Chapter 3

Hyvääpäivää -- hyvääpäivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis. Erittäin ihanaa pelloilla ja niityillä -- niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä vuonna niin kaunista, ett'ei sen vertaa koko pitäjäässä. -- Vai niin. -- Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se tulisi, tietysti. -- Sehän oli hyvä. -- Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn sai rohkeutta. -- "Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa ja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä eteenpäin, näettekös". Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi ylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin sivultapäin. "Mutta useat arvelevat", lausui hän, "että tuo Amerikaan lähtö tuli niin äkkiä -- ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän ei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. -- Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?"

Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. "Saatat sanoa hänelle terveisiä, kun kirjoitat", sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin tukehtuen omiin sanoihinsa. "Jumalan kiitos", ajatteli Åsbjörn, "näyttäähän asiat olevan selvillä nuorten välillä".

Parin kuukauden kuluttua sai hän kirjeen Leiviltä. Hän kirjoitti kaikenlaista; hänelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielellä hän oli. Viimeisenä siinä oli: "Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen kummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse on niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois. Sillä ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin mielelläni terveisiä: luulen, ett'ei hänen tarvitse katua." Sen kirjeen onnistui Åsbjörn pistämään Alfhildille käteen eräänä sunnuntaina kirkossa. Hän näki, että tyttö tuli siitä iloiseksi. Seuraavana pyhänä sai hän kirjeen takaisin, ja sisässä oli pieni lappu "Kunnialliselle nuorelle miehelle Leiv Åsbjörninpoika Hegglidille Amerikassa". Senjälkeen kulki heidän välillään useinkin pieniä kirjelappuja, ja vanha Åsbjörn menetteli niin sievästi, ett'ei niistä kukaan vihiä saanut.

Alfhild oli kummallisessa mielentilassa. Hän ei saanut ajatuksiaan Leivistä; rakkaus häntä sitoi loihtuvoimalla. Mutta välistä oli hän synkällä mielellä ja surullinen, hänen iloisuutensa oli ikäänkuin sammunut. Harvoin hän nuorten seurassa oli, ja jos hän tuli, ei hän hetikään ollut niinkuin ennen. Ihmiset sitä kummastelivat; mutta oikeata syytä ei kukaan hoksannut. Alfhild heidän mielestään oli siksi arvossa pidetyn miehen tytär, ett'ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin Leiviä.

Jonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja tahtoi tietää syytä siihen. Hän arveli ett'ei Alfhild ollut aina noin vieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn puolestaan oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren vääryyden, jos hänet petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:

"Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä. Olen pahoillani siitä, että sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei mitään tule, mutta onhan niitä tyttöjä muitakin. Elä minuun vihastu vaan unohda minut! Alfhild".

Knut Åsen odotti. Mutta missä hän vaan sai tilaisuuden sanoa hänelle hyvän sanan, siinä hän sen teki. "Senlaisten kanssa täytyy olla maltillinen", ajatteli Knut. "He niin kauan valitsevat ja hylkivät, että viimein kauniisti tyytyvät, jos vielä on jäljellä joku heitä odottamassa".

* * * * *

Syyspuoleen sai Åsbjörn toisen kirjeen pojaltaan. Siinä hän muun muassa kirjoitti:

"Olen tänä kesänä tehnyt raskasta työtä. Tuskinpa tiesinkään, mitä työ oli, ennenkuin tänne tulin. Me olemme laiskoja siellä kotona, emmekä ymmärrä käyttää aikaa. Mutta täällä saa oppia, että aika on rahaa ja että tulee voimiaan ponnistaa. Sentähden on täällä enemmän vauhtia ihmisissä ja enemmän elämää ja enemmän täällä tulee tehdyksi. Kotona on kaikki vuodesta vuoteen ja polvesta polveen samanlaista; joka mies tekee samaa, kuin isä oli tehnyt, eikä keksi koskaan mitään uutta. Siitä syystä he saman köyhyyden kanssa taistelevat. Mutta täällä he koettavat keksiä parannuksia. Melkein kaikki käy koneilla ja jokaikinen seuraa valtiollisia toimia, joista emme siellä kotona mitään tiedä. Kun tulen kotiin, kerron tuosta kaikesta. Opin täällä myöskin puhumaan; Amerikassa ei käy laatuun olla harvasanainen eikä arka.

