Part 3

-- Tulkaa, Paavo on kuollut! -- Sitten hän otti lapset pois sängystä ja vei heidät suutarille. Hetken kuluttua oli suutarin vaimo kerännyt koko huonekunnan ruumista korjaamaan. Hänen virttä veisatessaan puettiin Paavo puhtaisiin ja nostettiin kovalle vuoteelleen laudoille. Näitten puuhien ohessa alkoi Liinaa värisyttää. Hänen hampaansa kalisivat, sillä pyykkituvassa kastuneet vaatteet kylmäsivät syömätöntä ruumista ja kammottava jännitys oli tyhjentänyt loputkin voimat. Uskovainen, hyvä suutarineukko lähetti hänet huoneeseensa maata. Liina otti Paavon makuuvaatteet ja riensi levolle. Kamalalta tuntui kääriytyä samoihin peitteisiin, joissa vielä oli jälkiä hyytyneestä verestä, mutta väsymys kahlehti vastenmielisyyden ja jäsenet hervahtivat lepoon.

-- Mikä kolina se oli? Oliko hän pudonnut sängystään? Ei, hän seisoi sängyn vieressä vääntäen rannettaan irti Paavon kourasta. Voi, kuinka sitä pakottaa, pakottaa niin että päätä huimaa ja sydän kirvelee ja nuo silmät... Paavo, mitä sinä tahdot? -- Älä jätä lapsia! -- Paavo älä purista noin, päästä irti; minun ranteeni katkeaa, laske irti, minä rukoilen, laske! -- -- -- Missä hän on? Suutarilla lämpöisessä. --

Uni hiipii uudestaan rauhaisena ja hyvänä virvoitellen väsynyttä. Mutta päivä on armoton. Se ajaa uusiin huoliin ja vaivoihin, vaatien vierimään virran mukana, pyörittämään kovanonnen ratasta, elämän aaltoillessa rikkaana ja vapaana hänen ohitsensa.

Mitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut varaa haudata miestään. Lainaa ei saisi, sillä tavarat oli myöty ja syöty. Vaivaishoidolta saa, sanottiin, pitää vaan ilmoittaa ja pyytää itse. Kyllä sieltä annetaan ja miksi ei annettaisi? Olihan se heidän oma kassansa, johon kukin oli maksanut monta vuotta. Omaansa sieltä kukin pyysi.

Liina oli kuin kone, joka väännettäessä panee rattaansa liikkeelle. Odottihan Paavo laudallaan hautausta, vaivaishoidon hautausta.

Kaupungintalon raskas ovi narahti Liinan pelokkaana sitä avatessa.

-- Rappusia ylös ja oikealle, -- oli hänelle sanottu, -- tuonne varmaankin, mistä kuuluu ääniä. --

-- Sinä olet sellainen maailman mätä-pilkku koko ihminen, ja ellet tapojasi paranna viedään sinut pakkotyöhön, -- huusi joku mies julmasti kiroten jatkoksi. Liinan piti sukkelasti vetää kätensä pois ovenrivasta ja juosta alas rappusia. -- Ylöskö uudestaan? Ei tällä kertaa, ennen kadulla kerjään; minä kerjään, ehkä joku hyvä ihminen auttaa minua. -- Taas ovi narahti Liinan astuessa kadulle ihmisvilinään harhailemaan heikkona ja viluisena ohuissa vaatteissa. Hän aikoi ojentaa kätensä vastaan tulevia, hienoja rouvia kohti ja pyytää almua, vaan ääni ei totellut. Kylminä vaelsivat ihmiset hänen ohitsensa, sivumennen ihaillen hänen kärsimysten kaunistamia silmiään.

