Part 2
-- Nyt hän kulkee hoiperrellen, juo ja työttä taivaltaa häistä helkaleikkilöihin, talkoo-öistä tanssi-öihin viuluaan hän vinguttaa.
Mieron iskut loi ne soinnut, niistä kirot kimmahtaa, vanhat muistot kättä ohjaa, soitossa on tulta, pohjaa, rinnasta se pulpahtaa --.
"Polje Puuska, väännä polkkaa, tilkan saat, jos vinhempaan...!" Puuska soittaa niinkuin hurja, jonk' on elo ontto, kurja joka laulaa hulluuttaan.
Lyöpi jalkaa, nauraa, laulaa, -- tuittan teijaa, tui ja tei! -- soittaa uutta, vanhaa toistaa, kuinka sillä silmät loistaa, "soita Puuska, soita, hei!"
RANNALLA ISTUJA.
Kuljin ma illalla kotikylän rantaan, piirtelin kultani hellän nimen santaan, vesi oli tyyni, mut rintani sykki, aallot keinukaa, kultaa tuutikaa!
Voi, johan saisi hän purrella tulla, tuosta on huoli nyt raukalla mulla, ei punapurresta laulua kuulu, miksi lempinen köyhä neitonen?
Päilyvä päivä on maillensa saanut, veikö se onneni, onko riemu laannut, tulit hyvä ystävä muinoinkin illoin, tule nytkin vain, ole omanain!
Sammuiko ystävän lempi kuin ilta ja taittuiko taivaisen toivon sinisilta, elämä ois tuoksuton, tuskaa oisi tunnit, pilvet kulkekaa taivaan rannan taa!
Aallot ne soutavat pois kotirantaan, huuhtovat nimen, jonka kirjoitin santaan, laineet ne itkuni helmiä kantaa kauvas, kauvas pois, kullan maille pois.
Älä koita huomen ja älä lennä siipi, myrkkyinen murhe mun sydämmeeni hiipi, ole hälle hellä kuin olit, kulta, mulle, aallot keinukaa mustan meren taa!
KYLLÄPÄ KAI!
(Raatarin Kalle istuu jalat ristissä pöydällä ja kasaveikat soittavat suutaan.)
Hiljaa vekkulit! Kylläpä kai! Mistä se syntikin alkunsa sai? Elämä vieläkin paratiisi ois, Eeva se elkeillä vietteli pois, kesä olis aina ja sunnuntai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Jos minä naisin, niin akka se lois, piippuni, sipseni kahviin se möis, pirttini täyteen lapsia tois, ristinä, rikkana kaikessa ois. Entäs se rakkaus? Hui, minä hai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Aamusta iltaan liikkuis sen suu, yölläkin löis tämä kylkeni luu, naristen nälkää se voihkisi: "voi, miksi mun Luoja sun luoksesi toi?" Hupsu se poika ja ukko, ken nai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Silkissä aina se kulkisi vaan, saattaisi velkaan mökin ja maan; kylillä kyyryssä neuloessain kitsurin nimen minä kuulisin vain, vaikka näin sopusan miehen hän sai. Naisinko, naisinko! Kylläpä kai!
Kuolinvuoteella maatessaan kuiskais se: "hautaani kaivoit sa vaan!" -- Unessakin hahmona vierelläin kuuvalon varjosta huutais se näin: "Kuhnuri, vieläkö makaat, vai?" Naisinko, naisinko? Kylläpä kai.
Jos taas itse ma kuolisin pois, pillit ja tumpelit haudalla sois, peijaisissa se leikkiä löis, sormusta vaihtais ja sanansa söis! Hyvä mun on yksin, ai, pojat, ai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
ILLANLASKUSSA.
Illanlasku kultaa kuhilaat, valkorinnoin nuoret koivuhaat neitosina hymyy tuolta, sulhaskuuset nyökyttää latvaa niille niittusuolta, haavan lehdet helähtää.
Varis vaakkuu aidan seipäällään, pääskyt kiusaa sitä elkeillään, lahden vettä loiskaa siika, hirvi hiipii näreikköön, kannonpäästä käenpiika lepsain lentää lepikköön.
Kaislistohon sorsa sukeltaa, nuoren perheen rantaan kuljettaa, koirat täyttä suuta haukkuu, suolta jahtitorvet soi, jänöt laukkaa, pyssyt paukkuu, koira suussaan sotkan toi.
Kansaa kulkee, sirpit vyötä lyö, paimen ojall' eväitänsä syö, poika heinähäkiltänsä piiskaa huitoo huutaen, lampaat aitovieriltänsä kapsaa karkuun määkien.
Pajan luota kuuluu kalkutus, sepänpojan reima rallatus, palje paisuu, ahjo puhkaa, raudan vanteeks' seppä löi, räiskyy tulta, lentää tuhkaa, säkeneet ne kipenöi.
Jokivartta tyttö verkalleen seuraa, laulaa kaukokullalleen, lumpeen poimii, loiskaa vettä, kuvallensa naurahtaa, polkee nurmen penkerettä, harjun huippuun kapuaa.
Sieltä silmään kaikki kaunistuu, kultaportin lailla pajan suu hohtaa, kiiltää ladon seinät, helohelmin lahden pää, rantapellot, saraheinät, kaislan katse kimmeltää.
Kainalossa sinivaarojen kaskisauhut kulkee leijaellen; päivän liekki vielä palaa sammutellen soihtuaan, katoo pois kuin hiipis salaa valtamerta vaeltamaan.
KULKURIPOIKA.
Syysyöstä hän astui mökkihin ja kerjäsi työtä ja sai, oli nuori ja notkea varreltaan, idän tummakas kasvoiltaan, oli muualta heimoa kai. --
Hän joutessa viihtyi yksikseen ja töissäkin vältteli ain, kylän keinulle tullut ei milloinkaan, pyhä-aamuin ei kirkkoonkaan, salon polkuja kuljeksi vain.
Kun raitilla kulki, niin vilkuttiin, rikas neitokin punastui, kylän köyhin tyttö kun salaa vaan se katseli sorjuuttaan, mut pojat ne nyrkkiä pui.
"Oli ahdas mun kotipirttini!" niin laulunsa tallissa soi, "mut maalima suuri on, kauvas se vie, joka suunnall' on kulkurin tie, minut Luojani kulkuhun loi!"
Kuin houreissa talven kulki hän ja keväällä hiipi jo pois, kun pihlaja kukki ja valkeni yö, kun juur' oli kiire ja työ, kun torpinkin saanut ois.
KARJAPIHASSA.
"Hoi, Muurikki, Täplikki, Tessa ja Mansikki, lehmäni kaikki jo tulkaa!" -- Karjakko-Anni se huutavi karjaa, kujassa kellot ne kalkkaa ja soi, puhtahat kiulut jo tyttönen toi ja poskensa innosta hehkuu.
Kas, Taavetti, veitikka, hiipivin askelin nurkalta Annia väijyy, pihlajan marjoja heittävi kiuluun. "Hyi sinä Taavetti, hylkiö pois!" -- Anni se huus kuni suuttunut ois -- "niin, ootaskin, kostanpa vielä!
Kun talkoot on tanhulla, näät sinä, silloin ma tanssi en kanssasi lainkaan; Luikalan Ansukin pulski on, näät sa, silloinpa sappesi kiehuu kai, poikia muitakin on, hui, hai! -- Mene pellolle, Eero jo kyntää!"
"No mitä nyt turhia, Annini, marjani, heitä jo hiitehen riita! Kaikista sievin oot sinä sentään, anna kun hyttyjä torjun noin, tultakin viereesi laitella voin!" -- Sitä Taavia, nappasi suuta!
LUKKARI TUUSKA.
(Kylänpoikien pilalaulu.)
No kukkuuhan käkönen kauniisti illoin ja rastahat raksavat puussa ja on sitä, on sitä aamulla ääntä myös Lampolan kukonkin suussa.
Ja on siinä Puuskassa soittajamiestä, voi, siltäkös liiruja piisaa ja kuuntele, veikkonen, karjassa kerran, niin kuulehan karjassa Liisaa!
Mut tiedänpä, tunnenpa miehistä parhaan, se meidän on lukkari Tuuska, ei enkelit, Liisat niin soittoa taida, ei kukko, ei pelmanni Puuska.
Mut annapa Tuuska kun kirkossa veisaa, niin voi sitä kummaa ja taikaa, kuin Jerikon sympaali äänensä soipi ja tanhuan pelloilla raikaa!
Nyt muijat ei torku, ei haukota miehet ja pyrynä pyörivi virsi, soi, kaikuvi katto ja akkunan pielet ja holvissa ristikkohirsi.
Kas, lukkarin kaulassa nauhat heiluu, ja vaskiset sangat ne kiiltää, ja on kuni kurkusta pasuuna soisi, se selkäpiitäkin viiltää.
Viis siitä, jos lukkari väärin laulaa ja nauravi Liisa ja Puuska, niin tuumipa sinne ja tuumipa tänne, mut mestarikukko on Tuuska!
MITTUMAARITULILLA.
Taas kokkokin ilmoille hulmahtaa, suvijuhlaksi tuoksuvi ilma ja maa, nyt riemu riehkuu Kaajan kalliolla, noin hoikat sirkat hyppii vainiolla, näin vuoroin hauki polskii kaislistossa, myös poikaparvi pelmuu ruohikossa hepankekkaa leikkien, leikin lomaan luikaten. Käki kaukana huilunsa sointuja lyö, on armas ja lenseä suvinen yö, ja kataja niin hauskasti räiskää.
Ja keinukin vauhtihin soljahtuu ja liekkihin lentävi pensas ja puu, ja rantalehdon lymypensaikossa taas kilvan juostaan lemmen sokkoloissa, sielt' ollaan hajajoukoin, ollaan kahden ja yli kirkon maitotyynen lahden naurun helke ailakoi, ilkkuu sekä piehtaroi. Talon vaarit ne menneitä tuumaelee, taas eukkoset liittoja sommittelee, mut nuoret ne piirissä teiskaa.
Taas Puuskakin koivuisen viulunsa toi, hän jouhta jo vääntää, ja kieli se soi, jo neitoliuta sulkee viuluniekan, ja kaarestaen yli rannan hiekan käy nuoret paritusten ilakoiden ja viulu leuvan alla heiluu soiden, kylän kansa temmeltää niinkuin tuima tuulispää, ja Puuska se polkevi kalliohon, ihan uusi nuttu nyt yllänsä on ja lakissa on kurjenkello.
-- Pois nuorimmat tyttöset hiipivät kai, näät mielensä kukkien ryöstöhön sai, ja kukkarinnoin, metsän seppelöillä, suoruusut, liekot, kielot vyötäröillä jo rientää Henna, kylän sorjin tytti, sen selvä katse kaikkiin leimun sytti, polvet notkuu, liikahtaa, poskipäät ne punottaa, kivet kiljuvat, sammal kiemuroi, ja Puuska se kiskoo, minkä se voi, tulen ääressä juhannuspolskaa.
Ruot-Leena se sauvaansa nojaantuu, surukatseensa leikkihin tuijottuu, hän kaukaa seuraa nuorten kisatyötä ja katsoo metsiin pois ja valko-yötä, voi, muistoon hiipii hälle tyttöhetket, ja monen mittumaarin salaretket, siks kyynel vierii poskellaan taas töllin suojaan hoippuissaan, sinä yönä ei silmihin unta hän saa, hän vuoteelta nousee ja katsahtaa miten harjulla valkeat leiskaa.
KOMPA.
"Vesi vanhin voitehia."
Ja vedelle ja senkin semmoisille se suutar-Jussi nauraa maikeasti, kun salaa eukoltansa naukkaa viinaa. Mut ihme, huomenis jo vettä juo kuin hevonen ja voihkii iltaan asti, kun pohmeloinen riena häntä piinaa.
LASSIN SERENAATI.
Kuu yli pappilan tanhuan sousi, naureli sille, kun käyskeli Lassi kainalon koukussa peli; Lassikin nauroi ja aidalle nousi, katseli luttia, silmänsä eli, heilahti piippu ja massi.
Soitteli Hennalle Hollolan polkkaa, tahdissa nousivat anturan pohjat, hanuri puhkaa ja huutaa, pojat jo riiheltä naukuu ja kolkkaa, sieltähän lentävi salkoa, luutaa, vinkuu piiskat ja ohjat.
Vuoteelta huippasi raatarin Kalle, vaskakin hyppi ja muori se huusi, saunasta hieroja-Riika töpsähti kaivolla vintturin alle, joukkohon töyttäsi karjakkopiika: laitatko runtti jo luusi!
Lassipa aidalta loikaten karkas, harppasi raitille pellavamaasta, parkuvan hanurin heitti, loukkasi jalkansa kantoon ja parkas, kuu sepä nauroi, kun kasvonsa peitti, Lassille pappilan haasta!
HEINÄÄN.
(Tuokiokuva.)
Hipsutellen, veikistellen, kuiskutellen, keikistellen sirot tytöt polkein peltoviertä haravoineen astuvat, taaksensa vilkuvat veitikkasuut, sieltähän kuhnivat pojat ja muut
arastellen, nahjustellen hajamielin, hidastellen vakaat niittopojat sieltä hiljaa viikatteineen kulkevat, tuumivat, tuumivat, katsovat pois, mielensä hempujen rinnalle ois!
Ehdoin tahdoin jätätellen, nuorta jalkaa pidätellen tytöt vuottaa poikain ryntäystä polkutiellä hiljeten, pojatkin rientävät, kuhnurit nuo, nopsemmin notkuvat neitojen luo.
Jo ne niitturinteen alta yhtyivät -- kuin sattumalta, olkapäillä heiluu sinne, tänne viikatteet ja haravat, -- pois parit kiersivät viidakon taa, naurusta raikuvi metsä ja maa.
SE RAKKAUS
Onpa se rakkaus sukkela tauti, riivaa se meitä ja riivaa se teitä, varkaan tavalla se vaanii ja lyö, olkohon päivä tai olkohon yö, nuorta ei säästä se, vanhaa ei heitä se rakkaus!
Torpparipoikasen päässä se teuhaa, köyhänkin rikkaalle laittavi rakkaan, viekkaan ja varman se pauloittaa, hulivili hurjankin ansaansa saa, aikeen se tuo, jok' ei vuosissa lakkaa, se rakkaus!
Yrtit ja velhot ne sille ei mahda, mieron miehell' on kainalokulta, hitto sen ties mitä lie, mitä ei -- Lampolan Jaskan se hirtehen vei; niinhän se on kuin öljyä, tulta se rakkaus!
Vehkeissä velmuu veitikka vanha, sillä on valta kuin keisarin valta, kuusissa kuiskaa ja aitassa soi, itkee ja nauraa: voi sua voi, katsoo se riiheltä, aidankin alta se rakkaus!
KULLAN LUO.
Vettä kirjaa illan kimmel, saarta, nientä somistaa, yli lahden hiipii tuuli, rantalehtoon suhahtaa, pilvet niinkuin joutsenet soutaa harmaan harjun taa.
Saaren alla hangat soittaa, aironlehdet vinhaan lyö, siellä poika ruuhta reuhtoo läpi lahden lummevyön, käki soittaa kanneltaan, unohtaissaan pesätyön.
Katsos valkokirkon seinää, akkunat sen kimmeltää, pappilasta laulu kuuluu, kannel vuoroin säestää, nuoret herrat pallojaan yli maantien lennättää.
Äänet sammuu -- poika soutaa eellä aatos lentelee, keula laulaa, laidat hytkyy, poika hiljaa hyräilee nuoren rinnan riemujaan, louhirannat vastailee.
Kaislalahden pohjukassa harmaa kylä uinahtaa, ruuhi soljuu äänetönnä, rannan hiekkaan lipuaa, viidakossa tyttönen varovasti vaeltaa. --
MAIJAN KOSTO.
Ne pojan riijut ne keksii elkeen, taas maidon kiulusta tyhjiin joivat ja pukin parrasta luttiin toivat; ne veivät röijyni punaisen ja uuden liinani raitaisen, no, toiste luttini telkeen!
Ne puki eukoksi pihakannon, ne lauloi piirissä hupsun hullut: "kas, Maija häihinsä on jo tullut!" Mut vuota, Ansuni, iltaan vaan, en luttiin luokseni huolikkaan, sen kiulun ääressä vannon!
No, kyllä pyydät ja mangut illoin, mut enpä huoli, vaikk' kuinka hellit ja lupaat silkit ja karamellit; ja mittumaarina, tiedä se. vie kihlas kiltisti pukille Ja hypi hyrränä silloin!
"MAALIMAN-MIKKO."
Kasvoi siellä kotinurmikolla lumilatva tuomi, nuori, siitä Matti veisti matkasauvan, maalimojen kulkuteille suori.
Kulki niinkuin kulkee mieron miesi, jolta viljan riisti halla, ryöstön tautta talo vierahilla, äiti, isä kirkkonurmen alla.
Maalima se tallas alleen miehen, selkä köyryyn painui hältä, rinnan riehut kaiken tuoksun riisti raukan mierolaisen elämältä.
Kaupungeissa häntä herjaeltiin, koirat kärkkyi kintereillä, repaleinen kurjuus hälle nauroi, kun hän koikkui kerjuun valtateillä.
"On se tuska sentään raskas kantaa, raskas kun sen yksin sulkee rintaan runneltuun; ma tuhon tunnen, askel synnin mailla harhaa kulkee.
Muru onnea jos mulle suotais, laulais kodin lintu pieni taakalleni vaivan vaimennusta, valkeneisi tumma tuskan tieni!
Pois taas kuljen kotikunnahilta, tätä kutsuin kerran onnen maaksi, nyt en itke, katson mieron rantaa, johon särkyy tämä hylkyhaaksi."
-- Noin hän miettii yksin kankahilla, sauvaan tarttuu huokaellen, raskahasti astuu vastamaata kauvas maalimahan hoippuellen.
TALON TIRANNI.
Hän makaa vaan ja talonsa hän heittää muiden hoivaan, hän äksy on ja ärtysä ja huutaa minkä voi vaan, hän onkin talon tiranni, hän sokeasti määrää ja äitiparka voivottaa ja piikaparvi häärää. Hän vaappuu herrain helyissä, ei väisty syrjään tiestä ja häntä valvein vaalitaan ja illoin kylvötellään;
On hällä rimpsut Raumalta ja Helsingistä vaunut ja sillä sitte ajetaan ja näytellähän miestä ja äiti se vain lellittää ja katsoo aina hellään. No voi sun Kiinan keisari ja voi sen miehen mittaa, en maksais siitä markkaakaan, en maksais piipunsittaa, jos mies ois -- vuotta vanhempi, tuo äidin pikku Maunu!
MARKKINOILLA.
Täälläpä rattosat markkinat on, täällä on Hennakin, Vappu ja Heikki, rimputus, rallatus, hoijakkaleikki, täällä se hauska on sentään! Suutarin Jussi on viinassa taas, Puuska se krouvissa ryyppyjä kaas, ja orhit ne korskuu ja lentää!
Ei ole rengillä huolia nyt, kello on käypä ja kirkas ja uusi, lampahan turkki ja vitjoja kuusi, markkoja täynnä on tasku! Täälläpä kiireessä vääntyä voin, teuhaan kuin työkseni näin sekä noin, ja elämä on mäen lasku!
Suupelit, torvet ja kulkuset soi, puuskassa seisovi Taavi ja Janne, tahtia toistavi Liisankin lanne, Heikki se nostaa jalkaa, Tattari huutaen huivia myö, Viipurin ukkopa olkahan lyö ja rinkelin osto se alkaa!
Tuoltapa meidänkin tyttöset käy, Henna se Vappua selkähän työkkää, puoleeni vilkuu ja tirskuu ja nyökkää, sillä on poski kuin marja! Nyt sit' on kaikkien naurussa suu, voi, johan mieleni hullaantuu, kun tyttöjä sankka on sarja!
Piiskat ne vinkuu ja pyörät ne lyö, torppari täällä on arvossa herran, nyt tahon teuhata kilvassa kerran, tuntea tuulta ja tulta! Pelmanni raijuta pilliisi siis, heiloja tässä nyt mulla on viis, mut Hennapa sentään on _kulta!_
Näytähän aarteesi, Aunuksen mies, silkkisen liinan ma Hennalle ostan, sitten ma kultuni kääsihin nostan. Purmoni, lentohon suori, juosta sa taidat ja kauroja saat, kasvaahan ko'issani viljavat maat, tule tänne morsian nuori!
TAAS SYKSY TULLUT ON!
(Nuotti: "Se nu skiner solen röd och varm.")
Riihtä puidaan, kauraa leikataan, väriniekka syksy keltaa lehdot kultaan, huutopoika laulaa ruhmoltaan, maanmies heittää jyvän toukomultaan. Suven käki muutti, ei sen huilu soi, kirjotikka yksin puissa nikkaroi, päivä paistaa pilvirailostaan, sulavasti säästäin elon tultaan.
Maitoruuhet soutaa nienten taa, vaimot pellavia huuhtoo rannan veessä, tytöt läävään lehmät kuljettaa, isä viepi lyhteet riiheen reessä. Tuulimyllyt pyörii päresiivillään, renki ajaa, torkkuu jyväsäkillään, sokkosille syksy tullut on, pitkä lumiparta talvi eessä!
Kaikki marjat kuihtui varressaan, pihlaja nyt yksin punaposkin hohtaa, orava se kuusen oksaltaan naavatölliin hyppyjänsä johtaa, repo keimeänä kultaturkissaan pensastossa pohtii kanakujeitaan. jahtitorvet karjateillä soi, salon salinseiniin kaiku kohtaa.
Sirkka pankolle nyt viulun tuo, kangaspuut jo helskyy pirtin nurkassansa, takkaliesi loimun orsiin luo, ikä-mummo kertoo satujansa, puhdetöissä nuoret rengit hyräilee. höylä käy ja lastut tupaan sinkoilee, piikatyttösetpä kiertelee surumielin sukkapuikkojansa.
Nytkös häitä viettää kannattaa, viljaa riittää, markat kilkkaa kukkarossa, poika oman mielitietyn saa, talontytti nöyr' on kainalossa! Pirtin hämärässä piirilaulut soi kutsu-, kuokkavieraat häissä ailakoi, pöydät herkkuinensa notkahtaa, oluttuopit kiertää soittelossa!
-- Syksy soittaa kuolinkellojaan, tuuli tuivertaapi suven kintereillä, matkamies nyt pyrkii kotiin vaan, vilu nyt on metsässä ja teillä! Tähti kylmä on ja pilvi peittää kuun, syyskuun myrsky käy ja kaataa paljaan puun, talven yli taas kun elellään, ihanasti kevät koittaa meillä!
JOULUN PYHINÄ.
Voi, tyly syksy voitti elkeillänsä, jo kesäkulta vietti peijaitaan; on ruuhi talaan luona kyljellänsä ja kaisla kankeana rannallaan.
Jo keltasänki peitti kylän pellot, ei rimpisuolta teirin lempi soi, ei lepikössä kaiku karjan kellot ja surun virttä hongat huminoi.
Tää kanervikko, jolla perhot keijui ja lapset juoksi marjatuokkoineen, nuo päivänrinteet, joilla auer leijui, jo surkastuivat kevätvuokkoineen.
Ei keinut kiiku Kaajan kallioilla, ei nuoret tanhuvilla ilakoi, ei hulmu helkaliekit nurmikolla, ei kansanlaulu sieltä lehtoon soi.
Ja lahti, jonne vaari verkot heitti ja pyhä-aamuin souti joutessaan, sen kattaa talven tiuha, jäinen seitti, myös niemen lehto huokaa huolissaan: kesä kuollut on!
* * *
Näin nukkuu luonto sairaan horrosunta, mut perhoin lailla hiuteet karkeloi: on taivahilta tullut lunta, lunta ja raikkahasti tuulten urut soi.
Huu -- lumituiskut tanssii tuvan nurkkiin ja aisan päissä tiuvut tinnittää, jo rovastikin heittyy ketunturkkiin, kun pappilastaan kirkkoon kiirehtää.
Jo lattioille havut, oljet tuodaan ja päivät naapureissa kyläillään, nyt "tuomaan olvet" osavasti juodaan ja sakkanuutin juoksuun lennellään.
Nyt suven liitot, tehdyt metsäteillä, taas häiden hälinässä uusitaan ja kirkkain mielin, myrtin seppeleillä nyt uusiin kohtaloihin astutaan.
Kun Kala-Aapo kulkee kirkkoon hiljaa, on kasvoillansa rauha, huolettuus: "on talven yli meillä kyllin viljaa ja hangen alla uinuu oras uus!"
Kun aamun huurre kiiltää oksain alla ja untelona katsoo vanha kuu, soi kirkon kellot kilvan heilumalla ja mieli sopujuhlaan tuudittuu: joulu tullut on!
TULI TUTTU, VANHA TUTTU!
Tuli tuttu kevätkulta, lumen alta pistää multa, puro pulppuen rinteitä rientää saa, kevätriemua julistaa ilma ja maa, jo ääretön taivaskin seestyy ja lämpimän aika se eestyy ja tuulikin tuoksuja tuo.
Taasen soivat vaskikellot, vihreinä on oraspellot, sirot kukkaset nostavat pienosen pään, sinisirkkuset soittavat niemissään ja nurkkihin lehväisen orren vie peipponen mättäältä korren ja mökkinsä pystyttää.
Nyt on soilla, mailla juhlaa, päivä säteitänsä tuhlaa, ukon varsi se nuortuu kuin harmaja puu, pojan posket ne kauniiksi ruskettuu, soi loilotus, luikku jo raikuu ja kunnaat ne kummasta kaikuu, kun käki taas kummulla soi.
Aidan luona kiiltää kuokat, karhit, kanget, hevosluokat, jyvän toivoen heittävi multaan mies: "sadon runsahan pellosta saan, kukaties, ken toivoo, se auraansa tarttuu ja toivosta voimia karttuu, ja niinhän sen taivaskin suo!"
"Tuli tuttu, vanha tuttu, yllä uusi nurmen nuttu!" taas paimenkin laulavi innoissaan talon karjoja aamulla kaitessaan, taas leppätorvea koittaa ja metsälle mieliksi soittaa kuin talvea ollut ei ois!