Part 19

Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos maksatte verkalastin hinnan, nuo 2000 Riian markkaa, niin mies saa mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.

Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea. Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.

-- Se on paljo rahaa, 2000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti Degen neuvotonna.

-- Paljo, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: -- Mehän hänet tuomitsimme.

-- Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.

-- Vaan voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas purjehdimme Rääveliin asioille?

Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin, kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä. Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli hätäviesti toisensa perästä.

Rahat vietiin siis linnan portille, mutta käsistään ei niitä Martti-pormestari laskenut, ennenkun onneton rääveliläinen tuotiin esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin röyhitty tarhapöllö, tukka pystyssä, silmät pullollaan ja läähättäen hän vain pyysi päästä linnasta pois. Vaan saita linnanherra luki ensiksi tarkkaan lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten laukkuunsa, murahti ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan näkynyt värähdystäkään. Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin auttajainsa Viipurin porvarein seurassa kulkemaan kaupunkiin.

Vaan kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen syksy ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän viipymättä satamassa vielä kelluvan laivan viemään itseään meren yli Rääveliin. Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja kun laiva jo oli nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli saattamaan tulleita porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet silmissään, ettei hän koskaan enää Krister-herran kanssa käy asioihin, -- ei vaikka minkälainen hätä tulkoon -- eikä hän ukon Suomessa ollessa enää Viipuriin tule. Sillä hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo saanut aivan tarpeekseen.

-- Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti, virkkoi pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä saattamasta rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle lähtenyt.

-- Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. -- Mutta vielä kalliimmaksi se tuli ukolle itselleen.

-- Miten niin?

-- Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut Tukholmaan muutosta mitään.

Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen verkalastin ansioksi -- se heitä toki hieman lohdutti.

(Santeri Ivalo.)

RAASEPORIN RISTINA.

1.

"Seis, seis, ken linnahan pyrkii, jo tullut on sydänyö?"

"Karl kuningas Knuutinpoika, se linnanporttihin lyö!"

Ja nostosilta se vinkui ja tulijaistorvet soi, ja huovien tuessa Kaarlo nyt pihalle haparoi...

Taas tuliko Dantsigista vai Riiasta kuka sen ties, hän palasi Suomeen aina, oli syntyä Suomen mies!

Hän kolmasti kruunua kantoi kuin lyijystä ollut se ois, mut Kristerin pojat ja piispat sen kolmasti ottivat pois.

Niin kaukana häämöitti onni ja kruunu ja Tukholmi --, mut Abrami Raaseporin herra häntä portailla tervehti.

Tulisoihtujen varjoon hän kulki ja tuijotti pimeään, näki tornissa valkoisen hunnun ja kultaisen kiehkurapään.

Nuor Ristina tornissa istui ja lempeän katsehen loi, se kulkijakuningas nuortui ja sen katsehen hetteistä joi.

2.

Oi, Ristina, oi, Ristina, näin ihanata unta, oli tähdistä mulla kruunu ja pilvissä valtakunta ja sua minä katselin kuin päivän koittoa, ma kuulin kaukaa huminaa ja harpun soittoa!

Ja yli taivaan sinisen sä kätes mulle annoit, ja lentäessä tähtien sä nuoren lempesi vannoit, ma kumarruin sun ylitses ja kruunu luisti pois ja sinkui avaruuteen kuin usvaa vain se ois.

Ei ole mulla kruunua, oi, Ristinani nuori, se oli katinkultainen ja kiiltävä valekuori, ma olen laho tammi vaan ja syksy siinä soi, sun sinisilmäs lämpö sen taas lemmen lehtiin loi.

Ei ole mulla nuoruutta, en taida kukkaiskieltä, ma olen mieron kuningas ja täynnä mieron mieltä, mut mitä mull' on uskoa, se sinun uskos lie, oi, Ristina, oi Ristina, älä uskoani vie!

3.

Hän houraili sairasvuoteellaan: "Ota, knaappini, valjakkovaunu, tuo piispa tänne, älä mustaa tuo, vaan valkea piispa Maunu!

Vai niin! Joko piispa kuollut on, no tuo sinä pappi nuori, jolla verta vielä on suonissaan ja rinta kuin tulivuori.

Älä itke, ihana Ristina, vaikka Kalman kuningas saapuu! Hoi, knaappi, varo sa pappia, hän tikarin kätkee kaapuun!...

Miks, Ristina, silmäs niin kaukana on ja miksi on kuopalla posket, miks valkoinen kätesi vapisee, kun, onneton, otsaani kosket?

Mene pois, mene pois, sinä kavallat mun kuin muutkin petti mun aina --! Ei, ei, älä ota sitä kättäsi pois, kuin haahkan untu se painaa! --

Niin hyvä, niin hyvä taas olla on, sinä olet kuin karitsa kaino, sun kanssasi polttoni pakenee ja pahojen henkien vaino.

Hoi, knaappi! Kas pappi! No, terve mies! Ota käteesi juomasarvi ja häitäni juo! Miss' soittajat lie ja morsiusneitojen parvi!"

Ja pappi se puhui hiljakseen kuin suvinen iltatuuli, kun lehdossa uninen suhina käy; sitä kuningas viihtyen kuuli.

Hänen sielunsa silmä kirkastui ja hän nautti Herran viinin --, hän katseli Ristinan silmihin ja kädestä piti hän kiinni.

Sitä lujasti puristi hän rinnalleen ja Herraa lemmestä kiitti, joka seuraa Tuonelan usvien taa ja täällä jo sydämet liitti...

(Larin Kyösti).

TORNION MARKKINAT.

Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö merijäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse alkamaan.

Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä -- he ovat odottaneet siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät, pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin lumista tannerta. Vain lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.

Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä. Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja kaukaisen Turjan tuomisia, -- silloin alkoi taas elämä jokisuulla. Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta lähemmäs markkinain aika joutui, -- kuuluisain Tornion markkinain.

Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempia idän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden kaupaksi idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille, missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä tunturien aavoilla verisissä otteluissa vastakkain ryntäsivät. Mutta he olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren vuonojen varsilla.

Kevät kului.

Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän puhettaan oli vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. -- Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa peskissään. Hänellä ei ollut paljo myötävätä eikä siis paljoa millä ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan, joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle, painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.

Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli särki ne ja hajotti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimäinen purje mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan satamaan, niitä olikin jo kauvan merellä risteillyt maihinpääsyä vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla: kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja ja houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin. Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia, kuivattua haukea ja suolattua lohta.

Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettivat ja näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne liike ja kauppa keskittyi.

Omituinen kieltensekotus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi, kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät. Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin tuppivyötä.

Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä. Toisia tuli, toisia lähti, toisista purettiin, toisiin lastattiin. Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan ja aamuvarhaisesta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan asukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli korkea hinta ja niitä meni mikä voitiin hankkia. Majataloihin kestit maksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin talolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat: kenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen laukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää seuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain edustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat siten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten välittäjäisiä ansaita.

Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu tulleja, ei passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä, markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin. Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen "lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin. Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin eriheimoset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään. Vaan usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja idättivät uutta vainoa ja kostoa. -- Varkaus oli häpeällinen rikos, jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty sai pitää hyvänään, -- katsokoon eteensä!

Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville murheellisille -- ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha, kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa. Mutta yhteistä iloakin saatettiin silti pitää kesäiltoina markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa naimiskaupatkin pantiin alulle -- moni Tornion tyttö siellä löysi sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.

Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina niissä käyneitä, niille lähteviä.

Tämä kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, vaan mahtuu se sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle. Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.

(Santeri Ivalo).