Part 2

-- Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta koittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi mies ja poistui.

Mutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. -- Onko lapsistani rakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa suomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja suomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen silmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki Suomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä. Ovatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se maine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon vaahtoa, arvotonta kiiltoa.

Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan niemekkeen taloa, ja hän sanoi: -- Muistakaa perintöä, jonka olette hoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan niemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.

Ja Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi poikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka taistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä sieltä asti.

Mutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen luokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona tuvassa, ja tämä sanoi: -- Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen; poltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä puolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka palvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.

-- Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? -- Mutta ellös vielä sula, sydän, elkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on vielä pelastettavissa. -- Ja pois kiiruhti hän.

Taistelutantereelta löysi Ylpytär poikansa kuolleiden ja kuolevien keskeltä. Hoidollaan hän sai kuolevan toipumaan.

-- Äiti, sinäkö täällä? hän virkkoi. --- Kiitos, äiti, katso, minä kuolen nuorena, mutta kaunis on kuolemani, sillä kuolenhan synnyinmaan puolesta! -- Ja hänen katseensa sammui ja hän kuoli; mutta Ylpytär lysähti lamaan.

-- Voi sinua petettyä! Harhaluuloosi kuolit, valheen vankina manalle muutit. Jos olisit kaatunut jalosti taistellen näitä vastaan, joiden rinnalla sotaan suorit, silloin olisi kuolemasi kaunis ollut. Kuole, Ylpytär, lopussa on elämäsi!

Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies, ja hän näki tomuun vaipuneen ja virkkoi: --. Nyt, Ylpytär, olet muserrettu, tule ottamaan apua minun kädestäni! -- Mutta Ylpytär virkkoi: -- Pakene luotani, ilkeä noita, elä koske kuolemalle pyhitettyyn!

Mutta kuolleiden kentän ylitse liihoitteli hiljalleen hento olento. Se oli nuori neito, jolla oli musta risti valkean pukunsa rinnassa. Hän oli sydämmessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksen mukaan ristille pyhitetty. Hän astui kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisesti, mutta sydämmensä syvyydestä. Ja yhä hartaammaksi kävi hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa tuntui siinä nousevan Jumalan luo kieltäymyksessä. Ja hän havaitsi maahan vaipuneen äidin ja hänen sydämmestään pulppusi sanoja tuon musertuneen puolesta, rukoillen lohtua ja selvyyttä hänelle, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, kärsivällisyyttä ja uhraavaa sydäntä anoen.

Ja Ylpyttären sydän suli, hän itki.

-- Kiitos sinulle, tyttö, sinä vieraan maan lapsi, kiitos siitä, että valoit kastetta Ylpyttären iltaan. Suomen vanhan kansan luo käy Ylpytär; suo lempeän, kauniin rukouksesi nousta vainajan puolesta.

(Fredrika Runeberg.)

TORKEL KNUUTINPOJAN RETKI.

Oli päästy noin pääsiäisaikahan, kun Torkel-marski läks matkahan; hän lähti puolesta kuninkaan, oli miesten parhaat joukossaan, ja pakanain tuho mielessä hällä, -- Maankruunun hän perusti matkalla tällä. Oli soutajiaan sataa yksitoista, ja laivastoa ei, luulen, moista ole nähty senjälkeen milloinkaan, -- niin paljon voi kuningas Ruotsinmaan.

He löysi myös sataman oivallisen, pani laivat he vieri vierehen, niitä voinut ei myrskyt ryöstää siitä. Miss' Ohta-joki ja Neva yhtyi, he rakentamaan siinä linnaa ryhtyi. Nevan aallot sen eteläpuolitse juoksi, tuli Ohta sen pohjoismuurin luoksi. Venäläiset tästä kun tiedon saivat, sotajoukot he varusti, hevoset, laivat pään menoksi linnan rakentajain. Mut kristityt heitä ei oottaneet lain, läks itse he vastaan rohkeasti ja tulivat niin Valkealle järvelle asti. Oli heitä kahdeksansataa vaan, herra Haralder oli johtajanaan. Sai kuulla he: saarelle vetten taa oli noussut tuhat pakanaa, kera niiden mieli he taistohon.

