Part 2

He olivat saapuneet varsinaiseen metsään, jossa lehtevät koivut ja lepottavat haavat huokasivat syvään, ikäänkuin Liinan kertomus olisi herättänyt niissä myötätuntoa. Nuoret kääntyivät katsomaan astumaansa tietä kaupungin puiston korkeitten honkien suojassa.

-- Muistatko vielä, kuinka me täällä polulla rukoilimme, että Jumala lähettäisi äitini tänne Lepolan mummon mökille. Olihan mummo vakuuttanut, että Jumala kuulee. Tässähän me odotimme. --

-- Tiedätkö, mitä minä rukoilin? Mahdottomuuksia. Minä rukoilin isäni vapaaksi pääsemistä ja sen teon olemattomaksi julistamista. Sitten odotin monet ajat isää kotiin, vaan kun ei häntä kuulunut, rupesin minä pelkäämään. Se jokin, se pahansuopa voima, joka oli isänikin vienyt, se vaani minua joka kiven ja kannon takana, puun juurilla ja pimeässä viidakossa. Tuskin uskalsin päivällä olla yksinäni. Toisinaan se ahdisti minua unissakin ja minä painiskelin sen kanssa ja huusin raivoisasti, kunnes heräsin omaan huutooni. Vielä nytkin tulee joskus tuo uni minua vaivaamaan. --

-- Katsos, tuollahan mökki onkin! Voi, kuinka se on pieni ja matala. Oliko se silloinkin noin pieni? Ei, Aku, olihan se paljon suurempi. Nuo rikkinäiset ruudut ja rääsyt akkunassa sen noin rumaksi tekevät. Mennään sisään. --

-- Ei tänne pääse. Ovi on lukossa, -- sanoi Aku ovea ryskyttäen.

-- Katsotaan akkunasta. Minä tahtoisin nähdä pesän ja pöydän ja hyllyn ja sängyn, missä mummon kanssa nukuin. Tehän makasitte lattialla. Kuule, nosta minua hiukan, hiukan vaan! --

Kurjan, matalan mökin nähdessään unohtivat lapsuudenystävät koko maailman. Tämän yhteisen kodin seinuksella he olivat sisaruksia. Täällä he olivat isättömänä ja äidittömänä löytäneet turvan, piiloutuneet maailmaan pilkalta ja häpeältä, joka jo aikaisella iällä oli heihin ilkeät nuolensa ampunut ja opettanut kiihkeästi kaipaamaan sitä, mikä kaikille lapsille on siunatun, onnellisen elämän ehto, kodin rauhaa ja rakkautta. Vieläkin täytti sama kaipuu heidän sydämensä ja he vapisivat kiitollisuudesta seistessään tämän kurjan asumuksen luona, joka kerran oli heille edes hiukan kodintunnetta suonut ja vieläkin seisoi heidän pyhien lapsuusmuistojensa todistajana.

-- Ei siellä ole muuria eikä sänkyä eikä pöytää eikä lattiaakaan! -- huudahti Liina masentuneena. -- Se on tyhjä, ihan tyhjä! Miksi he ovatkin sen paljaaksi raastaneet? Miksi emme tulleet tänne ennemmin? -- Liina peitti kasvonsa ja itki hiljaa, niinkuin itkee vanhan ystävän kuolemaa.

Aku silitteli hänen päätään eikä hennonnut puhua. Siinä he aurinkoisella seinustalla seisoivat, kuten ennen lapsina talosilla ollessaan. Se hetki sitoi heidät muistojen kaihoisella rauhalla.

-- Tässä on niin hyvä olla, -- sanoi Aku, yhä pidellen Liinaa kädestä.

-- On. --

Mutta todellisuus nousi varmasti kuin usva kosteasta maasta heidän rauhoitettuihin sydämiinsä; ja usvan haihtumista seurasi paahteinen keskipäivän aurinko. Se poltti hehkuvana tulena Akun tulisessa katseessa ja tunkeutui huumaavana lämpönä Liinan sydämeen.

Liina veti hiljaa kätensä pois Akun kädestä ja astui metsäpolulle, josta olivat tulleet.

-- Joko mennään, -- sanoi Aku seuraten varjona Liinan liikkeitä.

-- Mennään; tämä on pyhä paikka. -- Hän olisi tahtonut juosta ja huutaa apua, niin vaaralliselta ja lumoavalta täällä olo tuntui.

-- Älä pelkää, -- kuiskasi Aku. -- Minä tiedän, mitä ajattelet, vaan sinä olet minulle pyhempi kuin sisar. -- Raivoisa tuskan puuska puristi nyyhkytykset miehen rinnasta. -- Minä tunnen nyt jo, ensi kertaa kahden ollessamme, kuinka kalliisti saan ostaa nämä tunnit! --

Liina seisoi vavisten hänen vieressään ja tunsi ruumiillista kipua Akun nyyhkytyksistä. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen kättänsä koskettamasta Akun kumaraista, paljastettua päätä.

-- Älä luule, Liina, että olen pahoillani, vaikka näit minun itkevän. Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvä kuin nyt. Me tulemme sen kautta lähemmäksi. --

-- Älä puhu, -- keskeytti Liina hätäisesti.

He astuivat hiljaa, varovin askelin kuin pyhässä temppelissä. Metsän hyminä oli kuin hartaitten huokaukset.

Entisyyden todellisuus haihdutti lumouksen, ja Aku alkoi kertoa menneisyydestä. Paluumatka mökiltä johdatti hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän äitinsä kanssa sieltä lähti.

-- Käsikärryillä vedimme tavaramme tätä tietä kaupunkiin. Minä pääsin kouluun. Ensimmäisen todistuksen saatuani kaipasin sinua. Olisin tahtonut näyttää sen sinulle, niin komea se oli, vaan en tiennyt missä silloin olit. --

-- Muistin minäkin sinua. Toverit osoittivat minua sormellaan ja sanoivat: -- toll' ei oo isää! -- ja joku vielä lisäsi: -- ja äiti hongottaa! -- Minua hävetti, niin että ratkesin suureen poruun. Opettaja sattui paikalle ja sanoi: -- Ei saa Liinaa kiusata. Hän on orpo. -- Jos hän olisi sanonut minua kreivittäreksi, en olisi voinut olla ylpeämpi. Silloin muistin sinua: -- ei Akukaan tainnut tietää, että olin orpo, -- ajattelin. Annille kerroin heti, mitä opettaja oli sanonut. Me olimme silloin hyvät ystävät ja asuimme samalla suunnalla. Hän oli isänsä luona ja minä talonomistaja Latosella. Minulla oli kylläkin hyvä olla. Esimies kävi toisinaan katsomassa ja hänellä oli lempeät silmät. Usein kuitenkin itkin ja odotin äitiäni. Luulin suureen tyttöön saakka, että hän olisi nuori, kaunis nainen. Kun kadulla näin hyvännäköisen ihmisen, niiasin syvään ja sydämeni pamppaili: -- voisihan tuokin olla äitini, -- ajattelin.

-- Etkö ole koskaan äidistäsi kuullut? --

-- Olen, -- sanoi Liina empien, mutta samassa hän katui umpimielisyyttään. -- Kuulin hänen kuolleen mielipuolena maalla, saunan seinään kytkettynä.

-- Loppusanat hävisivät kuiskaukseen, eikä kumpikaan puhunut hetkeen aikaan.

Metsän humina kuiskaili heille, miten mitätön on ihminen kohtalon kovissa käsissä. Heidän oma pienuutensa, suuren luonnon sylissä, pakotti heidät arasti ajattelemaan olemustansa.

