Part 7

Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.

Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettä itkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolisetkin kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja hirsilautalla.

Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet huudahtamaan ihastuneena:

-- Katsos!

-- Mitä niin?

-- Laivoja!

Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa pullollaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.

-- Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja tänne äytäröimään, lisäsi hän.

Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi täältäkin asti eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään nosti raatihuoneen torninvartija samallaisen pitkähköön salkoon tornilakan ylle.

-- Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.

He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja sitten pitkin joenvartta vastaan. Linnaa kohden kaikki riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja sitten vasta saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.

Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin. Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.

Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.

Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.

Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi vastassa hänellekin selittämässä, ett'ei laivasta saanut viedä pois mitään, ennenkun linnanvouti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.

-- Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.

-- Mitä siinä sitten on?

Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:

-- Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.

Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan lievettä ja virkahti:

-- Pyhä madonna!

Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.

Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.

* * * * *

Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä. Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.

Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat, libri sententiarum sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.

Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja, fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postilla perpetuae", joka sisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan veljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.

Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholvien kuvittamiseen mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua korituolia, piispantuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.

Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen. Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että ehtisi hankkia herran pyhäkköön uuden alttarikaapin ja kuorituolin...

Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies, joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.

-- Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.

-- Oli.

-- Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta...?

-- Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.

-- No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti tilauksia kyselemään?

-- Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.

-- Oh, väkeä kuin helluntain hengenvuodatuksessa! virkahti vanha piispa silmät hymystä sirrallaan.

-- Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.

Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti, vaikka sitä tuskin huomasi.

Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.

Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.

Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.

-- Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.

-- Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.

-- Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin nähden.

-- Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee --

-- Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.

-- Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä on se julkinen pahennus.

-- Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin kirkkoäidin omaa nakerra.

-- Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat niin koko seurakunnan silmien alla!

-- Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan... julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!

-- Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.

Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:

-- Toivon teidän muistavan asemanne!

Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu "piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava hänen käskyjään".

-- Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin sydämmenasioissa ohjatkoon!

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.

Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella notkeudella.

Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen älykkäästä silmänurkastaan.

Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä puunleikkausliikkeen -- samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista kisälliä ja kymmeniä oppilaita.

-- Mitä teillä sitten tehdään?

-- Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen -- olen tuonut yhden madonnan näytteeksikin -- ja...

-- Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.

-- Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme, niin että... Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja, krusifiksejä, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja --

-- Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.

-- No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.

Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti vinoon.

-- Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja kattoholveihin.

Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.

-- Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle monitaituruudelle? kysäisi piispa.

-- Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksiakin suorittelevat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.

-- Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan asentoon. -- Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista --

-- Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.

-- Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne --

-- Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.

-- Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.

-- Hetikö?

-- Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.

Loistelias kesti purasi huultaan, mutta teki sitten aivan koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.

* * * * *

Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen. Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui jalustallaan pöydällä kynttilän valaisemana.

Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi, voittaa heidät puolelleen.

-- Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!

-- Senkin ilo! murisi ukko partaansa.

Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys: "mille se nauraa"? -- niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivottimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut...

Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä porvaristytön virnakkeita.

Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ett'ei pitänyt tällaista madonnaa vaarallisena.

Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy silmäkulmassaan.

-- Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?

-- Onhan se... naurahti ukko. -- Onko se sorvattu, vai...? kysäisi hän kestiin kääntyen.

-- Hm, nähkääs, alkoi kesti, -- uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. --

--- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. -- Mitä kuvan kasvoissa liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.

-- Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.

Kesti puraisi alahuultaan ja nieli harminsa.

-- Sorvipenkin todellisuutta -- niinpä niin, toisti piispa ja nyökäytti päätään suosikilleen.

(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)

PYHÄN BIRGITAN SUOMESSA TEKEMIÄ IHMEITÄ.

_Kokemäen kirkkoherra Olavi saa menettämänsä näön rukoilemalla Pyhää Birgittaa_.

"Herra Olavi, Kokemäen seurakunnan kirkkoherra Turun hiippakunnasta menetti onnettoman tapaturman kautta näkönsä kolmeksi vuodeksi ja lupasi saadakseen takaisin näkönsä kolme kertaa matkustaa rukoillen jumalan palvelijattaren Brigitta herrattaren luostariin. Hän sai heti näkönsä selkeänä jälleen ja täytti nöyrästi ensimäisen lupauksensa pyhän Pietarin vangitsemisen päivänä. Tämän todistaa Kristuksessa kunnioitettava isä ja herra Johannes, Turun piispa, joka kertoi tämän ihmeen synodissa pappiensa läsnäollessa, sekä kunnioitettavat herrat herra Ditmalus ja herra Jacobus, sikäläiset tuomioherrat ja monet muut."

_Kaatuvatautinen nainen Pietarsaaren seurakunnasta ja sokea mies paranevat rukoilemalla Pyhää Birgittaa_.

"Kristiina, Mikaelin vaimo Pietarsaaren seurakunnasta Turun hiippakunnasta, tällä seudulla asuvien kristittyjen äärimmäisiltä rajoilta, kärsi 3 vuotta sangen ankaria sisällisiä tuskia, niin että hän usein kaatui maahan ja luuli samana hetkenä kuolevansa. Tehtyään useille pyhimyksille lupauksia, jotta siten saisi tuskaansa lievitystä ja kun niistä ei mitään tulosta ollut, hän vihdoin rukoili avukseen meidän kunnioitettavaa herratartamme Birgittaa, luvaten kerran vuodessa käydä Vadstenassa, jos hän hänen ansioittensa perusteella paranisi. Muutaman päivän kuluttua hän sai täyden avun ja tullen meidän luoksemme kertoi kiittäen asian näin tapahtuneen. Häntä seurasi hänen miehensä ja toinen nimeltä Silvester, edellämainitusta kylästä, jotka yhtäpitävästi hänen kanssansa nämä asiat todistivat. Sama Silvester sanoi olleensa sokeana 3 vuotta ja saaneensa näkönsä, sittenkun hänkin oli Jumalan palvelijattarelle luvannut tehdä pyhiinvaellusmatkan, minkä keskenään yhtäpitävästi todistivat edellämainittu Mikael ja hänen vaimonsa, edellämainittu Kristiina."

_Sydänmaalle eksynyt tyttö tulee vahingotta takaisin Pyhän Birgitan avulla_.

"Helena, Laurentius Torisson'in seitsenvuotinen tytär Karlabyn kylästä Pietarsaaren kunnasta Turun hiippakunnasta, meni toisena arkipäivänä Eerikinjuhlan jälkeen kotikylänsä ympärillä olevaan sangen synkkään sydänmaahan, jossa hän ilman ruokaa sinne ja tänne juoksennellen harhaili kymmenen päivää raivoisain petojen, karhujen, susien ja monenlaisten matelijain seurassa, jollaisia siellä sangen suurin joukoin asustaa, ja makasi yöt niiden vieressä. Isä etsi häntä suuren naapurijoukon kanssa ja kun ei löytänyt, herkesi vihdoin väsyneenä tyhjästä ja turhasta vaivasta. Muutamia päiviä tämän jälkeen hän lupasi tehdä pyhiinvaellusmatkan sanotun tyttären puolesta, jos voisi löytää hänet elävänä. Ja seuraavana päivänä, joka oli seuraavan viikon neljäs arki, tyttö itse löysi erämaassa lehmän, joka kulki erillään laumasta ja seuraten sitä palasi hän kymmenentenä päivänä poistumisensa jälkeen isänsä taloon. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hän voi elää niin kauan ruuatta, vastasi hän, ett'ei hän niinä päivinä ollut tuntenut nälkää, ennenkun läheni kylää. Oi kunnioitettava herratar, vaaranalaisten tosi turva, jo olen todellisen esimerkin kautta nähnyt, että sinun todella sääliväinen sydän, koska sinä, tietäen etukäteen, että sinua rukoiltaisiin, jo ennen kuin sinun apuasi anottiin, suojelit hentoa tyttöä joutumasta petojen saaliiksi tahi nääntymästä nälkään! Tämä mies tuli tyttärensä ja suuren naapurijoukon seurassa Vadstenaan 16 päivänä elokuuta ja vakavasti vannoen kertoi meille nämä asiat, joiden todistajina olivat hänen naapurinsa, nimittäin Bero Slukir Lamershamby'n kylästä, Summepate Asumundaby'n kylästä, Veroleon Lappalax'in kylästä samasta hiippakunnasta ja pitäjästä."

(Reinh. Hausen: Finlands Medeltidsurkunder I.)

KIRKONKIROUS.

Mahtavana, upeaan brabantilaiseen kärpännahalla päärmättyyn pitkään kauhtanaan puettuna astui Viipurin linnan kivisaleista urhea ja kiivas linnanherra Sune Haakoninpoika Stålarm. Portaiden juurella odotti häntä joukko sotilaita, jotka nähdessään herransa tulevan jakaantuivat niin, että osa läksi kulkemaan hänen edellään, osa seurasi häntä. Linnanherran jälestä tuli hänen puolisonsa, joka kuului mahtavaan Bjelke sukuun, ja pieni poika seurasi häntä kantaen hänen pitkää laahustintaan. Paksua punaista kangasta oli armollisen rouvan puku ja nahalla se oli päärmätty. Suojatakseen itseään syksyn koleahkoa ilmaa vastaan oli hän hartioilleen heittänyt harmaan viitan, joka kokonaan oli näädän nahalla vuoritettu. Linnan herraa oli seurannut osa sotureita, mutta osa oli vielä jälellä ja nämä asettuivat kulkemaan armollisen rouvan edelle ja jälkeen.

Hitaasti ja arvokkaasti astuivat he eteenpäin ja linnanrouva koetti vältellä kaikkia niitä kohtia, mihin yöllä satanut vesi oli pysähtynyt. Pienoinen kaupunki, joka osaksi oli kivestä osaksi puusta rakennettu, oli muodostunut linnan muurien suojaan. Sen läpi pujotteli kuja, jota myöten päästiin lauttasillalle, mikä yhdisti linnoituksen salmen toisella puolella olevaan kaupunginosaan.

Tultuaan linnan muurin aukosta lauttasillan suulle, pysähtyi linnanrouva odottamaan siksi, kunnes puolisonsa joukkoineen oli päässyt salmen toiselle puolelle, sillä soturien raskaasti astuessa saattoi helposti sillan hirsien välistä roiskua vettä hänen hienolle puvulleen. Jo oli joukko toisen rannan saavuttanut, kun linnanrouva viittasi sotureita astumaan edeltä, odotti, kunnes he olivat päässeet jonkun matkaa, viittasi takanaan olevia viipymään ja läksi kahden saattopoikansa kanssa astumaan siltaa pitkin, tarkkaan katsellen, ett'eivät vain hänen hienot kangaskenkänsä kastuisi. Vasta sitten kun hän oli päässyt toiselle puolelle, riensivät jälkeen jääneet soturit juoksujalkaa peitsineen ja kilpineen hänen jälestään, veden pursutessa hirsien välistä korkealle ilmaan, ja kimallellessa syysauringon valossa. Sotilaitten jälestä kiiruhti linnan väestö, joka vartijoittensa astuessa ohitse oli avopäin seisonut liikkumattomana paikallaan.

Salmen toisella puolella oli kaupungin suojaksi rakennettu paaluaitaus, jossa olevasta portista kaikki astuivat sisään ja astelivat loivasti nousevaa mäkeä ylös kirkkoa kohden.

Puinen oli Viipurin kirkko, pieni ja vielä arvoton, vaikkakin linnanherrat kukin vuorostaan olivat sen loistoa lisätäkseen lahjoittaneet sille hopeisia ja kullattuja alttariesineitä ja tuottaneet ulkomailta kalliita kankaita, joista pappien alttaripuvut olivat valmistetut.