kotiin, niin täällä ei ole kellään aavistusta mistään. Ennemmin kuitenkin tahtoisin, ett'et välittäisi semmoisesta tytöstä, johon noin vähän on luottamista. Mutta nuoruus ei semmoista kysy eikä rakkaus myöskään. Kuta enemmän saa kärsiä ystävänsä tähden, sitä enemmän häntä rakastaa. Elä sure liian paljon; minä tiedän, että jaksat kuorman kantaa. Toivoa on siksi kuin papin eteen menevät".

Leiv luki kirjeen. Luki moneen kertaan. Tutki siksi, ett'ei saanut siitä enää mitään käsitystä. Koko seuraavan päivän sanottiin hänen kävelleen ympäri tuijottavin silmin ja puhellen itsekseen; ei hän vastannut, jos jotain kysyttiin, vaan käyttäytyi kuin mielipuoli. Mutta seuraavana päivänä oli hän rauhallinen ja kylmä. Silmissä oli kova katse ja kalpea hän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi mielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut itselleen: "Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell'en saa häntä Jumalan avulla, niin pidän itse neuvoa..."

Kahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin. Silloin läksi isäntä pitemmälle matkalle, jättäen Leivin taloa hoitamaan. Toisena yönä Leiv katosi. Väki häntä etsi, peljäten pahinta; Leiv oli viime aikoina ollut niin kummallinen, mutta häntä ei kuulunut, eikä näkynyt. Isäntä tuli kotiin. Hän huolestui kovin, sillä hän oli Leivistä pitänyt. Uudelleen aljettiin häntä hakea, silloin isäntä huomasi, että rahalaatikko oli tyhjennetty. Siinä oli ollut paljon rahoja, sillä hänen oli piakkoin maksettava suurempi summa talon menoja. Ja Leiviin hän oli luottanut, niinkuin itseensä. Nyt vasta hän alkoi epäillä. Kaupungissa hän sai tietää, että useampia laivoja juuri sinä yönä oli lähtenyt Europaan. Leivin nimeä ei löydetty; mutta joku oli nähnyt häntä kaupungissa sinä yönä. Asia oli päivän selvä. Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja karannut.

Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua.

* * * * *

Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia. Monena iltana hän itkuunsa nukkui; monta yötä hän valvoi pahojen unien tähden.

Mutta nähdessään, kuinka vanhukset olivat iloisia siitä että hän Knutille meni, ja kuinka Knut oli onnellinen, hän hiukan tyyntyi ja saattoi unhottaa surunsa hetkeksi. Kyläläisten seurassa hän iloitsikin; sillä tätä kihlaustaan hänen ei tarvinnut hävetä. Ja jos heidän puheensa häntä kiusasivat, lohdutti hän itseään sillä, ett'ei Leiv kumminkaan tulisi. "Eikä hän kirjoita, ei kirjoita", sanoi hän itsekseen. "On kai löytänyt jonkun toisen Amerikassa, arvaan ma. Semmoiset ihmiset eivät ole enemmän luotettavia yhdessä, kuin toisessakaan".

Mitä pitemmälle aika kului, sitä surullisemmaksi hän kävi. Olihan Knut tosin kaunis ja iloinen poika; mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea. Kun Knut laski leikkiään, tuli Alfhild aina hauskalle mielelle. Mutta hauskuuden alla oli jotain kylmää, joka ei tahtonut sulaa: Knut tuntui sittenkin vieraalle. Kun Knut otti häntä syliin, kävi hän niin hämilleen ja ujosteli juuri kuin se, joka tietää myövän itsensä talosta ja tavaroista. Tämä ei ollut hänen omansa; ei hän tälle mennyt täydellä palavalla halulla. Välistä hän melkein tuumaili purkaa koko kihlauksen. Sitten hän lähtisi Leivin jäljestä Amerikaan; siellä ei tullut suku, eikä rikkaus kysymykseen. Mutta vanhukset säälitti häntä ja Knut myöskin, eikä hän sen lisäksi tiennyt, jos Leiv hänestä enää välitti. Ei hän kirjoita, ei hän kirjoita, valitti hän itsekseen. On kai löytänyt paremman Amerikassa! Eräänä iltana ajatteli hän mennä Hegglidiin, tapaamaan vanhaa Åsbjörniä. Mutta hän katui tiellä ja kääntyi takaisin. Pitäjäs, vanhemmat, Knut... Olkoon sinänsä, ajatteli hän itsekseen ja värisi vilusta.

