Part 7

-- Sinne tulee poikia joka haaralta. Tulee kerrankin oikea pommitus! -- uhmaili Urho heitellen lakkiaan.

-- Se on tietty. Heti mennään kun koulusta tullaan, kuudelta. Odotattehan? -- kysyivät Yrjö ja Väinö, jotka kävivät koulua.

-- Tänä iltana paukkuu ja ryskää ja linnan akkunat -- noh! -- Tallin ovi läimähti seinää vasten ja pikku Mia seisoi ovella.

-- Mene pois täältä plikka! -- sanoi Aimo työntäen Mian pois vajasta.

-- En minä vaan rosvojen kanssa viitsi ollakaan, -- huusi Mia niin ylpeästi kuin taisi.

-- Näinköhän Mia kuuli? Sama se, ei se kuitenkaan tiedä, -- sanoi Aimo.

-- Tietää se. Halilan koululla sen kaikki tytötkin tietävät, -- vakuutti Yrjö.

-- Jos se plikka vaan puhuu, niin kyllä sen sille kostan! -- puuskui Aimo.

Mia riensi suoraa päätä kertomaan vanhalle emännälle:

-- Pojat menevät tänä iltana rikkomaan Pispansaaren huvimajan akkunat. --

Pispansaari oli pieni, vihreä maantilkku kosken syrjäjuoksussa. Sillankorvasta johti kapea lautakäytävä saaren somalle huvimajalle, joka nyt oli autioksi jätetty. Tämä linna oli pommitettava, sillä sen mustat akkunat, suljetut ovet ja yksinäisyys kiihottivat poikalauman sotaintoa ja hävityksen halua.

-- Mitä sinä sanot? Kutka pojat? -- kysyi vanha emäntä levottomana.

-- Meidän talon pojat ja suuri joukko muitakin! --

-- Voi, voi noita nulikoita! Kun tuollaisillakin jo pitää olla mokomaa rohkeutta. Mikä mieleenkin tuo? Mitä me nyt teemme? --

-- Luetaan "Neljäkymmentä ryöväriä" loppuun tänä iltana, -- ehdotti Mia ylpeänä siitä, että vanha emäntä sanoi "me".

-- Niin, meidän pojat saadaan kyllä aisoissa pysymään, mutta se suuri joukko...! Minä menen ilmoittamaan poliisille. Mene sinä käskemään pojat kello kuudeksi tänne lukemaan. --

-- Tänä iltana luetaan loppuun "Neljäkymmentä ryöväriä"! -- huusi Mia jo kaukaa pojille.

-- Mitä me sun ryöväreistäsi. Lue itse, -- sanoi Aimo mahtavasti.

-- Mitä me sellaisista ryöväreistä, olivat tuhmia kuin pässit, -- sätti Väinö.

-- Tulkaa nyt sentään. Saatte teetä ja pullaakin, -- houkutteli Mia.

-- Mitä, jos menisimme ensin; yöllähän vasta...

-- No, sama se, mennään vaan. Mutta jos sinä Mia jotakin tiedät, niin älä lörpötä taikka...! --

Poliisikamarista palatessaan tapasi vanha emäntä Aimon, joka oli tavallisuuden mukaan rottajahtiin menossa. Terveyslautakunta maksoi kymmenen penniä jokaisesta rotanhännästä, mikä sille tuotiin.

-- Kuulehan, Aimo, heittäkää pois pahat tuumanne. Poliisi tietää niistä. Jos joku saadaan kiinni ilkityössä, viedään se poliisikamariin piiskattavaksi. --

Aimo mutisti suunsa töröön ja poistui vihellellen.

Illalla tulivat pojat kuulemaan satua. Aimo yksin oli jäänyt tulematta. Vanha emäntä selitti, kuinka vaarallista ja ilkeätä sellainen pommitus olisi. Pojat kuuntelivat punasissaan, hautoen omia ajatuksiaan, mutta kun ensimmäinen rosvo oli menettänyt päänsä, unohtui heidän oma pommitusjuttunsa.

Mian lukiessa salaperäisellä äänellä Morganin sanat: "ei vielä", astui Aimo sisään; pitäen toista kättään selän takana hiipi hän jännityksellä kuuntelevien taa ja läimäytti kuolleen rotan vasten Mian suuta ja juoksi sitten tiehensä. Lapset parkaisivat kaikki yhdestä suusta. Mia itki ja vapisi poikien seisoessa noloina hänen ympärillään.

Vanha emäntä oli mennyt lapsille pullaa ostamaan.

-- Se oli kostoa, -- sanoi Yrjö.

-- Aimo on häijy, -- päättivät toiset. -- Hyvä oli, ettei menty pommitukseen. Poliisi olisi vienyt. --

-- Mitä vielä, olisi juostu karkuun, -- uhmaili Väinö.

-- Mihinkä tämä viedään, ettei vanha emäntä näe sitä? -- kysyi Urho, roikottaen rottaa hännästä. Koston innossa oli Aimo unohtanut hännän leikkaamatta.

-- Pannaan se piiloon, ettei Aimo löydä. -- Pojat lähtivät rottaa piilottamaan ja Mia pesi kasvonsa. Vanha emäntä tuli kotiin ja laittoi lapsille teetä.

-- Eikö Aimo ole tullut? -- kysyi hän. Pojat katsoivat kysyvästi Miaan.

-- Vai ei ole tullut. Kunhan ei vaan poliisi olisi vienyt, -- sanoi emäntä.

Sinä yönä lapset nukkuivat rauhattomasti. Rosvot ja poliisit olivat aina ahdistamassa ja Aimon rotta kasvoi karhun kokoiseksi pikku Mian unessa.

Seuraavana aamuna tapasivat pojat Aimon riemusta säteilevänä.

-- Oliko pommitus? Olitko sinäkin? Eikö tullut poliisi? Oliko teitä paljon? -- sateli kysymyksiä. Aimo katsoi heihin kuin sankari pelkureihin. -- Mitä te jäniksenpojat sillä tiedolla teette? --

-- Sano nyt! Olitko sinäkin ja heititkös sinäkin? --

Samassa ilmestyi poliisi pihaan ja Aimon naama muuttui ihan valkeaksi. Pojat tuijottivat mieheen suu ammollaan ja juoksivat sisään. Aimo perässä ja poliisi kintereillä.

-- Täälläkö se emäntä asuu, joka eilen kävi ilmoittamassa siitä huvihuoneen pommituksesta? --

-- Täällä, -- sanoi vanha emäntä.

-- Huvimajan akkunat on kivillä rikottu ja muutakin koiruutta ovat poikaviikarit harjoittaneet. Illalla kun meidän miehemme siellä vahtia pitivät, oli kaikki hiljaista. Vasta yöllä oli tehty tepposet. No, emäntä, olivatko nämä pojat kotona viime yönä? --

-- Kotona olivat, -- sanoi vanha emäntä katsoen kiinteästi Aimoon, joka pysyttelihe toisten poikien takana.

-- Eikö kukaan ollut poissa? -- kysyi poliisi vielä uudestaan.

-- Minä en niin tarkoin tiedä, mutta ei suinkaan, -- sanoi emäntä. Pojat vilkkuivat Miaan, vaan hänkin oli vaiti.

-- Me luimme satuja yhdessä ja sitte mentiin nukkumaan, -- uskalsi Yrjö selittää. --

Mian sydän pamppaili niin että kipeätä teki, ja hän heitti vihaisia katseita Aimoon. Nyt olisi ollut hänen vuoronsa kostaa. Aimon isä oli kovin raju mies, ja jos hän kerran antaisi Aimolle vitsaa, niin... Mian oli jo vedet silmissä tätä ajatellessa ja hän käänsi kasvonsa pois Aimon rukoilevista silmäyksistä.

-- Jassoo, vai satuja. Lukekaa vaan satuja, niin jää monta selkäsaunaa saamatta ja monta pahaa tekemättä. Tästä vehkeestä tulee usean selkä pehmitettäväksi, -- uhkasi poliisi.

Illalla tuli Aimo keittiöön Mian paistaessa perunoita ja pisti pienen, hyvänhajuisen saippuan salavihkaa hänen kouraansa. Mia katsoi sitä ja katsoi poikaa.

-- En minä sinulta huoli, aina olet niin paha! --

-- Huoli nyt, huolitkos? En minä sitte koskaan sinua rotalla lyö. Ethän sinä poliisillekaan sanonut. -- Aimo oli vallan onneton Mian kovuudesta, eikä itkukaan ollut kaukana. Mia huomasi sen ja piti saippuan; hiukan ylpeästi päätään keikauttaen hän sanoi:

-- No, voinhan sen pitää, koska sitä niin kovasti tahdot. -- Oikeastaan hän oli kovin mielissään saippuasta.

VANHA TARINA.

Minä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä kamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten joukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa lastulaivoja uittanut.

Minua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo: -- Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. --

Vanha tätini, kokenut yksinäinen nainen silitti toisinaan päätäni ja huoaten sanoi:

-- Sinä olet kuin ruusu rikkaruohostossa. -- Tietysti minä kysyin, millainen oli ruusu rikkaruohostossa.

Ja hän kertoi:

-- Saran päässä kasvoi väkevässä maassa ohdakkeita ja orjantappuroita, heinää ja nokkosia. Ja näitten keskellä kukoisti ihana ruusu. Ohikulkija näki sen, ihmetteli ihanuutta ja ajatteli: -- Sattuman oikku on sinut tänne heittänyt rikkaruohon keskellä kukoistamaan. Sinulla ei ole omistajaa, joka ihanuudestasi nauttisi. Minä otan sinut ja pistän povelleni. --

Hän taittoi ruusun, rutisti kourallaan armottomasti sen lehtiä painaen niitä kuumille huulilleen ja hengittäen niitten suloista tuoksua. Sitten hän kiinnitti sen rintaansa, unohti sen kulkiessansa ja antoi ahnaan tuulen repiä kellertävät sulotuoksuiset lehdet. Ne putoilivat tielle ihmisten poljettaviksi. Ainoastaan sisimmät lehdet sulkeutuivat nuppuun, liittyivät lujasti toisiinsa. Silloin kulkija muisti ruusun, otti sen käteensä, puhalteli sitä kuumilla huulillaan ja taivutti lehdet auki armottomilla sormillaan, saadakseen runsaammin nauttia ruusun sydämen tuoksua. Mutta ruusun varsi kuihtui, se taipui hervottomaksi nupun juurelta. Se ei jaksanut kantaa runneltua kruunuansa, sen sydän oli musertunut, eikä sillä ollut juurta, mistä olisi uutta voimaa imenyt. Ruusu putosi kantajansa rinnalta ja ihmiset tulivat ja polkivat sitä. --

Näin hän kertoi, vanhat silmät sumenivat kyynelistä ja kuihtunut käsi vapisi. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt ymmärrän, että hän kertoi oman tarinansa ja aavisti vanhan viisaudella, miten se pää, jota hän silitteli, kerran taipuisi saman kohtalon alaiseksi.

Ja minä olen elänyt tämän ruusun tarinan. Nyt sen tiedän, kun lumous on haihtunut, nuoruuden hehku sammunut, tulevaisuus häämöttää harmaana ja ijäisyyden ranta avautuu eteeni äärettömänä ulappana.

Nyt palautan ajatuksiini oman, menneen elämäni ja tarkastan sitä kuin jonkun vieraan elämää, sillä se ei enää ole minun elämäni vaan sen entisen lumotun ihmisen elämä.

Minä olin puotityttö ja omasta mielestäni yhtä ylhäinen kuin mikä hieno neiti tahansa. Pää pystyssä kuljin kadulla ne harvat kerrat kun minulla oli aikaa siihen. Ihmisten ihailevat silmäykset hivelivät olentoani ja jalkani nousivat kevyesti ja juhlapukuni oli mielestäni somempi kuin kenenkään muun. Sitten tulivat tanssiaiset. Oi, kuinka me nuoret silloin tanssimme! Se oli riemuisaa lasten leikkiä iltamyöhästä aamun valkeaan, se oli laulun hyminää pitkin päivää ja hypähteleviä askeleita työnkin ohessa. Ja kun ilta tuli ja valssin aaltoileva tahti nosti savillensa, kiidätti pitkin kiiltävää lattiaa oman hurmaavan lakinsa mukaan, silloin olin mielestäni sydänten kuningatar ja riemu lauloi rinnassani.

Sitten tuli aika jolloin tanssi taukosi, soitto vaikeni ja me monet kyselimme: miksi, miksi? Vanhemmat katsoivat meihin suruissaan ja säälien. Synkät varjot liikkuivat kaikkien mielissä ja suru asui kunkin sydämessä.

-- Miksi, miksi? -- kysyimme me nuoret ja pienet.

Niin, se tuli jostakin korkealta ja kaukaa, painui yhä lähemmäksi ja saavutti viimein meidät pienoiset ja nuoret. Silloin me sen vasta ymmärsimme, kun laulu meiltä kiellettiin, lippumme kierrettiin tangon ympärille, emmekä saaneet puhua sydämestä sydämeen toinen toisellemme, vaan puheemme kytkettiin papereihin.

Silloin se alkoi se näytteleminen. Meidän täytyi saada jakaa ilot ja surut, tuntea sydänten sykähtelevän samassa tahdissa niinkuin ennen olivat sykähdelleet tanssin sävelissä.

Silloin se alkoi minunkin tarinani.

Me näyttelimme rakkautta.

Hänellä oli hellät, hyväilevät kädet, lämmin syli, kuumat huulet ja vihreät silmät. Näyttämöllä hän seurasi minua varjona, talutti kädestä, ohjasi olkapäistä, hyväili suuren yleisön nähden ja suuteli omanansa. Minä unohdin näyttämön, unohdin yleisön, näin ja tunsin yksin hänet. Siksi oli aivan luonnollista, kun hän kamarissani, puodin takana, veti minut syliinsä ja sanoi omaksensa.

Minä olin ylpeä hänestä. Ei kukaan astunut kuin hän, niin reippaasti ja ryhdikkäästi; ei kenenkään ääni niin matalana väreillyt kuin hänen. Hän oli arvokkaampi kuin kukaan meistä. Ja hän piti minusta vähäpätöisestä. Ylpeyteni haihtui, varmuuteni katosi. Mitä oli minulle muu maailma! Varjoja ne kaikki olivat, joitten joukossa kuljin kuin unessa kävijä.

Illan tullen hiivin viimeisenä toverien poistuttua tapaamaan häntä. Ei kukaan saisi tietää meidän liitostamme. Se ei kuulunut maailmalle, emmekä me välittäneet ihmisistä.

Kerran hän kävi luonani.

-- Katsos, Arvo, tässä ovat isäni ja äitini valokuvat. He ovat kuolleet. Minä olen maailmassa aivan yksin. Ei siskoa eikä veljeäkään ole minulla. -- Minä nielin kyyneleeni häveten itseni surkuttelemista. Mutta hän otti tylysti kortit kädestäni, heitti ne pöydälle ja syleili minua kuumasti.

-- Niin olet sinä minun, yksin minun! --

Hänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.

-- Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi kuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä janoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi, lempileikkisi, puhutaan niistä. --

-- Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. --

-- Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin? Minä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät, himmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla. Oi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde siellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata koskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin rauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne hiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä. --

-- Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja lellivauvani. Hankitaan sellainen koti! --

-- Sano vietämmekö pian häitä? --

-- Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. --

-- Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa kodissa. --

-- Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? --

Minä en täysin tajunnut silloin mitä hän tahtoi, mutta unelmani puhtoisesta kammiostani haihtui. Minä tunsin hämärästi, että rumat ajatukset olivat sinne hiipineet ja minä pelkäsin hänen helliä käsiään, kuumia huuliaan ja vihreitä silmiään. Mutta minä olin hänen vallassansa. Hän oli taittanut minut juurestani irti, pistänyt povelleen ja kantoi minut, minne ikinä tahtoi.

Hän oli sieluton, ahnas ja tyly. Hän kuihdutti minun nuoruuteni kukan ja haavoitti sydämeni verille ja heitti minut tielle poljettavaksi.

Vaan minä en ollut ruusu enkä ainoastaan nainen. Minä olin ihminen ja minulla oli sielu. Se sama sielu, joka oli pukeutunut rakkauden hahmoon ja tahraantunut likaisen ihmisen kosketuksesta, se puhdisti siipensä sydämen tuskassa ja kirkastui ihmisten pilkan rankaisemana.

Voi kuinka sydämeni oli silloin sairas! Minä odotin vaan lapseni tuloa maailmaan kuristaakseni hänet kuoliaaksi. Sellaisen sieluttoman likaisen miehen lapsen! Mutta kun se sitten elottomana syntyi, rukoilin minä yötä ja päivää, että se olisi elon saanut. Minä tahdoin siihen oman eloni vuodattaa, sille oman sieluni perinnöksi jättää. Oi, minä olisin sen tahtonut kuolleista herättää vaikka tiesin, että se olisi ollut nurkissa nukutettava, tyrmässä tyydytettävä ja risoissa rinnoillani vaalittava. Mutta se olisi kuitenkin ollut lämmin elonkipinä, sydämeni sulattaja, aatosteni ahjo ja tulevaisuuteni toivontähti.

Voi, kuinka minä silloin kadehdin onnellisia, rakastettuja äitejä, jotka nuoruutensa kukassa saavat korkealle kohottaa käsivarsillaan oman esikoisensa ja koko maailmalle huutaa: -- tämä on minun ja hänen, jota rakastan! --

Ja kuinka heidän pienet palleroisensa saavat tepsuttaa isän kädestä taluttamina, oppia isän reippaan käynnin, saada isän avonaisen katseen ja kasvaa kodin ruusuisessa suojassa!

Oi, mitä on rakkaus ilman lasta ja mitä on lapsi ilman kotia?

Kuin tuuleen huudettu ääni on rakkaus ilman lasta. Kuin myrskyyn heitetty korsi on lapsi ilman kotia.

Arkipäivien työn tuote on juhla. Tuskan ja vaivain palkka on rakkauden riemu. Nuorten lemmen huumaus on vaan hääsoittoa, joka houkuttelee hyppyyn ja iloon.

Sen hääsoiton minä kuulin ja sen tuskan ja vaivan minä löysin, vaan rakkauden palkkaa en milloinkaan ole saanut.

Hän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä puristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän sydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja sielunsa puhtaalla hehkulla.

Vaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni tuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut liian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä pyhittämään kotiin.

Iloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni ajatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni etäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.

Minä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa muussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa kuin ijäisyysajatuksissa.

Sairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni lopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä ijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.

End of Project Gutenberg's Kuvia työväen kaupungista, by Selma Anttila