-- Liina, -- sanoi Aku, katse yhä polkuun kiinnitettynä. -- Minusta tuntuu kuin ei tämä ruohoinen polku astuessamme etenisi; me vaan survomme aina samaa paikkaa. Samanlaista on minusta elämämme. Me emme ole vieläkään irtaantuneet lapsuuden tunteista; ne ovat vaan toisessa muodossa mielessämme. -- Hetken kuluttua hän äkkiä kysyi:

-- Uskotko, että Jumala etsiskelee isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen? --

-- Minä en uskalla ajatella sellaisia asioita, sillä jos hetkeksikään annan niille valtaa, kauhistun niitä ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi minuun. Ja se joku on aina paha voima, -- puhui Liina salaisen ahdistuksen painostamana.

-- En minäkään tahtoisi näitä ajatella, vaan minun täytyy. -- Akun katse oli jännitetty ikäänkuin torjumaan näkymätöntä vihollista.

Liina katsoi häneen säikähtänein, suurin silmin.

-- Toisinaan joudun ihan raivoon ajatellessani, että isäni teki sen ja jätti minulle kamalan muiston kalisevista raudoistansa. Vanhat koulutoverini, joita on täällä konepajassakin, muistavat vielä kaiken tuon. Heidän sivuuttavat katseensa saavat sappeni kuohumaan, kun vaan kiistaan joudutaan. Ja jos he uskaltaisivat viitata siihen, en tiedä, mitä tapahtuisi.

-- Jumalan tähden, Aku, älä puhu noin! Sinä et saa miettiä sellaisia asioita. Ole iloinen, kuule, ajattele muita asioita, jotakin -- -- --! --

-- Liina, -- keskeytti Aku tarttuen hänen käteensä, -- jos sinä olisit minun, unohtaisin isäni; mutta sinä et ole! Minä olen yksin, eikä kukaan minusta välitä! --

-- Minä välitän! --

-- Sinä välität; mutta sinulla on mies. Ja jos sinä uskallat välittää minusta, saat saman maineen kuin oli äidilläsi. Niin, sinäkin olet äitisi tytär, heikko ja taipuvainen, vailla rautaa. Miksi sinä menitkin tuon puskevan pässin vaimoksi? Voitko sinä selittää sitä? -- Akun katse oli muuttunut uhkaavaksi. Liina väänteli käsiään ja purskahti itkemään. -- Se on totta, voi äiti, äiti! -- Liina istui kivelle ja nyyhki kauan aikaa.

-- Heikkoja ei säälitä, ne viskataan lokaan! Kun ajattelen äitiäsi, vapisen sinun puolestasi, ja se saattaa minut raivoon. Jos näkisin jonkun miehen sinuun koskevan, niin -- --! --

-- Aku kulta, älä puhu noin, minä pelkään sinua. -- He astuivat edelleen. -- Jos kirjoittaisin Paavolle ja pyytäisin eroa. Silloin olisimme vuoden päästä -- -- Liina vaikeni ja katse leimahti kuin keväinen päivä pilven lomasta. Aku pysähtyi ihaillen hänen hentoa kauneuttaan.

-- Tahtoisitko sinä? --

-- Tahtoisin. --

-- Tällä viikolla voimme jo saada tiedon. --

-- Niin. --

Päätös toi rauhan kummallekin. Levollisesti jutellen he saapuivat Liinan asunnolle. Sovittuaan illallisesta yhtymätunnista kaivon luona, lähti Aku kotiinsa.

Päivä oli mennyt metsässä yhtenä humauksena. Kello oli jo kuusi Liinan kotiin tullessa. Kiireesti hän söi ja mietti samalla mitä Paavolle kirjoittaisi. -- Akusta ei mitään sanota, ei, ei vaikka. Ettei rakasta, niin ettei rakasta. Paras on kirjoittaa, kuten sanat sattuvat.

Hyvä Paavo!

Kai hyvin hämmästyt pyyntöäni, jonka sinulle esitän. Koska näin erillään elämme, ajattelen, että meidän olisi parasta erota. Ethän sinä suinkaan tahdo estää minua pääsemästä vapaaksi, kun nyt olen tullut huomaamaan tehneeni väärin mennessäni sinun kanssasi naimisiin? Voithan sinä viipyä siellä vuoden eteenpäin. Minä kuulutan sanomalehdissä. Odotan vastaustasi hetimiten.

Liina.

Liina ei hetkeäkään ajatellut, että tällainen kirje vaikuttaisi ärsyttävästi Paavon tapaiseen mieheen. Kun kirje oli laatikossa, tunsi hän pistosta sydämessään. -- Miten, jos hän olisi ollut Akun vaimo ja Aku tahtoisi eroa. Nyt tuli sääli Akua, ikäänkuin hän jo olisi ollut Akun vaimo.

Suihkun luona odottivat Anni ja Aku.

-- Missä sinä, Liina, olet ollut tänään koko päivän? -- kysyi Anni. Liina vilkasi Akuun, vaan Aku ravisti päätään Annin takana.

-- Enhän minä missään. Hiukan kävelyllä. -- Liina piilotti hämillään kasvonsa huiviin.

Samassa Anni kääntyi Akuun päin epäilevästi tuijottain häneen. Aku osasi kuitenkin paremmin kuin Liina säilyttää salaisuuden. Anni rauhoittui Akun suorasta silmäyksestä. He alkoivat kävelynsä väkijoukossa, seuraten sen aaltoilua musiikin soidessa. Aku oli tavattoman hyvällä tuulella, laski leikkiä Annin kanssa, samalla kun hän salaperäisestä onnesta säihkyvin katsein seurasi Liinaa. Anni muuttui illan kuluessa synkäksi.

-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Aku tavantakaa, ja Anni tiuskasi:

-- Mitä sinä minusta välität! --

Äkkiä töytäsi juopunut mies joukosta heitä kohti, puhui rumia sanoja ja kaappasi Liinan syliinsä. He olivat vähällä kaatua miehen hoippuessa. Aku iski miestä nyrkillään, niin että hän, kädet leveällä, kaatui kiviseen katuun. Nostettuaan hänet kevyesti kuin höyhenen kauluksesta ylös, ravisteli Aku rauhan häiritsijää lyöden kerta toisensa perään häntä poskelle. Kansaa kerääntyi ympärille ja poliisia vihellettiin. Ennenkuin järjestyksen valvoja saapui, kuiskasi Anni Akun korvaan:

-- Varo itseäsi! -- Aku laski heti uhrinsa. Anni ei käsittänyt, miksi hänen sanansa niin äkkiä Akuun vaikuttivat. -- Ehkä sentään Aku hänestä piti. -- Nyt hän taas liverteli. Mutta Liinan portilla hänen lyhyt ilonsa sammui.

Unohtaen kaiken kysyi Aku:

-- Kirjoititko? -- sellaisella katseella silmäillen Liinaa, ettei Anni enää voinut olla epätietoinen. Liina nyökäytti vastaukseksi päätään, ja se nyökkäys selitti kaiken.

Liinasta erottua kysyi Anni:

-- Mitä te kirjoittelette? --

-- Emmehän me -- --

-- Pysy erossa Liinasta, hän on toisen muija! ärjäsi Anni nykäisten Akua hihasta. Aku kiskaisi itsensä irti, kääntyi pois ja jätti hänet yksin kotiinsa kulkemaan.

Anni puri hammastaan kiivaasti astuessaan. Huonetoveri oli jo nukkunut ja Anni riisuutui nopeasti tuntien väsymystä. Sydän oli kuitenkin liian täynnä; uni ei armahtanut tuskaista. Hän heittelehti kuumalla vuoteellaan jupisten: -- Hyvä Jumala, ota pois tämä tuska, tee minut vaikka kerjäläiseksi, vaan anna sydämelleni lepoa! -- Rintaa ahdisti; piti likistää hampaat yhteen ja nyrkit kokoon, ettei raju nyyhkytys herättäisi huonetoveria. Aamun valjetessa täytyi hänen alottaa päivätyö raskaalla päällä ja kuumeen ruumiissa polttaessa. Päivällä ei hän saanut tilojaan missään. Kun työ viimeinkin oli päättynyt, riensi hän, vaatteet muutettuaan, Liinan luo.

-- Sinä olet unohtanut Paavon, et puhu hänestä koskaan. Jos minulla olisi mies ja lisäksi sellainen kuin Paavo, en ikinä suostuisi elämään erilläni hänestä, -- puhui Anni ärtyisellä äänellä Liinan ommellessa koneella. Koneen kolina teki sanat kahta kovemmiksi ja Liina tunsi kylmiä väreitä ruumiissansa.

-- Kai hän on ensin unohtanut minut, koska hän jätti. Vai pitäisikö minun juosta hänen jälessään?

-- Muutamat näyttävät tykkänään unohtavan, mikä naineelle sopii, -- jatkoi Anni polttavin katsein.

-- Mitä sinä oikein tarkoitat? -- kysyi Liina, pysäyttäen koneensa.

-- Kyllähän sinä sen itsekin tiedät! -- huudahti Anni ilkkuen.

-- Epäiletkö sinä jotakin Akun ja minun välillä tapahtuneen? Älä pelkää. --

-- Sinä olet aivan pikeentynyt häneen, näkeehän sen jo kaukaa. Ja miehet ne ovat kyllä valmiit, missä vaan saaliin tapaavat. Olethan sinä hieno ja hempeä, oikea miesten silmänruoka. Ethän sinä tahdo viekotella ja kuitenkin muikistelet suutasi ja paistat särkiä! --

-- Ja teen toiset mustasukkaisiksi! -- huudahti Liina kiihtyneenä.

-- Mustasukkaiseksi! -- huusi Anni hypäten ylös tuoliltaan. -- Oho, kaikille lampaille kanssa tässä kannattaisi olla mustasukkainen. Sinä menit naimisiin kuin nauta tappolavalle, puoleksi peloissasi ja uteliaana. Nyt tuulahtaakin vihreän niityn tuoksu nenääsi ja sinä rimpuilet köydessäsi. Rimpuile sinä vaan! -- Anni nauroi ja itki raivoissaan raakojen sanojensa kiihdyttämänä. Intohimo oli murtanut sen rajan, joka puolisivistynyttä suojaa raakuudelta.

Liinan polttava katse ja tavaton kalpeus todisti sanojen sattuneen.

-- Koska minä olen lammas ja nauta, niin kuinka sinun sopii etsiä minun seuraani? sanoi hän kuivasti.

Anni taisteli itkuaan vastaan. Tuolin selkään nojaten hänen voimakas vartalonsa nytkähteli tuskan vallassa. Liinan suuttumus haihtui tätä katsellessa ja hän läheni ystäväänsä lohduttaakseen häntä. Samassa Anni hyppäsi ylös uhkaavana.

-- Minä kirjoitan Paavolle, että hän kerrankin tulee kotiin hoitamaan muijaansa. --

-- Koska ei muija osaa hoitaa itseään, vai miten? Etkö jo kylliksi ole haukkunut minua lampaaksi ja naudaksi. Kirjoita Paavolle, kirjoita! Mutta sen sinulle sanon: et sinä sillä Akua saa, et, et! -- Liina oli suunniltaan. Annin uhkaus herätti hänessä rajun katkeruuden.

-- Kas, kuinka oletkin varma. Ehkä sinä oletkin jo Akun rak -- --

-- Mene ulos minun huoneestani! -- huusi Liina vihasta liekehtivin silmin.

-- Menen, en ikinä tahdo olla sinun likaisen pelisi todistajana. Naimisiin osasit mennä, eikä sekään sinulle riittänyt, tarvitset vielä sivumiehiä! --

-- Vaiti! -- huusi Liina särkyneellä äänellä, lyöden Annia vasten suuta.

Anni, ollen voimakkaampi ja tanakka, tarttui toisella kädellään Liinan ranteisiin ja toisella hän repäsi alas hänen raskaan nutturansa ja löi tukasta kiinni pitäen kilpailijaansa kasvoihin.

-- Paavo saa tietää, kyllä minä teidät! Tulkoonhan Aku -- -- --

Ovi lensi auki. Aku seisoi kuin kivettynyt Annin edessä otsasuonet sinisinä.

-- Sinä, sinä...! -- änkytti Aku. Hän oli tukehtumaisillaan, jaksoi tuskin pidättää kätensä koskettamasta naiseen.

-- Kyllä, kyllä minä menen, -- huohotti Anni kohottaen kätensä suojakseen ja perääntyen ovelle, jonne Akun katse seurasi häntä, kunnes ovi sulkeutui.

Liina itki rajusti painaen tulipunaiset kasvonsa vuoteensa vaatteisiin. Suuri, vaalea tukka aaltoili kuin auringonpaiste hänen hennon vartalonsa verhona.

Aku seisoi avuttomana keskellä lattiaa tajuamatta miten auttaisi Liinaa. Kiihkeän halun valtaamana saada koskettaa tuota vaaleata tukkaa, horjahti hän vastoin tahtoansa pari askelta itkevää kohti; mutta Liina hypähti ylös huudahtaen:

-- Älä koske minuun! --

-- En, enhän minä -- -- Pelkäätkö sinä? Katsos, menenhän minä jo, -- puhui Aku kuin lapselle.

-- Pelkään, olenhan minä toisen vaimo! -- Heidän katseensa yhtyivät, mutta Aku näki vaan Annin herättämän tuskan ja häpeän rakastettunsa kasvoilla, riuhtasi itsensä irti lumouksesta, syöksyi ulos, juosten kadulle häpeissään kuin ruoskittu. Jos Aku olisi hetken viivähtänyt, olisi Liina heittäytynyt hänen syliinsä. Nyt hän seisoi kuin kivettynyt keskellä lattiaa, kuuli kuistinoven kolahduksen ja lapsen itkua toisesta huoneesta. Ajatukset seurasivat Akua, joka astui katua pitkin, hattu syvälle painettuna, hartiat luuhistuneina, ryhdittömänä.

-- Vaikka koko maailma huutaisi, minä saan hänet kuitenkin, -- kuiskasi Liina voitonilosta värähtäen kesken masentavaa tuskaansa; mutta samassa outo kauhu kuiskasi: -- Näinköhän äitinikin tunsi? -- Häpeän puna nousi uudestaan poskille ja kädet tarttuivat kiireisesti avonaiseen tukkaan. Hän palmikoitsi sen katsellen samalla Paavon kuvaa seinällä. Syvä huokaus puristautui rinnasta. Se oli voimattoman avunhuuto.

-- Tämä oli edeltäpäin määrättyä, näin täytyi käydä -- ajatteli hän. -- Minkä hän Paavolle voi? Ellei hän hyvällä anna eroa, ei pakkokaan auta. Takaisin tuodaan vaikka poliisin voimalla. --

Väsyneenä oudosta mielenliikutuksesta, meni hän aikaiseen levolle. Ensi kerran ajatteli hän leppeästi äitiään tuntien kumminkin kammovaa ahdistusta verratessaan omaa mahdollista tulevaisuutta äitinsä kohtaloihin. -- Ei niin, ei niin, -- jupisi hän silloin ehdottomasti. -- Ennen elän Paavonkin vaimona. Heikko olen kuitenkin, heikko! --

Etuhuoneessa joku kolisteli ja hetken kuluttua hapuiltiin hänen oveaan.

-- Kuka siellä? --

-- Minä, Paavo, avaa! --

II.

Neljä vuotta oli kulunut. Liinaa ja Paavoa oli kova onni seurannut ja pakottanut heidät muuttamaan kaupungin äärimmäiseen kolkkaan.

Marraskuun hämärässä illassa juoksivat rääsyiset poikavekareet kapealla, kuoppaisella kadulla huutaen ja tapellen, jotta loka räiski kahden puolen. Ohikulkevat toruivat, väsyneinä pujotellen ränstyneitten kallistelevien rakennusten välillä, kuin haamut yön hämärässä. Näitä kurjia katuja kulki Liinakin, kiireisesti astuen ja kantaen maitokannua, leipää ja suolakalaa, jotka oli työstä tullessaan ostanut. Hän suuntasi kulkunsa erästä piharakennusta kohti, jonka portaita kattoi ränstynyt lautakoppi. Pimeään keittiöön, joka oli kaikkien rakennuksessa asuvien yhteinen, kuului väsyneen lapsen itkua ja miehen yskimistä.

-- Erkki, kultaseni, älä itke, äiti tulee jo! Aino, missä sinä olet? -- Kukaan ei vastannut. Pikku Erkki huusi, eikä mies voinut yskältään puhua. Liina juoksi naapurinsa suutarin kamarista tulta lainaamaan ja sieltä hän löysi Ainonsakin. Arkulle asetettuna valaisi himmeä lamppu köyhää huonetta. Poissa oli Liinan upea piironki peilinensä, ompelukone ja muhkea sänky. Sijaan oli saatu kömpelö perhesänky rääsyineen ja matkakirstu. Köyhyyden haju oli huoneessa pistävän kitkerä.

Pikku Erkki istui isänsä takana sängyssä itkien, jotta kyyneleet valuivat pitkin kalpeita poskia ja laihat kädet kurkottivat äitiä kohti. Silmät seurasivat äidin liikkeitä ja nyyhkytykset nytkäyttelivät pientä ruumista. Lastansa avuttomampana makasi Paavo sängyssä, hänkin katseillaan seuraten vaimoansa. Aino, äitinsä kuva, sinisilmäinen, pyöreä tytöntyllerö, unohti kaiken nähdessään maidon, leivän ja silakat arkunkannella. Molemmin käsin hän tarttui leipään, nakersi sen syrjää kun hiiri terävillä hampaillaan, puraisi silakan selkään ja ryyppäsi maitoa kannusta palan painimeksi.

-- Voitko syödä, Paavo? sairas ravisti päätään.

Pikku Erkki sai hetken keikkua äidin käsivarrella askareita tehdessä, juotettiin maidolla, pistettiin leivänpala käteen ja kiedottiin uudestaan isän taakse sänkyyn.

-- Nyt menen pesutupaan. Sieltä pilkoittivat valkeat; pyydän hiukan lämmintä vettä vaatteilleni, -- sanoi Liina, keräten mytyn vaatteita kainaloonsa. Hän auttoi vielä Ainon sängyn jalkapäähän, missä tytön tila oli, ja lähti pesutupaan.

Siellä akat liikkuivat kuin haamut sakeassa höyryssä. Lempeällä hiljaisuudellaan oli Liina voittanut naapuriensa suosion, joten he mielellään auttoivat häntä kun niin sopi.

-- Tuohan tänne myttysi niin hierotaan yksin väin, -- sanoi Pärmäskä.

-- Kyllähän minä ne itsekin -- -- taitaa tulla vaivaa -- -- olette väsyneitä jo itsekin, -- eitti Liina.

-- Ei ne kenenkään selkää katkaise. Itse taidat olla hyvinkin väsynyt. Annas elättää neljä henkeä vaimo-ihmisen tällaisena aikana, -- sanoi suutarin vaimo.

-- Eihän heissä suurta elättämistä ole. Paavo ei niin palaakaan ole syönyt moneen päivään. Lapset vähän kuluttavat, -- puhui Liina jakaessaan vaatteet akoille.

-- Voi, voi sentään, Liina, kun minä muistan sinut neljä vuotta sitten, kuinka korea olit; ja miten nyt saat laahustaa yöt ja päivät. --

-- Siitä on niin pitkä aika. Olen melkein unohtanut entiset olemiset. Enhän minä jouda ajattelemaan tyttöaikaista elämääni. --

-- Voi mun päiviäni, vai pitkä aika, neljä vuotta; vastahan sinulla on nenänpää, eikä ijänpää. Paljon on vielä edessäsi ja tällaistahan se on köyhän ihmisen elämä: yhtämittaista raatamista, väliin yön ja päivän kanssa. Toisinaan istu laiskana ja odota nälkäisellä vatsalla, mistä taas rahanpennin leiväksesi irti saisit. Vielähän sinun kelpaa kun on tehdas turvanasi ja vakinaista tuloa, -- lohdutteli Pärmäskä.