-- Ruveta puhuttelemaan outoa naista kadulla! Kuka tietää, mikä hulttio hän on, ja harvoin kukaan muuten kurjuuteen joutuu. --

Liina hoippui kotiinsa peläten ja paeten noita ihmisiä, joilta oli aikonut apua pyytää, turvasi köyhiin ystäviinsä, itki ja rukoili heitä vielä kerran auttamaan ja saattamaan Paavon hautaan. Eikä hänen turhaan tarvinnut pyytää. Paavo haudattiin kunnialla ja Liina sai lahjaksi mustan puvun itselleen ja lapsilleen.

Ruumis ja mieli juhlallisessa väsymyksessä istui hän suruhuoneessa. Muistot heräsivät horroksista poistaen nykyisyyden ja asettuen omistajansa tuomariksi. -- Kyllä hän oli ollut sokea ottaessaan Paavon. Niin, vaan äitini kohtalo. Olihan Paavo reipas mies -- -- ahnas hauki ja onneton, niin onnettomia me olimme! Aku tuli liian myöhään ja Paavo oli armoton, julma -- jestas, sentään, mitä mieleeni tulee! Eikö se ollut rikos kuollutta kohtaan? Kuka tiesi vaikka olisi vielä kuulemassa ajatukset tässä vieressä.

Jäätävät väreet risteilivät ruumiissa, sydän pysähtyi, kunnes paukahti uudestaan lujasti jyskyttämään ja kipeästi pakottamaan. Onnettomuudet, ihmisteni kovuudet, omat erehdykset, kaikki ne siinä ilkkuen nauroivat hänen heikkouttaan.

* * * * *

Liinan huone oli taas kalustettu. Akkunan edessä upeili pöytä puhtaine liinoinensa, täynnä kaikenlaista sälyä. Siinä oli punakantinen valokuva-alpumi, nelinurkkainen peili pienen lampun varassa, koreita paperikukkia hohtavassa lasimaljassa, kampoja, virsikirja, tuoksuva saippua, katekismus, lastenraamattu, postilla, "Aarniometsän tyttäret", "Berliinin pyöveli", "Montekriston kreivi" ja "Pariisin mysteeriot" rasvaisissa kansissa. Kuluneet kulmat osoittivat kirjojen olleen ahkerassa käytännössä. Likaisten tapettien rikkinäisyyttä peittivät kuvapaperit. Akkunan rumat, tummat puitteet peittyivät valkoisten verhojen taa. Miellyttävä lämmin tuoksahti tulijalle vastaan huoneeseen astuessa, sillä täällä asui pelkkiä naisia puhtaine elämäntapoineen. Liina oli ottanut vuokralaisikseen kaksi tehtaantyttöä saaden heiltä huoneensa vuokran. Muutenkin oli nyt toimeentulo helpompaa kuin Paavon aikana. Liina ei vaan ottanut reipastuakseen. Hänen suurissa sinisissä silmissään väikkyi samea katse ja ryhti oli entistäkin koukkuisempi. Liikkeitten velttous ja sieluton hymähdys todistivat elämään kyllästymistä ja toivottomuutta.

Aino hiipi öisin lähelle äitiään vetäen peiton päänsä päälle.

-- Kuinka sinä noin teet, -- kysyi äiti

-- Minä pelkään, -- kuiskasi lapsi.

-- Mitä tyhjää pelkäät, -- rauhoitti äiti, painaen lasta lähemmäksi itseään. Lapsen nukuttua tunsi hänkin pelon hiipivän yhä lähemmäksi, toimeentulon ja nälän pelon.

Ahtaat raha-ajat olivat pakottaneet tehtaita vähentämään työväkeä. Joukottain siirtyi työttömiä ja leivättömiä toisille seuduille, mutta joukottain jäi heitä kaupunkiin tarjoamaan työtänsä ala-arvoisesta hinnasta vaikeuttaen siten toistensa toimeentuloa. Jälelle jääneitä oli tehtaissakin vielä liian paljon, työtä ei riittänyt kylliksi; moni sai odottaa tyhjin käsin päiväkaudet. Poistua ei saanut, siitä oli sakko. Kuka voi sanoa millä hetkellä työtä tuotaisiin, menisi vielä hukkaan sekin pieni ansio. Kyllähän siinä työttömänä nököttäissä sattui mieleen kaikenlaista: katkeruus ja nöyryytys, uhka ja suru, nuo työttömän työmiehen tutut mielialat. Vaan eihän siinä muukaan auttanut, piti odottaa kärsivällisesti viikon loppuun saadakseen vähintäin neljä, enintäin kymmenkunnan markkaa. Minnekäs meni paremmilleen keskellä kylmää talvea.

Liina istui pieniruutuisen akkunan edessä pujotellen lankoja niisiin ja kaiteisiin, kasvavan tytön kera. Työ oli pian loppuun suoritettu. Kalvava pelko tämänkin niukan ansiolähteen kuivumisesta oli hänen seuralaisensa odotustuntien hitaasti madellessa päivällisaikaan ja iltaan. Häntä oli alkanut pistää rinnasta viime aikoina ja lyhyt, kuiva yskä hävisi kuulumattomiin koneitten kohinaan, saaden yhä uutta yllykettä tehtaan pölystä ja toivottomasta mielialasta. - Jos vielä joutuisi sairashuoneeseen ja lapset -- -- --! -- Hän hytkähti; joku seisoi vieressä.

-- Te olette kalpea kuin ruumis, -- sanoi ystävällinen työnjohtaja. Liina ei vastannut.

-- Teillä on paha, kuiva yskä, menkää lääkärille! --

Hieno puna elostutti säikähtäneen poskia; hän oli odottanut työnjohtajan sanovan: -- Menkää pois, teitä ei ensi viikosta alkaen tarvita! --

Liina meni lääkärille; tehdashan sen maksoi.

-- Kävelkää raittiissa ilmassa, syökää voimakasta ruokaa. Pian on kevät käsissä, ei tämä ole vaarallista, jos hoidatte itseänne, -- sanoi tohtori.

-- Hoitaisin itseäni! -- myhähti Liina katkerasti itsekseen; -- kuka sitten hoitaisi lapsiani, ja mistä minä sen voimakkaan ruuan ottaisin, kun täytyy määräseltä syödä kovaa leipää, että lapsille edes maitoon riittäisi, -- ajatteli Liina kotiin astuessaan. Tuuli huuhteli värisevää vartaloa, mieltä karvasteli ja itku tuppasi tulemaan; mutta hän nieli kyyneleensä, karkoitti mielestään kurjuuden ja suunnitteli miten saisi riittämään tulot viikon menoihin. Sunnuntaisin hän aina oli istunut kotona. Eihän hänellä ollut kunnollisia vaatteita näyttäytyäkseen muitten joukossa. Nyt hän ymmärsi tehneensä väärin, puri pään viimeiseltäkin turhamaisuuden madolta ja meni lapsineen, rääsyineen puistoon. Raitis, keväinen ilma antoi voimia ja rohkeutta nuorelle vaimolle. Hän tunsi vähitellen vapautuvansa elämän raskaudesta, joka kaiken talvea oli kahlehtinut häntä, saanut rinnan kutistumaan ja selän köyristymään ja ilkamoiden iskenyt kyntensä uppiniskaisiin voimiin.

Näillä kävelyillään Liina näki kerran Annin hyvin puettuna, hattu päässä kuin minkäkin rouvan, seurassaan eräs herra. Liinan mielestä se mies oli pahannäköinen. Kuluneessa puvussa ja sairaan näköisenä ei hän millään muotoa tahtonut tulla huomatuksi, vaan väistyi syrjään. Akun hän myöskin tapasi, kerran puistossa istuessaan. Kyllä he ennenkin olivat sivuuttaneet toisiaan kaupungilla, mutta aina tervehdittyään jatkaneet matkaansa. Nyt tuli Aku hänen luokseen ja alkoi puhella kuin ennen, kertoen viettäneensä hurjaa elämää.

Eräänä sunnuntaina astui Aku Liinan kamariin, kainalossa suuri pussi ja käärö. Pussista ilmestyi vehnästä lasten suureksi riemuksi ja ystävyys heidän ja Akun välillä oli sidottu. Tyttöjen kaupungilla ollessa Liina nyt oli kamarinsa emäntä, hääräili kahvia punottavana kuin nuori tyttö, auringon ja takkavalkean kilvan huonetta lämmittäissä. Aku istui keijutuolissa tyytyväisenä ja tukevana uudessa herraskaisessa puvussaan. Huoneessa oli kevät ja sunnuntai.

-- Toin sinullekin käärön, -- sanoi Aku hämillään. -- Nyt on huonot ajat. On minulla sentään hyvä palkka. --

Liina ei vastannut mitään, silitteli vaan Ainonsa päätä tuijottaen eteensä ja tuntien hurjaa halua heittäytyä Akun syliin, mutta hän oli kuin lattiaan kiinni naulattu.

-- Joko sinä menet? -- huudahti Liina, Akun ovea lähestyessä.

-- Minä tulen ensi sunnuntaina puistoon, sinne missä viimeksi tapasimme, tiedäthän. --

Kyllähän Liina tiesi hetken ja paikan. Siinä olivat he pitkän ja pahan unen jälkeen heränneet ja kohdanneet taas toisensa.

Akun tuomassa mytyssä oli kymmenen markan seteli ja hamekangas. Liina neuloi itselleen puvun sunnuntaiksi. Kun pehmeä vaate kietoutui lämpöisenä hänen vartalolleen, hiipi mieltymys elämään ja onnenunelmat sydämeen. Vapaassa luonnossa haihtui painostava tunne, tukehutetut taipumukset heräsivät voimakkaina eloon vaatien kerrankin tunnustusta. Kovaäänisesti puhellen he kulkivat käsitysten puistossa ikäänkuin olisivat tahtoneet julki kuuluttaa sorrettua nuoruuden ja rakkauden mahtia. He olivat hetken onnelliset. Mutta äkkiä Liina muuttui umpimieliseksi.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Aku.

-- Älä kysy! Minun ei olisi pitänyt tulla. --

-- Älä sano niin. --

-- Tiedätkö Aku, kun ajattelen entisiä aikoja, jolloin olin vapaa ja onnellinen, ei ollut huolta mistään, en ollut väsynyt, enkä kylmästä värissyt, en voi uskoa nyt olevani sama ihminen, en tajua nykyistä onneamme. Kuinka voin sinun kanssasi naurain kulkea? Enhän koskaan saa kyllikseni syödä ja Aino ja Erkki jäävät kuitenkin puolelle vatsalle. Minulla on lapsia, vaan ei oikeutta hankkia edes ruokaa heille ja itselleni kylliksi. Eihän riittäneet Paavonkaan ponnistukset, vaikka oli luja mies. Vaivaistalo on edessämme, jos hetkeksikään uuvun Se on minun piiskani ja painajaiseni, ennen näännyn kuin sinne menen. Siellä on hulttioita, vaivaisia, sellaisia raukkoja kuin minäkin! --

-- Älä nyt, Liina! Mistä se päähäsi tuli? Etkö sitten minua minään pidä? --

-- Kyllä, mutta tiedätkös, minä pelkään Paavoa aina vieläkin, varsinkin pimeinä öinä. Hän sanoi kuollessaan: -- älä jätä lapsia, ja se huuto on nyt toisinaan korvissani ihan niinkuin hän sen silloin sanoi. Juuri äsken nauraessani kuulin sen selvästi. --

-- No, mutta -- --! --

-- Kuule, onkohan sekin rikos Paavoa kohtaan, että toivon toisinaan lapsia kuolemaan? --

-- Luuletko olevasi ainoa syntinen siinä asiassa? Kyllä kai ne ovat luetut köyhät ihmiset, jotka lapsensa halusta pitävät. Kyllä he kaikki toivovat, että Jumala juuri heidän lapsillaan taivaanvaltakuntaa lisäisi. --

-- Voi, älä puhu noin. Pitäisinhän ne raasut, kun vaan voisin ne hyvin elättää, vaan enhän minä voi. Ja se saattaa mieleen kaikenlaista. Pelkään meidän väleistämme tulevan jotakin onnettomuutta. Ehkä en saisi ajatella sinua, voisi vielä käydä niin, että sinä joudut työttömäksi, paheksit lapsia, et tahtoisi elättää. --

-- No, no, älä nyt noin. Parempihan olisi, ellei heitä... vaan kaihan nuo elättääkin jaksetaan. -- Akun tukeva käsi kietoutui väsyneen vaimon vartalolle ja Liina tunsi ruumiissaan viehättävän lämmön, painautui lähemmäksi ja antoi kyynelten vapaasti valua. Ne sulattelivat rinnasta kovettunutta katkeraa palaa, joka söi kalvavana tuskana elinvoimia ja nuoruutta. Sanat putoilivat hänen huuliltaan kuin rakeet kesäiseltä taivaalta kirkastaen raskaan sään:

-- Tässä me toivomme lasteni kuolemaa, orporaukkojen, joille vaivaistalon nurkka on kyllin hyvä, ihmisten ylenkatse ja kylmyys ainainen osuus. Heillä ei ole sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, kun heidät maailmalle ajetaan. Sellainenhan minäkin olen... Jaa, tämä ainainen elämisen murhe! Tahtoisin kerran syödä hyvää ruokaa kyllikseni, istua juhlapöydässä pehmeissä lämpöisissä vaatteissa ja nukkua -- -- nukkua, kunnes uupumus olisi paennut ruumiista. Vaan hyvä Jumala, se onni on meikäläiselle saavuttamaton! Näillä käsilläni voisin sen yksinäni ollen itselleni hankkia, vaan meitä on kolme ja minä väsyn ja tahdon heittää taakkani. Voi, äiti, äiti, sinä teit sen ja minä kauhistun muistoasi! --

-- Kuule Liina, unohdetaan nämä asiat ja ajatellaan muuta. Etkö ole koskaan ajatellut meidän matkaamme mökille? --

-- En ole uskaltanut. Silloin olisin kuitenkin väsynyt, eikä ole ollut aikaa sellaiseen. --

-- Niin, köyhä ihminen ei saa syödäkseen, jos hän rakastaa, eikä saa rakastaa, jos tahtoo kyllikseen syödä. Jaa, se on niin vietävän surkeata tämä elämä, että väliin sappea kirveltää ja väkisinkin harppaa pullon viereen ja unohtaa enemmän kuin saisi unohtaa. Minäkin, näes, yritin upottamaan suruni ja upposin itse. Enhän ole sama kuin neljä vuotta sitten. --

-- Minä olen pysynyt uskollisesti kahleissa -- voi, mitä minä sanon, muutenhan olisin voinut periä äitini kohtalon. -- -- Neljä vuotta on tosiaankin pitkä aika. Se on opettanut minut pelkäämään. Pelkään ja epäilen kaikkea, sinuakin! -- sanoi Liina masentuneena.

* * * * *

Akun ja Liinan onnenkesä oli kuiva ja poutainen. Aurinko paahtoi täydeltä terältä ihmisten kiihkeästi odotellessa sadetta. Vaan harvoin pilvenhattara taivaalle nousi maanmiehen apeata mieltä lohduttamaan. Pellot halkeilivat kuivuudesta, viljat kuivuivat ja paikoin paloivat. Kaupungissa liikemies ja työmies hääräili otsa hiessä ja kalvava huoli mielessä ansaitessaan perheelleen elämisen varaa.

Ruskeina, vallattomina tepastelivat maalaisten lapset poutaisilla tanhuilla sillä aikaa, kun kaupungissa murhanenkeli kulkutautien haahmossa kulki talosta taloon, armottomasti niittäen ihmistaimet, joita monta kymmentä joka viikko haudattiin. Liinan pikku Erkki sai myöskin valkoisen kirstun, hienot puhtoiset liinat ympärilleen ja kedon suloisia kukkia kruunukseen. Myrtinoksa kädessä saisi hän astua enkelin taluttamana Jumalan valtakuntaan kirkassilmäisenä valkosiipisenä enkelinä. Eihän Liina tätä ennen ollut ajatellut; mutta nyt, kun hänen pieni Erkkinsä oli kutsuttu, uskoi hän halusta taivaan pitojen olemassa olon. Kuinka äiti voisikaan sydänlehtensä heittää mustaan multaan, ellei toivo lapsen ikionnesta täyttäisi tyhjäksi jäänyttä sydäntä?

Kuolema oli toisen kerran tullut Liinan läheisyyteen. Ensin se löi häntä mustalla siivellään, kauhun ja elämänraskauden varjossa, Paavon kuolinvuoteella. Nyt se oli käynyt hymyilevänä, surumielisenä vieraana, vieden pikku Erkin toivottuun onneen.

Ijäisyysmietteet eivät kuitenkaan saaneet pysyvää sijaa Liinan mielessä. Hänen täytyi aina seurata todellisen elämän pyörteitä voidakseen torjua ja väistää vastukset. Eipä silmä useasti joutanut tähystämään taivaallisiin korkeuksiin, sillä virran kuumassa juoksussa piili salakareja, jokaisessa käänteessä uhkasi paadet ja keskellä suoraa juoksua kohosi terävä kivenkieleke jakaen sydänvedet kahtia, rikkoen sopusointuisen rauhallisen kulun.

Jumalamietteet ja enkelit väikkyivät Liinan ajatuksissa ainoastaan valonhetkinä. Tuskassa ja vaikeuksissa unohti hän pyytää mitään Korkeimmalta. Hän oli kerran rukoukseen uskonut ja lapsena pyytänyt Jumalaa lähettämään äitiään luoksensa. Pettymyksestään ei hän vielä aikuisenakaan selvinnyt.

Toverien yhdistysriennot eivät myöskään häneen päässeet tarttumaan. Ne olivat hämäriä hänelle kuin harmaa usva aamun koittaissa virran yllä. Siellä pohjemmalla hän valui mukana voimattomana ahdingossa.

Aku oli kerran unohtanut itsensä ja omaisensa ja juovuspäissään loukannut työnjohtajaa toveriensa ärsyttämänä. Hänet erotettiin työstä.

Liina ei suuresti jaksanut hämmästyä tätä sanomaa. Hän oli vielä kesäisen onnensa huumauksessa ja siitä oli vaikea herätä, niin sanomattoman vaikea. Hän oli juonut onnea kuin janoonsa läkähtyvä ja elänyt itsensä kylläiseksi ajattelematta huomista päivää; -- tulkoon ja olkoon vaikka mikä! --

Vasta sitten kun hän yksin istui Ainonsa kera Akun lähdettyä Helsinkiin työnhakuun, tuli vanha elämänmurhe takaisin. Yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli sai: kirjoittaa, tyhjentää sydämensä Akulle.

3 p. Syysk.

"Rakas Aku.

Kummastelet kai, että minä näin pitkiä kirjeitä kyhään. Onhan minulla iltaisin hyvää aikaa, kun työstä päästään jo kolmelta.

Kerronpa sinulle eileniltaisesta lystistämme. Olimme, näes, Aino ja minä iltamassa. Siellä eräs herra levitteli aatemaailmoita meille, köyhälle työväelle. Ehkä ne muut olivat viisaampia, vaan minä en paljoa käsittänyt hänen puheestaan. Yksi asia minua kuitenkin harmitti, kun hän puhui yksimielisyydestä ja kestävyydestä ja yhteenliittymisestä. Kyllähän hänen on hyvä puhua. Hänellä on kaunis koti ja onnellinen vaimo, terveet ja siistit lapset vastassaan, kun hän kotiin tulee, rikkaita ja mahtavia sukulaisia, jotka auttavat, kun tarvitaan. Hänen on tosiaan helppo olla yhteenliittynyt.

