Part 4

Mutta juhlasalissa oli taas ilo alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit, asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilpaa Laukon oluttynnöreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla tuulella kuin moneen aikaan. Hän oli jo kohta pääsemässä toivonsa perille tyttärensä naittamisasiassa; hänen kostonhimonsa hehkui hekkumallisesti hänen ajatellessansa Pohjan miesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha lappalainen oli tiennyt jutella, ja vielä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tyydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhlapuvussa astui vähäksi aikaa vierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.

-- Minä juon teidän terveeksenne, korkea neito, lausui Harald ritari, tyhjentäen yhdellä henkäyksellä sarvellisen olutta. -- Se on oikein, että olette pukeunut ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin morsiamen sopii ritarillisissa pukimissa käydä. Mutta koska teillä on vitjat ennestään, annan minä teille toisen kannukseni. -- Näin sanoen hän riisui kannuksen jalastansa.

Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.

-- Se on totta, hän lausui ylevästi, vitjain omistaja ansaitsee kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä teille, korkea ritari, lahjoitan kiistakintaan. -- Näin sanoessaan neito päästi rautakiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.

Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, huomatessaan hopeavitjat tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehahtanut hänen mieleensä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald naurusuin nosti kintaan, lausuen:

-- Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen voitettu kauneuden voimalla.

Ritarin seuraajat, joissa mallasmehu jo oli tehnyt vaikutuksensa, lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat Lyylin pakoon juhlasalista.

Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä ja huomenlahjoista. Kurjen ukosta oli ensimmältä kovin outoa, että Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi vaati tavaroita morsiamen myötä. Päinvastoin oli hänen nuoruudessansa ollut Suomen miehillä tapana, että kosija maksoi morsiamen sukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ell'ei nähnyt soveliaammaksi ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltaan morsiamen sukua vastaan. Että kosija nyt tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin halveksimista, ja vähällä oli, ett'ei koko kauppa olisi mennyt rikki. Kuitenkin, kun vanhukselle selitettiin, että myötäjäiset olivat annettavat morsiamen omaksi eikä ylkämiehen, ja että jälkimäisen piti samoin antaa puolisolleen samanarvoinen huomenlahja maatiluksina tai muuna omaisuutena, niin Kurki myöntyi ja lupasi tuoda semmoiset aarteet, joita harva Ruotsin ritari vielä oli morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt kaikkien ritarien läsnäollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomenlahjasta. Hän käski vierasten viljellä olutvaroja ahkerasti ja lähti itse valitsemaan soveliaita kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.

Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamupuolella yötä piti hääseurueen lähteä Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhlamatkan komeutta varten.

-- Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole meikäläisiä? puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroidessaan pihalla hevostoimissa.

-- Ritari, eikä meikäläisiä! vastasi toinen -- puhutpa joutavia! Luuletko Saksassa olevasi, vai missä? Eihän Suomen miehissä ole ritareita, ei sukuakaan, ell'et ritariksi sano sellaista tervaskantoa kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet.

-- Sanon kuin sanonkin, että se oli ritari, koska näin kultakannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta reen eteen yhtäläistä kummallista elukkaa kuin minkä viime yönä näimme, silloin kun nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät --?

-- Ja kun sinä peloissasi luulit koko sotajoukon paholaisia karkaavan päällemme ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yöuntamme. Sopisihan sinun nytkin juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien puheille. Ha, ha, ha! Tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit uudestakastettuna oluella.

Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhlasalin ukset ulvahtivat ja talonisäntä soihtu kädessä astui ulos, käyden pihan poikki vahvan rautaoven luo, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle oven vartijaksi, kun Kurki itse kellariin astui.

Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuorenluola, joka pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan kun ensimäinen siirteleväinen lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni; tämä Laukko olkoon", oli tätä avaraa rotkoa ruvettu käyttämään kellarina, johon lappalaiset kesän aikana laskivat kalansaaliinsa säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt siihen koota ja vahva rautainen ovi telkeinensä, lukkoinensa oli nyt luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas avaraan kehään, jonka perällä pimeä aukko johdatti teihin tietymättömiin. Mutta sivupuolella tästä yleni toinen yhtä avara kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän koko ikänsä kuluessa oli koonnut, milloin sotaretkillänsä, milloin veron- ja kaupankäynnillä pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistojen haahmot astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymyhuulin hänelle muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvihampain soimaten häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja sotakoristukset, mitkä seinissä riippuivat, -- kaikilla oli jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen kuluneen elämänsä tarinasta.

Soihdun liekki valaisi naisen vaatepartta, joka riippui perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa näkyi vielä ruskeita verentahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja sekin verellä soaistu! -- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen eteensä ja hänen vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Hänestä oli ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet surmapuvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.

-- Olenko koskaan naisia pelännyt? hän murahti, vihaisesti kääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka hän yrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi hänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli selvästi kuullut kahinan jonkinmoisen, ja riehaantuneessa mielessään hän oli tuntevinansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta luultavasti Totkikin yhtäläisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä kuului outo ärinä, missä oven edessä vartioi.

Tuskin oli Kurki ennättänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin kiinni ja telkeet lukkoinensa pantiin eteen. Kurki riensi soihtu kädessä aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven ja pielen välistä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty. Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen ruotsalaiset vieraansa hänet pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa nuoruudessa oli ollut tapana, ja teljenneet hänet itsensä vuoren luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän kyllä tunsi ja tiesi siis poispääsönsä mahdottomaksi.

Mutta Laukon pihassa oli knaappien toraa vielä jatkettu, kunnes molemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet hämärässä askaroivan, oli vain joku Matti Kurjen palvelijoita. Oli jo niin pimeä, ett'eivät he voineet mitään eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiran, joka oli kuristumaisillaan. Samassa rautaovi kuului rämähtävän kiinni. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luo näitä kummia ilmoittamaan. Saliin tultuaan näkivät he tulen syttyneen useassa paikassa. Ritarit olivat jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon isäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä ajatella näin kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimisehtoihin tyytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon -- ja minne pakoon? -- Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten seisoi Harald miehinensä tulipalon loistaessa Laukon pihalla.

Mutta jäätä myöten pohjoiseen kulki vihurina hirven vetämä reki, kaksi henkeä nahkapeittojen välissä. Se oli Pohjan piltti, joka "vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi syntymämailleen.

(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)

PIKAKUVA PIISPA MAUNU I:stä.

Vähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla varoillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin palvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista honkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä, mutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat saivat yösijansa. Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka etuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni rannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin linnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin maanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja muutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös tämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan huoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset laudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.

Tämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet eivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta jälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa kivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin vähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan peruskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa, hengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja sivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän tavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle, ikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen koko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta. Heitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa hän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista piispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet venäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä kansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista vanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen muuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän oli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen läheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan. Hän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet kangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen isänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.

Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan piispan kävelevän linnan asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri nimisen koululaisen eli "scholarin" seurassa. Piispa itse oli vanhahko harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät siniharmaan patalakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen risti oli ommeltu, välähteli hartioilta alas hänen vartensa ympäri ja hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotias nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät olkapäille. Hänen pukunsa oli muutoin melkein yhtäläinen kuin sedänkin, ilmaisten, että hengellinen sääty oli hänelle elämäntoimeksi aiottu.

-- Omatuntoni minua vaivaa, virkkoi piispa alakuloisesti, kun olen tähän linnan rakentamiseen ryhtynyt, ennenkun Pyhän Henrikin temppeli Unikankarilla on valmiina. Suokoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti, ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuolemansynniksi.

-- Isä, virkkoi nuorukainen nöyrästi, eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?

-- Siitäpä tarkoituksesta, vastasi piispa, päätänsä pudistaen, olen juuri itsekin epätietoinen. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen turvapaikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus, jota sieluni vapisee ajatellakaan. Minä tahtoisin lepyttää Pyhän Henrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin Pyhän Henrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut -- Jumala minua armahtakoon -- asettaa tässä syrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten. -- --

-- Lallia varten sielumessuja? virkkoi säikähtyen nuorukainen; Lalli oli murhamies, marttyyrin surmaaja!

-- Hän oli syntinen niinkuin me kaikki, vastasi leppeällä vakavuudella vanhus. -- Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin hirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli omaa vertasi, -- minun ja sinun sukua. -- Hänen sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa ymmärtäneet. --

-- Jumala sen nähköön, lausui hän juhlallisella äänellä, syvästi huoahtaen, -- Jumala nähköön, kuinka näitä suomalaisia kansoja on käännetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, virolaisten on melkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet merensyrjästä takamaihinsa. Ovatko nämä rakkauden töitä? Tahdotaanko sillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtiasten muistaman. Mutta -- -- oi, milloinka on heikon hätähuuto liikuttanut mahtavan sydäntä!

(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)

PIISPA HEMMINGIN AIKOJA

HIRMUKUOLEMA.

Turun tuomiokirkon sakariston ovi aukeni äkkiä kirkkoon ja kookas papilliseen pukuun verhottu mies astui hämärään Herran huoneeseen. Hän oli Suomen piispa Hemming. Nopeasti oli hän tullut, mutta astuttuaan kirkkoon hän seisahtui. Rukoilemaan ei hän ollut tullut, vaan katseensa oli kääntynyt lähellä pääalttaria olevaan Pyhän Laurin kuoriin. Täällä kaikki kynttilät paloivat ja viimeisiä juuri sytytteli aivan valkotukkainen vanhus, jonka piispa tunsi kirkon kaniikiksi Henricus Tempiliksi. Vanhus oli noussut pienelle rahille ja kepin päähän pistetyllä pienellä kynttilällä sytytti hän alttarilla olevia korkeita äskettäin ulkomailta tuoduissa hopeisissa kynttilänjaloissa palavia kynttilöitä. Jo paloivat kaikki, hän laskeutui rahilta, siirsi sen syrjään, teki syvään ristinmerkin alttarilla olevalle lippaalle, jossa oli Pyhän Henrikin pyhäinjäännökset ja kääntyi sitten kirkkoon päin.

Tällöin näki hän äsken tulleen henkilön ja tunnettuaan hänet piispaksi hän kumarsi tälle syvään, niin syvään, että kumarasta nouseminen tuntui vanhukselle vaikealta.

Rypistetyin silmäkulmin astui piispa kaniikin eteen ja sanoi: -- Miksi keskellä yötä olet sytyttänyt kaikki kynttilät palamaan alttarilla? Tavanmukaiset yökynttilät olisivat riittäneet.

-- Minä odotan tänne kansaa, sanoi vanha kaniikki.

-- Odotat, sanoi piispa, siis et muista, mitä olen määrännyt?

Vanhus vaikeni, katsoi vain kivipermantoon ja kädessään vielä oleva kynttilän sytyttäjä putosi maahan.

-- Jumala on meitä rangaissut hirmuisella kuolemantaudilla, joka riistää toisen uhrin toisensa jälkeen, jatkoi piispa. Linnanherran kanssa olemme määränneet, että kaikki lika ja roska on kaupungissa poltettava, että suurinta puhtautta on pidettävä ja että sairaat ovat eroitettavat terveistä. Ainoastaan näin voimme pelastaa ihmiset hirmukuolemasta. Kirkko on määrätty suljettavaksi ja ihmisiä käsketty kääntymään pyhien puoleen kodeissaan. Oletko kaiken tämän unhottanut?

-- En, herrani ja esimieheni, sanoi kaniikki hiljaa ja nöyrästi, mutta minä olen säälinyt heitä ja vastoin tahtoasi luvannut avata heille kirkon, jotta he saisivat anoa apua Pyhältä Henrikiltä. Sinä sanoit meneväsi Koroisiin piispantaloon. Minä en tiennyt sinun olevan täällä.

-- Sinä olet rikkonut kirkon asettamat säännöt; tiedät siis, että siitä sinua kohtaa rangaistus, sanoi piispa kiivaasti.

-- Minä tiedän sen ja olen valmis ottamaan sen vastaan.

-- Miksi siis tämän kaiken tahdoit tehdä?

-- Johan minä sen sanoin sinulle, vastasi kaniikki lempeästi, ja tällä kertaa uskaltaen katsoa kirkkailla harmailla silmillään piispaan, -- minä säälin heitä, noita kuolevia ja pelastustaan etsiviä. Minun herrani ja esimieheni, elä suutu minuun siitä, ett'en ole voinut nähdä kaikkia samoilla silmillä kuin sinä. Katsohan, ihminen voi pelastaa ruumiinsa ja kuitenkin pysyä sairaana, ell'ei hänellä ole uskoa. Hän voi kuolla ja kuitenkin elää iankaikkisesti, jos hänellä on usko. Sinä olet tahtonut estää heitä pääsemästä kirkkoon, jossa heidän uskonsa saisi uutta voimaa. Minä olen sinun halpa palvelijasi ja sinä olet minun herrani ja piispani, jonka kirkko on esimiehekseni asettanut, mutta kuule kuitenkin minua, joka jo olen lähellä ihmisijän suurta rajaa ja joka ikävöitsen herrani ja jumalani luo. Paljon olet sinä tässä maassa tehnyt, jotta herran temppeli kaunistuisi ja sen kautta jumalan iankaikkinen kunnia loistoonsa tulisi, paljon olet saanut kunniaa siitä, että Birgitta rouva, jonka asioissa juuri hiljattain olit pyhän isän luona Avignonissa, sinua ystävyydellään kunnioittaa. Olethan hänessä nähnyt, mitä suuri usko saa aikaan ja kuinka jumala häntä on armoittanut antaessaan hänelle unessa ilmestyksiä. Ymmärrä nyt näitä halpoja olentoja, jotka hädässään tahtovat paeta jumalan luo ja etsivät turvaansa Herran huoneessa Pyhän Henrikin lippaan luona.

-- Taitavasti osaat, Henricus Tempil, sanasi asettaa, lausui piispa, ja ovelasti riistät vastustuksen minun käsistäni. Mutta kuitenkin täytyy meidän tässä asiassa toimia toisin kuin nyt ajattelet. Katso tautia, joka maata vitsoo, seuraa, miten se leviää, niin näet, että lopetat koko kaupungin, jos päästät ihmiset kirkkoon. Jokainen, joka lähestyy tällaista sairasta, saa itse taudin, jokainen, joka koskettaa esineeseen, mikä tällaisella kuolleella on ollut, näkee ruumiinsa kohta täyttyvän paiseilla ja kuoleman leimanneen hänetkin. Asetu kirkon portaille, vihmo heitä pyhällä vedellä, jotta kansa saisi lohdutuksensa, mutta elä päästä heitä Herran huoneeseen, sillä täällä he kaikki saavat kuoleman.

-- Herrani ja esimieheni, sinä puhut viisaasti, mutta yhden asian olet unohtanut. Sinun ei pidä astua yksinkertaisen uskon tielle.

Piispa katsoi pitkään vanhuksen kirkkaisiin silmiin, joissa kyyneleet välkkyivät. Hän taputti vanhusta hiljaa olalle ja sanoi:

-- Herra sinua palkitkoon suuren laupiaan sydämmesi tähden.

Hän aikoi jatkaa, kun korvansa eroittivat omituista ääntä ulkoa.

Se oli kummallista kumeaa jyskytystä, epätasaista ja kaamoittavaa ja sen ohella kuului valittavia ääniä.

-- Mitä se on? kysyi piispa.

-- He saapuvat, vastasi kaniikki.

-- Mikä on tuo kumea ääni, aivan kuin hiljaa jyskytettäisiin arkkuun?

-- Minä menen katsomaan.

Vanhus aikoi kiiruhtaa kirkon ovea kohden, kun piispa hänet pidätti ja sanoi:

-- Elä mene! Ovea ei avata. Sammuta alttarin kynttilät, jotta he eivät näkisi valoa ikkunoista. Minä menen puhumaan heille oven läpi.

Nopeasti astui piispa kirkon suurta ovea kohti ja kaniikki meni Pyhän Laurin kuoriin sammuttamaan kynttilöitä. Mutta hän ei tätä tehnytkään, vaan jäi kuuntelemaan, mitä piispansa aikoi puhua ulkona oleville.

-- Kuka siellä? kysyi Hemming piispa ja hänen äänensä kaikui voimakkaana kirkon holvissa.

-- Me olemme tulleet rukoilemaan Pyhän Henrikin lippaan luona, niinkuin meille lupasit, kuului ääni oven takaa.

-- Mitä kaniikki on luvannut, sen piispa kieltää, sanoi Hemming.

Hetkisen oli oven takana hiljaista tämän lauseen jälkeen, sitten kuului miehen ääni:

-- Me tahdomme tulla kirkkoon, meidän täytyy sinne päästä!

Samassa kuului kumea jysähdys oveen.

-- Kirkon kirous seuraa sitä, joka väkisin tunkeutuu Herran huoneeseen! huusi piispa.

Mutta hänen äänensä hukkui kumeaan jyskeeseen. Ensin kuului säännöllisesti palaava lyönti, aivan kuin hirrellä olisi oveen isketty, sitten kuului toinen tämän rinnalla, kohta kolmas ja neljäs. Vahva tammiovi tärisi ja suuri rautalukko vinkui ja saranat narskuivat. Yhä tiheämpään osuivat iskut, voimakkaimmin sille kohtaa, missä lukko oli. Jo erkani määrly, kohta toinen ja piispa huomasi oven pian aukenevan. Hän kiirehti kirkon perälle pääkuoriin asti, sulkien ristikon, joka sen eroitti muusta kirkosta. Paksun tammioven takaa kuului jysähdysten ohella ääniä, yhä voimakkaammin ja yhä kiihkeämmin. Äkkiä ovi ponnahti selälleen, lyödä jysähti seinään. Ja silloin oli äkkiä kaikki jälleen hiljaista.