Kuin meri Valkeajärvi on, on siitä Venäjä kaakkohon ja pohjaan päin on Karjalanmaa. Oli tulleet he kauas jo joukoistansa, lukemattomat selät oli takanansa -- viel' eessä matkasta toinen sen verta kun kuohuttamaan kävi myrsky merta. Löi vihuri valkeaks ulapan, lähimmäisehen pyrki he rantahan ja laski niin maihin Karjalaan; joen suuhun he asutun tulivat, minkä aamulla vasta huomasivat. He olivat kovin väsyneet tiellä, viis yötä lepäsivät he siellä, ja kaiken kansan he surmasi, voitti, kylät tulella ja miekalla autioitti ja kokosi haapiot yhtehen, ne suurena roviona polttaen. Näin tyyntyen pois he ohjasi laivat, loppuun ennenkun ruokavaransa saivat, ja purjehti Pähkinäsaarehen, etuvartioon marskin joukkojen; sitä jäivät toiset suojaamaan, palas toiset taas pääarmeijaan.

Vähän aikaa siell' oli olleet he, näki tulevan he venäläisien, ne tulivat laivoin tuhansin, ei käynyt viipyä kauemmin, pako eess' oli virtaa alaspäin; Venäläiset, perässä kiirehtäin, teki hirsistä lautat hirmuiset -- ne virralla ui kuin rakennukset -- ja lähetti, tulehen sytyttäen, ne selkään Ruotsin laivojen. Olis ollut se näitten turmio, mut varuillaan kristityt olivat jo: yli virran ketju rautainen oli vedetty rannalta rannallen, tuliroviot siihen seisahtui ja niin laivat kaikki pelastui. Mut maitse myös tuli venäläiset ja säilät säihkyi ja varustukset; oli heidän lukunsa peloittava, noin kolmekymmentätuhatta, ne tulivat hurjina hyökäten yli kaivantojen, yli esteitten, kuin sotahuutonsa ollut ois vain: eteenpäin ja alta pois!

Mut myöskin Ruotsin ritarit ne taisteli niinkuin sankarit: Matts Kettilmundinpoika yks ja molemmat nuoret von Kyvanit, venäläiset pois ne sai työnnetyks. Peder Porsse nuori joukkoineen niin kiintyi taistelun telmeeseen, yli että he ratsasti kaivannon ja he keskellä vihamiehiä on, sitä ennenkun he huomasikaan, mut tien he raivasi miekallaan venäläisien läpi taas linnan luo, niin että verta sai hikoilla nuo.

Eräs ritari Ruotsin armeijan kera pakana-urhon parhaimman halus yksin mitellä voimiansa ja jos voittais tää, hänen vankinansa häntä seurata maalle Venäjän, jos sois hälle marski tehtävän tän. Hän kiireestä kantaan varustihe ja ratsasti rohkeena sillalle, kerran viimeisen taakseen hän katsahti ja ystäviänsä tervehti: "Te näette mun luonanne jällehen, jos ette, -- se tahto on taivaitten." Oli Matti-drotsi se ritari, venäläisille sanan hän lähetti: "On täällä ritari pelvoton, joka vartoo ja taistohon valmis on, kera Venäjän urhon kamppailla hän tahtoo elosta, kuolosta. Jos teistä ken hänet voittaa vois, sitä seurata lupaa hän vankina pois; jos hän voittaa, vankinaan hän viepi voitetun kerallaan."

Vei lähetti sanan ja neuvoa piti kuningas kanssa joukkonsa. "Ken tahtoo, kysyi hän, taistohon? Me näemme: hän sankari hurskas on, ei liene hän parhain armeijansa, hän kyllä kaatuva on ratsultansa." Venäläiset vastasi: "Ainoakaan meistä tahdo ei kanssansa taistelemaan."

Ja niin hän ratsasti kentällä yksinään koko päivän hän illan hämärään, maan peittyissä öiseen varjohon palas linnaan ritari voittamaton. Halu kristityill' oli taistella, mut pian yön pimeän aikana venäläiset hiljaa lähtivät pois, kova taistelu muuten tullut ois.