Yhä selvemmin huomaan, minkälainen nahjus olin siellä kotona ja kuinka hyvin ansaitsin, että pitivät minua pilkkanaan. Olin pelkurimainen ja hupsu ja luulin olevani huonompi muita ihmisiä. En voi muuta kuin nauraa sitä ajatellessani. Täällä saa semmoiset tyhmyydet mielestään karkoittaa. Ihmiset eivät tuonlaisista välitä. Olen yhtä hyvä kuin joku muukin, niinkauan kuin rehellisenä ja kunniallisena miehenä pysyn, ja vaikka olisin kerjäläisen lapsi ja maantiellä syntynyt, olisin kuitenkin yhtä hyvä, kuin paras aatelismies. Eilen tutustuin erääsen koulumestariin, joka on syntyjään paroni; tulimme hyviksi ystäviksi, eikä häntä kukaan pitänyt minua parempana. Olen vapaa ja terve, en kumarra ketään vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki käy hyvin. Ell'ei Alfhildia olisi, ottaisin sinut luokseni tänne, enkä palaisi Norjaan milloinkaan. Kun ajattelen, minkälaista siellä oli, ahdistaa niin, että tuskin voin hengittää. Aina, kun täällä tapaan Norjasta tulleita ihmisiä, täytyy minun nauraa heidän hulluille tuumilleen. Mutta kun ovat saaneet olla täällä jonkun aikaa, tulee heistä kohta ihmisiä -- --

Minä raadan, kuin hevonen ja teen työtä kahden miehen voimalla. Palkka on hyvä, säästän jotakuinkin ja panen pankkiin. Senkin olen täällä oppinut. Ensin kun tulin, keräsin kirstun pohjalle, niinkuin siellä kotona tehdään; mutta ihmiset kun sen näkivät, nauroivat ja luulivat minun tulleen hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, saa niistä korkoa ja summa kasvaa vuosi vuodelta. -- Mutta eläminen täällä on kallista, eikä rikkauksia niin pian saa kokoon. Kovalla pitää, jos neljässä vuodessa saan sen, minkä tahdon". --

Puoli vuotta senjälkeen tuli Åsbjörn'ille taaskin kirje; silloin Leiv oli saanut parempaa työtä ja suuremman palkan, josta hän oli hyvällä mielellä. Mutta sitten kului pitkä aika, ett'ei mitään kirjettä tullut. Ja surullinen se oli ja raskas, jonka Åsbjörn vihdoin sai. Siinä hän kirjoitti:

"Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on mennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan. Siinä meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen verran koossa, että alkoi riittää. Nyt olen taas yhtä paljaana, kuin neula ja saan alkaa uudesta taas.

Kaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Minkätähden tämän juuri nyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat. Ensiksikin täytyi minun lähteä maasta pois, saadakseni sen, jota toivoin; sitten ei siinäkään ollut tarpeeksi, vaan piti vielä vähät ansioni joutua ensimmäisen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui. Nyt saan taas neljä vuotta tehdä työtä ja ties' Jumala, kestääkö terveyteni niin kauan tätä orjuutta. Ja mitä Alfhild sanoo? En voi hänelle kirjoittaa nyt; jos häntä tapaat, niin kerro hänelle kaikki, mutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen häntä saa --"

Åsbjörnin sanottiin kovasti vanhentuneen ... näinä aikoina. Hänen hiuksensa kävivät harmaiksi, selkä köyristyi. "Mahtaa ikävöidä poikaansa", sanoivat ihmiset ja ensi kerran heitä hiukan säälitti tuo vanha mies. Mutta Åsbjörniä raskaat ajatukset pojan onnettomuuden tähden vaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti. Nekö rahat nyt menivät, joita hän ja hänen isänsä vääryydellä olivat koettaneet kerätä? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja sillä tavalla, että se kaikkian raskaammalta tuntuisi? -- Vanha Åsbjörn kärsi paljon näistä ajatuksista. Hän olisi tahtonut puhutella Alfhildia, mutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli Åsbjörnin mielestä viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen.

* * * * *

Eipä aikaakaan, niin teki Knut Åsen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat vanhukset häntä vastaan, että hän rohkeni tulla toisenkin kerran. Alfhild ei siitä ensimmältä pitänyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen, ei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut. Välistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras tyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään sukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian hän oli alituiseen toisten nuorten seurassa ja yhtä iloinen taas kuin ennenkin. Se oli parhaastaan Knut Åsenin ansio. Knut oli reipas ja eloisa hulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eikä väkevä kuin Leiv, mutta norea ja vikkelä, vilkas ja terve, hyvä tanssija ja hirmuisen hauska kaikissa seuroissa. Ennen Alfhild hänestä jotenkin paljon piti. Nyt hänen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti sekoittaa pois hänen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo mielellään nähdä, että Knut kävi Dalessa.

Tuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-Åsbjörn Hegglid, jota niin vähän kunnioitettiin, alkoi Alfhildiä hävettää. Siitä syystä hän Åsbjörniä karttoi. Kun Leiviltä tuli kirjeitä, niin saattoihan Lasse tuoda ne hänelle. Ei hän mistään maailman hinnasta tahtonut antaa ihmisten tietää, että hän Åsbjörniä tunsi. Kun vuosi kului, alkoi häntä kummastuttaa, ett'ei mitään kirjettä tullut. Mutta Åsbjörniltä ei hän tahtonut kysyä, ja Lasse niin vähän tiesi.

Björn Haugstad tuumaili mennä naimaan jotakuta toista, kun näki, ett'ei hän Alfhildiä saanut. Sanottiin, että hän sitä suri, eikä ilman, ett'ei hän vähän ryyppinyt. Ja kun hän oli humalassa, puhui hän Alfhildistä pahaa. Hän oli huikenteleva henttu, johon ei kenenkään pitäisi luottaa. Mutta kun hän kertoi, että Leiv Hegglidin ja hänen välillään varmaan oli jotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen Alfhildistä toki kukaan uskonut.

Eräänä sunnuntaina oli nuoriso kokoontunut Åseniin; Alfhild oli siellä. Silloin kertoi eräs jostakin uudesta laulusta, joka olisi pitäjäläisistä tehty. Se laulettiin, ja kaikki ymmärsivät selvään, että siinä Alfhildiä tarkoitettiin. Kerjäläispojasta siinä oli, joka kuuseen kuroitteli; lopuksi tuli pilkkavärssy "hentusta", joka "teki leikkiä jokaisen kanssa" ja "meni viimein köyhälle miehelle, vaikka paremman saanut olisi". Alfhild lensi tulipunaiseksi. Ihmiset nauroivat laululle ja arvelivat, ett'ei sitä kukaan muu ollut keksinyt, kuin Björn Haugstad. Selvää oli, ett'ei kukaan uskonut laulussa mitään perää olevan. Alfhild olisi tahtonut vajota maan alle häpeästä. Mitä, jos joku tiesi! -- taikka vaan epäilikään! -- Hän koetti nauraa laululle niinkuin muutkin. Ja kun tytöt leikillä kiusoittelivat häntä Leivin tähden, nauroi hän heille ja sanoi, että joka tuommoista oli keksinyt, hän varmaankin oli _suuri runoilija_. Häpeä ikäänkuin poltti rakkauden pois. Kotiin tultua illalla hän itki.

Syyspuoleen, kaksi vuotta Leivin lähdön jälkeen, kertoi pitäjäässä huhu, että häntä oli vahinko kohdannut, jonka kautta hän oli menettänyt paljon rahoja; epävarmaa oli, milloin hän saattaisi palata. Ihmiset sille nauroivat ja pitivät sen luonnollisena asiana, ett'ei semmoisella miehellä onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa vielä vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. Hän kävi suopeammaksi Knutia kohtaan; koetti viedä ihmisiä harhaan. Ruvettiinkin taas puhumaan Alfhildistä ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat hyvää sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat odottaneetkin. Alfhild, se kyllä osasi valita.

Vanhemmat siitä myöskin olivat mielissään. Ja kun kaikki pitivät asian niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla hän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli hourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi Knutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat ajatukset. Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta Leivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois mielestään.

Mutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki varmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja kysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eikä osannut vastata mitään. Knut ahdisti enemmän ja Alfhild tunsi, että nyt tuli tosi eteen. Mutta silloin häntä rupesi peloittamaan. Leiv muistui niin elävästi mieleen, että luuli aivan näkevänsä hänen kalpeat kasvonsa ja kiiltävät silmänsä. "Ei puhuta siitä", rukoili Alfhild. "Ei, ei", sanoi Knut, "ei pidetä kiirettä; sellaisia asioita ei hopussa päätetä. Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild". Alfhild seisoi ja väänteli sormiaan; hän oli niin levoton, ett'ei pystynyt selvästi ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata.

Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville. Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät, arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele. Senpätähden hän ei Leivillekään mitään kirjoittanut. Olihan poika paralla kylläksi huolta sitäkin paitse. Alfhildiä hän kuitenkin koetti saada tavata; mutta tyttö häntä vältti enemmän kuin ennen.

Talvi meni. Alfhild ei saanut kirjettä Leiviltä; hän vakuutti itselleen, että Leiv oli hänet unhottanut. Knut kävi aina välistä Dalessa, ja oli toisinaan vallattoman iloinen ja hurjapäinen, toisinaan taas hiljainen ja ikäänkuin surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset siitä usein hänelle mainittelivat, eikä häntä ollut vaikea houkutella. Mutta kun leikistä alkoi tosi tulla, vetääntyi Alfhild pois.

Keväällä oli Dalessa pienet pidot; kevätpanon maistiaiset. Knut oli mukana. Ei Alfhild koskaan ollut nähnyt häntä niin iloisena ja hauskana. Hän pani elämää koko seuraan. Kaikki pitivät hänestä. Tyttöjen kävi Alfhildiä kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisissä alkoivat vaikuttaa, vei äiti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat siellä ja puheisin he pian joutuivat. Eipä aikaakaan, niin vanhuksien täytyi mennä kyökkiin pitämään huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi Knut häntä päättämään. Tänlainen epävarmuus oli tukalaa, sanoi hän. Tärkeämpää tämä oli hänelle, kuin mitä Alfhild luuli; jos asia menisi myttyyn, ei hän sitä niin helposti kantaisi, kun Björn Haugstad. Knut oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo iloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi pitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv --? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä toivovat... Hän katsoi ujosti ylös. Knut kietoi kätensä hänen ympärilleen rajuna iloisista toiveista: "jos minulle tulet, ei sinun elämässäsi sitä katuman pidä!" -- Leiv on minut unhottanut, ajatteli Alfhild; vanhukset sitä toivovat... "Ehkäpä se on niin sallittu", kuiskasi hän, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylmäksi jälleen. Knut nauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan ja huusi: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" -- Nyt kun asia oli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada virkistystä Knutin ilosta.

Samassa tulivat vanhukset sisään. Knut otti molempia kädestä, hymyili ja nauroi: "Tahdotteko minua nyt vävyksenne, niin tässä saatte!" "Tahdomme varmaankin", sanoi äiti hymyillen vesissä silmin; "tietysti, tietysti", sanoi isä lempeänä ja totisena. Äiti otti Alfhildiä syliin: "sinä olet tehnyt meille suuren ilon"; "niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut hyvä lapsi". Hän katsoi ystävällisesti Alfhildiin. Tyttö puhkesi itkuun.

Samana iltana päätettiin viettää häitä syksymmällä. Alfhild antoi heidän tehdä, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, että kihlaus pidettäisiin salassa niinkauan kun mahdollista. Sitä he kummastuivat, mutta iloisia kun olivat, eivät he hennonneet häneltä mitään kieltää. "Mennään ylös", sanoi äiti, "ett'eivät näe sinun itkeneen". Knut otti häntä kädestä: "Kiitos tästä Alfhild", sanoi hän. Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja niin he erosivat.

* * * * *

Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli eräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän oli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän pani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena työmiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään. Hän oli ahkera ja väkevä, sillä hän toivoi Alfhildiä, eikä säästänyt itseään. Lisäksi hän oli tavattoman luotettava. Tahtoi näyttää, ett'ei ei hän ollut huonoa sukua. Hän muisteli, mitä isä oli sanonut, kun he erosivat; hän ajatteli sitä huonoa mainetta, joka heidän suvullaan oli; ja ensiksikin päätti hän pyrkiä kunniallisen miehen arvoon. Mutta hänelle kävi, niinkuin useimmiten käy, että rahat ja arvo kulkevat yhdessä. Pian hän huomasi, ett'ei hänellä ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla sielläpäin. Ja hän ymmärsi, että hänelle siitä oli suurta haittaa. Niinpä hän joutohetkinään opetteli englannin kieltä ja hankki itselleen semmoisia tietoja, joista luuli olevan hyötyä. Sillä tavoin hän tutustui paroniin, joka nyt oli koulumestarina. Leivillä oli hyvä pää ja niin hän pian oli tiedossa ja taidossa yhtä hyvä, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa oli hän jo muita etevämpi. Kun hän oli vuoden aikaa ollut isäntänsä luona, pääsi hän jonkunmoiseksi työnjohtajaksi. Eikä aikaakaan, kun koko talon hoito jo tuli hänen huostaansa.

Paroni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv häntä usein ihmetteli. Mutta kun hän oli paroni syntyjään ja joutunut koulumestariksi, niin Leiv häntä suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki mitä hän sanoi, ellei sitä aina niin ymmärtänytkään. Minussa kai on vika, arveli Leiv, kun olen tyhmä. Kuitenkin hänellä oli sen verran järkeä, että jätti uskon tuonnemmaksi, "siksi kuin joskus tulisi viisaammaksi", jos paroni jotain peräti outoa sanoi. Mutta niin se vaan kävi, että paroni hänestä sai suuren vallan.

Seuraavana syksynä hän sitten menetti rahansa. Silloin hän joutui suorastaan epätoivoon. Hän oli aina ilolla ajatellut näitä rahojaan, jotka säilyivät siellä pankissa, tuottivat korkoa ja ikäänkuin kasvoivat. Se rohkaisi hänen mieltään, kun tiesi jok'ainoan raharoposen, minkä ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lisääntyi; ahkeruus oli suurinta iloa; kaikki hänen toivonsa ja pyrintönsä olivat näissä säästöissä. Rahat kasvoivat jok'ainoasta päivästä, mikä meni, ja jok'ainoasta dollarista, minkä hän pankkiin vei, ja samassa suhteessa Leivinkin toiveet enentyivät. Hän alkoi luottaa onneensa, kävi iloiseksi ja raitismieliseksi, jopa ylpeäksikin. Oli niin uljasta näin takoa oman tulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen. Pitkät ajat hän oli kuin sairas; muuttui äreäksi ja kiukkuiseksi, menetti työhalunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset häntä painoivat ja kiusasivat; hän tuskin sai nukutuksi. Mitä hänen auttoi koettaakaan? Kova onni häntä kumminkin vainosi. Jos hän uudelleen saisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyyttä ei Amerikassa ollut nimeksikään, sen hän luuli voivansa päättää. Roistoja ne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itseään, eivätkä välittäneet toisesta ihmisestä mitään. Rehellinen mies oli täällä juuri kuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenkään. Entä Alfhild sitten -- Alfhild ja kaikki hänen kauniit toiveensa. Sitä ajatellessa virtasi veri päähän, silmät polttivat, hampaat menivät yhteen ja nyrkit puristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; hän pelkäsi järkeään. Alfhild, Alfhild ja kaikki hänen toiveensa! Hän näki tytön edessään semmoisena, kuin hän seisoi tanssin jälkeen Haugstadissa, sulavana, lämpimänä, viehkeänä, hurmaavana, hän näki silmät, jotka hehkuivat valkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla ... hän saattoi vihapäissään kavahtaa ylös ja syökseä metsään, jossa sitten harhaili puoleen yöhön ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild hänen täytyi saada. Alfhild oli sama kuin elämä. Mutta äärettömän pitkältä tuntui tie hänen luokseen.

"Mikä kumma sinua vaivaa?" sanoi paroni, "niinhän sinä olet juuri kuin metodisti". Leiv kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Varas heittiö oli karannut ja vienyt mukanaan koko hänen omaisuutensa, kaikki mitä hän oli säästöön saanut. Hän toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen lyödä häntä rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi sietää maan päällä. Kummallinen välähdys iski paronin silmistä. "Siinä en ole yhtä mieltä sinun kanssasi", sanoi hän. "Kassanhoitaja teki vallan oikein. Olisimme molemmat hänen sijassaan tehneet ihan samoin".

Leiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut.

"Sinä et ymmärrä minua", sanoi tämä. "Niin, niin, minä olen surukseni nähnyt, ett'ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman filosofiaa elää maailmassa, hän on juuri kuin kissanpentu, jolla ei vielä silmiä ole; hän on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii ensimmäiseen vesilätäkköön ja hukkuu siihen. Jahkas minä sinua neuvon. Koetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisiä meillä maailmassa on?"

Leiv oli kiukuissaan. "Kahdenlaisia", sanoi hän, "pieniä roistoja ja suuria roistoja".

"Hm, kyllä, kyllä", sanoi paroni ja nyökkäsi; "tuo sattuu jotenkin paikalleen, eikä siitä tykkönään filosofiaakaan puutu. Mutta et sinä minua oikein ymmärrä. Asian laita näes on semmoinen, että luonnolta puuttuu oikeutta. Elämä pitäisi olla, kuin sotakoulu; ei päästettäisi useampia sisään, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne valtiollista ekonomiaa eikä laskutaitoa. Se heittelee maailmaan kiinteätä ja irtainta ja on yhtä iloinen, sattui heille tilaa, taikka ei. Niin se on juuri kuin ankara isä, joka viskaa siittämänsä järveen, että oppisivat uimaan ... saavat auttaa itseään! ell'eivät kykene, vajoovat pohjaan ... mutta vääryys on siinä että toisilla on uimavyö... No! ymmärrätkös?"

"En".

"Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille luonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi. Hän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki saaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme ... mutta luonto ei ollut pitänyt huolta siitä, että hän _voisi_ elää. Täytyi hänen siis itse katsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä pidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki".

"Hm", sanoi Leiv.

"Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet _sinä_. Myöskin niitä, joita on viskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla on sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis ja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua... Yhtä kaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää. Toisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset kaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett'et vajoisi pohjaan. Ymmärrätkös?"

"Ymmärrän".

Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. "Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi ... se ei ole omasi, koska luonto ei ole sinulle semmoista antanut ... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus siihen, kuin muillakin ... ja tietäisit, että vajoisit, ell'et sitä saisi... No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos ottamatta jättäisit!" -- "Kenties", sanoi Leiv.

Paroni uskalsi jo mennä pitemmälle. "Totta puhuen", sanoi hän, "olen sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka helposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto sinulta pidätti".

"Millä tavalla?" sanoi Leiv.