Part 3

-- Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi on muisti. Siitä ei ole täyttä kahtakymmentä vuotta, kun minä ja Viljakka Pouttu teimme naimamatkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta. Siihen aikaan olimme me kaksi eroamatonta toveria. Mutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi veikkonsa reen syrjältä kinokseen. Hän on saanut uusia veljiä Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. -- No, onko viittätoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle pirkkalaisväelle herruuden lappalaisiin, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen mielestänne tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt niinkuin reen jälki lumituiskussa. -- Hän nosti silmänsä taas; kaikki olivat ääneti, ja hän jatkoi: -- Minua soimataan siitä, kun olen lähettänyt poikani kuninkaan ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden, jonka teille olen toimittanut, jos en minä teille pidätä Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa teidän syntinne anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia ettekä maallisia etujanne. No, -- hän lisäsi uhka-äänellä, -- minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut! -- Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: -- Niin maksakaatte, taikka --!

Äänetön odotus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta uudestaan nousi.

-- Jos tahdot meistä eron, sanoi hän, niin kulutuksesi ja vaivannäkösi ovat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun piispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa nyt meitä Turun paavin paimensauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen -- tein hänet naisekseni. Mutta sinulla oli toinen kotona. Mitä varten silloin otit toisen karjalaisneidon mukaasi? Ja minne entinen emäntäsi katosi? Minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä enemmän. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, kun oli sinulle synnyttänyt, niin löydettiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi käy nyt ristisotaa äitinsä sukua vastaan, mutta lappalaisraukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsänriistaa. Ne pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. -- No, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin, missä sinusta ehkä vielä voi tulla pyhä mies. Mutta jos olet tottumaton avojaloin käymään, on meillä avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä.

Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli hämmästyksissään siitä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut. Viha sydämmessä täytyi hänen taipua. Pouttu valittiin päämieheksi eli Lapinvoudiksi, viideksi vuodeksi.

POHJAN NEITO.

Ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan lapinkävijät, joiden päämies hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja olivat nyt hyvillään, kun asia näin loppui. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi hänet, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä enemmän pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa he senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskemassa, niinpiankun hänen päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli johtunut siitä, että häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitäminen. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa tarjoamassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurkea, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen kostotuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän valtiollisen tapauksen valtiollisia kohtia.

Mutta Pohjan pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita, vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät suinkaan paljon ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne, sen he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä käytöksensä ei ollut heillekään mieluinen. Mutta tämänpä he melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan kuulu, Pohjan kunnia.

_Lyyli_, lylyn lykkeäjä, Kautokengän kuluttaja, Hirven ahkion ajaja, Pohjan neito pulskeainen.

Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen, joka oli Pohjan poikien ihastus ja ylpeys, "maan kuulu, veden valio"? -- Vanhat viisaat vastasivat, vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin tytär ainakin" -- Mutta nuoret arvelivat yhteen ääneen: "Ei suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" --- ja totta puhuen, eivät vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut Pohjanmaahan.

Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymäpaikoiltansa, ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon alle taipumaan. Koska Luoja ei näy tehneen ainoatakaan ihmistä niin kivikovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään ole, oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli hänen rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei tarvinne muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko mieskin. Mutta osaksi taisivat omantunnonkin soimaukset siitä, mitä hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänet hellemmäksi, jopa liiankin myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla ja elää varsin omin valtoinensa. Isä enimmäkseen oli kotoa poissa, milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti ollut miltei ainoa haltija. Tämä seikka oli jo aikuisin kasvattanut hänen älyänsä, mutta samassa totuttanut hänet ohjattomaan vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruudenriemua rakasti Lyyli enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen huvituksissaankin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden. Talvis-aikana oli hänen suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama aljohirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- "Pohjan neito käy", oli ihmisten tapana sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja lappalaisraukat luulivat häntä pirkkalaisten haltijattareksi, joka näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan pirkkalaistenkin seassa oli monella melkein sama luulo.

Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa omavaltaisessa vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja miettieli mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä. Suurta, komeata naimista hän hänelle toivoi. Hän oli jo sitä varten muutama vuosi sitten Hämeen puolisille tiluksilleen Vesilahdella rakennuttanut upean kartanon, josta piti tuleman Lyylille perintö ja morsiusmyötäjäiset.

Ei ole kuitenkaan mikään niin vastenmielistä nuoren tytön kuulla kuin toisen sille rakentamat naimistuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka hänen piti korkean miehen puolisona istua Laukon kartanossa Vesilahdella ja tulla suuren suvun kanta-emoksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi milloinkaan naimisiin mennä ja miks'ei hänen käynyt kaiken ikänsä tyttönä liiteleminen revontulten valaisemilla Pohjan aukeilla tai punapurjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli.

Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti muuttaa Hämeeseen. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui vanhan päämiehen sydämmessä. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saattoi heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtöaika läheni, ja joku osa palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat tehtävinä, niin Matti Kurki saisi puhdistaa tomun jaloistansa ja lähteä pois entiseltä vaikutusalaltaan, jota hän nyt sadatteli, -- lähteä takaisin syntymämaahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.

Mutta Lyylin piti syntymämaastaan lähteä, vieraaseen maahan, tietymättömän tulevaisuuden maahan. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki muut seikat olleet ennallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteuttaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi taipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä vihdoin olisi jäänyt vanhuksen päätökseksi; hän oli ennemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjolaiset ajoivat Kurjen suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa määrässä kuin isääkin. Tämä luultu viha tuntui hänelle tukehduttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja ahdingossaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja kuitenkin tämä Häme häntä kammotti.

VITJAKKA.

Niinä viikkoina, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut käydä Pouttulassa, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin sijassa. Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut, mutta sen hän ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että Pouttulaiset olivat hänen pahimpia vihamiehiään. Monta kertaa oli tyttö hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kammottanut ajatus, että häntä kohdeltaisiin kylmyydellä, ehkäpä vihallakin siellä, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Hillitsemätön halu kehoitti häntä kuitenkin sanomaan viimeiset jäähyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujamille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloidun hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenrantaa ylöspäin, kunnes hän muutamassa uittopaikassa meni virran poikki. Kuta etemmäksi hän kulki, sitä enemmän hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.

-- Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähtien kytkyessä, muutoin karkaa takaisin Pohjanmaalle. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?

Pouttulan pirtissä istui koko perhe eineellä, isäntä, tuo uusi päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli pitkä, pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine lapinkävijäin seassa rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa sekä talvimatkoilla autioissa erämaissa että kesäretkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopeavitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.

Mielihyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan silmissä, katosi kohta, kun hän tervehdyssanat kuuli. -- Näinkö jäähyväiset sanottiin Pohjanmaalle -- tuttaville?

-- Elä huoli kytkyttä laittaa! sanoi vihdoin Vitjakka, -- hirven emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi. Mikä sen sitten on ollessa! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle elukalle.

Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Hän lausui levollisella vaikka hiljaisella äänellä:

-- Teet hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekin. Molemmat pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä outo. Mutta toista ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syytä on pelätä, että se rikkoo kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa. Toinen taas ajetaan maanpakolaisuuteen syntymäkedoiltansa.

-- Sinutko maanpakolaisuuteen, Lyyli! huusi Vitjakka riehahtaen. -- Kukapa sinusta on eroa pyytänyt? Etkö olisi voinut tänne jäädä, antaen isäsi lähteä? -- tämän julman isän, joka tappoi tyttärensä äidin, tappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkö olisi voinut jäädä tänne, tänne syntymätaloosi, jota olet lapsuudestasi tähän saakka hallinnut? Etkö olisi voinut, kun olisit tahtonut? Sillä ethän olekaan muiden tyttöjen tapainen: sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos olisit tahtonut!

Vaaleana, kalmankalpeana istui Lyyli kuin jäätynyt, ja hänen sydämmensä oli pakahtua. Hän oli nyt ensi kerran suorin sanoin kuullut äitinsä surman mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku hirveä totuus oli salattuna. Maailma oli yht'äkkiä käynyt hänelle autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut ainoastakin turvastaan, mikä hänellä oli, -- vieraantunut omasta isästänsä, murhaajasta.

Mutta kuka se oli, joka lämpimällä kädellä pyhkeili neidon kylmänhikistä otsaa? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynelvirtoihin? -- Se oli Vitjakka Pouttu. Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan kohtalon alla, mutta samassa oli hän löytänyt ketä vastaan nojata. Hän oli nyt nainen, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.

-- Mitä minun on tehtävä? oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

-- Jää minulle, vastasi Vitjakka; -- tämä käsi sinua holhoo ja puolustaa. -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta.

Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- Saammehan mennä kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota hänet sitten, poika, millä keinoin voit. Mutta varkain emme häntä täällä pidä.

Se oli sana, jota ei kenenkään käynyt vastustaminen. Illan tullessa oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei muka sopinut naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän mielikseen toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan perintöoikeutensa nojalla.

Vanha Pouttu muistutti levollisesti, että vanhuus oli tehnyt entisen toverin pään heikoksi, niin ett'ei hän osannut eroittaa mennyttä tulevaisesta, eikä mielikuviansa olevaisista oloista. Ritarillisella herruudella oli oleva huono menestys Pohjanmaalla, vaikka sitä Lyylinkin kädellä käytettäisiin. Pohjanmiehet eivät olleet unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat ennen naisia kosineet. Ja mitä silloin oli tapahtuva Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän oli saava lukea omaksi syykseen.

-- Kaitse tyystin tytärtäsi! huusi Vitjakka, ratsunsa selkään hypätessään; -- vaikka hänet rautapaitasikin alle kätkisit, minä hänet sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä!

Sininen silkkivyö viittasi luhdin akkunasta jäähyväiset poismenijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.

VUODEN PISIN YÖ.

Joulun lähestyessä asteli Matti Kurki levottomin askelin juhlasalinsa permannolla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askelissa oli vähäinen, tuskin havaittava horjunta; mutta kasvot olivat melkein kamalat. Mielikarvaus, ikävyys ja kostonhimo kalvoivat entisen Pirkkalaispäämiehen sydäntä. Hän katseli väliin huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja villavaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän vaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.

Lavanalustan puolella istui Lyyli työnsä ääressä. Palvelija näytti valkeata leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi viereisellä pöydällä kynttiläkin semmoinen, jonka käyttämisen uuden uskon kirkolliset menot olivat Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, iloinen lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui silmissä.

-- Mitä sinä teet? kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.

-- Hää-ohjaksia sulholleni, vastasi tytär vakavasti.

-- Se on oikein, jatkoi isä leppeämmin; tänä ehtoona jo tulee Harald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomispäivän pidämme iloa täällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa häämenossa Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnanrouvaa Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa. Ruotsin marskin omaa sukua -- --

-- En tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea, sanoi neito punastuen mielipahasta. Olen jo sen usein sanonut teille, olen toisen oma.

Kurjen ukko polkasi jalkaansa permantoon, niin että rautarenkaat helisivät ja salin laki kajahti. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soihdun maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.

-- Jos et käskyäni noudata, lähetän sinut vetten ja vuorten taa Saksan synkimpään naisluostariin. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti Kurki mikä ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut ynseytensä.

-- Minä tiedän sen, enkä pelkää, vastasi Lyyli jäisellä äänellä, lähtien ulos salista. -- Sanomaton viha valtasi vanhuksen. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyen hän tunsi, että entinen jäntevyys oli jäsenistä poissa, että ikä oli kuluttanut hänen voimansa.

Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seurueinensa oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin juhlasaliin pitkän peräpöydän ääreen. Se oli vahva roteva mies tämä aiottu Kurjen vävy, ei enää aivan nuori, täydessä ritarin asussa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä. Muutamat näistä seuraajista olivat suomalaista sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan kieltä.

Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten hekin sijansa juhlasalissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä vierasten kesken; sillä olut suurissa hopeajalkaisissa sarvissa kulki ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan viinaa hopeisessa maljassa oli jokaiselle tarjona, jos olueen ruvettiin kyllästymään. Riemu vaikeni vaikenemistaan. Matkasta väsyneet ja juomien voittamat miehet olivat oijenneet mikä mihinkin.

Sydänyön aikana syntyi äkkiä meteli makaavien joukossa. Knaapeista oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko kummallisia eläimiä, joiden päät olivat pensailla koristetut, läheni järven jäältä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyen katselivat tulijoita, joiden reet kulkivat kuin yhdellä jalaksella ja joiden hevosia ajettiin kuin yhdellä ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt; sillä rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, ja kussakin vain yksi mies. Mutta kammottihan kuitenkin tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät, pensaspäiset elukat kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista teki ristinmerkin, luullen tässä alkavan taistelun paholaisten kanssa.

Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat lappalaisiksi, vaikka hänkin kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä he hakivat, näin yösydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhytläntä vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa lapinkävijäin päämiestä, joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua katon alle. Mutta vanha lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi oleskelemaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltijaa, joka nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause selitettiin, veti suunsa sääliväiseen hymyyn, mutta muutti muotonsa nähdessään ne kalliit nahkat, joita hänen eteensä ladottiin; -- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei tarkoittanut muuta kuin kunnianosoitusta hänelle, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille korkean suojeluksensa. Sitten ritarit taas palasivat oluenjuontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken ajaksi vanhan lappalaisen puheille, onkiakseen häneltä kuulumisia Pohjan pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan lappalainen sanonut paljon tietävänsä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja eripuraisuus oli ylinnä lapinkävijäin seassa, ja että he tältä riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa lappalaisilta. Tämä sanoma ilahdutti Kurkea enemmän kuin lappalaisten tuomat lahjat ja hän käski tuoda matkalaisille vaahtoavaista olutta, ennenkun taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaa mallasmehua, ja Lapin vanhus osoitti tarjoojalle ja tarjottavalle kaikkea kunniaa, tyhjentäen haarikan pohjaan asti.

Mutta mikä oli tuo kiiltävä esine, jonka hän kenenkään huomaamatta päästi haarikan pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surullisissa silmissä? -- Se oli lahja, jota ei olisi lappalaisen kädestä osannut odottaa, lahja luultavasti neidon hääpukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritarivitjat.

-- Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla, niin minä teidän hyvyytenne tahdon palkita, korkea neito! lausui lappalainen jäähyväisiksi -- ja pian oli taas koko seurue paluumatkalla.