Vanhemmat huomasivat, ett'ei hänen laitansa ollut oikea; Knut huomasi sen myöskin. Se huolestutti heitä, Knut pelkäsi: Ehkä hän kuitenkin katui, ett'ei ottanut Björn Haugstadia? Vanhukset eivät tienneet muuta neuvoa, kuin kiirehtiä häitä. Naimiseen päästyään hän kyllä rauhoittuisi. Knut arveli samaa. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, oli hänkin melkein yhtä mieltä. "Tehkää, niinkuin tahdotte", sanoi hän. Hääpäivä määrättiin, kirkossa kuulutettiin ja Dalessa pidettiin suuret kestit. Nyt täytyy koettaa olla iloinen, ajatteli Alfhild.

Mutta illempana lauloi joku pihassa korkealla ja kovalla äänellä:

Johdottaan tytön mieli lentää, Ei sydämmessä häll' ole kenkään, Hän kiintyä ei voi yhteenkään, Vaan vuoroin on oma tuon ja tään.

Se oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva. Juostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa, ett'ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta Alfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana.

Vanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan kävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä kiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett'ei nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan _Leivin_. Oliko hänellä oikeutta antaa pois toisen omaa? -- Mutta kun ne eivät olleet kunniallisia rahoja? -- Niin, mutta kun ne olivat _Leivin_. -- Kauan aikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä papilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli helppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten elämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi erehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville. Hän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille. Mutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi taaleria. "Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset luulevat", sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa puuttunut, ett'ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita.

* * * * *

Leivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes takaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa luulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja tulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla Norjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy.

Hän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän uskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi, mielissään siitä ett'ei kukaan häntä tuntenut. "Minä kun luulin tulevani takaisin oikein mahtimiehenä", nauroi hän itsekseen.

Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä partaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään.

Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen, hän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos hengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole itseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää minut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan. Siis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että senlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa itsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja pitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen ... kaksin, kolmin kertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei Alfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata.

Hän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli jo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta ilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät huoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku -- kukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta kauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja... Se oli Björn! -- Björn Haugstad.

Leiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla... ajatteli hän.

Björn parast'aikaa kerskaili uudesta hevosestaan. Sitä vasta oli koni; ei sen vertaa koko pitäjäässä. Niin pulskaa elukkaa ei hän vielä koskaan ollut nähnyt. Perhana vie, kuinka se osasi juosta. Ja sitten se oli niin viisas. Kun näki vaan varjonkaan piiskasta, niin jo laski ravia. Eikö tehnyt kenenkään mieli vaihtaa?

Uusi vieras tuli tupaan. Hän oli korkea ja raskas, mustanpuhuva ja ruma, ruskeat kasvot hänellä oli ja huulissa ilkeä hymy; harmaa hiussuortuva riippui toisen korvan alta. "Hyv'iltaa Björn", sanoi hän ja laski raskaan kätensä Björnin olkapäälle. "Hyv'iltaa Hans!" huusi Björn. Leiv säpsähti, tuijotti mieheen ja tunsi hänet. "Vieläkö sinä elät, roisto", ajatteli hän, "sinä, joka veit minulta rohkean mieleni ja iloisen lapsuuteni".

"Täälläkö sinä istut Björn", sanoi Hans. "Luulin sinun olevan varsin toisaalla tänä iltana?"

"Thyi!" sylkäsi Björn ja joi. Sitten hän lauloi:

"Ja jos mua vihkituoliin pyydät, Mun ennen kuusehen hirteen syydät; Ja ennen käyn tuonelan aaltoihin, Kuin sulle morsiusvaatteisin".

"He--he", sanoi Hans. "Tuskinpa vaan se tyttö niin sanoo, joka näinä päivinä morsianna on". "Hän! -- Hänelle se on yhdentekevä. Senlaiset eivät mene naimiseen pojan, vaan talon kanssa. Sen mahdat tietää. Terve!" "Terve, terve!" -- Leiv istui, kuin päähän lyöty, suu riippui avonaisena, kurkku kävi kuivaksi... "Ihmiset sanovat", alkoi Björn uudelleen. -- "Ihmiset ovat sanoneet, että minä siitä hentusta pidin. -- Sitä ei kukaan tiedä", -- hän joi -- "ja sama se, oli niin tai näin... Kaunis hän oli peijakas... Sanokoot mitä hyvänsä, mutta ei hänen vertaistaan koko kylässä ollut. -- Terve! -- Mutta minä en koskaan häneen luottanut. Ja siinä tein juuri oikein minä syntisparka". Hän löi pöytään; pullo kaatui kumoon, olut juoksi lattialle; sitte hän heittäytyi pöydän yli mahalleen ja itki ääneen. "No, no Björn", irvisteli Hans, "elä itke! elä itke! eihän sinulla ole itkun syytä. Sinun eukkosi saattaa olla yhtä hyvä kuin Knut Åsenin, vaikk'ei hänen nimensä ole Dalen Alfhild!"

Joku purskahti niin kamalaan nauruun, että kaikki jäivät sitä kuuntelemaan, niin humalassa kuin olivatkin. Mutta samassa oli hän tuvasta ulkona. "Se oli vaan eräs hullu englantilainen", sanoivat ihmiset. Sitten he alkoivat juoda taas ja ilta päättyi hirmuiseen tappeluun, jossa useat saivat pahoja vammoja, Björn Haugstad kuitenkin enin.

Mutta silloin jo Leiv Hegglid makasi meren pohjassa.

Samaan aikaan kuin tämä kaupungissa tapahtui, oli Dalessa kolmannen hääpäivän ilta. Pidot olivat suuret ja komeat, niinkuin jo edeltäpäin sopi arvata. Surullista kumminkin oli, ett'ei morsian ollenkaan näyttänyt iloiselta. Hän istui niin kylmänä ja kalpeana kauniin kruununsa alla, että kaikki sitä ihmettelivät ja kävivät pahalle mielelle. Ei hän kertaakaan nauranut, jos hymyili joskus, oli se kolkkoa ja ilotonta. Silmät olivat kovat ja jäykät, aivankuin unitautisen. Knut teki, minkä voi, saadakseen eloisuutta seuraan; mutta jotkut luulivat tietävänsä, ett'ei hän ollut niin iloinen, kuin oletteli.

Puhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat, joiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa haukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän, tulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa muutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten vanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa tanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja huusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild omansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki, ett'ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän näkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan runossa, -- tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden toisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, -- otti sitten hänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. "Nyt lemmessä elämme toistemme kanss', emme erkane milloinkaan!" -- Tuo näky sitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan istui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan. Äiti ja toiset vaimot koettivat turhaan saada häntä puheesen. Kysyttiin, tahtoiko hän tanssia; ei. Tahtoiko sisään sulhasen luokse? Ei. Hän ei tahtonut mitään. Kuin houreissa hän istui ja katseli kummallisia näkyjä...

Vihdoin hän äkkiä syöksähti ylös, vihlaisevalla huudolla mursi tien läpi naisten kehän ja tanssivien piirin, lähestyen ovea epävakavin askelin; kalman kalpea hän oli, silmät tunkivat ulos kuopistaan, suurina ja valkeina, hirvittävät nähdä.

