Part 1

KYLÄISIÄ LAULUJA

Kirj.

Larin-Kyösti

Tampereella, Wesanderin Kirjakauppa, 1900.

SISÄLTÖ:

Runovarsani Tän pojan kevätrallatus Juro Heikki Nurja käänne Hurri ja hänen eukkonsa Heilani on kuin helluntai Kaajan keinulla "Pitäjän pomo" Tukalassa pulassa Mökinpojan laulu Erkki paimen Kosiovarsa Aittalaulu Kala-Aapon sunnuntai Matkalla maailmaan Tukkipoikia tulossa Suutar'eukon hämypuhetta Suutar'Jussin ryyppypuhetta Kahden vaiheilla Käen kukkuessa Aamun suussa Kyläkujassa Soitto-Puuska Rannalla istuja Kylläpä kai! Illan laskussa Kulkuripoika Karjapihassa Lukkari Tuuska Mittumaaritulilla Kompa Lassin serenaati Heinään Se rakkaus Kullan luo Maijan kosto "Maaliman-Mikko" Talon tiranni Markkinoilla Taas syksy tullut on! Joulun pyhinä Tuli tuttu, vanha tuttu!

RUNOVARSANI.

Runovarsain syntyi niittusuolla vaan, juoksi, hyppi näillä kotimailla, hirnui iloisesti ensi suvessaan, vallatonna telmi lapsen lailla.

Kylän pojat raisun laski laukkomaan, lepän oksat notkui kintereillä, jalan nuori kapse oli riemunaan, seuranansa linnut karjateillä.

-- Nyt se silat sekä aisat kannattaa, toukotyössä käy ja kiskoo auraa, ojaruohon milloin nälkäänsä se saa, milloin pilttuussansa appoo kauraa.

Kirkolle kun kilvan orhit lennättää, tai kun markkinoilla teutaroipi, silloin Poika polkee, eelle ennättää, vaikk' on pieni, niin sen kengät soipi!

Siitä kirkon luona miehet haastamaan: "anna Helsinkihin hevon juosta, kun se koittaa, katsos, oikein parastaan, rahaa, kunniaa saat vielä tuosta!"

Tuota talvi-illoin mietin tallissain, miten herrat arvostaisi siellä, arvostaisi nappiherrat orhittain, kun se vauhdin saisi kilpatiellä!

Tokko temput, viitat oikein suorittaa, kaunis juoksu ehkä rikkoontuisi, taikka laukan lois, kun piiska vingahtaa, äkkimutkass' ehkä kompastuisi?

Mitä itse tuumit, Poika? -- Hirnut vaan; kesäniitulleko tahdot heinän tuoksuun? Syvä hanki vielä peittää kotikaan --, tahdot siis kai sentään kilpajuoksuun!

TÄN POJAN KEVÄTRALLATUS.

"Ei oo poika lepän lastu, eikä tuulen tuoma, vaikka on tällainen avosuu, niin on se Luojaa luoma!"

_Rekilaulu_.

Hila, hoi -- ja se nummi kun vastasi: hei, hila, hoi, hila, hei sekä heisaa, siron peipposen pilli jo koivussa soi ja pensaissa kerttuset veisaa.

Ja nythän on touko ja pellolla työ ja nythän on tuomessa tuoksu, somat neitoset kankaan pirtoja lyö, on pirtissä touhu ja juoksu.

Kävin illalla nimikkoniemellein, joka kunnaalla uus oli nuttu, kalavirsuni talaan suojassa tein, kävi lehdossa nauru ja juttu!

Oli talvella hanki ja ummessa tie, tytöt tympeitä, piilossa illoin --. Mikä kultani mieleenkin tullunna lie, oli äksy ja äyskivä silloin!

Mut nyt minä tanhulla teuhata saan, meni reppurin laukussa talvi, minä hulivili nauran ja laulelen vaan ja karjoja kaitsevi Malvi.

No, voi sun kanttura, koitas vaan, hila, hoi, hila, hei sekä heisaa, kas, Malvi se laulavi kaitessaan, suvikerttuset pensaissa veisaa!

JURO HEIKKI.

On ripsakas, sileä simahuuli se tirskuva Kantovaaran Lotta, on oikukas kuin ristituuli ja Heikki se meinaavi totta.

Taas miettivä, suora ja ujo miesi on naapurin arkasilmä Heikki, ja pojan tuumat tyttö tiesi, mut rakkaus hänelle on leikki.

Se neitonen ilkkuen veijavi vaan, mut pojan on riutua rinta, hän on kasvanut tuvassa takamaan ja karhea, juro on pinta.

Mut Heikkipä toivoo, toivoo vaan: kai tyttökin kerran suostuu ja laulussahan lauletaan: "ei nuorien rakkaus ruostu."

Hän talkootansseissa nurkassa on, kun heilinsä pyörivi illoin, on nurja, kade, saamaton, ties, lemppari, kosiiko milloin!

NURJA KÄÄNNE.

Kun Heiskan Janne syntyi maalimaan, löys eukot ristinmerkin hänen jalastaan, kas siitäkös kieli kiireen sai, ja saunapuoskarit ne kuiski kummissaan "se poika kerran on piispa kai!"

-- Nyt Janne asuu kirkkorinteen alla ja leivän saa hän hautaa kaivamalla.

HURRI JA HÄNEN EUKKONSA.

Tää Hurrin mies on oikein miesten miesi, mut eukko, eukko itse hiisi, ei suulaampata akkaa virstam päässä, se akka askareistaan huolii viisi! Ja Hurri ähkii, riistää, raastaa, hän lypsää, kirnuu, pellot kuokkii, myös ruunan, kanat sekä lampaat ruokkii, mut riitaa akka aina haastaa.

Se eukko elää oikein ruustinnaksi, syö kahvileipää, kyläileepi ja juorut kehrää, vaan ei villojansa, yöt vuoteellakin vielä kiisteleepi --. Mut kerran kun hän miestään sätti taas kannonpääksi, peltopyyksi ja kukon kuolon intti miehen syyksi, niin jopa maltti miehen jätti.

"Hiis vieköön, eukko, tästä rymy syntyy, pian heitän huostaas maat ja mannut, siis lypsä itse, hoida pirtti, karja, et oljen kortta ole ristiin pannut!" "Kas, kutti, kas!" noin huusi akka, "no, vie sun, näinpä keikun, kuljen, nyt harmiksesi, nahjus, suuni suljen ja oon kuin kansiniekka vakka!"

Ja itsepäinen akka on kuin hiisi --. mut taloon tuli uusi mahti, nääs, eukko puuhaa sentään ikävikseen ja työ se käy kuin soisi huilun tahti. Viel' akka kulkee tuppisuuna, kun lehmitarhassaan hän häärää, mut ukko kyntää, kylvää, kaiken määrää ja oikein kauraa nyt saa ruuna.

HEILANI ON KUIN HELLUNTAI.

Heilani on kuin helluntai ja oraspellon kukka, sillä on silmät kuin sametista ja poski kuin nurmennukka.

Sillä on käynti ketterä kuin kotivirran juoksu, sillä on nauru hilpiä kuin kesäheinän tuoksu.

Kirkolla ja kylänteillä kelpaa sitä näyttää. Pertun päivän tienohissa kuusitoista se täyttää.

Ei oo rahaa kummallakaan, mutta on nuori mieli, joka korven komerossa on oman oven pieli.

Älä sinä kultani sitä sure, jos köyhänä naida pitää, köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa ja köyhänkin jyvä itää!

KAAJAN KEINULLA.

Voi, kuinka karjan kellot kalkattaa ja kylän tytöt kilvan rallattaa, ne teiskaa, tirskuu keinullaan ja ilmahyppyyn heittyy vaan ja helmat ne sinkoo ja riemu se soi, nyt kiikkukin linkoo; jo Puuskakin toi iloviulunsa hoippuen, laulellen, hän istuvi mättäällä soitellen yön kesäisen.

Ja nauru raikuu, Taavi heiluttaa ja Teppo korkeemmalle keinun saa, noin piloillansa jalkaa lyö ja nurmella on kisatyö ja piikaset laulaa: "voi, hempuni mun, ma solmin paulaa, saan ansahan sun!" Pojat notkuen polkevat keinua vaan, se huimaten käy yli kalliomaan, kun kellot soi.

Kah, peevelissä, voi sun, hahhahhaa, kun Sampan Sanni lensi pensaan taa ja metsä vastaa: hahhahhaa ja karjan kellot kalkattaa, noin pojat ne telmii ja leikkiä lyö, hiki otsalla helmii ja heiluvi vyö; jo mättäälle vaipui Puuskan pää, mut toiset ne Kaajalla temmeltää vain hurjemmin.

"PITÄJÄN POMO."

Pun, läähätellen purjehtii jo ihralaiva laitatuulta, kas, kuinka vatsa hyllyilee ja kellon vitjat kiiltelee ja naama näyttää kuulta.

Näin kulkee suuren talon mies: on laajat maat ja rahapellot ja taskun pohjat kilkattaa, on kirkon lailla navettaa, soi sadat lehmän kellot.

Hän myös on kunnan esimies, töin varisjalkanimen piirtää ja on kuin onkin "pomomies" ja patruunakin, kukaties, kun pankkiin summat siirtää.

Hän rovastinkin "veli" on, mut torpanukko häntä pelkää, hän käräjöitä kiertelee ja rajamaista riitelee ja vaatii käyrää selkää.

Hän "rettinkiä" polttelee, on yllään silkkireunusnuttu, yöt pidoissa hän höhöttää ja vatsakultaa pöhöttää ja suuss' on roskajuttu.

Puh, tuolta kuhnustaa hän nyt ja naksaa ilmaan sormillansa, noin lerppahuulta maiskuttaa, hyh, hynttäntyy, kun keikuttaa, pois syrjään köyhä kansa!

TUKALASSA PULASSA.

-- Ai, kuules tyttö ja kuules tyttö, käy syliin, polvella souda!

En, kutti, kutti, sa viekas poika, en ansaas vielä ma jouda!

-- Mut tyttö, tyttö, ma markkinoilta tuon kihlasilkit ja muuta...!

Jos istun kerran, niin istun aina, sa vielä tahtoisit suuta!

-- Ai, kullanterttu ja sievä sirkku, no, istu hetkeksi tuohon!

No olkoon niinkin ja olkoon näinkin, mut kuules, suukko se suohon!

-- No nyt sa puutuitkin pihtiin vasta, en marjahuultasi säästä!

Pyh, turha vaiva, sa häijy hupsu, pois heinätöilleni päästä!

-- En hienohelmaani irti laske, kas, suukon ryöstin jo sulta!

Voi, tuhma veijari, saithan yhden, mut toista vuotakin multa!

-- Kai, armas, pappilan tielle joudut, on sormus sulle jo mulla.

Voi, päästä, päästä, ma kaikkiin suostun, voip' äiti pirtistä tulla!

MÖKINPOJAN LAULU.

Oon köyhä mökinpoika vaan ja pengon, raadan vieraan maita, on hallan karsas katse, mi käskee tylyyn kuokkaan, ja haltija on saita, kuin hullu, hurja muokkaan, mut mieli on hilpeä sittenkin vaan, kai aurani kurjelta laulella saan ja kiurut ne mullekin soittaa.

Sit' ilon aikaa vuottaa saan, kun saloon nousee oma hirsi; kun työ on nälänpitkä ja raskas niinkuin rauta, soi aina sama virsi: "käy työhön, mies, ei auta!" Mut tuuminpa silloinkin: pellolle siis ja itkusta, huolista, niistä ma viis, taas kaskelle kantojen painiin!

Ei maaten herkut suuhun lennä, myös suru näyttää hampaitansa, mut sittenkin ma laulan, kun puhdetöistä joudan ja nukkuu kylän kansa, luo hilsuiseni soudan, se kaikista kaunein ja veikehin on, vien kerran sen surusta soittelohon --, noo Laukkini, vakoa kulje!

ERKKI PAIMEN

Jo pieni paimen Erkki käy metsiin karjoineen ja avojaloin hyppii vaan noin rallattain ja laulaen. Kil -- kal -- noin vaskikellot soi, pien' Erkki paimentaa, min pieni rinta huutaa voi sen kaiku kuljettaa, ja kanervalla hyppien käy rallattain ja laulaen pien' Erkki karjoineen.

Ja tanotorveen Erkki tu -- tuu -- taa -- toitottaa ja yli kumpuin, kuilujen noin karja kulta kutsun saa. On tuohireppu olallaan ja vitsa kädessään, on mättään marjat herkkujaan, jos väsyy, pikku pään hän sammalpatjaan uinuttaa ja puron viinit juoda saa pien' Erkki karjoineen.

Mut hämyn harmaa harso kun hiipii metsihin ja nummi tummuu kukkineen, käy murheiseksi Erkkikin; hän istuu mielikannollaan ja huoliin tuudittuu, yön keijut kuiskaa pensaistaan ja mieli arastuu; ei lietorinnoin rallattain hän juokse maita, vait on vain, vait paimentorvikin.

Ja pieni Erkki miettii: "oon huutopoika vaan, kun äiti multaan muutettiin pois Erkki vietiin maalimaan, myös siskot raastoi leipätyö, uus koti mullai on, ne siellä mua herjaa, lyö, ma oon niin turvaton!" Hän soittaa karjan yhtehen ja karjateitä vaijeten pien' Erkki vaeltaa.

KOSIOVARSA.

Nuori varsa mulla on, silkkimusta tallissani, kaarikaula, nopsajalka hirnuu kaukaa vastahani. Siitäpä heiluvaharjan ma saan, orhiksi Purmo kun varttuu vaan, niin laulelen vaan!

Pienet tiuvut tinnittää, kun ma naimateille lähden helahilavaljahilla kassankantajien tähden, Purmoni nopsasti jalkoja lyö, helkkävi vemmel ja kaulassa vyö, niin laulelen vaan!

Somasti se teutaroi, enkä käske, enkä kiellä, maantien santa lentää, tuiskaa, katsottaissa kujatiellä, virstat ne huilaa ja kankahat soi, Purmoni polkien kiitävi, hoi, kun laulelen vaan!

Kirkonkylän luona on pulskin talo pitäjässä, siellä vuottaa mielitietty tätä poikaa ikävässä. Annapa polkata, Purmoni, kun häistäni kuljetan kultani mun ja laulelen vaan!

AITTALAULU.

Tule, tule naapurin laulajapoika, täällä ma yksin jo ikävääni itkin, luokseni joudu mut hiljaa! Kule, kule hiipien peltoja pitkin, vaan älä tallaa viljaa!

Kylän pahat eukkoset kujasilla vaanii, siksipä, kultani, kule iltayöstä, oottelen kaivolla siellä, älä tule ennen kun pääset puhdetyöstä, varpahin astele tiellä!

Tule, tule, laulele taasen kuin ennen, niin sais sydänsuru vaimennusta, vai aatteletko jo toista! Älä, älä hylkää, nyt yökin on musta, voi, tule huoleni poista!

KALA-AAPON SUNNUNTAI.

Päivä paistaa yli vanhan tapulin, sielukellot kaikuu kauvas saloihin, joka metsätöihin sanaa kantain. Kirkkoveneet selvää selkää viiltää, punahuivit, valkopaidat kiiltää ohi saarien ja rantain.

Silkkirihmoin kaisla välkkyy kahisten, sinne Aapo soutaa ruuhtaan meloten tuumimahan omaa elämäänsä, katsoo pilviä ja päivän maita, tahtoo yksin viettää sunnuntaita, paljastavi harmaan päänsä.

Ukko kokee, imee visapiippuaan, ääneen siinä tuumii mitä tuumiikaan: taas ne kirkkomultaan jonkun soittaa, ken se vuorostaan nyt muuttoon pääsi, käskyn täytti, jonka Herra sääsi, kun se aika kerran koittaa?

Tässä soudan niinkuin sousin eilenkin, eikä vanha ruuhi kolku karihin, laskee hiljallensa vanhaa juopaa, ilta kirkas on ja järvi tyyni, jos ma sumuun eksyn, oma syyni, ihminen se soutaa, huopaa.

Iloisinkin laine jäätyy rientäissään, sydän jäätyy ennenkuin sen tietääkään ehkä laskiessa kotirantaan, tai kun pimeässä haen juomaa; tulettoman kiukaan kai ne huomaa, kuusikojuun vainaan kantaa.

-- Vanha kaappikello kukkuu hiljalleen, ikkunalla minttu kuihtuu itsekseen, sirkat sirkuttavat muurin päältä, verkon käpy käissä nukahdellen, viisareita viikon tuijotellen, niinkö lähden kerran täältä?

