Chapter 2

Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta _täytyi_ tulla loppu. Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli. Kylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta kaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle tuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman. Hän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi olla mukana, niinkuin toisetkin.

Paljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat. Kaikki olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri. Hienoa joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään hävettävää, heillä. Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille kukaan irvistellyt. Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki pitäjääsen. Ja kaikilla heillä oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli tyttönsä, joka tytöllä poikansa. Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja hyppiä ja polkea jalkaa sekä lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen oikeus.

Leiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka häntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat Musta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He kummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo kerjäläispoika! Tuo onneton! "Semmoisia emme huoli hyvään seuraamme!" Leiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä hiki. Häneen pisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia he olivat siellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi portaalla ja ne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei tarvinnut naisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja kuunteli ja kadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä rammoiksi.

Oli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka aikoivat seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat jo aivan lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt menisi? Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin pieneksi kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja tulivat suoraan häntä kohti. "Mikä sinä olet?" he kysyivät. Leiv ei virkkanut niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle ensimmäistä, niin että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa tarttuivat toiset häneen kiinni, käsivarsiin kumpikin. "Nyt tulepas esille, mies!" he sanoivat.

* * * * *

Leiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei tarvinnut hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä tempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa tapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan; mutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä, ja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle. Ihmisiä tuli ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä voineet käsittää, ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta kuinka olikaan, niin joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin. "Tänne apuun nyt, niin saamme hänet esille!" huudettiin. Eräs juoksi luo. Mutta kun hän aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. "Ei minun päiviäni, sinäkö se olet?" hän kysyi. "Kuinka sinä täällä makaat? Nouse ylös ja tule sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä pelkää, tiedämmä?" Se oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden tuttavan, että nousi ja lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi, jäljessä ja ympärillä; kaikki olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä laskettiin; "sinuapa suurellisesti otettiin vastaan!" sanoi Lasse ja nauroi. Viimein he olivat tanssituvassa. Leiv oikaisi itsensä suoraksi ja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä silmillään. Hän oli pitempiä joukossa ja harteva, tanakka kuin tammi, rinta paisui korkealle rikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja säikkyivät vielä rajusti tappelun jälkeen; tuuhea tukka riippui paksuissa kiharoissa ja suortuvissa ympäri pään ja niskan, mutta ohauksesta vuoti verta alas pitkin poskea. Melkeinpä ne pelvolla katselivat tuota rajua miestä. Silloin joku huusi: "Se on Musta-Åsbjörnin poika!" Ja samassa kaikki hänet tunsivat. Pois ne hänestä vetääntyivät, ikäänkuin peljäten, ja Leiv jäi seisomaan itsekseen keskelle lattiaa. Lassekin yksin arveli, että hänen täytyi seurata noita toisia.

Leiv kalpeni siinä seisoessaan. "Pelkäävätkö ne, kaikki nuo kelpo pojat?" hän kysyi; ääni oli karhea ja tukehtunut, hän tuskin sen omakseen tunsi. Eräs vastasi: "eipähän kaikki liene niin kärkkäät tappeluun kuin Åsbjörnin Leiv, joka ei malta odottaa edes siksi kuin sisään pääsee, vaan alkaa jo hurjailla heti kuin talon näkee". Nurkista kuului tirskuttamista.