Sillä ovessa seisoi Leiv, pitkänä ja vaaleana; suuret, kiiltävät silmät tuijottivat häneen kylmästi ja kalpeasti, kuin kaksi kuuta, märkä tukka riippui suortuvissa alas otsalle, suu oli puoleksi auki ja sieltä kiilui valkoiset hampaat, nuttu oli märkä, koko mies oli märkä; ja kun hän kulki, näytti hän kahlaavan polvia myöten vedessä. Alfhild kuroitti käsiänsä ja tahtoi hänen luokseen. "Leiv!" huusi hän tukahdetulla äänellä. "Leiv!" uikutti hän niin surkeasti, että se itkien ja suhisten kävi huoneesta huoneesen kautta koko talon; samassa hän tunnottomana kaatui maahan ja kannettiin pois. Kaikki peljästyivät, humalaiset selvisivät, naiset huusivat; samana iltana läksivät häistä kaikki muut, paitsi lähimmät sukulaiset.

* * * * *

Alfhild sairastui tämän jälkeen. Kun sitten parani taas, oli hän kuin toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan. Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut.

Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui joskus kuulemaan. Silloin hän itki. Semmoisina hetkinä ei hyödyttänyt mitenkään koettaa Alfhildia puhutella; hän ei kuullut. Knut koetti laulaa virsiä ja rukoilla; mutta sekään ei auttanut. Hän antoi kutsua lääkäriä ja pappia, vaan kaikki turhaan. "Elä sitä niin sure", sanoi Alfhild, "ei se niin pahaa ole". Jonkun vuoden kuluttua hän siihen jo ikäänkuin tottui. Silloin se itsestään taukosi. "Nyt Leiv on saanut rauhan", sanoi Alfhild. Mutta senjälkeen hän pian kuoli.

Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen hän oli myynyt talonsa ja antanut kaikki köyhille, jättäen vaan hiukan itselleen. "Ei se Leiviä paljon auta siellä missä hän nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta synnin -- synnin täytyy tulla pois suvusta". Senjälkeen ei hän kauan elänyt. Pitäjäläiset saattoivat häntä miehissä hautaan. "Parempi hän oli kuin luultiin", sanoi pappi ruumissaarnassansa, ja se oli kaikkien mielestä kohdalleen lausuttu.

* * * * *

Näistä kovan-onnen kohtaloista tehtiin surullinen laulu, joka loppui näin:

Jumal' armahda Dalen neittä, Oli kaunis nainen hän. Mut sydän heikko ja vilpikäs Hält' turmeli elämän. -- Meren aallot mustina itkee.

Jumal' armahda kaikkia meitä! Niin lieto nuoruus on. Se rikkoo, jott' ikipäiviinkään Sit' on korjata mahdoton. -- Meren aallot mustina itkee.

KOSTO.

Åsulv ja Bergljot rakastivat toisiansa. Eräänä kauniina iltana olivat he ottaneet toisiaan kädestä ja luvanneet, ett'ei muu kuin kuolema heitä eroittaisi, ja senjälkeen he tapasivat toisiaan sangen usein. Ja toisena iltana, se oli talvella, olivat he itkien ja surren vakuuttaneet että mitä silloin olivat vannoneet, siinä pysyisivät, vaikka maailma nurin menisi!

Sillä Tarald, Bergljotin isä, ei tahtonut suostua. Hän ei suorastaan voinut kärsiä Åsulvia, eikä sietänyt häntä silmiensä edessä. Ja minkä Tarald Hankastad kerran päähänsä sai, se siellä pysyi.

"Sinun täytyy ottaa Pål Bråte", sanoi hän Bergljotille. "En ota", sanoi Bergljot. "Otat", sanoi Tarald. "Nähdäänpäs", sanoi Bergljot. "Niin, nähdäänpäs, etkö ota", tuumaili Tarald.

Eräänä iltana oli Pål Bråte Hankastadissa. Komea mies, mutta vanhan puoleinen ja lyhyenläntä. "Siinä on kosijasi", sanoi Tarald. "Omakseni ei hän milloinkaan tule", vastasi Bergljot. "No, kylläpä sinä olet hyvä!" huusi Tarald ja kalpeni; se ennusti aina pahaa. Bergljot ei uskaltanut vastata. "Ja tiedäkin että kohtelet häntä siivosti -- ymmärrätkös?" -- "Niin siivosti, kuin voin", sanoi Bergljot.