Vaan mitä voitti Paavo? Hän hääräsi yhdistyksissä ja oli 'yhteenliittynyt', ajettiin pois työstä, sairastui työssä vahingoittuneena, eikä kukaan korviansa nostanut. Kaikki tuollainen puhe on jaaritusta, kun ei kuitenkaan tehdä niinkuin puhutaan.

Eiväthän puut huutaen metsästä kaadu, ellei niitä hakata!

En minä jaksanut seurata hänen viisastelujaan. Ajatukseni harhailivat kaukana sinun luonasi; käsivartesi luja puristus tuntui vieläkin vartalollani ja sydäntäni särki eron katkeruus. Olenhan minä nyt kuolleen ja elävän leski. Ties, tapaammeko milloinkaan!

Juolahti kuitenkin mieleeni kuullessani sanan 'yhteenliittymys': -- mitä, jos menisi hänen rouvansa luo neuvoa kysymään ja apua pyytämään, niin, sitä yhteenliittymystä! Mitähän tuo sanoisi? Katsoisi kai ylpeästi kuin ne rouvat kadulla, silloin kun minä olin niin kurja ja aijoin pyytää heidän apuansa. Ei, maar, yksin se on talvi taas kestettävä. Katkeraksi näistä puheista vaan käy.

Sitten hän vielä sanoi olevan kyllin työtä maanviljelemisessä; silloin minun sydämeni sävähti: se olisi ihanaa, voi kuinka raataisin, kun vaan saisin olla Akuni kanssa! Minä katsoin sitä miestä ja sydämeni ovi loiskahti lukkoon, aivankuin olisi kivi sitä vastaan heitetty. Ymmärsin, että kaikki tuo oli puhetta vain. Ei mitään minua ja sinua varten.

En tiedä olinko odottanut jotakin lohdutusta tai apua omassa asemassani; kovin oudolta vaan tuntui, kun hän lopetti, enkä minä ollut saanut mitään itselleni. Ehkei hän tarkoittanutkaan minun laisiani ihmisiä, vaan niitä mahtavia, joita Paavo ennen sanoi työväen kermaksi. Minä ja minun laiseni saavat toistaiseksi vaeltaa hiljaista polkua, laitakaupungin loassa.

Oi, oi, oikeinhan minä osaan saarnata enkä kuitenkaan välitä niistä asioista. Mitä ne minuun kuuluu, mitättömään yksinäiseen vaimoon!

Syksy on käynyt kovin sameaksi ja minua väsyttää ja nukuttaa niin surkeasti. Aavistan jotakin, vaan en sano varmaan. Ehdimmehän vielä vihillekin. Marraskuussa tulee vuosi umpeen.

Kamarissamme on turvallista. Kuinka sinä olitkin minulle hyvä!

Liinasi."

H:ssä 15 p. Syysk.

"Oma Liinani!

Sinun kirjeesi saa minut murheelliselle mielelle, vaikka kerrot niissä eläväsi rauhassa ja turvassa. Ajattelen, näes, omia pahoja töitäni. Olisihan minun pitänyt pysyä siivona miehenä, vaan sepä ei näytä olevankaan minun vallassani. Siellä jo sekoitin itseni sen päiväiseen pyykkiin. Ne miehet, senkin roikaleet, puhuivat isästäni ja valittivat työnjohtajalle, kun heille sydämistyin. Ei ole toveruutta eikä sitä yhteenliittymystä, josta sinä kerroit. On sitä sentään pullon ääressä. Täällä olen kyllä joutunut juomaveikkojen pariin majataloissa ollessani. Olen kuitenkin jaksanut pysyä humaltumatta. Ainahan sitä tyrkytetään ja tuodaan ihan nenän alle ja parjataan jos joksikin, ellei ota.

Sinua on ollut ikäväni. Ihan itku tuppaa miehisen miehen. Yöni ovat vallan kamalat. Kurjasti, hyvin kurjasti olen sinua kohtaan menetellyt. Mutta helkkarissa, kaihan tästä kerran selviää! Jos sinun olisi niinkuin luulet, niin älä työlästy. Ethän sinä ole mikä tahansa tyttö, vaan minun vaimoni. Ja kyllä se pappikin vielä ehtii ammenen sanoa.

Paperi on hiukan rasvasta. En raaskinut ostaa oikeata. Tässä lähetän sinulle viisi markkaa.

Eihän täällä elämä hääviä ole, vaan luilla se koirakin paraiten elää ja ulkosalla haukkuen.

Voi'os hyvin, eläkä sure.

Akusi."

-- -- -- 5 p. lokak.

"Rakas Aku!

En ole raaskinut kirjoittaa ennemmin; merkki maksaa ja paperikin, vaan nyt en voi olla purkamatta sinullekin huoliani, ja kaihan olet odottanutkin kirjettä.

Olen saanut kaksi latojatyttöä kamariimme asumaan. Ei heistä suurta tiedä; kaiket illat ovat milloin missäkin huvissa ja iltamassa.

Elän hyvin tarkasti, sillä tehtaassa on uhattu työtä vähentää, eikä se turhaa puhetta ole, sen kyllä vanhastaan tiedän. Monena ateriana olen jättänyt itseni puolelle vatsalle, että riittäisi pennit koko viikoksi. Paikkaan riekaleitani, etten tarvitsisi ainoata hyvääni käyttää, ja ulkosalla niin vähän kuin suinkin, jotta kengät kestäisivät. Varhain menemme levolle, sillä öljykin vie rahaa. Olen koettanut haalia käsitöitä, vaan niillä ei ansaitse suolaakaan, kun ei ole konetta minulla. Olen luullut pysyväni terveenä viimekesän hoteilla, vaan ties, mikä minun on tullut: en jaksa enää samalla lailla kuin ennen.

Entinen pelkokin on taas alkanut minua vaivata. Toisinaan olen ihan vakuutettu siitä, että joku suuri onnettomuus meitä vaanii. Se lähestyy kuin hämähäkki uhriansa ja kuristaa siihen paikkaan. -- -- Jestas sentään mitä kirjoitan, -- vaan sinä et usko, kuinka selvästi sen tunnen. Usein hätkähdän sikeästä unestani hereille kylmässä hiessä. Se sellainen, se olematon on ihan vieressäni, vaanii ja painaa; en liikkua uskalla, en hetkeen aikaan. Ja kun sydän lopultakin alkaa tykkiä, jyskyttää se niin rajusti, että luulen sen oudon siinä vieressäni ruhjovan minut, mutta sitten se aina poistuu. Tytöt sanovat tätä veren heikkoudeksi. Tiedän sen kuitenkin olevan paljon pahempaa. Se on minun kova kohtaloni, joka vaanii ja etsiskelee.

Itkinhän minä kirjeesi saatuani. Kuinka lieneekin ollaksesi. Ei minun pitäisi valittaa, olenhan kotikaupungissa, mutta ainahan oikeastaan surenkin. En ole koskaan ennen näin surrut, vaan en ole ennen näin rakastanutkaan.

Liinasi."

H:ssä lokak. 20 p.

"Rakas Liina!

Olen nyt saanut paikan konepajassa; työhön menen vasta kahden viikon päästä. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ennemmin elämästäni, sillä se on ollut hyvin hurjaa. Paremman toivossa uskallan nyt kertoa, että asun kapakassa. Tiedäthän mitä se on. Ja minä olen jonkinlainen poliisi, ulosheittäjä. Täällä juodaan, syödään ja mässätään. Ei ole yön eikä päivän lepoa. Pois täältä pyrin, muu toistaiseksi täytyy koiran pysyä kahleissaan. Jotta et pelkäisi minun hurjistelevan, kerron sinulle miten tänne jouduin.