-- Eikä Paavokaan kauvaa elä, -- sanoi suutarin vaimo.

-- Jestas sentään, enhän minä häntä kuolemaan toivo! -- huudahti Liina, vastenmielisyydestä hätkähtäen kuvaillessaan Paavoa ruumiina.

-- Ei suinkaan siinä parantumisenkaan toivoa ole. Se mies kanssa on koettanut omasta ja muittenkin puolesta ja huonosti vaan kävi. Putosiko se siellä Helsingissä, vai mistä se verta alkoi sylkeä? -- kysyi Pärmäskä.

-- Putosi telineiltä. Ensin ei mitään tuntenut, eikä hoksannut tapaturma-apua aikanaan vaatia, tuli kotiin sieltä ja oli hiljainen, ei ollenkaan kuin ennen. Minun kävi kovin sääli ja kysyin usein, mikä häntä vaivasi. Hän jaksoi kuitenkin kolme ensimäistä vuotta maalailla; vasta tänä vuonna tuli turva sänkyyn. --

-- Se on ollut riuska mies, sanonut suoraan herroille asiat ja kyllähän sen ymmärtää mikä siitä seuraa. Milläs köyhä oikeutta hankkii? -- puhui Pärmäskä ojentaen pestyt vaatteet Liinalle.

Akat kahlasivat likomärkinä pihan poikki ja Liina kiipesi vinttiin vaatteitaan kuivuulle hajoittamaan. Jokainen askel oli kuin piiskanlyönti hänen heikolle selälleen. Alas tullessa pilkoitti valo hänen huoneensa ovenraosta. Se oli suuri helpotus pimeässä jännitetylle katseelle; mutta Liina huokasi: -- palaa suotta lasten maatessa! --

Ovea avatessa sattui hänen katseensa Paavon luiseen leukaan ja nenään. -- Kuinka teräväksi nenä olikin muuttunut ja harmaaksi, silmät vaipuivat kuoppiinsa ja siristivät oudosti luomiensa alta. --

-- Paavo, -- huudahti Liina säikähtyneenä.

-- Liina, -- kuiskasi sairas hapuillen kädellään peitteen päällä. Liina pani korvansa sairaan huulien eteen, pujotti kylmästä kangistuneen kätensä sairaan luiseen kouraan ja kuunteli heikkoa ääntä.

-- Jäät leskeksi; älä jätä lapsia -- -- lapsia. -- Ääni hävisi korinaan ja silmät avautuivat. -- Lupaa, älä jätä! -- sanoi hän nyt ääneensä.

Liina yritti irroittaa kättään, mutta sairaan sormet puristuivat lujasti kuin rautakoura hänen ranteensa ympärille. Vielä sanoi kuoleva selvästi: -- Aino, Aino, palellut tyttöseni! -- Sitten purskui verta suusta ja sieramista tukehuttaen kauan kärsineen. Liina auttoi kuolevaa mukavaan asentoon vasemmalla kädellään ja sulki hänen silmänsä yritettyään irroittaa käsivarttaan. Mutta joka kerta kun hän nykäisi rannettaan nytkähti kuolleen koko ruumis. Liinaa alkoi kammottaa ja hätäisenä hän yritti irroittaa noita kangistuvia sormia ranteestaan, lukien samalla rukouksia muististaan, tajuamatta omia sanojaan.

-- Äiti, minä joitin! -- huusi Aino itkuisella äänellä ja herätti Erkin. Molemmat lapset yltyivät ja Liina taisteli päästäkseen irti kuolleen kammottavasta kättelystä.

-- Lapset, odottakaa, -- puhui hän hätäisesti ja taivutteli yksitellen sormet irti ranteestaan. Vapaaksi päästyään juoksi hän suoraa päätä naapurinsa suutarin ovelle huutaen: