Part 6

Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme rientäen pois ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotista Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.

Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita vain oli kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan tielle lyyhistyneet.

Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat paenneet, paenneet!

Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!

Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin, musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, ett'en saa tulla hänen luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ett'ei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.

Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin kädestä taluttaen. Silloin yht'äkkiä heittää hän pojan käden irti, näen, miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi; niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten poikani, elämäni toivo, ammattini jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.

Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että hän tuli jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivänrinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan, ja nukuin.

En tiedä, kuinka kauvan nukuin, ennenkun heräsin lasten itkuun. Nälkäänsä valittivat surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi päähäni tuuman, jätin heidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle suolle ja poimin sieltä karpaloita. Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Tyttö nukkui sylissäni, ja poika marri jälestä unisena uikutellen.

Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista, kuulimme, kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin ett'eivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, kuinka autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.

Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani -- ja Kerttu -- en edes tiedä paikan nimeä -- mihin -- mihin he nyykistyivät. --

Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa.

(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)

SÄÄKSMÄKELÄISTEN PANNAANJULISTUS.

Sääksmäen kirkossa ja kirkkomäellä oli eräänä pyhäaamuna v. 1340 suuri väentungos. Kansaa kokoontui jumalanpalvelukseen, mutta helposti voitiin huomata, että joku erinomainen asia jännitti mieliä. Pitäjäläiset olivat jo kauvan olleet riidassa kirkkoherransa, mahtavan Henricus Hartmannin kanssa, ja eripuraisuus oli lopulta mennyt niin pitkälle, että useat kylät olivat kieltäytyneet maksamasta hänen vaatimiansa kymmenyksiä. Turhaan oli kirkkoherra silloin kieltänyt heiltä kirkkoonpääsön ja sakramenttien nauttimisen. Molemmin puolin oli käännytty valituksilla ensin Turun piispan, ja sitten hänen päämiehensä Upsalan arkkipiispan puoleen. Käydessään Suomen hiippakuntaa tarkastamassa oli sentähden arkkipiispa Pietari lähettänyt kaniikin Tuomas Johanniksen Hämeeseen Sääksmäelle, jonne ei oma matkansa ulottunut, asiata tutkimaan, uskoen hänelle siinä täyden arkkipiispa-vallan. Tämä oli kutsuttanut uppiniskaiset pitäjäläiset eteensä ja julistanut heidät velvollisiksi riidanalaisten kymmenysten maksuun, sekä määrännyt melkoisen sakon kultakin viikolta, minkä he pysyivät uppiniskaisuudessaan. Mutta vastahakoiset eivät sittenkään taipuneet, vaan sanoivat valituksilla turvautuvansa kirkon ylimäiseen paimeneen; näin oli asian ratkaisu lopulta tullut itse paaville, joka siihen aikaan asui Avignonissa. Odotettiin nyt saatavan vastaus näihin valituksiin. Pitäjään oli levinnyt huhu, että muutama päivä sitten oli pappilaan saapunut sanansaattaja, tuoden mukanaan ison tarkasti säilytetyn pärmäkirjeen suurine sinettikoteloineen. Mutta mitä tämä kirje sisälsi, ja kumpiko, kirkkoherra vai hänen riitaveljensä, oli päässyt voitolle, sitä ei tiedetty. Sentähden väki nyt messuajan tullessa tunkeili Sääksmäen kirkossa, ja kirkkomäelläkin liikkui sankasti joukkoa, jossa myöskin nähtiin vastarinnan päämiehet Rapolan Mattias ja Kuningas, Voipalan Kallas ja Asikka Hahtisenpoika.

Vihdoin saapui myöskin itse kirkkoherra Henricus Hartmanni täydessä virkapuvussa, kahden nuoren pappismiehen, apulaistensa, seuraamana. Kaikkien huomio kääntyi häneen, ja hiljainen odotuksen humina kuului väkijoukosta. Kädessään piti hän pärmäkirjettä riippuvine sinetteineen. Hän astui suoraan alttarin luo, kumartui pari kertaa siinä olevain pyhäkuvien eteen ja teki ristinmerkin. Sen jälkeen hän juhlallisena kääntyi kansan puoleen ja lausui lujalla äänellä: -- "Esimieheni Upsalan kunnianarvoinen arkkipiispa on minulle lähettänyt Rooman pyhän isän ratkaisun ja tuomion siinä riidassa, jonka osa tämän seurakunnan asukkaista on nostanut minua ja kirkon oikeuksia vastaan. Kuulkaa mitä pyhä isä sanoo:

'Benedictus piispa, Jumalan palvelijain palvelija, lausuu rakkaalle pojalleen Upsalan kirkon dekanukselle tervehdyksensä ja apostolisen siunauksensa. Sittenkun meidän rakas poikamme Henricus Hartmanni, Sääksmäen seurakunnan kirkkoherra, Turun hiippakunnassa, on meille näyttänyt, että vanhan, suostutun ja tähän saakka rauhassa noudatetun tavan mukaan Upsalan koko kirkkopiirissä, josta Turku ja sen hiippakunta tiettävästi on osa, pitäjien esimiehet voivat varoittaa pitäjäläisiä, jotka eivät säännöllisesti maksa kirkkokymmenyksiä kirkoillensa ja kirkkoherroillensa, että suorittaisivat mainitut velvolliset kymmenyksensä esimiehillensä; ja jos mainitut pitäjäläiset kirkon lain mukaisesti varoitettuina, että kymmenykset suorittaisivat, laiminlyövät sitä tekemästä soveliaan määrätyn ajan kuluessa, niin voivat kirkkojen esimiehet kieltää heiltä pääsön kirkkoon ja, uppiniskaisuuden kasvaessa, kirkon pyhien sakramenttien nauttimisen, ja jos mainitut pitäjäläiset kolme viikkoa ovat olleet tällaisen kiellon alaisina, ovat he velkapäät kustakin viikosta, kuin ovat uppiniskaisina pysyneet, rangaistukseksi suorittamaan mainituille esimiehille kolme markkaa siellä käypää rahaa, josta kolmas osa tulee edellämainituille esimiehille, toinen kolmas osa kirkkojen rakennukseen ja jälelläoleva kolmas osa jaetaan paikkakunnan papeille; ja koska on näytetty, että tätä kaikkea on julkisesti noudatettu Upsalan kirkkopiirissä ikimuistoisista ajoista asti, ja koska Rapolan Mattias, Rapolan Kuningas, Olli Nevari Rapolasta, Vedenta'an Paavo, Salon Olli, Olli Tiisa Voipalasta, Nikki Varg Voipalasta, Voipalan Kallas, Voipalan Mielenpito, Voipalan Anundi, Voipalan Markku, Hikkalan Hautaputari, Ritvalan Miemo, Ritvalan Suomalainen, Henrikki Hahtisenpoika, Asikka Hahtisenpoika, Juti Hahtisenpoika, Jutikkalan Mielikki, Kantalan Mielunoita, Hirvelän Mielitty, Onkalan Yö, Laivametsän Satatieto ja Haaralan Suomalainen, maallikkoja mainitussa Turun hiippakunnassa ja mainitun Sääksmäen kirkon seurakuntalaisia, muutamista omistamistansa maista ja muusta omaisuudesta, mitä heillä on mainitun Sääksmäen pitäjän rajojen sisällä, eivät ole huolineet mainitulle esimiehellensä Henrikille maksaa velvollisia kirkkokymmenyksiään, -- -- -- Sentähden kumoamme me tällä apostolisella kirjoituksellamme kaikki valitukset mainittuja toimenpiteitä vastaan, niinkuin oikein on, ja käskemme käyttää pyhän kirkon rangaistusvaltaa, että niitä empimättä noudatetaan. Kirjoitettu Avignonissa 16 p. heinäk., kuudentena vuonna meidän paavina ollessa.

Benedictus.'

-- Pyhä isä on lausunut tuomionsa, hän, jolle Kristus on antanut taivaansa avaimet ja valtansa maan päällä. Voi sitä, ken ei alistu hänen ja pyhän kirkon alle! Hänen sijansa taivaassa on tyhjä, hänen nimensä on poistettu elävitten kirjasta. Jumalan armo on häneltä sammuksissa, niinkuin tämän vahakynttilän sammutan. Voi häntä! Kirous on hänen päällänsä.

Kauhu valtasi kansanjoukon tätä kuullessa, ja nähdessä, miten papit sammuttivat vahakynttilät käsissään. Voivotusta ja huutoja kuului. Väki hälveni sekä kirkosta että kirkkomäeltä, ja ne, joita pannanisku oli kohdannut, kiiruhtivat pois ihmisten ilmoilta, kauhistuksella nähden, kuinka muut heitä välttivät ja pitivät kirottuina, ja itsekin kauhistuksella ajatellen sitä tilaa, johon olivat joutuneet.

(Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)

KUVIA PIISPA HEMMINGIN TURUSTA.

Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari, käveli nuoren neidon rinnalla katua alas. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.

Anni, kuvanvuolija Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt, jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämmen kohokuva ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoinaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.

Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse tuomiokirkkoa kohti, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaa ihailevan katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten tunteiden kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo pikkuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elämänilon kaihosta.

Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja, joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan levitettävän hienoa verkapakkaa.

Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni yht'äkkiä huudahti ihastuneena:

-- Kas, piispa tulee kirkkoon!

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun kuusikymmentäviisi vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aitovartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä supistui suu suopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.

Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään, valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin katosivat he porttiholviin.

-- Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin -- mennään mekin kirkkoon!

-- Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä ajatellut --

-- Mitäs me siellä!

-- Tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta!

-- Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa kuulemassa!

-- Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.

-- Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai messun tai saarnaa maalaisille.

-- No mennään sitten.

Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieleen, kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse, ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.

Siinä Unikankarien korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta oli sitä Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohden laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja etelään.

Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja vihmottuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen runkorakennuksen jakoi kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.

Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipodiumin ylitse, häämöitti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta Visbystä opista palattuaan. Tummansiniseen, kultapaarteiseen ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ett'ei kallis piltti pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat täytenään maalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.

Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholvineen; lisäksi vanha "dominus Henricus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.

Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä himmeässä, väräjävässä varjossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen ohimoillaan. Ilmeiseltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.

-- Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt, siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.

Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan. Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille ylennys.

Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi latinankielisen messun.

* * * * *

Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään säteilyyn.

He palasivat kirkkotarhan länsiportista ja pysähtyivät tuokioksi katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta katuvartta reunustivat enimmäkseen varakkaimpien porvarien talot aina suurelle kauppaturulle saakka.

He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu. Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.