Kuinka kauvan tässä huopailen, tutkin nuoruuttain ja yksin kaipailen niinkuin vanha lokki karillansa? Mökin vaihdan kerran neljään lautaan, kolme kourallista multaa hautaan, kuka itkis muistaissansa?

MATKALLA MAAILMAAN.

Kas ja kas, kun raitinsuusta Teppo käydä keikaroipi, suussa piippu ruokopuusta, vyöllä puukkovitjat soipi, uudet saappaat narskahtaa, kun hän polskaa vihellellen kylätietä kiiruhtaa.

Nuoret neidot luhdeistansa eivät lakkaa vilkumasta parahinta tanssijaansa, siinä mies on norja vasta! "Teppo, Teppo, kas ja voi, Teppohan se astuu siellä;" lettipäisten kuiske soi.

Varsan luona lapset tuolla, eukot heinäniityllänsä, kylän vaarit kuistin puolla ihan ovat ihmeissänsä. "Toikon Teppo, minne tie?" Teppo vastaa salamyhkään: "Sinne, minne polku vie!"

"Minne aivan arkitöiltä oikein pyhäpukimissa?" eukot urkkii niittylöiltä: "ootko kullan hankkehissa?" Yli pihan kaarrellen luokse kiertää tytöt kaikki toisiansa tyrkkien.

Silmää iskee Teppo heille, nyökkää päätä vanhuksille: "tuumin tästä lännen teille, Ameriikan tanhuville! Tule, Vappu, mukaan vaan, kultaa on kuin kuninkaalla, toista siellä kaivetaan!"

Noin se Teppo kylän jättää huolta vailla, rattomiellä, hyvästiksi tarjoo kättään. Tuolla käy jo kirkkotiellä, puukko vyöllä heiluu vaan, käynti uljas niinkuin tanssi suuntaa aavaan maalimaan.

TUKKIPOIKIA TULOSSA.

"Tukkipoika se lautallansa on kuin iso herra!"

Kas, junneja uitossa lautallaan, kuin sotkana ponttukin soutaa ja hirreltä hirrelle heilahtain ne hyllyen hyppivät puomiltaan ja yhtehen tukkia noutaa.

Ja ruuna se köydessä lönkyttää, kuin sill' ois liiaksi aikaa, se niittujen tuoksuja muistaa kai, mut pojat ne lauluja lennättää ja loilotus rannoille raikaa.

Sen tyttöset kuulivat pellolleen, ne varkahin pensaista kurkkaa, mut Liisa se kulkevi lyhteen taa ja pyyhkivi poskilta kyynelveen ja siirtävi huivinsa nurkkaa. --

"Kas, tännehän lautta jo soljahtaa, se siellä on Maijankin kulta, voi, Henna, sun kahvisi kuohuu jo, nyt lautalta sulhoja oottaa saa, älä pensaihin päästä tulta!"

Ne niemelle nousi jo venhoistaan, ne huutaa ja lehdossa nauraa, ne kääntyvät pellolle, kättä ne lyö, ja keksit ne sirppihin vaihdetaan ja veikaten kaadetaan kauraa.

Sai vauhtia työ, sepä juttua toi, pojat tyttöjen lettiä nyppii, ne hullusti huitoo ja naurattaa ja sirpit välkkyy ja korret soi, tytöt torjuen syrjään hyppii.

Ne paistaakin marjoina varressaan, on katse niin raitis ja arka, ja kesäistä naurua huulilla on ja ennenkun siinä sen huomaakaan, jo päähän on päästynä sarka.

Mut Liisa se luhtiinsa karkasi pois ja sirppinsä heitti hän laihoon, sillä junnien joukossa petturi on, sen silmiin ei enään hän katsoa vois, hän mennyttä onnea kaihoo.

Käsihanuria Ansu jo nytkyttää, ken ehti, se nappasi hellun ja junnit jo tahdissa tempoilee ja rengit ne piikoja hytkyttää, suta, reijuti, riijuti, rellun!

Mut haassa on ruuna kuin ihmeissään, kai hanuri sillekin soittaa, kuin ennen se nuorena piehtaroi, se hirnuu ja huiskivi hännällään ja parhaita hyppyjä koittaa!

SUUTAREUKON HÄMYPUHETTA.

Hm -- se Jussikin meni vain, vaikka saappaansa piiloon sain, itkuisen vaivan se mulle vaan suo, naskalit, nauhat se myy sekä juo, lestin heittää kesken joulutöitä, kinoksissa kahlaa pitkin öitä, köyhän, tyhjän taskun kotiin tuo!

Tuossa Matleenan nahka on, Saaran kenkäkin paikaton, lempsatin nahjus, no varrohan vaan, kun kylän kulmilta pirttiin sun saan, kiskon viekkaan ketunkaljan päästä; papin pateille sun vien, en säästä, laulat sitte mitä laulatkaan!

Vanha hempsuni, lupaat taas: "tuikun kaksi kai Puuska kaas. mammani, mahlani siihen se jää!" aamulla sitten on häyryssä pää, kengät palkeina ja rikki nuttu, raitatanssin saat, ei auta juttu, vaikka juorut siitä älähtää.

Mitä se muita liikuttaa, Jussin jos jalkoja kiikuttaa? Kengätkin päivässä tehdä se voi, viikoksi lakkaa jos päivän se joi. Kun ma sentään mietin, torat heitän, naurispuuronkin ma sille keitän; ukkokulta tule sisään, hoi!

SUUTARJUSSIN RYYPPYPUHETTA.

Heisaa, hauska on ollaksein, tuikkuretken ma kylään tein, surra ei viitsi suutari tää, ryyppää ja rallaa ja pitoihin jää, elo on kuin tanssilava häissä, rahit raksaa, pillit piukoo käissä, nuoret, vanhat temmeltää!

Suutari suuri on kuningas, lestin ääressä valtijas, keisarinlinnani tölli on vaan. tyydyn kun rauhassa olla ma saan, mit ois herra sirokenkää vailla, -- verot maksan, nauran näillä mailla, kuin ei huolta oisikaan!

Tahtiin tallukat, suoraan vaan, ei ne ees ole omatkaan, eukko kun saappaani piiloon sai, nuuski mun aamuisen matkani kai, kantohupsu kun ma nuorra nainkin, oikein hiiden torapussin sainkin, siitä viisi, hui ja hai!

Kylän kellot se pirttiin tuo, siinä ne juoruu ja kahvit juo; sentään kun tuumin -- en vaihtaisi, huut, hoitaa se lehmän ja porsaat ja muut, kellä sit on enkel'eukko, kellä? Tää on sentään rehjullensa hellä, joskin sill' on kovat luut!

KAHDEN VAIHEILLA.

Se kievarin Taava on keimeän kensti ja ketterin lennossa karkelohon, ja kievarin rikkaus kauvas on kuulu, silosilkkiä, kultaa arkussa on.

Kun maantiellä keinuen vastaan hän astuu, ma arkana käännän katseeni pois, mut raitilta kurkkaan ja taakseni vilkun, sen kievarin tyttösen saadapa vois!

Taas Kuokkilan Lyyli on piskuinen piika ja pirtehin tyllykkä tän kylän maan, hän laulavi aamut ja illat kuin lintu ja huoleni haihtuvat naurustaan.

Hän uuras on pirtissä, karjakkotöissä ja hilpeähuulinen Lyylini tuo, ei penniä pientä oo kirstussa sillä, vaan hehkeä on, kun ma astelen luo.

Se Taava on ylpeä, nyrpeä mulle ja kirkolla katsovi karsaasti vaan, voi, voi, voi, Taava, ma naurelen sulle, kun pappilan kulmille Lyylini saan!

KÄEN KUKKUESSA.

Kulki tyttö aitoviertä, karjateitä loilotellen, seppeleeksi vyötäröille mättähiltä valkopäitä vuohensilmiä poimi; -- kukkuu -- kukkuu -- noin se lauloi keltarinta, tyttö hiipi kuusen alle, -- kukkuu -- kukkuu -- mua armas aattelee!

Karja kulki soita, maita, kaikki kellot kilvan soitti, vaaran alta leppätorvi naapuripaimenen raikui, salot kertoi kumuellen: -- hukkuu -- hukkuu -- noin se lauloi kesän käki, tyttö itki kuusen alla -- hukkuu -- hukkuu, toista armas aattelee.

Pensaikosta pujotellen etsi poika kyyhkyänsä metsäteille kuulostellen, näki kullan ja kulki kaartain, kiertäin kuusta kohden, -- kukkuu -- kukkuu -- vankan käden hiljaa kiersi nuoren neidon vartalolle, -- kukkuu -- kukkuu -- hongat häitä huminoi.

AAMUN SUMUSSA.

Yöstä armas aamu nousi harjun taa, poutapilvet väikkyi taivahalla utu-uutimina päivyellen, sirkut, tintit kilvan laulamalla pensahilla pyrähdellen tervehtivät aamuaan. Soissa usvat uinailee, valo vaaroilt' tulvaa laaksohon, kaikki luotu valkenee suutelossa auringon.

Tuuli nukkuu, lahti tyynnä kajastaa, mäntyin hoikka punapylvässarja järven rantavettä tuijottaapi, laidumaille kulkee talon karja, Erkki torveen äänen saapi, hauskan kaijun metsä saa; on kuin aamu sunnuntain, vaikk'ei huomenkellot soitakkaan, ruokakello kutsuu vain: "kuokkimaan, ei nuokkumaan!"

Pellon pientareilla kulkee vilkas työ, kirkas kuokka heiluu rivakasti, turve sinkoo, luistaa kokkajuttu, kumu raikuu kyläkujaan asti, huiskaa hame, sarkanuttu, miehet nuorta heinää lyö, laiturilla laulaissaan, pirteet tytöt huuhtoo poukkujaan, Kala-Aapo ruuhestaan heittää kaislaan koukkujaan.

Kaskisauhut tupruu lehviin leijaillen sinivöinä kaartain karjatiellä, mäillä kiirii auer, tuomen tuoksu, miehet kannonpäitä vääntää siellä, mikä pauke, ryske, juoksu heltehessä liekkien! Lapset luona rintehen savun saartehesta rientää näin tuokot täyteen poimien, luikaten ja paljain päin.

Lepiköstä kuuluu kellot lampaiden, haassa hirnuu varsa virma, nuori, talon ruokakello kutsuu pöytään, yli lahden antaa kaijun vuori; tiukat vaimot tulla töytää, kaikki kulkee eineellen, neidot mennä tepsuttaa, miehet nokipäin ja tuumien rinnetietä astahtaa, Tellu eellä hyppien.

KYLÄKUJASSA.

Tula, tuulan, tuli, tuli toi, peli maantiellä yksin soi. kyläraitilta poika se kulkeissaan kotitorppihin saattavi hilsuistaan ilosilmäistä laulaja-neittä

"Mesimarjani, pääskyni, hei, emme erkane konsana, ei, mökin puuntavan pystytän törmälle vaan, minä kylvän ja kääntelen turpeita maan, sinä vaatetta kehräät mulle!

Oma onneni oot sinä mun, ja tässä on torpparis sun ja jollei nyt torppia saataisikaan, niin emmehän itke, me raadamme vaan, vaikka ankara oisikin vaiva!"

Ja neito se rinnalla käy, ei otsalla ryppyä näy, tutun turvassa nauraa ja hymyää: "kai mullekin palkasta puoliset jää, on sormuskin muorilta mulla!"

Tula, tuulan, tuli, tuli toi, peli lehtohon hälveten soi, tienhaarassa eroten kättä ne lyö ja katseet ne yhtyy, kun valkea on yö ja elämässä onnea löytyy.

SOITTO-PUUSKA.

Kautta kuuden kyläkunnan Soitto-Puuska tunnetaan, viulu-niekka Toppolasta, siin on niekkain niekka vasta, joit' ei synny jouten vaan.

Lasna lastuviuluansa soitti hän jo leikeissään, vaan kun isä viulun antoi, metsän siimekseen sen kantoi, soitti siellä yksinään.

Latvat lauloi, purot puhui, siellä aamut istuissaan, sieltä sai hän soiton mahdin, pelin taidon, oivan tahdin, kumman äänen viulustaan.

Kylän karkeloissa sitten taitonsa hän näyttikin, vauhtiin sai hän pojat norjat, leikkiin lensi neidot sorjat, purpurihin vanhatkin.