Part 5

Kansa, joka väkivalloin oli oven murtanut, arkaili sen auettua. Mutta ensimäisinä olleet astuivat sisään. Ja silloin piispa kalpeni katsellessaan heitä. Monet olivat laatineet suuria ristejä puusta ja niitä he kantoivat selässään. Näillä he olivat kirkon oven murtaneet. Muuan kookas mies, varmaankin se, joka kiivaimmin oli iskenyt, horjui ristiään kantaen ensimäisenä eteenpäin. Kun hän oli muutaman askeleen astunut, pettivät hänen voimansa ja hän vaipui ensin polvilleen ja sitten suulleen maahan, jolloin risti toisella sivuhaarallaan jysähti kirkon kivipermantoon ja sen kumahdus kaikui holvissa. Mutta kukaan ei häntä mennyt auttamaan. Muutamat astuivat hänen ohitsensa, pari hänen ylitsensäkin ja joukko terveitä ja sairaita alkoi liikkua Pyhän Laurin alttaria kohden. Pian ensimäiset laskeutuivat polvilleen ja sitä seurasivat muutkin. Terveet matelivat eteenpäin koko ajan hymisten rukouksia ja sairaat takertuivat heihin ja valittaen pyysivät heiltä apua.

Vavisten katseli piispa alttarilta tätä tummaa hämärässä liikkuvaa joukkoa, joka lainehti hiljaa eteenpäin. Siellä täällä kohosi risti muun joukon yläpuolelle ja kuului kumeaa jysähtelyä, kun kaksi sellaista liikahtaessaan kolahti yhteen. Mutta rauhallisena ja tyynenä seisoi vanha Henricus kädet ristissä alttarin edessä, jolla oli Pyhän Henrikin lipas, ja autuaallinen hymy oli hänen huulillaan. Ja kun kansa oli tullut hänen lähelleen, ojensi hän kätensä tämän joukon yli ja siunasi heitä.

Rautainen aita eroitti Pyhän Laurin kuorin muusta kirkosta, tämän ristikon rautojen läpi monet käsiään ojensivat pyhää lipasta kohti. Ja vanhus kääntyi alttarille päin, otti kauniisti kirjaillun vaatteen käsiinsä, jotta ei paljailla käsillään koskettaisi pyhään esineeseen ja nosti alttarilta lippaan. Ja kun hän jälleen kääntyi kansan puoleen astui hän aivan ristikon luo, ja ojensi lippaan niin, että lähinnä olevat saattoivat sitä suudella. Pääalttarin ristikon takaa piispa tätä katsoi ja tietämättään mitä hän teki hänkin vaipui polvilleen ja löi otsansa kirkon lattiaan.

Polvillaan oli kansa ristikon takana, mutta muuan nuori tyttö oli noussut seisomaan ja piteli käsillään kiinni ristikosta, jotta ei kaatuisi, sillä hänen silmänsä harhailivat ja jalkansa horjuivat ja hänen kasvoillaan ja käsissään oli suuria tummia pilkkuja. Kun lipas tuli hänen kohdalleen, kokosi hän viimeiset voimansa, suuteli sitä. Äkkiä kädet erkaantuivat, hän kirkaisi:

-- Minä olen terve, minä olen terve!

Ja tämän sanottuaan hän kaatui taapäin ja toiset ottivat hänet vastaan ja laskivat lattialle. Ja kaikkien rinnasta pääsi iloinen huudahdus:

-- Ihme! Ihme! Pyhä on tehnyt ihmeen!

Silloin piispa nosti päänsä, kohosi seisaalleen ja katsoi kurotetuin kauloin Pyhän Laurin kuoriin päin. Hänen ja kaniikin katseet yhtyivät ja piispa luki vanhan Henricuksen silmistä suuren ilon.

Piispan teki mieli huutaa, että ihmiset pettivät itseään, ett'ei tässä ollut mitään totta, että tytön huudahdus oli ollut vain viimeinen kuolonkamppailu. Mutta oli aivan kuin jokin voima olisi tukkinut hänen suunsa, hän ei voinut päästää ääntäkään. Hän teki ristinmerkin alttarille päin, polvistui ja hiipi sakastin kautta pois, ihmisten riemuhuutojen soidessa korvissaan.

Päiväksi valkeneva kesäyö verhosi kaupunkia. Piispa ei nähnyt taivaan ihmeellistä kauneutta, ei huomannut ihmisiä, jotka hänen ohitse kulkiessaan paljastivat päänsä ja odottivat hänen siunaustaan. Hän asteli vain eteenpäin tietämättä minne. Kun hän oli päässyt ulkopuolelle kaupunkia, istahti hän eräälle mäen töyrylle. Hän painoi päänsä käsiinsä ja istui kauan mietteissään. Kun hän kasvonsa kohotti, katseli hän luontoa. Kaikki oli kellastunutta ja kuollutta, sillä kesä oli ollut kovin helteinen eikä vettä ollut satanut pitkään aikaan. Aamuilmassa hän tunsi omituista löyhkää. Lähellä oli talo, hän suuntasi sinnepäin katseensa ja näki, miten sen pihalla makasi ruumiita, ja kun hän terästi katsettaan, huomasi hän, miten linnut istuivat niiden kasvoilla ja nokkivat silmiä. Pellolla, jota ei kukaan ollut leikannut, käveli karjaa ja söi tuleentunutta ruista. Hän kuuli erään lehmän surkeasti ammuvan. Sen utareet olivat täynnä, eikä missään ollut lypsäjää.

Silloin piispa nousi paikaltaan, astui eläimen luo ja ottaen piispanhatun päästään alkoi siihen lypsää. Ja lehmä seisoi liikkumatta paikallaan, silloin tällöin vain kääntäen päänsä tuntiessaan oudon lypsäjän.

Ja kantaen lakkiaan, jossa maito hiljaa lainehteli, hän kohtasi tien vieressä kuolevan miehen, joka anoi juotavaa. Ja piispa kumartui hänen puoleensa, nosti kuolevan pään polvensa nojaan ja virvoitti häntä maidolla. Eikä hän sinä hetkenä kuolemaa ja taudin vaaraa pelännyt.

Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun hän taas palasi tuomiokirkkoon ja astui sakastin kautta sisään. Kirkko oli tyhjä. Permannolla vain virui joukko ruumiita, joita muuan mies, jolla oli kasvojen edessä peite ja käsissään nahkakintaat, kuletti kirkosta pois iskien heihin pitkän kepin päässä olevalla koukulla ja laahaten ne sitten ovesta ulos.

Mutta pyhän Laurin kuorissa oli alttarin edessä vanha kaniikki polvillaan rukoukseen vaipuneena. Piispa astui hiljaa kuoria kohden, avasi ristikon ja polvistui vanhuksen viereen.

-- Herra, Herra, sanoi hän kohottaen kasvonsa taivasta kohden, olet opettanut minut ymmärtämään, kuinka vähän ihmistä hyödyttää ruumiinsa säilyttäminen, jos hän menettää sielunsa.

Jalmari Finne.

KAKSI MADONNAA.

Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen käkkyrä.

Olivat jo kumarasillaan ukon hartiat, mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia housuja vasten. Tiuhaan pistättivät syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettivät nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.

... Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan, lahja- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden nimeä niin pätevänä... ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista lie ollutkaan yhtä likeinen... hänhän kuului melkein hengellisiin, ja asuikin niin lähellä...

Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhimyksen sielunpäivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa -- nämä kotikielet hänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen -- mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa valennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.

Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.

Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla nimi: "Conradus Pictor", joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän säteissä. Itse hän oli sen maalannut; ristimänimensä jälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan papereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia, jos ehti ja haluttiin.

Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään himmeän tunnehäivähdyksen, joka yht'äkkiä kohotti hänen tuiman totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta, jolloin vielä oli päivänpaistetta hänenkin elämässään.

Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää kaappineitsyttä tiedustamaan.

Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin sivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki järjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi tytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan, Konradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua vapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, hänen apulaisensa Anu siveli viimeistä rusopunaa neitsytäidin huulille ja hänen tyttärensä Anni näytti heille molemmille valkeaa.

-- Mitäs lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten vahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.

-- Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille tulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maanmies nahoistaan ja turkiksistaan.

-- He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unohti vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. -- Saksat ne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken, tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.

-- Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin silmin leikkotukkansa alta.

-- No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia kissoja.

-- Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.

-- Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää kestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.

-- Kieltääkö?

-- Syysmaariaan päättyi heidän kauppalupansa.

-- No mitenkäs he sitten --?

-- Viis he Maunu Liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on sääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen asti he täällä äytäröivät.

-- Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies tuohtuneena.

-- Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät vielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin tänne koijineen.

-- Mutta eikö esivalta --?

-- Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta kuningaskruunua myöten!

-- Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?

-- Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään! Rauhattomuudessaan heittelivät Maunu Liehakkoa ja hänen molempia poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään ja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä kuningashuonetta kukistamaan.

-- Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?

-- Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat avosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa. Täällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa sai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas lähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä, mutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin loppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat parastaan ja itse piispa vanhuskin taipui --

-- Piispakin!

-- Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin --

-- Ja antoi kyytiä meille saloneläjille, jos niskuroimme kirkon kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään... onhan kuningas ottanut piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat veronahkansa, kertoi Junu lautamies.

-- Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä kesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään pisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja heidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin. Piispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen päänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika, tämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se lautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti, Elavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä istui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan Henrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama... mutta kukapa häntä kaivanneekaan!

Lautamies nyökytteli vain päätään.

-- Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäisi aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää puolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi tyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu meikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkään tirisee!

Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin, synkkiin mietteihin.

Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut puhettakaan:

-- Sitä kuvaa minä -- (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä lestistään!

Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.

-- Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, joll'ei näkisi! Kyllä on korea, on vain...

Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen, oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.

-- Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka aulistellen.

-- Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä. Mutta -- mikä pulikka sillä on tuossa edessään?

-- Missä?

-- Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin kainaloon.

Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen hämmennyksiinsä.

-- Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.

-- Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten tyhmyyttään. -- Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!

Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja, joilla oli niin ihmeen elävä ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri tämä surunsävy antoi ruusuhuulten säteilevälle hymylle niin kotoisen keväthehkun, että se sattui salon ukonkin sisimpään sydämmeen.

Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti vanhan lautamiehen mielen niin, että hän päätti korjata äskeisen tyhmyytensä ja osoittaa hänkin olevansa asioista vähän perillä.

-- Mille se nauraa? kysyi hän.

-- Eihän se naura...

-- Mitäs se sitten muhoilee?

-- Pyhällä, taivahisella hymyllään --

-- Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että hänen oppilaansa selitys liiaksi liiteleisi siniauterissa, -- hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.

-- Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään. -- Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.

-- Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi mestari. -- Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä --

Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että näytti olevan tulossa vähintäin peninkulman pituinen tarina hänen valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen, viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä silmäillyt kuvaa ja teki yht'äkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että mestarin muistelma katkesi alkuunsa.

-- No, voi sun... sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään Anniin) hän... ilmetty Anni!

Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian oikein älynnyt.

-- Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!

-- Seitsemäntoistainen minä jo... selitti Anni hätäännyksissään, ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.

-- Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti ja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi, että kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.

--- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan --

Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär...

-- Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!

Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.

Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Mummomaista äitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei ollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan myhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan, vaan hän loi raukeahkojen luomiensa alta äidillisen lempeän katseen kiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.

-- Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.

-- Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.

-- Niin, kullakin on oma sydämmensä pyhimys. Tämä on viimeinen madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet salli sydämmeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä luovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli tilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

-- Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten --

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia edessään.

(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)

RUTTOA PAOSSA.

(Jatkoa edelliseen.)

Ja vanha maalarimestari Konradus kertoi:

-- Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus oli tuleva.

Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Viipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.

Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.

Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä -- leikattiin muistaakseni viisikymmentä -- kalkitsin ja maalailin parhaillani tätä madonnaa tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka keskentekoisena vieläkin viruu tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon nukkumaan.

Yht'äkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yht'äkkiä itse Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen kuin avannosta nostettu, ja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi tanhuaan, ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.

Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.

Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään. He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.

Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat Turkuun rukoilemaan Pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakopin kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.