Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KYLAeAeN TULLESSA

Kirj.

P. Paeivaerinta

Oulussa 1884. Oulun Uudessa Kirjapainossa.

Kerran kun matkustin oli minulla eraes neljaetoista vuotias, utelias poika toverina. Se on kyllae paha, kun melkein kaikkien kertomusten pitaeae alkaa noilla sanoilla, mutta mitaepae sitae ihminen paljon naekee oman huoneensa seinien sisaellae. Tosin loeytyy siellaekin paljon vaariin ottamista perheellisen elaemaen piirissae, mutta se on paremmin yksityistae laatua, jonka laehteet pian ehtyvaet. Ilman sitae, perhe ei ole kansa, joka vasta luopi kokonaisen kuvan omasta itsestaensae. Jos siis tahtoo noita kuvien murusia -- jotka ovat kovin moninaisia -- kokoilla, taeytyy sen tapahtua itsensae kansan keskellae ja sinne ei tule kukaan, jos ei liiku joskus kotiliedettae edemmaeksi. -- Siinaehaen syy, jonka vuoksi usea kertomukseni alkaa: "Kerran kun matkustin" j.n.e.

No niin. Kesae oli kauniimmallansa ja puolentoista penikulmainen taloton taival oli edessaemme. Varhainen aamu oli taipaleelle laehteissaemme ja ilma oli mitae ihanin. Taivas oli peitetty puoleksi laempymaen naekoeisillae pilven hattaroilla, joiden lomista kesaeinen aamu-aurinko loi valoa ja laempoeae. Kastepisarat kiiltelivaet auringon valossa puiden lehdillae ja kukkien vielae puoleksi ummistuneilla tertuilla niin kirkkaasti kuin timantti. Laempoeinen etelaetuuli puhaltaa huhautteli tuon tuostakin, josta puut ja koko kasvikunta huojahteli ja nuokahteli, ikaeaenkuin ne olisivat sanoneet: "hyvaeae huomenta, suuri Luojamme!" Minae istuin syviin mietteisin vaipuneena tuossa luonnon ihanassa helmassa. Minae mietin luonnon kauneutta ja Luojan suurta hyvyyttae ihmisiae kohtaan. Minae mietin heidaen kiittaemaettoemyyttaensae kaikesta hyvyydestae, jonka Luoja oli ikaeaenkuin heidaen kaesiinsae laskenut, sanoen: "tulkaat ja ottakaat". Kuinka moni kaesittaeae heistae sen, ettae "kaikkinainen hyvae anto tulee valkeuden isaeltae"; kuinka moni heistae osoittaa totista rakkautta laehimmaeistaensae kohtaan, joita Jumala on niin runsaasti jokaiselle antanut, juuri sitaevarten, ettae ihmiset toisiansa rakastamalla osoittaisivat Jumalaakin rakastavansa.

Noita miettiessaeni olin niin vaipunut omiin ajatuksiin, etten huomannut matkassa olevanikaan, jonkataehden hevonen sai kulkea oman tahtonsa mukaan; sekin naekyi kaesittaevaen, ettae nyt on miettimisen aika, sillae se kaeveli vaan hiljaksensa, korvat topallaan, silloin taelloein katsellen sivuillensa, ikaeaenkuin kysyaekseen: "joko nyt laehdetaeaen?" Poika lienee myoes vaipunut omiin mietteisinsae, huomattuansa, etten minae ollut puhetuulella. Kaikkien noiden taehden syntyi syvae hiljaisuus, ettei muuta kuulunut kuin kaerryn ratasten hiljainen hyrinae ja ratina hiekoitetulla tiellae. Kun vielae lisaeksi otamme lintujen aamulaulut ja viserrykset ja jonkun liian likellae tietae olevan linnun pyraehdyksen lentoon, niin on kaikki kerrottu, mikae tuota hiljaisuutta haeiritsi.

"Mistae te saatte aineita kirjoituksiinne, kun niin paljon kirjoittelette yhtae ja toista?" kysyi poika yht'aekkiae, aeaenettoemyyden katkaisten ja katsoen kysyvaesti minua silmiin.

Minae kavahduin, niinkuin unesta tuon kysymyksen kuultuani, mutta kaesitin kumminkin kysymyksen.

"Koko luonto, se on: koko maailma, jossa asumme, on kuin suuri kuvakirja, taeynnae Luojan viisautta, rakkautta ja hyvyyttae. Ihmiset maan paeaellae ovat monipuoliset ja monenlaiset, sillae melkein niin monta eri luonnettakin on ihmisissae kuin ihmisiaekin; noita kaikkia kuin kokee katsella ja tutkistelee, loeytyy niissae kyllae aineita paremmillekin kirjoittajille kuin minae olen", sanoin pojalle.

"Enhaen minae naee noissa mitaeaen erinomaisempaa", arveli haen.

"Sinun silmissaesi on kai sitten vielae jotain vikaa."

"Ei suinkaan, sillae naeenhaen minae lukea jos kuin hienoa praenttiae ja kirjoitusta."

"Koetasta katsella nyt silmillaesi ja kuunnella korvillasi, naeetkoe ja kuuletko mitaeaen!"

Poika katseli ja kuunteli.

"En minae naee enkae kuule mitaeaen", sanoi poika.

"Etkoe puitakaan metsaessae?"

"Niitae naeen."

"Minkaelaisia ne ovat?"

"Ne ovat suuria, siroja puita."

"Mutta ajattelepas, jos noita puita ei olisikaan, minkalainen olisi silloin maailma mielestaesi?"

"Sitae en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mutta nyt huomaan, ettae jos ei puita olisi, niin taemae maailma olisi peraeti kolkko ja ikaevae."

"Naeetkoe tuota, joka tuolla puun oksalla istuu, tuommoinen pikkunen nyttyrae?"

"Naeen, se on pikkunen lintu."

"Mitae se tekee?"

"Laulaa."

"Miltae sen laulu kuuluu korviisi?"

"Se kuuluu niin kauniilta."

"Jos ajattelisimme, ett'ei noita lintuja olisikaan?"

"Taemae maailma olisi silloin niin..."

"Taemae maailma olisi mitae niin?"

"Ikaevae", sanoi poika, naehtaevaesti vaehaen haepeissaeaen, kun ei ollut tuota ennen kaesittaenyt.

"Sinae kaesitit siis metsaessaekin jotain?"

"Kaesitin; voi kuinka jaloa ja kaunista!"

"Niinhaen se on; kaikkialla naekee ihminen jotain jaloa, jotain kaunista, kuu vaan haenen silmissaeaen ei ole mitaeaen vikaa. Katso noita kauniita petaejiae, jotka ikaeaenkuin toistensa kilvalla pyrkivaet suorina ja uljaina korkeuteen: minkae hyoedyn ne antavat ihmisille, mistae rakentaisimme huoneemme, mistae saisimme taloutemme tarvekalut, millae laemmittaeisimme huoneemme, millae kypsentaeisimme ruokamme, jos ei metsaeae olisi?"

Samassa tuli naekyviin pieni metsae-lampi, joka oli aivan likellae tietae. Rasva-tyynenae ja peilikirkkaana kuvasteli lammen pinta aamuauringon valaisemana ympaerillaeaen olevia korkeita metsiae ja joitakuita kallion nyppyloeitae. Jaerven toisella puolen oli kesaemajat, jossa karja suitsun ympaerillae maerehtiae leuhkasi huolettoman naekoeisenae ja lypsaejaet lypsivaet lehmiae ja kaatelivat maitoa saapuvilla olevaan isoon saaviin. Paitaressu-lapset huiskivat kaerpaesiae lypsettaevistae lehmistae, lehdistae tehdyillae huiskillansa, ja toiset kohentelivat suitsua, ettae siitae laehtisi enemmaen savua, joka sitten poistaisi syoepaelaeiset elaeimiae haetyyttaemaestae. -- Sorsa uiskenteli lammen rasvatyynellae pinnalla poikueensa kanssa, jonkataehden heidaen jaelkeensae ilmestyi veden pinnalle silkkihieno vaere.

"Naeetkoe tuolla mitaeaen", kysyin minae pojalta, osoittaen samalla sormellani lampea kohden.

"Naeen, siinae on pieni jaervi."

"Eikoe muuta?"

"On siinae muutakin."

"Mitae muuta?"

"Puita jaerven ympaerillae."

"Eikoe mitaeaen muuta?"

"Ja vuoren nyppyloeitae."

"Ja."

"Ja -- ja uiskentelevat sorsat."

"Entae sitten?"

"Ja majat toisella puolen jaerveae, karjoineen, suitsuineen, lypsaejineen ja lapsineen."

Samassa pujahti eraeaen niemekkeen takaa esille pieni venhe, jota harmaapaeinen vanhus melalla ohjasi eraestae rytipehkoa kohden. Kun haen paeaesi rytikkoeae likelle, hypaetae loiskautti siinae joku iso kala. Ukko otti venheestaeaen palasen koeyttae, jonka toiseen paeaehaen oli sidottu iso kiven-moekylae. Haen laski kiven jaerven pohjaan ja sitoi toisen paeaen kiinni venheen hankaan; sitten haen syoetti pari onkea ja nakkasi ne jaerveen.

Me tarkastelimme ukkoa onkinensa. Jo rupesi toisen ongen kuuluvainen pullistelemaan ja viimein se meni aivan umpeen. Ukko rupesi onkeansa hinaamaan yloes ja haen ketjautti aika ahvenen venheensae pohjalle, joka siellae rupesi keppuroimaan ja paeristelemaeaen.

"Miltaes tuo kuva kokonaisuudessaan nyt naeyttaeae silmissaesi?" kysyin minae pojalta.

"Kauniilta."

"Minae pelkaeaen, ettae sinae niin vastasit sentaehden, kun tiesit minun semmoista vastausta odottavan; mikae kohtaus sinusta on kaunein?"

"Jaervi."

"Ethaen ole maininnut mitaeaen noiden korkeitten lammin rannoilla olevien puiden ja vuoren nyppylaein kuvastuksesta veteen; katsopas! jaervessae on toinen metsae ja toiset vuoret."

"Kah! Niitae en ole ollenkaan huomannut."

"Etkoe nyt huomaa, ettae silmissaesi on jotain vikaa?"

"Paljon, paljon, isae."

Samassa ukko sivalsi toisen kalan venheesensae.

"Jos nyt ajattelisimme, ett'ei tuota lampea olisi olemassakaan?"

"Ennen olemme ajatelleet metsaet pois, nyt jaervet; kolkko, kylmae, ikaevae olisi ilman niittae taemae maa."

Samassa alkoi kuulua paimentorven toitotus tuolta jaerven toisella puolen olevalta kesaemajalta ja samassa laehti lehmaekarja liikkeelle.

"Minkae osan nyt pidaet kauneimpana tuossa naekynoessae?"

"Kaikki yhteensae: jaerven tyynine pintoineen, poikiensa kanssa uivat sorsat, hyppivaet kalat, harmaa-paeisen onkijan, kuvastavat metsaet ja vuoret, rannalla olevat kesaemajat maerehtivine lehmikarjoineen, lypsaevine akkoineen, paitaressu-lapsineen ja savuavine suitsuineen, ja viimeksi liikkeelle laehtevaet ja mylvivaet lehmaet, heidaen paimenensa ja toitottavat paimentorvensa; kaikki, kaikki on kaunista, jaloa ja ihanaa!" huudahti poika vaehaen selvettyaensae.

Samassa tuli eteemme iso niitty ja iso saranoilla oleva portti oli poikinpuolin edessaemme, joka oli avattava, ennenkun niittyyn sisaelle paeaesi. Niitty oli parhaassa kukoistuksessaan ja siellae taeaellae naekyi viljeltyjaekin niittyjae, joissa hiirenhaentae- ja puntarpaeae-heinaet vahvana ja taeydessae kaunistuksessaan seisoivat ja vaeliin ikaeaenkuin lainehtivat tuulen hiljaisista henkaeyksistae.

"Voi kuinka kaikki on kaunista!" huudahti poika kun tulimme keskelle niittyae.

"Mikaepaes sinusta naeyttaeaekaeaen niin kauniilta?"

"Taeae niitty."

"Mikae osa?"

"Kaikki yhteensae: nuo monenlaiset pystoessae sojottavat heinaet kaikkine monenvaerisine ja laisine kukkineen, usioine kukkivine tuomineen ja pihlajoineen, komeat putket kukka-terttuineen, jotka niin monta ilon ainetta ovat minullekin ja muille lapsille antaneet, nuo hymyilevaet ja vahvat viljelysheinikot korkeine tupsuineen; nuo kaikki yhteensae tekevaet sen, ettae lumoavat minun kokonaan", selitti poika innossansa.

"Oletko ennen kulkenut taetae taivalta?" kysyin haeneltae, vaikka hyvin kyllae tiesin haenen ennenkin kulkeneen.

"Olen; miksi sitae kysyitte?"

"Naeitkoe silloin sitae petaejikkoeae, johon nyt ensin tulimme?"

"Naein, mutta vaan niinkuin tavallista metsaeae sitae silloin katselin, sen enempaeae sitae ajattelematta."

"Entae metsae-lampea?"

"Naein senkin, mutta niinkuin ikaevaen metsaelammen vaan: kaikki loiskivat kalat, uivat sorsat, kuvastavat metsaet ja vuoret, ja toisella puolen olevat kesaemajat olivat poissa: niitae en naehnyt laisinkaan."

"Miltaes taemae niitty naeytti silloin silmissaesi?"

"Ikaevaeltae, kylmaeltae, yksitoikkoiselta, jonka pian olisin suonut loppuvan kulkiessani, nyt taas soisin taetae piisaavan pitkaesti, niin kaunis on taemae nyt mielestaeni."

"Olihan kesae silloinkin kun taetae tietae kuljit?"

"Kesae ja yhtae kaunis kuin nytkin."

"Mikae on siinae syynae kun kaikki muka nyt naeyttaeae mielestaesi olevan toisin kuin silloin?"

"Teidaen puheenne."

"Huomaathan nyt, ettae silmissaesi on ollut vikaa?"

"Kyllae sen nyt huomaan, ettae silmissae saattaa olla paljon vikaa, vaikka vielae kuinkakin niillae naekisi. Sydaemen silmien tarvitsee tulla avatuiksi, ennenkuin luonnollisilla silmillae voipi kaikki asiat naehdae. Niinkuin olen sanonut, olen ennenkin naemaet naehnyt, mutta minae luulin kaikki vaan olevan niinkuin niiden ollakin pitaeae."

"Kaikki tosin ovat niinkuin niiden ollakin pitaeae, mutta kuka on ne niin laittanut, ettae kaikki ovat niinkuin ne ovat?"

"Jumala, tietysti."

"Hyvaeaekoe vai pahaa on Jumala sillae tarkoittanut, kun Haen on kaikki niin laittanut?"

"Vissimmaesti hyvaeae."

"Ja kenelle?"

"Ihmisille."

"Onko siis Jumala hyvae tai paha?"

"Jumala on hyvae", vastasi poika ja painoi paeaensae alas.

"Mitae ihminen on velkapaeae Jumalalle tekemaeaen kaikesta Haenen hyvyydestaensae?"

"Kiittaemaeaen, kunnioittamaan ja ylistaemaeaen."

"Voisiko semmoinen ihminen kiittaeae, ylistaeae ja kunnioittaa Jumalaa, jonka sydaemen silmissae on jotakin vikaa?"

"Ei, sillae haen ei tunne Jumalan hyvyyttae."

Noita puhellessamme oli niitty jaeaenyt taaksemme, ja matka kulunut niin, ettae nyt tulimme laajalle ja korkeahkolle maeelle. Tuolla maeellae naekyi kylae. Kylae oli laajalla tasangolla, jonkataehden se naekyi tuolle maeelle niinkuin panoraama. Iso, valtava joki virtasi kylaen keskitse, joka polvikkaasti hopeakirkkaana loikerteli jyrkkien toermiensae vaelitse. Joen kahtapuolta seisoivat vankkana uljaat talonpoikien kartanot, milloin harmaina maalaamattomina, milloin punaisiksi, valkoisiksi taikka keltaisiksi maalattuina, paikoin ryoepsaehti vesi joessa alas jyrkkiae putouksia myoeden vaahtoavina aaltoina, ikaeaenkuin joku poika viikari, joka kyllaestyneenae laeksyjensae lukemiseen irti paeaestyaeaen ilosta hyppeli. Aekkijyrkaellae jokeen pistaevaellae korkealla niemekkeellae seisoi Herran huone kellotapulineen, uljaana ja ikaeaenkuin kilpaillen kumpi heistae ulottuisi ylemmaes korkeuteen. Niin kauvas kuin silmae kantoi, oli tuo alava tasanko viljeltyae maata, jossa vahva laiho aaltoeli tuulen hengaehdellessae. Naekoeala oli tuolle korkealle paikalle niin kaunis, ettae pysaehdyimme siihen, paeaestimme hevosemme syoemaeaen ja otimme itsekin einettae.

"Voi kuinka kaunista on kaikki tuolla alhaalla kylaessae! Nyt minae, isae, naeen jo hyvaesti", huudahti poika.

"Minae uskon ettae sinae naeet jo vaehaen paremmasti, mutta ihmisen pitaeae koko elaemaensae aika teroittaa tuota naekoeaensae. Me olemme taellae taipaleella teroittaneet naekoeaemme, naekemaeaen vaehaeistae osaa Luojamme hyvyydestae, mutta ennenkuin olemme kylaessae, voimme naehdae vielae paljon lisaeae", sanoin pojalle.

"Paljon on Jumala jakanut hyvyyttaensae noille ihmisille tuolla kylaessae; he mahtavat kaiken kiittaeae Luojaa".

"Niin sen oikeastaan olevan pitaeisi, mutta minae luulen, ettae paljon on tuolla kylaessaekin ihmisiae, joiden naeoessae on -- vikaa".

"En toki luulisi, keskellae noin suurta Jumalan rakkautta".

"Olisipa hyvae jos niin olisi, mutta minae pelkaeaen, ettae siinaekin kohden on naeoessaesi vikaa. Sinae olet vielae kovin nuori, ettae olisit oppinut tuntemaan ihmistae. Kun tulemme kylaeaen, tapaamme siellae varmaan ihmisiae: koetapas heitae tarkastella, ettae vaehitellen tulisit ja oppisit tuntemaan ihmisiae ja samalla omaa itseaesi".

Kun olimme syoeneet, panimme hevosemme aisoihin ja laehdimme kylaeae kohden. Tultuamme ensimaeisen talon vainion kohdalle, oli siinae hevonen irrallaan kylvoe-vainiossa. Samassa naeimme, ettae mies talosta juoksi aika vauhtia sinnepaein, jossa hevonen oli. Haen otti hevosen kauniisti kiinni, talutti sen veraejaelle, aukasi veraejaen ja laski hevosen maantielle eikae siinae ollut sen enempaeae. Mutta samassa juosta harppasi toinen mies paikalle, pitkae seivaes kaedessae, tukka poerroellaeaen, suupielet vaahdossa ja silmaet kiilillaeaen kuin kissan paeaessae. Kun haen paeaesi sen miehen tykoe, joka hevosen kylvoepellosta ajoi, aerjaesi haen:

"Mitae p----ttae sinae minun hevosestani tahdot?"

"Enhaen minae siltae tahdo mitaeaen, talutin vaan pois kylvoepellostani."

"Sinae et saa koskea minun hevoseeni, oli se missae oli, taikka..."

Me seisotimme hevosemme ja katsoimme.

"Taikka mitae?" kysyi uhattu.

"Taikka annan niin kalloosi, ettae ymmaerraet kaiketi olla koskematta minun hevoseeni."

"Sinaehaen olet naapuri aivan vaeaeraessae! Tottahan minulla on se oikeus ettae saan taluttaa kylvoe-vainiostani ulos vaikka kenen hevosen, ja saman teen vastakin sinunkin hevosellesi, kun se vaan tulee vainiooni. Teidaen velvollisuutenne on pitaeae elaeimistaenne huolta, ett'eivaet ne paeaese minun eikae muiden tiluksille", sanoi uhattu.

"Sinaekoe uhkaat minun hevostani ja tulet vielae minua neuvomaan ja lakejasi minulle lukemaan, mutta kyllae minae sinulle lakia opetan", sanoi tuo vaeaeraessae oleva mies ja toeytaesi seipaeineen naapurinsa kimppuun, jota haen tapaili ehtimiseen lyoedae. Mutta tuo naapurinsa oli niin norea ja notkea, ettae haen liukkaasti vaeisti jokaisen haenelle aiotun iskun, josta vastoinkaeymisestaeaen paeaellekaeviae raivostui kahta ankarammaksi paeaelle kaeymaeaen, ja vihasta vaahtoavin suin haetyytti haen saalistansa; naeyttipae siltae ettae se olisi tehnyt haenelle kovin pahaa, jos ei haen olisi onnistunut saada toista lyoedyksi.

Vaikka vaeisteleminen kaevi niin noreasti, naeytti sorretun tila kuitenkin arveluttavalta: aseetonna tuossa, raivossaan, aseella varustetun vihollisensa yhae uudistettujen iskujen alaisena, joita vielae koeteltiin, paremman onnistumisen vuoksi, tehdae milloin mitaekin tietae. Minae rupesin aavistamaan pahaa, jonkataehden hyppaesin kaerrystae maahan ja juoksahdin aivan paeaellekaeyvaen miehen luo; haen ei naekynyt ollenkaan huomaavan minun liikettaeni, niin olivat haenen silmaensae kiintyneet sorrettuun!

"Olettehan aivan vaeaeraessae, ystaevaeni! Pois seivaes!" aeyhkaeisin haenelle, kun ma paasin laehelle.

"Mitae sinun meidaen riitoihimme tulee roisto!" karjasi tuo raivostunut mies minulle ja samassa kaeaentyi haen minuun paein oikaisten seipaeaensae minua lyoedaeksensae! Kylmae viima kaevi ruumiini laevitse, sillae tunnustaa taeytyy, ett'en ainakaan kovin monta iskua olisi voinut vaeistaeae. Mutta juuri kun seipaeaen isku oli paeaelleni putoamaisillansa, kaeytti toinen mies tilaisuutta hyvaeksensae ja hyoekkaesi takaapaein seivaesmieheen kaesiksi; hirmuinen temmellys naekyi alkavan. Mutta minae menin toiselle avuksi ja rupesimme yhdessae vaeaentaemaeaen haeneltae seivaestae pois. Haen koki puolustaa kaikin voimin ja tavoin tuota mielestaensae haenelle niin tarpeellista lempi-asettansa: haen puri kuin koira samassa seipaeaessae olevia kaesiaemme, kun vaan sai, haen potki kuin hevonen, mihin vaan voi ja vaeliin haen pukkasi kuin jaeaerae, kun vaan satuimme rehkiessaemme haentae niin liki tulemaan, ettae haen ulottui; lyoemaeaen ei haen joutanut, sillae haen tarvitsi molemmin kaesin pitaeae seipaeaestae kiini, jos haenen oli mieli jonkunkaan aikaa saeilyttaeae omistusoikeutensa siihen. Mutta jos kuinkakin ritarillisesti haen koetti tuota seivaestaeaen puolustaa, kallistui kumminkin voitto meidaen puolellemme, sillae: "kyllaehaen kaksi yhden voittaa." Me vaeaensimme, kun vaeaensimmekin, seipaeaen pois haenen kaesistaensae, mutta tunnustaa taeytyy ettae vankka haen oli kuin karhu ja vihainen kuin saakeli. Kuu haen joutui aseettomaksi, seisoi haen laeaehoettaeen kappaleen matkan paeaessae meistae, eikae voinut sanaakaan suustansa paeaestaeae hengestyksensae taehden, niin periin pohjainen oli ollut tuo seipaeaen puolustus. Haen seisoi ja katsoa tuijotti kiiluvin silmin vuoroon minua ja taistelutoveriani.

"Aelkaeae huoliko, sen kappaleet, tapaanhan minae teidaet toisen kerran, jos en muualla, niin markkinoilla", sanoi haen kun viimeinkin voi puhua.

"Mitaehaen toki teetkaeaen, onpa laki maassa", sanoi toverini.

"Vaehaen minae teidaen laistanne; minaepae en pidaekaeaen vieraitamiehiae muassani kostaessani", sanoi mies uhkaavasti.

"Olethan kovin jumalaton ja tunnotoin! Mistae sinulla semmoinen laki on, ettae saat syoettaeae ja poljettaa elaeimillaesi toisten ihmisten kylvoejae ja, mikae vielae kummempi, kaeydae aseitten kanssa paeaelle, kun niitae siivosti sieltae pois ohjataan? Kaikki tuo olisi jo kovan sakon alaista", sanoin haenelle vaehaen naerkaestyksissaeni haevyttoemaen kaeytoeksensae vuoksi.

"Sakottakaa jos vaan voitte."

"Miks'emme voi?"

"Eipae ole vieraita miehiae."

"Mitaes minae ja tuo poika olemme?"

"Tekoe vieraita miehiae! Maankulkiamia roistoja, joita ei kukaan tunne paremmin kuin Jerusalemin suutaria."

"Mistae sinae tiedaet, ettae me juuri niin roistoja olemme?"

"Mitaes ne muuta ovat tuntemattomat kulkiat?"

"Se ei ole mikaeaen roiston merkki, sillae kulkea taeytyy rehellisenkin ihmisen. Marsi vaan tiehesi, minae en laehde, ennenkun sen olet tehnyt, sillae minae en jaetae naapuriasi turvatta", sanoin haenelle.

Vihdoin laehti tuo kostoa pyytaevae mies pois vihapaeissaeaen, katsellen vaeliin jaelkeensae vihaisesti ja uhkaavasti.

Kun haen oli mennyt, rupesi tuo vaeaeryyttae kaersivae mies pyytaemaeaen, ettae laehtisimme haenen kotiinsa, jotta haen saisi jotenkin palkita muka tehdyn hyvyytemme haentae kohtaan; mutta kun kulkumme oli aina eteenpaein, emme suostuneet tuohon tarjoukseen, vaan laehdimme ajelemaan eteenpaein, sanottuamme haenelle ensin nimemme ja asuinpaikkamme, jos haen muka meitae vasta maailmassa tarvitseisi, ja niin mies laehti kotiansa ja me ajelemaan.

Kun tulimme pojan kanssa kahden kesken, kysyin haeneltae: "oletko naehnyt monta taemaen kylaen ihmistae?"

"Kaksi".

"Minkaelaisilta he naeyttivaet mielestaesi?"

"Toinen vaeaeraeltae ja toinen oikealta".

"Voimmeko nyt otaksua, ettae nuo molemmat miehet kiittaevaet Jumalaa haenen hyvyydestaensae?"

"Ei ainakaan toinen heistae".

"Mutta sanoithan tuolla maeellae naekevaesi jo hyvaesti?"

"Sanoin, isae, mutta se oli erehdys; minae naeen vielae vaehaen, hyvin vaehaen".

"Se on hyvae merkki; kun kerran naekee oman naekemaettoemyytensae, silloin ihminen alkaa naehdae yhae enemmaen ja enemmaen."

"Miksi tuo toinen mies oli niin paha ja luuli oikeassa olevansa, vaikka haen oli aivan vaeaeraessae?"

"Siksi ett'ei haen naee vielae ollenkaan, vaikka haenellae on suuret silmaet paeaessae kuin suitsirenkaat".

"Sehaen siinae onkin naeen mae".

"Noilla suurilla luonnollisilla silmillaensae haen ei naee muuta kuin itsessaeaen oikeaa ja laehimaeisessaeaen vaeaeraeae, vaikka kuinkakin haenen omat tyoensae olisivat vaeaeriae ja pahoja. Niinkuin lienet huomannut, on Jumala antanut haenelle vahvat ruumiin voimat; se on haenen korkein lakinsa, jolla haen luulee voivansa ylitse kaeydae maailmallisen lain ja jolla haen luulee voivansa sortaa laehimmaeisensae oikeudet; Jumalan lakia ei haenellae ole ollenkaan, sillae haen on himonsa orjana kuolettanut sen lain, jonka Jumala jo kirjoitti luomisessa ihmisen sydaemeen ja sentaehden ei haenellae ole enaeaen kymmenen kaeskyn lakiakaan".

Noin haastellen olimme hiljaisesti kulkien menneet hyvaen matkan eteenpaein. Nyt juuri tuli kaksi miestae tiellae vastakkain.

"Hyvaeae paeivaeae, naapuri!" sanoi toinen tullut, "olipa hyvae kun ma teidaet tapasin. Raja-ojamme peltovainiolla on aivan ummessa; se olisi aikoja sitten ollut aukaistava, vaan olen vartonut teidaen joutoanne; milloin ryhdymme tyoehoen?"

Taaskin seisotimme hevosemme, kuunnellaksemme heitae.

"Minae en rupea luomaan sinun ojiasi; kun et luo niitae, niin ole luomatta", sanoi tuo puhuteltu.

Vieno puna nousi ensi puhujan kasvoille. Se oli vihastumisen puna tuon haevittoemaen vastauksen taehden, mutta haen naekyi olevan luontonsa herra, sillae pian katosi tuo vihastumisen puna haenen kasvoistansa ja haen sanoi tyynesti:

"Onhan oja yhtae hyvin teidaen kuin meidaenkin, sillae peltomme on aivan rajatusten".

"Oli mitae oli, mutta minae en kaiva sitae ojaa kyynaeraeaekaeaen", sanoi toinen itsepintaisesti.

"Molempien meidaen peltomme menee pilalle, semminkin kun se on molempien yhteinen lasku-oja, jos ei sitae kaiveta", muistutti vaatia.

"Meni mitae meni, mutta minae en kaiva".

"Minun taeytyy se tehdae yksin; se ei saa olla kaivamatta, sillae siitae seuraisi iso vahinko meille kummallekin. Mutta kun te olette aina noin uppiniskainen kaikissa yhteisissae toeissae ja odotatte, ettae muut niissae aina tekisivaet teidaen edestaenne teille kuuluvat tyoet, niin minun taeytyy lain kautta hakea oikeuttani", sanoi vaatia ja laehti pois.

"Koeta paeaelle vaan?" sanoi toinen ja laehti myoes pois.

"Minkaelaiset nuo miehet olivat mielestaesi?" kysyin pojalta, tultuamme taas kahden kesken.

"Toinen oikealta toinen vaeaeraeltae".

"Minkaelaisilta tuntuivat sinusta ne perusteet, joille vaeaeraessae olla vastavaeitteensae rakensi?"

"Huonoilta, hyvin huonoilta, sillae semmoiset perustelmat: 'oli mitae oli' ja 'meni mitae meni', ovat jo aikoja tuntuneet mielestaeni paikkansa pitaemaettoemiltae".

"Niinhaen se on: olemme vasta neljae henkeae tavanneet taemaen kylaen asukkaista ja kaksi heistae on ollut naehtaevaesti vaeaeraessae! Tuollakin miehellae oli ilkivaltainen omantahdon laki suurimpana lakina."