Leivin silmät kävivät ilkeiksi; suu värisi. Vanha Jon Haugstad huomasi sen ja toi ryypyn. "Hss", sanoi hän, "antaa jo olla. Ja terve taloon Leiv, kun kerran olet tullut; ota ryyppy nyt ja tanssi sitten". "En maista tippaakaan", sanoi Leiv, ja työnsi lasin luotaan, että laidan yli läikkyi, "eikä tarvitse minusta sanoa, että kenellekään vääryyttä teen, ellei minua ärsytetä. Mutta mielelläni tosin tanssisin kerran", jatkoi hän ja jotakin hymyn tapaista välähti hänen kasvoillaan. Hän katsoi ympärilleen, ketä pyytäisi. Mutta tytöt väistyivät pois niin pitkälle kuin pääsivät, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, että mieli liikkui, ja että hän menettäisi kaiken järkensä, jos se pääsi ylitse kuohumaan. Mutta hän rauhoittui. Hän näki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiellä olivat häntä miellyttäneet. Ehkä ne ujostelivat, ajatteli hän, ja astui toisen luo -- suuremman -- ja pyysi tanssiin. "Ei, kiitoksia", vastasi hän; oli juuri kuin kuohuva virta häpeätä olisi juossut niskasta alas pitkin selkää. Hän meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea vartaloinen, ja joka niin surullisen lempeästi hymyili; tyttö kalpeni ja siirtyi pois. "Ei koskaan", sanoi hän. Leiv puri hammasta, ja tarttui siihen, joka seisoi lähinnä; mutta sekin repäisi itsensä irti, että leningin hiha repesi. Nyt tuli kumma, arveli Leiv; silmissä musteni ja korvissa suhisi, ei hän ollut tunnossaan enää; hän sieppasi joukosta yhden vielä -- ja sepä lähti. Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin villitty; tupa tärisi hänen jalkainsa alla, hän polki palkkia niin että naiset huusivat; hän pyöri kuin ilmassa, semmoista tanssia ei vielä ikinä oltu nähty. Mutta kun hän viimeinkin lopetti, näki hän että tyttö, jota tanssitti oli Dalen Alfhild.

* * * * *

Sinä hetkenä oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikinä unissaankaan ollut moista nähnyt. Lämpimänä ja väsyneenä hän siinä seisoi ja rinta kohosi niin, että soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket hohtivat kuin ruusut, silmät loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin lapsella, mutta katsoivat samalla häneen niin lämpimästi ja houkuttelevaisesti, että tuntui kuin onnen valovirta olisi hänen ylitsensä vuotanut. Hän puristi tyttöä kädestä että tärisi: "Kiitos tanssista, Alfhild!" ja silmät, joita hän samassa antoi, olivat semmoiset, ettei niitä Alfhild sitten elämässään unhottanut.

Leiv ryntäsi ulos, puoli pyörryksissä, sekaisin, raivopäisenä, mutta onnellisena samalla; metsään hän kiidätti raitista ilmaa saadakseen; Alfhild hänellä oli edessä, mihin vaan kääntyi. Metsässä rupesi tuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, keväiset purot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen hopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja kuulevansa kosken haltijan soittoa, eikä hän vähääkään olisi kummastunut, jos puut ja kivet ja koko metsä olisi ruvennut puhumaan.

Mutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri kuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää. Hän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä. Hän tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn Haugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä välittänyt. Hän läksi; ja kun hän oli poissa, menivät useammat muut myös. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen yön ja uneksi tuosta väkevästä pojasta ja hänen kiiltävistä silmistään; kättä poltti vieläkin hänen puristamisestaan. Ei hän muistanut, että Leiv oli huonoa sukua, hän ajatteli vaan poikaa ja vertaili häntä kaikkiin muihin. Ja kun päivän kirkkaat säteet häikäsivät hänen silmiään aamulla, sanoi hän itsekseen: "Jumalan kiitos, nyt toki tiedän, ketä rakastan!" Ja siihen ajatukseen hän makeasti nukkui, mutta näki Leivin unessaan ottelevan isän kanssa ja joutuvan tappiolle.

Herättyään hän ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui hänelle kohta mieleen Leivin sukuperä, ja mitä ihmiset hänen isästään sanoivat. Se kävi häneen kuin kylmä tuulenpuuska; kun hän tuli tupaan ja näki isän ja äidin, nuo hyvät, kunnialliset vanhukset, silloin löi rinnan kuuraan ja hän tunsi, että Leivin täytyi mielestä heittää. Mutta illempana samat ajatukset tulivat takaisin, väkevämpinä kuin ennen. Suvusta viis, semmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mitään sukua. Isä ja äiti panisivat vastaan, minkä voisivat; mutta siitä hän oli varma, että vihdoin hän saisi heidät taipumaan. "Leivin minä omakseni otan!" hän ajatteli ja tuli siitä niin autuaaksi, että löi rikki kaikki kupit ja vadit, jotka sinä iltana käsiinsä sai. "Luulen, totta toisen kerran, että kävelet unessa, tyttö", sanoi hänen äitinsä.