Oli linna niin saatu rakennetuksi ja miehitetyksi ja varustetuksi, halus pois nyt jo pääarmeijakin, taas kotihin Ruotsihin takaisin. Varusväen sai linna suojakseen ja päällikökseen tuli ritari Steen. Kakssataa miestä muureilla oli yötä ja päivää valmiina, sata miestä työssä askarti ja leipoi ja ruo'an rakensi. Oli ankkurin laivat nostaneet, jäi taakse linnan salmet, veet. Matts Kettilmundinpoika vielä halus jäähyväiset heittää siellä, kera joukkonsa meni maihin hän ja ratsasti ympäri Venäjän ja poltti ja ryösti ja surmasi, kylät liekeissä loimotti laajalti. Sen jälkeen laivoillensa he sous ja purjehtivat ja vihdoin nous kotirantahan he mikonmessuna; oli kuningas heille suopea.

Maankruunuhun jäänyt varusväki monta onnettomuutta koki ja näki. Oli linna uusi ja kostea, se turmeli heidän jauhonsa, ja kun muukin ruokansa pilaantui, kerpukkihin miehet sairastui. Näin sattui joskus: syödessään putos hampaat suustansa pöytähän. Viel' elää siinä ken voinut ois? Useammat tappoi tauti pois; oli linna jo melkein autio. He pitivät silloin neuvoa lähettääkseen marskille sanoman, mikä kohtasi heitä kohtalo, ja ruokavaroja pyytääkseen ja apua monille sairailleen.

Mut urhoista muuan lausahtaa: "Meitä marskin sydän ei itkeä saa, vielä Jumala meitä armahtaa."

Oli koolla taas armeija venäläisten ja saapui linnan seuduillen, varusväellä vain oli neuvona joko antautua tai paeta. Mut kaiken uhalla kuitenkin he vetivät aseet esihin ja ratsasti linnasta vakoilemaan, mitä aikoi armeija Venäjänmaan. Vihamiehet maihin nousivat joen suussa -- sinne he ratsastivat, kun keitään sieltä ei löytäneet he, he kääntyi jo kotimatkalle. Mut silloin äkkiä metsässä he kohtasivat venäläisiä; sai miekoin tiensä he raivata, vihamies moni vaipui valkeana, tuli linnaan he hevoset vaahdossa, venäläiset oli jo porteilla! Päin linnaa alkoi ne hyökätä, joka kerta voimilla vereksillä. Oli linna laaja puolustaa, oli kourallinen varusväkeä vaan, yötä päivää ne aseissa seistä sai, ne olivat kuolemanväsyneet kai. Niin syttyi linna tulehen, pääs muureille joukot vihollisen, varusväki ei vielä antaunut, se kellarihin oli paennut, ja se taisteli vielä sielläkin; mies mieheltä heidät surmattihin, kun he eksyi toisista erilleen.

Huus venäläisille ritari Steen: "Te ettekö miehiä tarvitse? Me luovutamme jo aseemme, me kammomme kaikki kuoleman yötä, me teemme orjina teille työtä." Mut näitä sanoja lausuissa hänet kohtasi kavala kuolema, lens nuoli jousesta helähtäin, lävistettynä murtui hän maahan näin.

Oli siellä myös urho Karl Hack-niminen, tuli alas hän vaatteissa vihollisen, sai omilta miehiltä surmansa, kun häntä ei voineet he tuntea.

Niin moni meni sankari kuolohon, kovan Herra soi heille kohtalon. Mut joukonjättehet viimeiset ei ennen sieltä lähtenehet kuin luvanneet oli venäläiset, ett'ei heille tehdä vahinkoa, ja heitä ei odota kuolema, vaan elämä Venäjän vankina. He heittivät silloin aseensa, on sielunsa taivaassa tallella, mut heidän ruumiinsa surmattiin venäläisiltä, ah, julmasti niin. Nämä linnan sitten polttivat, maan tasalle muurit hajoittivat, ja lähtivät kohden kotiaan, ja veivät vankinsa kerallaan.

(Vanha ruotsal. riimikronikka. Suomensi Lauri Pohjanpää.)

VAIN OIKEUSVALLAN TUOJAA YLISTÄN...

Vihatkaat pahaa, kiintykäät hyvään, veljellinen rakkaus keskenämme olkoon sydämmellinen!

Ap. Paavali.

Minä kammon ristiä, kammon uskoa, Jos kansalle se kasvaa orjuutta, Tai miekkavallan se maahan tuo -- Se murhaajan oppi on.

Minä kammon kulttuurikaapun kantajaa, Jos töissään vääryyttä hän harjoittaa Ja sentään kunniast' ylväs on, Kuin sokea silmistään.

En ylistä minä Torkel Voittajaa, En Ruotsin miekkavallan kunniaa, Jos kyntömiehen lyö rautamies Tai susi jos lampaan syö.

Vain oikeusvallan tuojaa ylistän, Lain turvaajalle virren viserrän, Ja ihmisarvolle ken suojaa soi -- Eläköön muistossa hän!

(J.H. Erkko.)

KÄKISALMEN LINNA.

Kaikui äkkiä huuto kauhun: tuli tuima irti on! Kisa taukoo, laulu tyrtyy, kansa täyttää pihaton, näkee, kuinka taivaan ranta kylän päältä punottaa, kuinka julmat tulten kielet puiden päitä tavottaa.

Eukko vanha tietä tarpoo, yössä eespäin haparoi, kujan suulle tultuansa suistuu huutain minkä voi: "Ylös, miehet, miekat vyölle, kannel naulaan jällehen, kylän polttaa vainon joukko, heimot julmat Hämehen!"

Pian vanhat soittoneuvot tuvan naulaan viskattiin, miekat, kirveet, kaivotuurat asehiksi temmattiin, juostiin tuulispäänä yössä kukin kohden taloaan, jotka kaikki lieskaavaista syytää tulta uksistaan.

Niinkuin pedot ärsytetyt, oman vaaran unhottain, käydään jälkeen vainolaisten, metsän peittoon poistuvain, pian soihdun leimutessa kirves kirkas vinkaisee, säilä säätää oikeutta, koston kalpa rankaisee.

Ja kun Kekrin keskiyöstä huomen vihdoin valkeaa ja kun kojo vaaran taitse toista päivää ennustaa, silloin verta hyytynyttä puuntaa syksyn routamaa, kylän pirtit, pihat kaikki raunioina suitsuaa.

Vaan kun koittaa kolmas huomen, nähdään työssään joka mies, pian nousee hirsikerrat, leimuu uuden pirtin lies, ehommaksi entistänsä kasvaa kylä Kalevan, uudet ahot aukeavat pellon vanhan laitahan.

Monta kertaa myöhemminkin talot tuhkaks poltettiin, monta kertaa kalskui kalvat, laihot lakoon poljettiin: milloin karkas lännen päältä kimppuun heimot Hämehen, milloin yöllä idän alta ryntäs joukot ryssien.

Käsi toinen tapparaista, toinen kuokkaa kouristaa, toiset soittaa kanteletta, toiset torvin toitottaa, mutta minkä vainolaiset öisin maahan masentaa, senpä valppaat rajan vahdit päivin jälleen rakentaa.

Kutsuu vihdoin kylänvanhin kaiken kansan talkoosen, vaatii vanhan viisaan lailla tehtäväksi suojuksen: idän, lännen vainolaista vastaan linna laitettais, jolla suuren surman tullen kyläkunta turvattais.

Tuli miestä taidoista niinkuin salkometsää vaan, pian löytyy linnan paikka, parhain koko Vuoksen maan: virran suulla kosken kuohut saaren kauniin ympäröi -- siihen viisas kylänvanhin uuden linnan paalun löi.

Kivet nousee kuopistansa, kohoo muuriks multamaa; uurtuu uomat, kaartuu holvit, torni uljas uhkoaa, kertoo kauvas Karjalalle: turvan aika tullut on, nyt on valmis _Käkisalmi_, vaikka vainot tulkohon!

Kuni kevätpäivän aamu ruskoellen sarastaa, taikka niinkuin lännen tuuli myrskyn jälkeen lauhkiaa, minkä ensin maahan kaataa, sadoin kerroin kasvattaa, uudet touvot, uudet viljat vainioille siunoaa.

Myrskyn, hurmeen kanssa saapuu uusi usko Suomehen, maahan verin juotettuhun kylvää tiedon siemenen, lännen kansat kukistaapi ristillään ja kalvallaan, kunnes suuntaa voittoretken myöskin kauvas Karjalaan.

Ruotsin uljas ristijoukko löytää Käkisalmenkin, ryöstää kylät, ristinmerkin nostaa uhrilehtoihin, tarjoo uutta uskoansa niinkuin kauppatavaraa, tahtoo kaikki luonnonkansat ristin juureen polvistaa.

Sadat kerrat sittemminkin näillä mailla sota soi, sadat urhot otteluissa Tuonen virran vettä joi -- kaikk' on kuullut, kaikki nähnyt vanhan linnan rauniot, muurit kaariholvinensa, suojat kolkot, autiot.

Milloin ryntäs ruotsalainen, milloin Novgoroodi nous, milloin halki Laatokkata vainon väki venhein sous, milloin poltti, milloin ryösti, milloin voitti, selkään sai -- mutta aina kärsi sentään koko kaunis Karjalai.

Mont' on ollut käskijätä, sata kansan sortajaa, sadan huovin sotaorhit syöttänyt on tämä maa, monen juonut hurmehia, monta nälkää kärsinyt, mut on sentään sortumatta kurjat päivät kestänyt.

Kesti huolet, veljesvainot, vaikka nääntyi nälissään, kesti senkin suuren iskun, eron pitkän äidistään, kunnes vihdoin poljetulle pelastuksen hetki lyö: äiti kutsuu katehesta, kai jo väistyy pitkä yö?

(K. Leino: Runoja.)

KORSHOLMAN VALLEILLA.

Miss' on virrat vuolahimmat, luonto laajin, viljavin, missä mielet rautaisimmat, kansa urhein, uljahin, siellä merten rantamailla, joita saaret kaunistaa, siell' on korska Korsikkamme, mainehikas Pohjanmaa!

* * *

Siellä kynti, kylvi, niitti muinoin heimot jäämien, luonnon laajan liepehillä jumaloitaan palvellen, sodan julman tuhotöitä silloin tuskin tunnettiin: merten myrskyin sekä hallan kanssa vain kun taisteltiin.

Täällä kaatui vanhat kasket, siirtyi syrjään louhikot, täällä kirveen laulaessa kaikui aarnihongikot, kunnes tullen uhripäivän pyhät lehdot vilkastui, kansan syvät huokaukset savupilveen pukeui.

* * *

Mutta kerran kevähällä huomaa hylkeenpyytäjät, ulkosaaren rannikoilla saalistaan kun väijyvät, että kaukaa merten poikki laivat oudot purjehtii, kohti heidän kotojansa lailla lokkein kiirehtii.

Valkopurjeet pullistuupi, keulat halkoo ulappaa, pian saarten salmekkeille kummat kulkijaimet saa, laskee laivat lahden pohjaan, maalle käy kuin omalleen, nostaa ristin kummun laelle, käy sen juureen polvilleen.

Kummissansa katsoo tuota vanhat hylkeentappajat, aivan oudon aavistuksen mielissään jo tuntevat: tullut oisko vainon joukko viemään heiltä viljamaan, uhrilehdot leikkimähän, kalapaikat katsomaan?

Kohti vierii viesti teitä: ruotsi maahan saapui jo, otti haltuun ulkosaaren, koht' on heidän saaristo, joll'ei käydä kimppuhunsa kaikki niinkuin yksi mies -- joustaan näet kuin kuokkoansa suomalainen käyttää ties.

Kulki viesti, nousi kansa, sotajoukko kokoontui, käytiin kilvan kalpasille, meren laineet punertui -- mutta vaikka Ukon kanssa oli tehty liittokin, pysyi maalla ryöstetyllä ristimiehet kumminkin.

Vaivan turhaks nähtyänsä toivoo sentään Pohjan mies, että Ukko nuolillansa ristin väelle kostaa ties; vaan kun säilyi sijallansa rikkomatta ristinpuu, kansa miettii, kunnes kääntyy, ristin juureen polvistuu.

Niinkuin nousee ulapasta jyrkkä luoto korkeuteen -- kestää kaikki merten hyrskyt, hurjat laineet vahtoineen, niinp' on nousi saarekkeelle ajan vierren linnakin, joka ristin merkin tähden nimekseen sai Korsholmin.

(K. Leino: Runoja.)

PIRKKALAISVOUTI JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.

KÄRÄJÄT.

Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, jousi kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä tätä nykyä Vähän-Kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Suupohjan pirkkalaisia, jotka suvisydännä pitivät käräjiä ja keskustelujaan yhteisistä asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istumakiveä piirissä, ja kullekin istui yksi näistä pirkkalais-seuran vanhimmista, joiden neuvojen ja päätösten mukaan ratkaistiin sekä seuran yhteiset asiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit, joissa oli leveä näädännahkainen reunus, olivat vanhinten tunnusmerkki, vaikka he muuten kyllä olivat eripukuisia. Yhden puku oli varsinkin erinäköinen. Hänen muun vaatteensa ylle oli heitetty rautapaita, kudottu hienoista renkaista, ja jalassa olivat rautasaappaat semmoiset, joiden varret ulottuivat polvien yli, rautapaidan liepeitten alle. Itse mies, joka kantoi tätä raskasta rautakuormaa, ei ollut enää parhaassa iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho hänen kasvoissaan oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille, että jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri hallava koira, silmät ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähäväliä nousivat pystyyn, osoittivat kuitenkin selvästi, että niiden omistaja oli valveilla.

Vastapäätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen mies, jonka puvussa ei ollut mitään erinomaista, mutta jonka vahvat jäsenet ja pitkä varsi puhuivat tavattomista ruumiinvoimista. Hänen päänsä ulottui istuessakin puolta kyynärää korkeammalle kuin muitten istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta ja vapaasti hänen silmänsäkin katseli kokoontunutta käräjäjoukkoa. Tämä joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmän sille puolelle, missä viimemainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä, sill'aikaa kun vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin ensimäistä suhinaa puitten latvoissa, rajuilman lähestyessä.

Keskusteluaineet olivat loppumaisillaan, kun yht'äkkiä tuo pitkä mies vanhinten joukosta nousi seisomaan ja nyt vasta nähtiin, ett'ei koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly heti vaikeni, kun hän avasi suunsa:

-- Matti Kurki! sanoi hän, ja hallava koira oli kohta jaloillansa, kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan -- Kurki! Minä tahdon tässä kaikkien pirkkalaisten läsnä ollessa sinulta kysyä erästä asiaa. Miksikä olet poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä olet hänet lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa sotaa käymään? Outoja puheita on jo käymässä. Mutta tiedä se, että vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apeksi, vaikka poikasi koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin kannuksiin puettuna, ei tule sinusta eikä sinun pojastasi ikinä meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme. Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meille ehdon asia. Me emme ole sen vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeihin, että pitäisi joutumamme rautahöyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen.

Se oli Kurjen vanha sotatoveri, Viljakka Pouttu, joka näin puhui, ja muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan puhe hyväksyttiin. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka levitti kalpean loisteen hänen raudankarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän ei noussut eikä virkkanut mitään.

-- Se on totta, mitä Pouttu puhuu, lausui toinen vanhimmista; -- siitä Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme niinkuin kuningas, tuskin on kuulevinansa mitä keskustellaan; mutta kun vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian lappalaisia ja hänestä meille veroherra. Ottakaamme toinen päämies, joka on meidän mukainen ja meidän mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu!

-- Pouttu päämieheksi! huusi koko käräjäjoukko. Mutta Kurki nousi seisoalle, niin että hänen paidassansa helisivät renkaat. Kaikki joukon meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä. Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden. Ikäänkuin itseksensä hän puhui: