Chapter 10

"Sinä et tiedä, mitä puhut", sanoi pappi. "Tiedän valitettavasti", vastasi Bård. "Tänäpäivänä, tänä iltana hän tulee minua noutamaan, sillä minä olen hänen omansa, hän on ostanut minut..." "Oletko sinä noin nuorena --?" "En minä, mutta muut! muut ovat minut myöneet!" "Muut? Kuka sinua olisi voinut myödä?" kysyi pappi peljästyneenä. Bård ei ollut sitä kuulevinaan.

"Nyt tahtoisin sinulta kysyä", pitkitti hän. "Onko se kauppa pysyväinen? Oliko muilla oikeutta mennä minua myömään?" "Elkäämme oikeudesta puhuko", sanoi pappi. "Mutta jos kauppa pitää, riippuu siitä, ketkä nuo muut olivat". "Se oli ... mutta onko varma, ett'ei sitä kukaan saa tietää?" -- "Epäiletkös?" -- "Oh en, se on totta... Niin, se oli, ... se oli äitini."

Pappi ällistyi. Oliko se mahdollista? Saattoiko nainen joutua niin pitkälle? Voiko äiti myödä oman lapsensa? Eikö ollut kirjoitettuna, että äidin oli mahdoton unohtaa lastansa. Toden totta, ihmissydän on kauhea inhoittava kappale täynnä häijyjä sekasotkuja ja salaista pahuutta, se on ylenmääräisesti ahdettu jumalattomilla ajatuksilla ja perkeleellisillä himoilla; mutta tällaista ei hän kuitenkaan ollut siitä uskonut. "Kerro!" sanoi hän Bårdille. "Jos tämä on totta, niin mahtaa se olla surullinen juttu. Kerro kaikki, eläkä hätäile; jos paholainen tulee, ei hän saavu ennen puoliyötä."

Bård rauhoittui ja alkoi kertoa. Hän puhui kaikki, mitä oli kuullut äidiltään, ja sitten hän myöskin kertoi itsestään. Ja siinä kertoessaan hänelle muistui monta asiaa mieleen, yksi toisensa perästä, omia kokemuksia, joista hän nyt ymmärsi, että ne olivat olleet viittauksia ja varoituksia siitä, mikä häntä odotti; enimmäkseen ne olivat unia ja muita sen tapaisia. Ennen ei hän ollut niitä merkille pannut; nyt hän niitä kertoi suurella kauhulla ja ne kasvoivat ja tulivat aivan kummallisiksi, kun hän niitä tältä uudelta kannalta katsoi ja pappi alkoi uskoa häntä yhä enemmän ja hänen kovat silmänsä kävivät yhä synkemmiksi. Tuonlaista pahanhengen juonta hän ei vielä koskaan ennen ollut kuullut.

"Nyt tiedät kaikki, pappi", sanoi Bård, "sano nyt Jumalan tähden, velvoittaako senlainen kauppa mihinkään?" Pappi vaikeni hetken, sitten sanoi hän: "Velvoittaa".

Olihan Bård itsekin sitä ajatellut, mutta hirmuista oli kuitenkin kuulla miehen, joka asian ymmärsi, sitä noin vahvistavan. "Ei, ei," rukoili hän, "ei se ole totta. Sellaista ei Jumala voi sallia."

"Ethän vaan rupea Jumalaa moittimaan?" kysyi pappi. "Sinäkö tahdot sanoa Jumalalle: Se ja se on oikein ja sitä sinä saat tehdä, mutta sitä tai sitä sinä et saa tehdä. Tahtooko saviastia neuvoa savenvalajaa? Tahtooko luotu kirjoittaa lakia luojalleen?" Bård häpesi; "ei niin, ei niin", sanoi hän. "Mutta minä en ymmärrä --"

"Ymmärrä, ymmärrä", jamasi häntä pappi pyhässä kiukussa. "Niinkö, että sinun pitäisi ymmärtää Jumalan ajatuksia? Sinä tahtoisit päästä Jumalan neuvojen ja tarkoitusten perille? Sinä, maan mato, mitätön luontokappale, joka et ansaitse että Herra sinua kantapäällään polkee, sinä kehno astia täynnä syntiä ja kurjuutta, sinä, joka häijyillä synneilläsi jok' ainoana hetkenä elämässäsi olet tuhat kertaa helvetin ansainnut, sinä tahtoisit nousta sen pyhän ylitse, joka on taivaassa, sinä pyrkisit hänen tahtoansa ymmärtämään. Totta totisesti, jos paholainen tällä hetkellä tulisi esiin ja ottaisi sinut ihka elävänä, olisit sen rehellisesti ansainnut."

Bårdia rupesi peloittamaan. Tuota hän ei odottanut. Noin mahdikkaita sanoja ei vielä kukaan ollut hänelle lausunut. "En minä sitä tarkoittanut", sanoi hän vallan hämillään, "ajattelin vaan kysyä, että onko äidillä oikeutta..."

"Kunnioita isääs ja äitiäs!" sanoi pappi, "ei sinulla ole oikeutta tuomita heidän tekojansa, vaikka ne sinusta kummallisiltakin näyttäisivät. Sinun tilasi ei oikeastaan ole huonompi kuin muidenkaan. Perisynnin kautta olemme kaikki perkeleelle myödyt! Sinäkö et hyväksyisi, mitä äitisi on tehnyt? Yhtä hyvin saattaisit olla hyväksymättä sitä, että hän sinut kantoi ja synnytti; sillä siihenkään ei hän sinulta lupaa kysynyt. Varo itseäsi poika ja ajattele ensin! Kaikki, mitä vanhemmiltasi saat perintönä, täytyy sinun ottaa vastaan, niinkuin Jumalan antamana lahjana tai rangaistuksena; syntiä, sairautta, kuolemaa, kaikki täytyy sinun hyvänäsi pitää ja jos nureksit, silloin nuriset Jumalaa vastaan, joka sinut on luonut! Joka ikinen lapsi, joka maailmaan tulee, on synnissä siinnyt ja Jumalan vihaan syntynyt perkeleen lapsena ja omaisuutena; eikä kukaan saa valittaa, jos hän kadotukseen joutuu, mutta ylistäköön Jumalan viisautta ja vanhurskautta itse helvetissäkin; sillä helvetti on ansaittu perintömme ja sinne luontomme mukaan kaikki kuulumme. Mutta joka varjelluksi tulee, hän ainoastaan Jumalan ansaitsemattoman armon kautta pelastuu, ja se on ihmetyö, joka yli ymmärryksen käy, eikä ijankaikkisuuskaan ole tarpeeksi pitkä kiittämään Jumalaa senlaisesta ansaitsemattomasta hyvästä työstä; mutta joka helvettiin menee, sanokoon: totisesti minulle tapahtuu oikein ja ansioni mukaan; mutta Jumalan pyhyys ja vanhurskaus ovat loppumattomat."

Bård vaipui yhtenä sykkyränä kokoon. Tätä hän ei koskaan ollut tiennyt.

"Ja sinun", pitkitti pappi, "sinun täytyy kerjätä enemmän kuin muiden ja taipua Jumalan vanhurskauden alle. Sinä, joka koko elinaikasi olet synnissä ja pahuudessa elänyt ja kaikin tavoin Jumalan tahtoa vastustanut! Ole siitä varma: kuin Jumala antoi äidillesi vallan noin sinun kanssasi menetellä, oli se vaan siitä syystä, että hän jo edeltäpäin tiesi sinun tulevan jumalattomaksi mieheksi ja ansaitsevan enemmän kärsimystä, kuin useammat muut ja sinulle kävi vaan ansion mukaan, kun hän salli, että sinut paholaisen valtaan annettiin."

"Mutta ... mutta ... Anna? mitä pahaa hän on tehnyt, että hänen täytyy semmoiseen onnettomuuteen tulla?"

"Emme voi tietää, jos hän on tehnyt jotain erityistä pahaa; mutta sen tiedämme, että jos Jumala tämän on hänelle lähettänyt, on hän nähnyt sen tarpeelliseksi hänen sielunsa pelastukselle."

Nyt ei Bård enää tiennyt mitään neuvoa. "Täytyykö minun siis tänä yönä mennä helvettiin?" kysyi hän epätoivossa.

Pappi vaikeni ja katsoi häneen, ja kun hän luuli huomaavansa, että tuo nuori mies oli nöyrtynyt, sanoi hän:

"Jos helvettiinkin joutuisit, ei sinulla olisi mitään sanomista. Mutta kun Jumalan tahto on, että niin moni kuin mahdollista itsensä pahan kynsistä irroittaa ja peijaa häneltä sielunsa takaisin, niin mahtaa sinullakin olla oikeus koettaa pelastua vaikka olisikin paholaisella suurempi oikeus sinuun, kuin muihin ihmisiin. Mutta jos pelastua tahdot, täytyy sinun sydämmesi ensin vakavasti nöyrtyä Jumalan edessä ja antautua hänen huomaansa..."

"Niin, niin, minä tahdon, minä tahdon!"

"Nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa, että mitä ikinä hän tehdä tahtoo, on hän vanhurskas ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et muuta ansaitse kuin helvetin..."

"Niin, niin!"

"Hänellä ainoastaan on oikeus ja valta taivaassa ja maan päällä ja vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja hän sinut kadotukseen tuomitsisi, hän siinäkin vaan oikein tekisi, eikä sinulla olisi muuta tehtävää, kuin taipua ja ylistää hänen nimeänsä, mutta hävetä omaa kurjuuttasi, että sinä hänen suhteensa olet vähemmän ansiollinen, kuin viheliäisin leviataniin verraten."

"Niin..."

"Ja sinun tulee rukoilla syntejäsi anteeksi, mutta varsinkin sitä, joka on pahin kaikista, että olet uhkaavasti ajatellut Jumalaa vastaan ja pyrkinyt ymmärtämään ja tuomitsemaan hänen korkeita ajatuksiansa, hänen neuvojansa ja hänen viisasta tahtoansa."

"Minä rukoilen, minä rukoilen!!!"

"Ja sitäkin syntiä, joka senjälkeen on suurin, että olet pitänyt pahoja ajatuksia vanhemmistasi ja varsinkin äidistäsi, jota sinulla ei ole oikeus tuomita, vaan jota sinun tulee rakastaa, kunnioita ja totella, vaikka hän sinut paholaisenkin valtaan antaisi."

"Niin, niin, kaikki --!"

"Rehellisesti ja vapaaehtoisesti täytyy sinun nöyryyttää sydämesi Jumalan ja vanhempaisi edessä, sanoen: minä yksin olen syntiä tehnyt ja olen ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja iankaikkisuudessa; oikein he tekivät, jotka minut tähän tuomitsivat, ja sinua kunnioitan kaikesta sydämestäni; mutta jos sinä, suuri, iankaikkinen Herra Jumala! käsittämättömästä armostasi tahdot minua pelastaa, niin olen sun uskollinen palvelijasi ja kiitän sinua iankaikkisesti, ettäs olet minulle ääretöntä hyvyyttäsi osoittanut."

Myrsky vinkui huoneen ympärillä, ryskettä ja pitkää ulvontaa kuului, portit löivät, tuuliviirit kitisivät, selvää oli, että rajuilma kasvoi ja sen katsoi Bård pahaksi enteeksi. Tällaisella ilmalla mahtoi paholainen olla liikkeellä... Hän kuunteli pappia, mutta vielä enemmän myrskyä ja kuta raivoisemmaksi se kävi, sitä vähemmin hän pystyi mitään käsittämään. "Polvillesi", huusi pappi nyt, sillä välin kuin myrsky ulvoi läpi koko talon, "polvillesi! ja nöyryytä itsesi Jumalan edessä". Bård laski polvilleen, vaikka se vaikealta tuntui ja huusi kuin mieletön: "Minä nöyrrytän itseni Jumalan edessä kaikesta sydämmestä; hänellä on oikeus..."

"-- Jumalan ja vanhempieni edessä", oikaisi pappi ankarasti.

"Jumalan ja vanhempieni edessä; heillä on oikeus ja valta tehdä kanssani niinkuin tahtovat, mutta minä olen syntinen ja olen sen ansainnut, ja vaikka minut helvettiinkin lähettäisivät, tahdon heitä ylistää suuresta armostaan ja aina olla heidän uskollinen palvelijansa..." hän katsoi säikähtyneenä ylös. "Oliko se niin?" kysyi hän.

"Minä luulen, että sinulla on rehellinen tarkoitus. Anna itsesi nyt Jumalan haltuun ja rukoile armoa!"

"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa", vaikeroitsi Bård suuressa tuskassaan. Ja taasen kysyi papilta: "Oliko se oikein?" "Nouse ylös poikani", vastasi tämä. "Ja nyt sinun täytyy pelastaa minut", rukoili Bård. "Nyt teemme, mitä voimme", vastasi pappi. "Jumala sinua niin vissisti vapahtakoon kaikista synnistäsi!"

"Mutta", pitkitti hän, "ollakseni varma siitä, että sinulla on totinen tarkoitus ja että sinä rehellisesti ajattelet, täytyy sinun tässä kädellä ja suulla luvata minulle, että jos pelastetuksi tulet, niin annat kolmannen osan kaikesta siitä, jonka äitisi jälkeen tulet perimään sille kirkolle, jossa pelastetuksi tulet. -- Jumalalle kunniaksi ja kurjalle sielullesi vapahdukseksi."

"Sen lupaan ... niin totta kuin vapahdetuksi tulen ... niin totta kuin Jumalan armoa odotan", sanoi Bård.

Pappi istui kirjoittamaan. Hetken kuluttua laski hän paperin Bårdin eteen ja sanoi: "Tässä olen pannut kokoon lahjoituskirjan; kirjoita sen alle!" Bård otti kynän ja teki ristin; pappi pisti siihen hänen nimensä. "Jumalan nimeen sitte", sanoi hän ja nousi.

Ilta oli jo pitkälle kulunut. Pappi pani nutun päälleen, otti vanhan kirjan, jota Bård suurella ilolla katseli, sillä hän luuli sitä mustaksi kirjaksi; sitten otti pappi kirkon avaimen ja lyhdyn ja käski Bårdin seuraamaan. "Alttarin luona olemme varmemmat kuin täällä", sanoi pappi; Bård näki, että hän oli kalpea. He menivät.

Mutta kun he olivat päässeet jonkun matkaa talosta, tuli kaksi naista kätköstä esiin ja molemmat seurasivat heitä hiljaa jäljessä. Toinen tuki toista ja vaikeasti pääsivät he eteenpäin, tie kävi kirkolle päin.

* * * * *

Ilma oli kamala. Kadut tyhjät, huoneet suljetut; myrskyn ulvonnan läpi kuului suhina ja pauke mereltä aivan kuin joku syvä, korkea ääni. Pappi tuskin pääsi eteenpäin päällysnutultaan; mutta Bård piteli häntä lujasti kädestä ja luuli joka seinän takaa näkevänsä paholaisen nahkasiipineen ja sarvineen. Ei vielä koskaan tie kirkkoon näin pitkältä tuntunut.

Vihdoin he olivat perillä. Pappi pani avaimen ovelle ja väänsi; lukossa kuului kummallinen huokaus ja sarannat vinkuivat, mutta sisällä oli kammoittavan hiljaista; kostea, raskas kivi-ilma löi heitä vastaan aivan kuin kellarista ja jok' ainoa askel herätti kaikua ympärillä holveissa ja nurkissa aivan kuin olisi useampia astuvia ollut. Täällä tuntui myrsky olevan kauempana, mutta koleammalta ja raskaammalta se kuului, aivan kuin ukkosen jylinä vuoriharjun takaa; mutta aukoissa ja tornissa kuului pitkää ulvontaa. Bård piti lujasti papin kädestä kiinni. Kylmä hiki valui hänen kasvojaan alas. Mutta hän tunsi, että käsi, josta hän piti kiini, vapisi.

Kirkon lattiasta ei tahtonut loppua tulla. Tuntui juuri kuin olisivat polkeneet samaa paikkaa pääsemättä vähääkään eteenpäin. Kylmiä puuskia huokui heitä vastaan aivan kuin olisi joku keveästi pyyhkäissyt heitä kädellä, taikka kuin jostakin näkymättömästä kidasta olisi läähätyksiä tullut. Valkeita lakanoita haamoitti esiin ja kätkeytyivät taas pilarien ja muurin reunojen taakse; ylhäällä ja ympärillä holvien alla kuului kuin tukahutettuja siiven räpytyksiä. Kalvakka lyhdyn valo heijasti epävarmana kauas penkkirivien ylitse ja muodosti pitkiä levottomia varjoja, jotka siirtyivät paikasta toiseen ja pakenivat ja yhtyivät viimein tuohon suureen pimeyteen seinien luona. Vihdoinkin he pääsivät alttarille saakka. Bård veti syvän ja kevennetyn huokauksen. Nyt he olivat perillä. Tällä pyhällä paikalla varmaankin oli turvassa, erinomattainkin kun pappi oli mukana. Pappi sytytti kynttilät alttarilla ja käski Bårdin lankeamaan polvilleen alttarin eteen. Bård teki niin; papin nuttu puolittain peitti hänet. Pappi kääntyi alttarista ja löi kädellään suuren kehän ympärilleen ilmaan, teki ristin merkin joka haaralle ja alkoi sitten rukoilla. Ensin hän rukoili Jumalaa antamaan anteeksi, että toi alttarin eteen niin syntisen miehen, joka koko elämänsä iän oli elänyt ilman kuritusta ja uskoa; "mutta nyt hän on nöyrtynyt ja antanut itsensä sinun valtaasi ja etsii täällä sinun armoasi; sentähden rukoilen nyt hänen puolestaan ja pyydän, että äärettömästä armostasi pelastaisit hänet siitä suuresta hädästä, jossa hän nyt on, sekä olisit meidän molempain luona tällä hetkellä ja pelastaisit meidät molemmat perkeleen vallasta ja pahoista juonista." Ja hän rukoili kauan ja kauniisti, rukoili, siunasi ja julisti rauhaa.

Bårdille jok' ainoa sana teki hyvää. Hän melkein rukoili mukana. "Pam --!" kuului hiljaa ja vienosti ylhäältä tornista; se oli kello, joka löi; Bård otti sen kuin vastauksena Jumalalta. Mutta kohta sen jälkeen tornin luukussa kauheasti ulvoi aivan kuin ivalla. Ja myrsky yltyi, kirkossa humisi ja seinään kuului epävarmaa nakutusta. Pappi otti kirjan ja alkoi lukea. Se epäilemättä oli musta kirja, sillä Bård ei siitä ymmärtänyt sanaakaan. Mutta se teki hänelle kuitenkin niin hyvää. Se kuului niin voimakkaalta; varmaankin se säikähyttäisi paholaista. Mutta kun aikaa kului, rupesi papin ääni vapisemaan. Varmaankin oli hetki pian käsissä. Bård painautui mahdollisemman likelle alttaria. "Pam -- pam!" sävelteli taaskin tornissa; mutta myrsky pauhasi niin että sitä tuskin kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat henget olisivat keskenään taistelleet. "Lue nyt isämeidän", kuiskasi pappi. "Pahin kamppaus alkaa!" Silloin rupesi Bårdia peloittamaan. Hän luki hiljaa itsekseen; mutta ei se käynyt; sillä hän luki hullusti. Alkoi taas uudelleen, mutta sekautui viidennessä rukouksessa. Kuinka siellä ulkona pauhasi Ja ken se oli, joka seiniin löi? Entä tuo outo suhina ja jupina heidän takanaan? Ehkä ne olivat pikkupirut, jotka odottivat häntä telmimään kanssaan tänä iltana. Ne istuivat kaukana siellä heidän takanaan riveissä tuolien selkälaudoilla, kuin pöllöt ja kissat; hän luuli näkevänsä heidän palavat silmänsä, jotka pimeässä hehkuivat keltaisessa tulessa. Huone oli täynnä noitia jotka väijyivät ja odottivat, jotka teroittivat kynsiään ja purivat selkäänsä; ne odottivat! ne olivat varuillaan! Hän luki uudelleen isä meidän, eikä tiennyt menikö se oikein vai väärin. Ja pappi messusi lakkaamatta, että vinkui ja äänet suikalehtivat pelokkaina kirkkoa pitkin, tapasivat seinän ja singahtivat takaisin.

Uh, sitä ryskettä! Olikohan paholainen, joka tuli ylös lattian läpi? Haisipa jo tulikivelle ja palaneelle... Bård löi molemmat kädet alttariin kiinni. Kummallista! Tuntui juuri kuin olisi kirkko vajonnut; vajonnut maan alle. Ei; kohdallaan se vielä oli. Ei, kyllä vajosi. Irtaantui perustuksista, heilui, ajelehti, aivan kuin laiva merellä... "Pam!" kuului kumisten ja valittaen kaukaa vuorten takaa; "pam! pam!" "Nyt olkoon Jumala kansamme", sanoi pappi. Hän otti messupuvun päälleen ja teki ilmassa ristin-merkin. "Rukoile Jumalaa antamaan syntisi anteeksi, sillä nyt ne tulevat sinua enin painamaan", sanoi hän. Ja Bård rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja piti sitä edessään; sitten alkoi hän vapisevalla äänellä laulaa Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos perkeleitä ja antoi niiden sikolaumassa rynnäistä alas Genesaretin järveen. Bård ajatteli kauhistuksella syntejään, ensimmäisestä alkaen, kun hän kadulla leikki tyttöjen kanssa morsiusparia ja tappeli poikain kanssa sekä harjoitti vallattomuutta kulkevia kohtaan, aina näihin viimeisiin, kun hän merellä purjehti ja oli raivokas peto, löi ihmisiä mäsäksi, joi ja vietteli nuoria tyttöjä... Heidän voivotuksensa ja valituksensa nyt kenties kaikuivat taivaassa kovemmin kuin hänen rukouksensa.

Kirkon läpi kävi jymähdys, ikäänkuin raskaasta putoamisesta. Bård kavahti ylös, ja tarttui niin lujasti alttariin, että sormien nenissä kirvelteli: "nyt hän tulee!" Rytisi ja paukkui, tärisi ja ritisi; hän tunsi selvään, ettei kirkko seisonut enää perustuksillaan... Ja lattiassa hänen allaan ja seinissä ylt' ympäri raastivat kynnet; ruumiit alhaalla holveissa jymähtelivät raskaasti kirstujen kansiin; ne odottivat vieraita! Bård otti papin nutusta kiinni, mieletönnä kauhusta. Huone pimeni, kynttilät paloivat sinertävässä ja keltaisessa liekissä; nyt alkoi kirkko täristä, lehtereissä kuiskailtiin ja suhistiin; suuri valaskala, tulisilmäinen, kelloitti kuorinoven edessä ja aukasi kitansa nielläkseen häntä; se oli paholainen! Se oli paholainen! hän kasvoi kasvamistaan ja rumeni rumenemistaan; hänellä oli pitkät käsivarret, jotka ryömivät ja venyivät lattiaa pitkin aina likemmäksi ja likemmäksi kurottaen kiinni hänen jalkoihinsa; huoneessa kolisi ja jymisi juuri kuin kirstun kantta olisi kiinni naulattu... "Pakene pois sinä paha henki!" huusi pappi kuoleman tuskassa, "tämä mies on antanut itsensä Jumalan haltuun!" --

Hirveä huuto kuului ja kiirehtäviä, epävarmoja askeleita. "Minä _tahdon_! -- minä tahdon olla hänen luonaan! Minut paholainen ottakoon, ei häntä!" huudettiin siellä ja kaksi naista tunkeutui alttarin luokse. Toinen oli Gunhild, kamalan näköisenä, ontot posket sinertävinä ja tukka suortuvissa veristävillä silmillä; toinen oli Anna, kalpeana kuin kuollut. Papin-kasvot jäykistyivät ja silmät pistivät esiin, kuin kaksi tulikeihästä; hän kuroitti kalkkia ja kirjaa heitä kohden, siunasi ja kirosi niin että ilma heidän ympärillään musteni; "pois paetkaa te perkeleet naisen hahmossa!" Eikä he päässeet tulemaan Bårdin luokse. Silloin vaipui Gunhild maahan, kaatui puoleksi taaksepäin ja nojasi raskaasti Annaan. Mutta Anna ei jaksanut enää. Hän laski hänet varovasti maahan, vaipui itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea isä meidän, -- puoleksi houreissaan, mutta myöskin näyttääkseen papille, että he olivat ihmisiä, eivätkä noitia. Silloin jäi pappi neuvottomana seisomaan. Hän ihastui ja ihmetteli samalla. Kun Anna tuli kolmanteen rukoukseen, alkoi kello lyödä kahtatoista. Ja samalla kuin isämeidän päättyi, kumisi viimeinen lyönti. Keskiyö oli ohitse. Pappi huokasi syvään, nojautui vavisten alttaripöytään ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Pelastettu!" sanoi hän. Bård ryömi polvillaan esiin ja puristi hänen käsiään --: "Kiitos! Jumala sinua ijankaikkisesti tästä siunatkoon."

Gunhild vavahti ja suoristi itsensä: "Pelastettu --?" kuiskasi hän. "Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia..." Hän kaatui raskaasti taaksepäin. Kun Bård häntä lähestyi, oli hän päättänyt. --

Molemmat nuoret kumartuivat polvillaan hänen ylitsensä. Pappi seisoi takana näyttäen valkeata. Ja hän sanoi: "Saiko äiti nyt antaa sielunsa lapsen edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan tuomiot ovat kaikki oikeat; Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen."

Loppu.