* * * * *

Seuraavana aamuna tulivat nuo kylmät ajatukset takaisin. Vähän se auttoi, jos hän äidin ja isän saisikin taivutetuksi; mitä sanoisi pitäjäs? mitä sanoisivat Haugstadilla? ja Åsenilla? ja siellä? ja siellä? Koko päivän hän kiusasi itseään tuolla ajatuksella, ja oli niin harmissaan ja niin pahalla tuulella, ettei välittänyt mistään. Mutta iltasella Leiv taas tuli hänen eteensä ihan kuin ennen. "Minä en huoli pitäjäästä", hän ajatteli. "Antaa ihmisten höpistä; yhtä hyvä minä siltä olen". Kaikki epäilykset hän ajoi mielestä pois eikä ajatellut muuta kuin Leiviä -- ainoastaan Leiviä.

Koira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli hän ja läksi katsomaan; hänen mielensä oli niin levoton. Kun hän tuli ulos, seisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. Hän oli kärkäs, mutta pelkäsi samassa; "hiljaa Odin!" sanoi hän ja astui sinne luokse. Silloin tuli Lasse esille. "Hyv' iltaa", sanoi hän; "minun käskettiin sanomaan terveisiä, että siellä on eräs, joka sinua odottaa vanhan hongan luona. Ilkeä olet, ellet mene". Samassa hän juoksi tiehensä. Odin hyökkäsi jäljessä ja haukkui. Nyt tuli äiti. "Mitä se koira niin haukkuu?" -- "Ooh, ei mitään. -- Niin, taisi joku vieras mennä tästä alaspäin". -- "Kukahan se oli?" -- "Niin kuka lienee ollut", vastasi Alfhild. -- "Koeta houkutella koiraa mukanasi sisään." -- "Kyllä." -- "Mitä sinä siellä seisottelet?" -- "Ovatko vuohet olleet ulkona tänään?" -- "Ovat, kuinka niin?" -- "Ovatko tulleet kotiin kaikki?" -- "Kyllä luulen. Mitä varten sitä kysyt?" -- "Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla metsän rinteessä". -- "Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö liene ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!" -- "Kyllä." -- Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki.

* * * * *

Leiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut peloittanut niinkuin nyt. "Tyhmästi tein, kun menin Haugstad'iin, mutta se, mitä tänä iltana teen, on suorastaan järjetöntä", ajatteli hän. Liian paljon oli hän uskaltanut. Nyt istui kait Alfhild kotona ja nauroi hänelle. Nauroi ja kertoi kaikille, jotka vaan kuulla tahtoivat, Hegglid pojan patahulluista tuumista. Hän puri hammasta ja rintaa viilsi kuin kylmillä teräsmiekoilla. Hän karkoitti kaikki ajatukset pois. Joen kohina kulki raskaasti ja hitaasti läpi metsän. Puiden mustat latvat värisivät tuulen alla. Suuria, rumia pilven möhkäleitä ajelehti taivaalla, muuttivat muotoa, erkanivat, pienenivät, suurenivat jälleen; juuri talon kohdalla oli turpea noita, jolla oli kolme päätä; siitä tuli venhe, jossa istui kolme miestä ja siitä taas hevonen satula seljässä. Herra Jumala! ellei hän tänä iltana tulisi niin tuolla hevosella hän ensi yönä ratsastaisi... Ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, kuin pilvet taivaalla; hän vavahti ja hyppäsi ylös. "Parasta kun menen", ajatteli hän. Mutta samassa jäi hän seisomaan. Eikö kuulunut askeleita? -- askeleita? -- keveitä, keveitä kuin siiven räpytykset ilmassa? -- Kaikki hiljeni, ei liikkunut mikään, joka rikkakin vaikeni ja kuunteli; -- oli, se oli hän! hän tuli! -- Jospa sydän nyt olisi teräksestä, ajatteli Leiv ja suoristi selkänsä; ei hän vielä ikipäivinä ollut itseänsä niin pieneksi tuntenut.

Alfhild tuli, astui keveästi ja hiljaa, katsoi ympärilleen, seisahtui ja kuunteli. Leiv olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta astui esiin kuitenkin. "Hyv' iltaa", sanoi hän kummallisen kovalla ja epäselvällä äänellä. "Hyv' iltaa", vastasi tyttö. "Jumalan kiitos, että tulit", sanoi hän, "minä ... halusin puhua kanssasi ... kerran vielä". Siihen ei tytöllä ollut mitään sanottavaa. "Mutta lupaa minulle ensin jotakin". -- "Kyllä". -- "Ett'et hämmästy ... etkä pidä ... etkä kerro kenellekään". Alfhild suostui. Hän oli niin oudolla mielellä. Väristys kävi läpi ruumiin, hän pelkäsi. Mitä Leiv tahtoi? Kyllä hän sen arvasi, mutta se tuli niin äkkiä. Herra Jumala, joka uskaltaisi vaan myöntää! Mutta pitäjäs? -- Hän katsahti salavihkaa ylös poikaan. Kuinka reipas ja väkevä ja miehekäs hän oli! Hän näytti niin suurelta hämärässä, hänen mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa; Alfhild aivan hurmaantui häntä katsellessaan; tuollaista poikaa ei varmaan toista koko maailmassa ollut. "Oo, jos hän tietäisi, kuinka paljon hänestä pidän, niin ei hän noin ujostelisi!" -- Mutta pitäjäs?

"Sillä kummallisia asioita sinulle aion puhua", sanoi Leiv, "ja varmaan tulet uskomaan, että olen päästä vialla. Mutta yhden tekevä, minun täytyy puhua, ajattele sitten mitä hyvänsä". -- Nyt se tulee! ajatteli Alfhild ja vapisi siinä seisoessaan; hän ravisteli pähkinäpuun oksia, jonka oli saanut käteensä. Parasta olla vastaamatta. Leiv alkoi taas, väristen ja raskaasti se tuli. Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä, että ... hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ... päättänyt lähteä Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi merkillisen kylmäksi. "Amerikaan?" -- Niin, Amerikaan. Täällä kotona ei hänen ollut hyvä olla; ihmiset olivat semmoisia, kuin he olivat, ja nauruna hän oli täällä, suljettu pois kaikista hyvistä seuroista pitäjäässä, vaikk'ei hän mitään pahaa ollut tehnyt. Hän oli nyt kyllästynyt siihen, hän tahtoi elää, kuin muutkin ihmiset ja sentähden hän tahtoi pois. Alfhild oli kalpea. "Amerikaan on pitkältä", hän sanoi. Niin, olihan sinne, eikä Alfhild saisi uskoa, että hänellä oli halua lähteä, varsinkin nyt ... mutta juuri nyt täytyi hänen päästä pois, eikä tie mahtanut olla niin pitkä, ett'ei sieltä takaisin päässyt ... ja jos kävi toivon mukaan, niin muutamien vuosien perästä hän palajaisi ja asettuisi tänne kotiin. Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja jäi ikäänkuin etsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas matkastaan. Hän lähtisi pois ansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten tapoja; hän toivoi tulevansa takaisin parempana kuin läksi, että ihmiset pitäisivät häntä samassa arvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild kaikki; hän katsoi ylös niin iloisesti että Leiviä huimasi. "Kun tulen takaisin", sanoi hän, "olen parempi, kuin yksikään koko pitäjäässä, ja kun he näkevät että minulla on taskut täynnä rahoja, niin he kyllä unhottavat, että ... että ..; silloin he kaikki tulevat luokseni ja tahtovat tutustua; minua sanotaan kunnon mieheksi ja hienoksi mieheksi ... ja jos muuten toivon mukaan käy, niin olen minä silloin pitäjään parhaita miehiä". Alfhild kävi niin iloiseksi, ett'ei tiennyt, mitä teki. Tuo oli hänen mielestään niin verrattoman viisaasti ajateltua. Nyt ei hänen tarvinnut peljätä pitäjään juoruja, eikä vanhempiaan. Kun hän tuommoisena tuli kotiin, saisivat he kunnialla ja kaikkien hyvien ihmisten suostumuksella mennä yhteen. "Tuo oli viisas tuuma", sanoi hän ääneen, mutta kävi samassa niin hämilleen, ett'ei uskaltanut katsoa ylös, vaan siirtyi Leivistä pois ja hypisteli pähkinäpuun oksaa.

Leiv myöskin ujostui kuullessaan noin suurta ylistystä; hämmentyi, eikä tiennyt kuinka pääsisi alkuun taas. Viimein täytyi Alfhildin ottaa kiinni. "Kuinka kauan sinä tulet olemaan Amerikassa?" sanoi hän. "Ooh, neljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin ottaa talon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi toivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu, ei minua kukaan enää täällä näe". Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja väristys alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: "Ja sinusta se riippuu, Alfhild".

Alfhildin rinta kohoili niin, ett'ei hän saanut sanaakaan suustansa. Leiv jatkoi kiiruusti, ikäänkuin välttääkseen väärinkäsitystä: "Sitä se oli, kun minun tänä iltana piti sinulle sanoa. Tuon Haugstadi-illan jälkeen en ole saanut hetkenkään rauhaa; sinä tulit vastaani joka paikassa, ja minä kuljeksin, kuin pyörtynyt. Sinun tähtesi minä Amerikaan menen, sillä sitten... Mutta elä nyt hämmästy, jos sinulta jotakin kysyn". "En..." "Jos minä noin neljän vuoden perästä tulen takaisin Amerikasta, niin silloin ehkä sinä olet ... naimisessa?" "En", vastasi Alfhild. "Taikka kihloissa?" kysyi Leiv vapisevalla äänellä. -- "En", kuiskasi Alfhild. "Ooh, Jumala siunatkoon sinua, tyttö, voitko _luvata_ minulle sen?" rukoili Leiv; hän oli niin iloissaan, että Alfhildille tuli vedet silmiin. "Voin kyllä", vastasi hän. Leiv tuli lähemmäksi, jännitettynä, aivan kuin henki ja elämä olisi siitä riippunut: "Ja jos silloin kysyisin sinulta semmoista, jota en tänä iltana uskalla kysyä ... luuletko, että silloin ... luuletko, että ajaisit minut pois?" hän otti häntä kädestä. Alfhild painoi päänsä rintaa vasten ja kuiskasi: "En". "Saanko luottaa siihen?" rukoili hän ja Alfhild tunsi, kuinka hänen kätensä vapisi. Hän vastasi: "Saat", niin pehmeästi ja lämpimästi, kuin ikinä saattoi. "Niinpä Jumala ijäisesti siunatkoon sinua, joka teet minun kurjan raukan niin onnelliseksi, kuin nyt olen!" sanoi hän. "Tästä päivästä saakka olen minä pitäjään paras mies, ja sen sanovat neljän vuoden perästä kaikki muutkin. Mutta koko elämäni on tästä puolin kiitokseksi sinulle. Hyvästi, Alfhild!" -- "Hyvästi!" He erkanivat; Alfhild meni kotiin epäselvissä, iloisissa unelmissa; mutta Leiv juoksi mäkiä ylös niin ylpeänä ja väkevänä, että luuli voittavansa koko maailman.

* * * * *

Seuraavana päivänä pyysi Leiv isältänsä matkarahoja Amerikaan. Vanha Åsbjörn säpsähti. Hän oli luullut että poika hänestä piti; mutta että hän oli noin kyllästynyt kotiin, sitä hän ei koskaan olisi ajatellut, ja se koski häneen kipeästi. Hän ei voinut vastata juuri mitään, mutta kaiken päivää hän siitä itsekseen kärsi. Illalla istuivat he kahden tuvassa; silloin hän alkoi.

"Sinä olet nyt kyllästynyt Hegglidiin?"

"Noo, sitä en juuri tiedä --." "Hegglid ei ole mikään huono talo." "Ei olekaan". "Parempi se on nyt, kuin ennen minua". "Sen kyllä uskon". "Ja ... totta puhuen, on niitä hiukan rahojakin". "Rahoja?" "Niin, ei juuri paljon; mutta aina sen verran, että ensi vuoden toimeen tulee -- ja toisen myöskin". "Hyvä on, mutta Amerikaan minun kuitenkin täytyy päästä muutamaksi vuodeksi". -- Pitkä äänettömyys. -- "Minä alan jo käydä vanhaksi, Leiv". "Ooh, kyllä sinä vielä pystyssä pysyt jonkun ajan". -- "Hm. On se niin ja näin ... ainoastaan vieraita talossa, vanha mies..." "Minä tulen takaisin, isä". "Ei ole elämälle valtakirjaa siellä". -- "Minun täytyy päästä pois, isä; ei maksa vaivaa minua estellä". Nyt katsoi Åsbjörn poikaansa pitkään ja vakavasti. Tämän alla jotain piilee, ajatteli hän. "Milloin sinä lähdet?" "Mitä ennemmin lähden, sitä pikemmin takaisin joudun". -- "Niin, niin", sanoi Åsbjörn. --

Kahdeksan päivää sen jälkeen ratisi Hegglidin pihasta pienet kaupunkirattaat alas laaksoon päin. Kärryissä oli siniseksi maalattu kirstu, jonka kansi oli ruusunpunainen, ynnä rasia ja suuri tynnöri; pyssy ja pari suksia oli toisella syrjällä. Hevonen kuormineen kulki edellä, Åsbjörn ja Leiv astuivat äänettöminä jäljessä.

Leiv näytti niin masentuneelta, että Åsbjörn häntä melkein pelkäsi. Hän olisi tahtonut kysellä; mutta aina kun hän katsoi ylös, joutui hän hämille. Leiv ajatteli Alfhildia ja kovaa kohtaloansa.

Tuolla se näkyi Dalen talo, ystävällisenä ja lämpimänä rotkossa kahden tunturin välissä; aurinko kirkkaasti valaisi kartanon ja talon. Siellä sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus viilteli ja poltti hänen rintaansa. "Nyt saattaisin mennä taloon kosimaan", ajatteli hän, "kun vaan olisin parempaa sukua".

Ja hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen rinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää olla juuri _sinun_ poikasi, ajatteli hän.

Vanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän näki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että kivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui hänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn. Tyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin laskisi linnun kädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska ahtaassa vuonossa. -- Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Hän näki selvään, ett'ei poika voinut toisin tehdä; ja yhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt työtä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran rikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin elämä, se on juurtunut sukuun.

Tällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun he olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan, otti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: "Tahdotkos että pidän häntä silmällä, Leiv -- ja annan hänelle tietoja sinusta ... jos minulle kirjoitat". Leiv katsahti ylös kummastuneena. "Ja", sanoi Åsbjörn, "ota _suuri Mies_ mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen ... niin elä sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, ... sillä elämälle ei ole valtakirjaa kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi".

Leiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä teen, niinkuin sanoit"... Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä isää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon; siellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli päässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. "Sinä suuri Mies siellä ylhällä", huokasi hän itsekseen, "etpähän sinä paljon rukouksestani välittäne, mutta ... pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa! hän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois".

Åsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas rantaan taas. Silloin oli laiva poissa.

* * * * *

Åsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään Alfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli hän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä tyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis siitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli kaunis poika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin tanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä paljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa asiasta.

Hän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä sunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla.